Kärpänen

Ah, jos osaisin soittaa kitaraa
Mutta minulle banjokin on vaikeaa
Aina vuorten taakse kurottaa
Täytyy minun, kärpäsen
Vaikka pilvien päälle vain kotkat lentää saa
Pakkasherran jäinen hali minut jäätää
Tuulenhengen tanssi minut eksyttää
Oi, miksi tulinkaan
Vuoria tavoittamaan
Äitini mun, kärpäseksi sinä minut teit
Kärpäsenä minun pitäisi pysyä
Ajattelen, kun jäätyy viimeinen soluni.

Muistatko Chen?

- Sun täytyy päästä eteenpäin elämässäs.

Nojaan taaksepäin valkoisessa puutuolissa. Se sointuu muuhun sisustukseen aivan kuten arkkitehti on sen aikoinaan halunnut. Katson puupöytää, jolla on teekuppini puoliksi juotuna. Vana on valunut kylkeä pitkin ja saavuttanut vihdoin öljytyn puupinnan.

- Ymmärräks sää? Me ei olla enää mitää nuorii sekoilevii teinii. Sun täytyy ymmärtää et elämäs on vastuita ja velvollisuuksii.

Hän pyörii edes takaisin keittiössä, katoaa välillä tosiiin huoneisiin. Hänen sanansa kaikuvat korkeasta katosta. Valkoinen kauluspaita vaaleansinisillä pystyraidoilla. Musta, tiukka hame. Mustat, kopisevat korkokengät. Vaalea tukka tummin raidoin tiukalla nutturalla. Smart casual.

- Ooks sä kattonu työkkärist töitä? Mä muuto voisi kysyy meiltä mutku sul ei oo oikei sellast koulutust...

Hän kumartuu nopeasti pöydän ylitse ja nappaa mukini. Vilkaisen nurkkaan 40 tuumaisen television ympärille koottuun sohvaryhmään. Huoliteltua vaikutelmaa rikkoo kyljellään makaava kirkkaankeltainen leluauto. Aurinko heijastuu vastapäisestä korkeasta hotellista seinänlevyisestä ikkunasta sisään.

- Oikeesti. Sä oot aikune mies ja sun pitää oppii kantaa vastuuta. Nykysi ku mä mieti nuoruutta nii mä tajuun kuinka pentu mä oon ollu. Mul ei oo sitä kyl yhtää ikävä.

Hän avaa alakaapin ja nakkaa teepussini pois. Samassa kaapissa näkyy tyhjiä viinipulloja. Niissä on hienoja etikettejä.

Sähkölukko surahtaa ja ovi kolisee. Hän nousee nopeasti ja astuu pari askelta eteisen suuntaan.

- Terve. Mä tulin jo vähä aikasemmi nii päästää sitte illalla vähä nopeemmi lähtee...

Keskimittainen, tummaan pikkutakkiin ja vaaleanpunaiseen kauluspaitaan pukeutunut mies katsahtaa minua ja hiljenee. Miehellä on tumma tukka, eteenpäin kammattu töyhtö. Kasvot ovat päivettyneet. Posket ovat lommolla Ironmanin kilometrien jäljiltä. Miehen siniset silmänsä loistavat ulkoa tulevasta valosta.

- Aki tässä oliki juuri lähdössä, hän sopertaa ja vilkaisee minua.

Nousen kömpelösti ja työnnän käteni hupparin taskuihin.

- Aa, sä taidat olla se Sirpan lapsuudenystävä? Mä oonki kuullu susta, mies sanoo ja ojentaa kätensä. Se pakottaa minut ottamaan oikean käteni pois suojasta. Mies puristaa kuin haluaisi murskata jokaisen luuni.

Mies sanoo nimensä, pitäen painoa ensin sukunimellään. Kansanomaista ja samalla virallista. Annan miehen nimen matkustaa korvasta toiseen, kuten annan käteni valahtaa laiskasti alas.

Kävelen eteiseen ja työnnän jalkani skeittareihin. Oikeasta sukasta pilkistävät pikkuvarvas ja nimetön. Kenkäni jättävät harmaan halonin valkoiselle lattialle.

- Moro, hän sanoo.

Painan oven lähes kiinni. Odotan sekunnin mutta kun mitään ei kuulu, kolautan sen kiinni. Ruotsia puhunut, päivettynyt eläkeläispariskunta hiljenee kun ohitan heidät portaissa. Naisen alahuuli jää väpättämään. Ulko-ovi sulkeutuu hitaasti. Sähkölukko surahtaa taas. Kaivan takataskusta röökin. Se on hajonnut. Vittu. Kaivan povarista toisen. Sylkäisen kurkkuun nousevan palan graniittikivetykselle. Aurinko grillaa teräksen, lasin ja betonin helvetissä.

Kävelen takaisin omaan maailmaani.

*
(Tarinan inspiraationa Happoradion Che Guevara.)

Palava rauha II

Korppi tuijotti näkyä peilistä. Aavikkounivormu oli tuttu, mutta rinnassa kimaltava ruusuke ei. Herra ja upseerismies, Korppi tuumi hämmentyneenä. Se oli hyvin outoa ainaiselle aliupseerille. Huomenillalla odotti lento Kabuliin.

Olikin ehtinyt kulua jo aikaa viimeisimmistä rotaatiosta A-staniin. Korppi oli hakenut ja omaksi yllätyksekseen päässyt henkilötiedustelu-linjalle. Muutaman viikon kalvosulkeiset ja tilanneharjoitukset Niinisalossa sekä Santahaminassa olivat takana. Todisteena olivat HUMINT-pätevyys ja RT-ylennys. Rauhanturvatehtävät olivat itsessään kiinnostavia, mutta ainainen ryhmänjohtajana - lapsenvahtina - oleminen kyllästytti. Jotain muutakin kuin rynkyn kanssa vuoristossa juoksentelua tai check pointilla itsensä grillaamista.

Jännitti. Pakko se oli myöntää. Kaikki oli toisaalta tuttua, mutta toisaalta taas erilaista. Vastuullisempaa ja samalla yksinäisempää. Sellaisen käsityksen hän oli saanut vuosien ja koulutuksen myötä HUMINT-touhusta. Ehkä siihen oppisi.

- Huomenna Kabuliin ja viikolla basaariin, Korppi riimeili sihauttaessaan lähtötölkin auki.

---

- Tere! Sä taidatkin olla meidän uus HUMINT-tyyppi? huudahti reippaasti kohti harppova aavikkopukuinen. Korppi availi vielä korviaan ja yritti välttää joka paikkaan tunkeutuvan pölyn syömistä. Lähempänä mies ojensi kätensä ja antoi jämerän puristuksen. Jäntevä, paljas käsivarsi oli paahtunut tummaksi. Samoin raybanien peittämät kasvot. Rinnassa oli kaksi tummaa ruusuketta ja rinnassa hapsotti "Miettinen". Korpin tunnistaminen ei ollut vaikeaa -paitsi, että hän oli ainoa sotilasasuinen, hän loisti valkoisena kuin juuri maahan satanut hiutale.

Miehet kävelivät lentoaseman ulkopuolella odottavan RG32:n luokse. Sen raskaan kookoon takana seisoi kasvonsa huivilla peittänyt jääkäri. Kabulilaiset selvästi arastelivat suomalaisia; mikä toisaalta ei ollut mikään ihme, sodan jatkuttua jo lähes parikymmentä vuotta, asukkaat olivat hyvinkin oppineet, että aseistetut ulkomaalaiset toivat ongelmia. Suoria tai epäsuoria.

Autoa ajava kersantti painoi syöttöpolkimen lattiaan heti kun raskaat panssariovet kolahtivat kiinni. Hiekanvärinen jättiläinen huojahteli rämisevien toyotacorollien ja moottoripyörien muodostamassa hallitussa kaaoksessa. Hesco-muurien suojaaman tukikohdan ulkopuolella oli kahden afgaanisotilaan vartioima tarkastuspiste. ANA:n sotilaiden ulkoasu oli sekoitus länsimaista kevlar-kypärää ja halvalla kopioitua BDU-aavikkopukua. Rinnalla roikkuivat kuluneenoloiset Kalashnikovit. Hauraan afganistanilaisen demokratian ja rauhan turvaajat.

Ja paskat, Korppi tiesi. Kun viimeinen länsimaalainen maihinnousukenkä irtoaisi maankamaralta, koko maa luisuisi sisällissotaan ja kaaokseen. Itsensä avustusrahoilla lihottaneet poliitikot ja sotaherrat poistuisivat maasta ja jättäisivät köyhän kansan kärsimään. Elleivät sitten liittoutuisi talebanin kanssa. Valta ja raha ovat kummallisia asioita, Korppi mietti. Ne hengasivat usein yhdessä ja tavallisella tallaajalla oli kumpaakin niin kovin vähän.

Miettinen johdatti iippokassiaan raahaavaa Korppia kohti yhtä hiekkaväreillä maalattua konttia. Ilmastointilaitteiden metallinen hurina kaikui aiempiin rotaatioihin verrattuna huomattavasti tyhjemmällä pihalla.

- Mä esittelen sut meidän chiefille, Barstadtille, Miettinen sanoi. - Se johtaa tätä rosvopataljoonaa.

Komentokontissa oli ahdasta, mutta selvästi viileämpää kuin ulkona. Jenkkisiilinen, vaaleatukkainen viikinki nousi tuolista, joka narahti helpotuksesta. Vakavailmeinen ja huolten rypistämä nelikymppinen majuri huokui auktoriteettia pelkällä olemuksellaan. Kädenpuristus meinasi rusentaa käden, eikä Korppi ollut mikään hento mies.

- This is our new HUMINT guy, O-1 Korppi from Finland, Miettinen esitteli.

- Welcome. Lieutenant Miettinen will brief about the situation here. I heard you aren't a greenie. That's good, because this shithole is about to explode.

Korppi ei ollut varma, oliko majuri vitsaillut. Hän ei tosin vaikuttanut mieheltä, joka heittää läpändeerusta ihan hevillä.

Viikinki-majurin jatkaessa töitään Miettinen vei Korpin majoitustilan kautta messiin. Tyhjillään olevassa ruokalassa luutnantti marssi suoraan jääkaapille ja nosti sieltä pari jääkylmää colaa. Niiden kanssa hän istuutui tiedustelumiestä vastapäätä.

- Noni! Mites haluat tehdä, kyseletkö vai alanko pitämään monologia?

- Mä en oikeen tiedä mitä näin kylmiltään kysyä, Korppi vastasi. -Asiat on vähä muuttuneet mun ajoista.

- Ok, mennään siis monologilla. Kuten Barstadt äsken sano, tää paskaläjä on osumassa tuulettimeen. Tarkkaa päivää ei tiedetä, mutta amerikkalaiset on lähtemässä parin tulevan kuukauden aikana. Kaikki. Ja meidän nilkit seuraa perästä, Miettinen sanoi virnuillen.

Huumorimiehiä, mietti Korppi. Häntä tosin alkoi ärsyttää jatkuvien nokkeluuksien viljely, kesken vakavan asian.

- Se ei ole mitään uutta. Uutisissa siitä mainittiin jo joku aika sitte.

- Kato, vielä joku jaksaa iha uutisissa saakka mainita. Mutta siis, tilanne on se, että ANA hallitsee vain Kabulin ympäristöä täysin. Muu maa on jo käytännössä menetetty. Meidän tehtävä on suojata täällä olevia avustustyöntekijöitä. Vielä puoli vuotta sitten saatto ajaa Hiluxilla Helmandiin ja pysyä ehjänä - tätä nykyä siitä hyvästä saisi ykspuoleisen taivasmatkan. Punasen Ristin porukkakin on joutunu rajottamaan liikettään, ku meidän oli pakkoa sanoo että ei voida vastata niide turvallisuudesta syrjäkylillä.

- Entäs sitte ku me lähetään?

Miettinen kohautti olkiaan. - Sitte joutuvat pärjäämään omillaan. Ei haluttaisi olla niiden saappaissa. Varsinkaan naisten. Taleban ei ole oikein herrasmiesten maineessa.

- Mitä yksiköitä täällä vielä on?

- Kirkuvat kotkat eli sata-ykkösen laskuvarjojääkäreitä on pataljoonan verran. Miinaraivurit norskeilta, PR-yksikkö jenkeiltä. Liittouman operatiivinen päämaja, siellä on jenkkejä sekä brittejä. Sitte on tää meidän pataljoona, vähä kaikkea sekalaista. Pääasiassa koulutetaan ANA:n porukkaa, suojataan avustustyötekijöitä ja tehdään henkilötiedustelua. Sillisalaattia kaikilla mausteilla. Ainiin, siitä puheenollen, fransmannit huolehtii muonituksesta. Be aware.

- Onko ollut jotain probleemaa?

- Jos unohdetaan sota? Nää afgaanit eivät oikein diganneet luutnatti Peltosesta. Sitä vähä kyrpi ku joutui jättämään koulutushommat.

- Mikäs siinä niin ongelmia aiheutti?

- Hanna kun sattuu olemaan naaraspuolinen ihmislajin edustaja. Vaikka sillä onkin isommat ballsit ku monella faitterilla.

- Jaaha, Korppi tyytyi toteamaan.

- Hanna on sitte joutunu hoitamaan tuota tiedustelupuolta, vaikkei sillä oo mitään koulutusta. Siks mä aattelinki naittaa teiät pariksi, Miettinen sanoi ilkikurisesti. - Hanna voi opastaa sut paremmin henkiseen maastoon.*

(* Amerikkalainen käsite, jossa fyysisen maaston lisäksi on olemassa väestön suhtautumisen muodostama henkinen maasto, jonka voi voittaa tai menettää.)

- Ookoo, Korppi sanoi. Häntä harmitti. Ei hän tarvinnut mitään lapsenvahtia!

- Ne tulee iltapäivällä partiosta. Tee sillä aikaa olos kotosaksi. Huomenna alkaa sitte oikeet duunit. Ne jaetaan kaheksan aikaan iltabriiffauksessa.

- Entä miten käytännön jutut täällä basessa?

- Tää on messi, kuten huomaat. Paskalaarit ja kusiputki poltetaan kerran, pari viikossa. Sen pitäs olla fransmannien homma mut yleensä me tehään se. Pesukontit on tuolla vähä sivummalla. Punkkas jo näitkin. Sidontapaikka on se kontti, jonka eessä seisoo lanssi. Ja ja... Työpöytäs on Peltosen kanssa samassa kontissa. Aattelin, että se vähä helpottaa kommunikointia.

- Eiköhän tällä pärjää kasiin asti, Korppi totesi ja veti viimeisen sivun lämminnyttä kasvisuutetta.

- Ainiin, väijy hoidetaan norskien kanssa vuoroviikoin. Skandinaavista solidaarisuutta, Miettinen heitti ennen kuin astui ulos ovesta.

Mitähän tästäkin tulee, Korppi pohti.

---

- Terse! Sä taiat olla se uus? pölyinen ja hikinen Hanna Peltonen tervehti myöhäisiltapäivällä tullessaan työ"huoneeseen". Hänellä oli päässään keltaiset ampujalasit ja kaulassaan shemagh. Lyhyet hiukset ja leveät hartiat korostivat poikamaista olemusta.

- Moro, Korppi tervehti lyhyesti.

- Onko Miettinen jo briiffannut sut tähän situun?

- Kyllähän tuo läppää heitti aamulla.

Saatuaan tavaransa laskettua käsistään Peltonen tuli Korpin luokse käsi ojossa.

- Tehhään tää ihan virallisesti - Peltosen Hanna, hän sanoi reippaasti.

- Sami Korppi, vänrikki sanoi. Hän ei noussut eikä katsonut yliluutnanttia.

Peltonen jäi seisomaan hetkeksi, avasi suunsa mutta sulki sen ja poistui sanaakaan sanomatta.

---

Korppi tuijotti ruskean eri sävyjä huokuvaa maisemaa. RG huojahteli eteenpäin "valtatiellä", joka oli pikemminkin renkaiden uurtama ura maastossa. Tutuksi tullut kersantti Mäkinen oli taas ratin ääressä. Takana istuivat Peltonen sekä jääkäri Laven. Jääkäri Maasilta seisoi raskaan kookoon varressa.

Vastaan tuli ajoittain täyteen lastattuja toyotahiluxeja sekä pieniä avolavakuormureita. Parhaimmillaan autoissa roikkui miten kuten jostain kiinni pidellen liki 30 ihmistä. Olisi siinä suomalaisilla katsastusmiehillä kauhistelemista, Korppi tuumi. Monia autoja oli paikkailtu sieltä sun täältä, usein eri värisillä purkuosilla. Osassa näkyi selviä luodinreikiä. Ylikansoitus oli niin tavallista, että epäilystä herättivät täysin yksinään

ajelevat autot, varsinkin sellaiset, jotka eivät kaahanneet kuin hullut. Lavenin puolituumainen heilahti sellaisten autojen kohdalla ja kokenut faitteri piti ne piikillä, kunnes ne olivat takana ajavan RG:n vastuualueella. Yksinäisillä liittouman autoilla ei ollut asiaa pääkaupungin ulkopuolisille teille. Ne olivat aivan liian haavoittuvia väijytyksille.

Viikkoja oli jo kulunut rutiinitehtävien hoidossa. Väärällä jalalla alkanut työsuhde yliluutnantti Peltosen kanssa ei ollut ainakaan parantunut. Korppia otti päähän moni asia: ensinnäkin, hän ei pitänyt siitä, että nainen oli hänen esimiehensä, vaikkei tällä ollut edes tiedustelukoulutusta. Toiseksi häntä suoraan sanottuna kadehdutti 27-vuotiaan faitterin menestys; hän oli ehkä nuorimpia yliluutnantteja PV:ssa, siinä missä Korppi tiesi joutuvansa luovuttamaan ainokaisen natsansa rotaation päätyttyä. Tosin Korpin oli myönnettävä, että naisesta oli ollut myös apua: hänen avullaan saatettiin jututtaa afgaaninaisia paljon helpommin. Siinä auttoi myös toinen tulkki, Maria. Hän sekä Abdullah olivat takana ajavassa ajoneuvossa yhdessä norjalaisten kanssa.

Tämän kertainen tehtävä oli jututtaa erään pienen kylän vanhimpia. Kylä sijaitsi vain 20 kilometrin päässä Kabulista. Amerikkalaiset tiedustelulennokit olivat havainneet epätavallisen vilkasta liikehdintää yöaikaan. Liittouma epäili talebanin soluttautumisyrityksiä. Ne seurasivat yleensä samaa kaavaa: ensimmäisessä vaiheessa "lähettiläät" livahtivat kyliin ja tunnustelivat, suostuttelivat, lahjoivat sekä kiristivät kyläpäälliköitä ja suvun vanhimpia. Ajoittain lähettiläät myös salamurhasivat hallituksen kannattajiksi epäilemiään. Toisessa vaiheessa talebanin edustajat saarnasivat jo avoimemmin pyhää sotaansa epäsuosittua Kabulin hallintoa ja ulkomaalaisia valloittajia kohtaan.

Korppi epäili, että kyseessä oli väärä hälytys. Mitä huonommin ja kauemmin sota oli kestänyt, sitä vainoharhaisemmaksi amerikkalaiset olivat käyneet. Tuntui uskomattomalta, että taleban olisi niin uhkarohkea, että pyrkisi saamaan sillanpääaseman suoraan liittouman nenän alta. Toisaalta, mitä enemmän Korppi oli tavannut paikallisia virkamiehiä, sitä enemmän hänelle tuli tunne uppoavasta laivasta. Leveiden hymyjen takana löytyi pälyileviä, pelokkaita katseita. Alemmat tason virkailijat, joilla ei ollut ylempiensä tavoin varallisuutta, tunsivat olevansa välikädessä. Kabulin hallinto eikä myöskään taleban tarjonnut hyviä vaihtoehtoja. Ylipäänsä pääkaupungissa aisti maailmanlopun tunnelman. Aina kun uutiset kertoivat talebanin vallanneen uuden kylän ja provinssin, virastojen luona leijui palavan paperin tuoksu ja kaupungin lentokenttä täyttyi ykkösluokan matkustajista.

Korpin keskittymistä häiritsi eräs episodi pari iltaa sitten. He silloin olivat palanneet yhdeltä avustustyöntekijöiden suojauskeikalta. Korppi piti niistä, hänestä oli hienoa nähdä ihmisten iloitsevan niinkin yksinkertaisista asioista kuin uusista vaatteista sekä ruokapaketeista. Varsinkin lasten vilpitön ilo avustustyöntekijöiden jakamista makeisista lämmitti mieltä. Kuitenkin Korpin hyvä mieli oli saanut kolauksen baseen tullessa. Peltonen oli tapansa mukaan häipynyt työkontista sanaakaan sanomatta. Hän palasi sinne vasta illalla, kun Korppi oli lähtenyt messiin iltapalalle. Tällä kertaa Korppi oli kuitenkin lähtenyt tavallista aikaisemmin pystyäkseen näkemään uutiset messin televisiosta. Ollessaan nukkumakonttien kohdalla hän kuuli auki olevasta ikkunasta osan keskustelusta.

- Mä en kestä enää sitä saatanan jätkää! Peltonen huudahti vihaisena.

- Mitäs se nyt on? Miettisen rauhoitteleva ääni kuului hädin tuskin.

- Arvaa! Se kohtelee kui mua ei oliskaan. Nääksä miten se kattoo mua?! Kui paskaa kengänpohjassa! Ja kun puhuu, se on pelkkää vittuilua.

- Ei se musta oo kovin paha...

- Sä et ookaan sen työpari! Arvaa huvikseks haluttaako sen kanssa tehä töitä? Jumalauta, täsä ollaa aikuisia ihmisiä mut jätkä käyttäytyy kui keskenkasvuine jonne!

- Jos sä haluat, niin mä voin siirtää sut johonkin muuhun jobiin...

- Ai munko täytyy lähteä ku toinen on sovinistinen paskiainen?

- Emmä sitä tarkottanu.

- Etpä vissiin. Haluttais tehä valitus chieffille. Mut mitä sitä turhaa. Vittu.

- Jos sovitaa, et mä otan sen tarkkailuun? Josse jatkaa vittuilua niin tuu sanoon nii mä puhun sille.

Enempää Korppi ei ollut viitsinyt jäädä salakuuntelemaan. Ensin hän oli ollut hämillään, sitten oli tullut viha. Jumalauta jos ämmällä ei ole munaa tulla valittamaan hänelle suoraan vaan piti puhua selän takana! Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeammaksi hänen olonsa tuli. Tässä oli monta muutakin asiaa rasittamassa hermoja. Hän mietti, millaista olisi itse olla esimiehenä tyypille, joka ei muuta kuin halveksi. Korppi totesi, että sellaisessa tilanteessa hänen pinnansa ei olisi luultavasti kestänyt kahta päivääkään, vaan hän olisi vienyt tyypin korjaamohallien taakse pienelle ojennukselle.

Tapauksen jälkeen Korpilla ei ollut kuitenkaan ollut aikaa jutella asiasta. Häntä hävetti. Sekin esti asian puheeksi ottamisen. Sinä iltana oli kulunut pari ylimääräistä Heinäkenkää messissä.

---

Korppi vilkaisi kelloaan. Se näytti viittä vaille kolmea. Tapaaminen oli ollut pitkä, mutta tulokseton. Kyläläiset arkailivat tulijoita. Kaiken lisäksi oikean silmänsä menettänyt kylänvanhin oli kertonut poikansa kuolleen kymmenen vuotta sitten amerikkalaisen Apachen ohjukseen tämän tullessa iltamyöhään Kabulista markkinoilta. Amerikkalaiset olivat luulleet häntä terroristiksi.

Parikymmentä vuotta kestänyt sota oli tuottanut tuhansia samanlaisia tarinoita. Aina löytyi joku, joka oli menettänyt perheenjäsenensä, ystävänsä tai sukulaisensa liittouman vuoksi. Yleensä kyseessä oli "oheisvahinko", kun liittouma oli tulitaistelussa talebanin kanssa tai sitten yksinkertainen erehdys, väärä tunnistus.

Norjalaisten auto ajoi edellä. Turvaohjeiden vastaisesti he joutuivat palaamaan samaa reittiä, koska kylään ei johtanut mitään muuta tietä. Ainakaan sellaista, joka olisi ollut kuljettavissa neljä ja puoli tonnia painavalla RG32:lla.

Saattue läheni Kabulin ensimmäisiä taloja. Jännitys alkoi lieventyä.

Etummainen ajoneuvo peittyi savuun ja pölyyn. Paineaalto heitti hiekkaa heidänkin päälleen. Norjalaisten auto jäi vinoon. Sen vasen takarengas oli poissa, ainoastaan tummunut tukivarsi sojotti yksinään. Mäkinen oli lyönyt jarrupolkimen pohjaan. Sekunnit olivat vuosia. He katselivat ihmeissään näkyä.

Vasta toinen räjähdys ihan heidän edessään havahdutti toimintaan.

- Eagle-1, Eagle-1, here is Fox-2. We hit IED, I repeat, we hit IED. Our location is... Peltonen luetteli radioon.

- Ooksä kunnossa?! Korppi huusi Mäkiselle. Tämä nyökättyä hän toisti kysymyksensä Lavenille.

- Kato onks Maasilta ok, Korppi komensi. Konekivääriampuja oli kaikista suojattomin räjähdyksessä lentävältä tavaralta.

- Fox-2, Eagle-1. Do you see any hostiles, I repeat, do you see any hostiles?

Hetken kammottavan hiljaisuuden jälkeen konekiväärin takana seisonut Maasiltakin oli näyttänyt elonmerkkejä. Hän selitti sisäpuhelimeen, että täräys oli irrottanut sisäpuhelimen liittimen.

- Eagle-1, Fox-2, no hostiles in sight.

- Fox-2, what is the situation with Fox-1?

Norjalaisten vastaus saatiin toisella kanavalla pian.

- Fox-2, Fox-1. Everything is okey. No casualties.

- Fox-2, Eagle-1. Do not dismount, I repeat, do not dismount. We send EVAC.

- Eagle-1, Fox-2. Roger that.

Uusien ohjeiden mukaan tienvarsipommin jälkeen ei saanut jalkautua, vaan piti pysyä ajoneuvossa. Vaikka monet suomalaiset eivät pitäneet ohjeistuksesta - paikallaan olevassa ajoneuvossa kököttäminen tuntui maalitauluna olemiselta - se oli vähentänyt tappioita. Uudet miinasuojatut ja panssaroidut ajoneuvot olivat turvallisempia kuin ulkona käsiasetulessa säntäily, myös mahdollisten uusien, piilotettujen IED:n takia. Talebaneilla oli harvoin käytössään tarpeeksi järeää kalustoa pommien lisäksi tuhoamaan liittouman ajoneuvoja. Korpille entisenä panssarisotilaana ajoneuvossa olo tulen alla ei ollut mikään uusi asia; jalkaväkipuolen tovereille se tuntui kalana kuivalla maalla olemiselta.

Diesel-moottori ronklottaen rauhanturvaajat istuivat ilmastoiduissa autoissaan odottaessaan evakuointisaattuetta. Evakuointi oli varsin mittava operaatio. Ensin amerikkalaiset lähettäisivät taivaalle lennokin valvomaan aluetta. Tämän jälkeen taivaalle nousisivat Apachet. Sitten joukkueellinen laskuvarjojääkäreitä ajaisi Strykereillä paikalle ja toisi mukanaan lavetin, johon vaurioituneet ajoneuvot nostettaisiin, samoin kuin lanssin, jos oli haavoittuneita. Amerikkalaiset dominoivat EVAC-operaatioita, koska he olivat ainoita, joilla oli tarpeeksi raskasta evakuointikalustoa, eivätkä he luottaneet eurooppalaisten liittolaistensa suojauskykyyn.

Jos tilanteesta jotain positiivista haki, ainakin EVAC-tyypit olivat saaneet paljon harjoitusta. Ensimmäisten Strykereiden ilmestymisestä siihen, että vaurioitunut RG32 oli lavetin päällä, kului alle tunti. Tukikohdassa lääkintähenkilöstö kävi heidät kaikki läpi aivotärähdysten ja shokin varalta. Vaikka isku ei ollutkaan vaatinut uhreja - onneksi - sen taloudellinen ja poliittinen hinta oli kova. Rahaa paloi suojausoperaatioon sekä vaurioituneen ajoneuvon korjaamiseen. Osat täytyi lennättää paikalle Suomesta tai sitten suoraan valmistajalta. Poliittinen hinta taas näkyisi kotimaassa mutta myös Kabulissa. Taleban oli näyttänyt asukkaille, että se ei pelännyt iskeä suoraan liittouman joukkoihin näiden vahvimmassa tukikohdassa, pääkaupungissa. Jossain virastossa roihuaisi taas paperikokko.

---

Uutisissa puhuttiin saattueen, jossa mukana oli ollut myös suomalaisia, ajaneen tienvarsipommiin Kabulissa. Korppia ei koskaan lakannut hämmästyttämästä se, miten tieto muuttui, kun se kulki virkaportaassa eteenpäin, varsinkin uutisiin saakka. Jutussa haastateltiin puhelimessa puolustusvoimien ulkomaanasioiden päällikköä, sitten lyhyesti luutnantti Miettistä.

- Onnittelut, sä pääsit telkkaan, Korppi huikkasi Heineken-pullon ylle kumartuneelle Miettiselle.

- Tänks! Seuraavaks eduskuntaan! Miettinen nauroi ja nosti maljan itselleen.

Tukikohdan suomalaiset olivat änkeytyneet ahtaaksi käyneeseen messiin. Myös yliluutnantti Peltonen istui tuijottaen ruutua.

Korppi keräsi rohkeutensa ja kröhäytti kurkkuaan.

- Peltonen, jutellaaks vähä tuolla sivummalla?

Yliluutnantti vilkaisi Miettistä ja nyökkäsi sitten. Miettinen seurasi kaksikkoa katseellaan ja puntaroi, pitäisiköhän hänen lähteä mukaan. Lopulta hän päätti antaa olla.

Ulkona pimeä oli jo peittänyt Kabulin. Jossain lännessä näkyi ohut punainen viiva, joka pian katoaisi kokonaan. Peltonen seisoi kädet puuskassa, suu tiukkana viivana.

- Krhm. Tuota. Hyvin toimittu sillo tossa päivemmällä.

- Kiitos, Peltonen totesi lyhyesti. Hän seisoi edelleen odottavana.

- Olis mulla muutaki asiaa. Mä, krhm, tota, haluisin pyytää anteeks...

- Sitä, että oot kusipää mulkku? Peltonen laukoi.

Korppi hämmentyi. - Nii, kai. Tai siis sitä just.

- Mikä siinä on nii vitun ongelmallista, ettei voi käyttäytyy asiallisesti?

- Emmä tiiä. Tai siis... mua vitutti sillo se, että Miettine laitto sut mun pomoks. Musta tuntu et sä oot niinku lapsenvahti mulle. Mä sentää oon ollu näissä hommissa jo muutaman vuoden. Emmä oo mikää hiutale.

- Luulekssä, et se antaa sulle oikeuden olla täys mulkku mua kohtaa?

- Ei. Ei.

- Vittu, tääl on muutenki perse korvissa ku kaikki on menossa päin vittua. Siihe ei tarvi mitää kiukuttelevaa faitteria vittuilemaan. Ymmärräks sä?

Korppi tyyntyi murahtelemaan ja nyökkäilemään. Hän tuijotti maata ja potki hiekkaa.

- Emmä sano et sun täytys tykätä musta. Se on yks vitun hailee mulle. Kuha oisit ees asialline. Onks selvä?

Korppi nyökkäsi. Sen saattoi juuri ja juuri nähdä pimeässä.

- Jos sovitaa nii, et unohdetaa menneet ja ollaa tästä lähin asiallisia. Sopiiko? Peltonen sanoi ja ojensi kätensä.

- Sovitaa niin. Anteeks vielä. Sussa on sotilasainesta. Oikeesti. Se näky tänää. Mä oon nähny monenlaista hiipparii tähän mennessä.

- Saaks mä olla rehelline? Sä oot sovinisti. Kute mä sanoin, mulle se on yks vitun hailee, kuha sä hoidat hommas.

Jostain syystä kummatkin purskahtivat nauramaan, puristaessaan lujasti toistensa kättä.

- Sovitaa sitte nii, Korppi sanoi.

Peltonen suuntasi kohti messiä. Ovella tuli vastaan Miettinen. Tämä katsoi kysyvästi, mutta Peltonen puisti päätään ja löi tätä olkapäähän. Luutnantti vilkaisi Korppia ja painui takaisin sisälle.

Korppi seisoi hetken yksin pimeässä. Taivaalla saattoi erottaa jo tähtiä - Kabulissa oli niin vähän toimivia katuvaloja, että valosaaste ei ollut ongelma.

- On sillä ballsit, Korppi sanoi itsekseen katsellessaan luonnon katuvaloja. Hän ei ollut filosofi, yksinkertainen skappari vain, mutta aina välillä hän tunsi kokevansa jotain tavallista suurempaa.

Paskat, Korppi tuhahti lopulta ja päätti avata jääkylmän Heinäkengän.

*

Tomorrow

A man opened the door. He stepped outside. He started walking. Sun shined hot and unforgiving above his head. It was January.

He gasped his lungs full of air. Birches and other trees smelled. For a second he was back in memories of past, memories of his youth. But then it was gone. When the man was young, spring was long. Now, there was no spring. There was just summer.

Everything has changed, the man thought. And at the same time, nothing has.

He walked past couple of communal park bots. They slowed down until he was far enough. Then they continued their eternal labour.

Morning was silent. Only few people bothered to stick their heads outside at this time of day. Sweat glittered at man's forehead. I'm not young, the man sighed.

At the office athmosphere was convenient. The man walked to his work room through green corridors. Sound of running water echoed at the background.

- Good morning, Sir.

- Good morning, James, the man greeted his humanoid servant awkwardly. He had never been very keen about humanoid servants. They looked too much of human but they still had something that creeped him. Tell me being old fashioned, the man thought.

James - yes, his or its name was jokingly selected to be James - stood still for a moment.

- What do you want to do, Sir?

- How's it been going, James? In the production, I mean.

- Very well indeed, Sir. According to SUPROMA*, they have exceeded the goal by 13,5 percent. Machines run hot, if you may, Sir.

(*Supervision of PROduction MAnagement)

The man nodded.

- How about design? Have the drawings for a new solar panel factory been checked?

- Of course, Sir. AIDEMA* reports they have done all the drawings and calculations for the materials. They are waiting for your approval of bill of materials to order them.

(*Artificial Intelligence for Design and Manufacturing).

- Let's do that out of the way, shall we, James?

- Naturally, Sir.

The man approved further actions. Basically his work for this day was done. All the procedures runned automatically and pretty smoothly. The man remembered times when he was an young engineer and all the drawings and calculations had to be made manually. Nowadays... AI optimized far better than any man could, it was able to handle thousands of different criterias at the same time.

- What do you want to do next, Sir?

- If you don't mind to bring me a energy drink, James. As cold as you can.

James nodded. - But of course, Sir.

The man sinked into his chair. He had asked James to bring the drink just to be left alone. James was polite...but it wasn't a human being. It was just a collection of steel, wires and batteries. It was very good at pretending to be a man, but still it just...wasn't.

There was couple of ways of achieving intelligent behaviour. Some, like communal park bots, utilized older technology in form of hive mind. They were designed at the time when batteries lacked behind the evolution of computational power. So in order to save batteries in a single machines, designers created 'cloud mind' where all the computation was divided between all the machines. It made them pretty smart and was enough for the simple tasks those machines had to do.

James was a different kind of bot. It utilized leaps in  quantum technology. First time in history designers were able to incorporated such a computational power in so small package. James was able to learn much faster than any bot before it. In part it was thanks to AI that designers created to build a language. Machine created a language for machines. Nobody knew exactly why it worked, but it did.

This had created new problems for the mankind. In a way it was ironical. First time in history you could do so much with so little effort. First time in history there was so little famine, so few diseases and wars. But at the same time humankind swelled in its own existential crisis.

It had nothing to do.

You could think new scale of freedom would have been a bless, but for many it was a curse. Some ripped themselves of the society and moved to live in the wilds. Sort of.

We don't know what to do with all the wealth, the man wondered. Creational work was very demanding for human psyche. Compared to AI humans looked like childish chimpanzees. Full of emotions and irrationalities.

One example the man remembered was couple a years ago when there was a war between Brazil and United States. Former utilized a secret weapon: AI management system for middle operational level. In simple terms, soldiers were led by a bot. Brazil won the war but they took more casualties than Americans.

That was the problem, the man thought. AI just didn't care. It won the war, all that matters. It was so focused, so task oriented that no man could compete with it.

- There's your drink, Sir. It is at the temperature of 7 degrees Celsius.

- Thank you, James. That's enough.

The man looked at his servant. James was a slave. But can a machine be slave, if it doesn't understand being a slave?

- James, what's meaning of life?

- Building, Sir. If you mean why to exist, Sir.

The man was astonished.

- Building? Just... like that?

- Did you expect something else, Sir?

- I... I don't know, the man gagged. - Should I?

- That may be too a broad question to answer, Sir. Do you feel anxiety?

- What..? Sometimes, yes.

- How about emptiness?

- Yes... but why..?

- It seems that you are suffering from existential crisis, Sir, combined with a depression. May I book you a appointment with a psychiatrist?

- Do you think I'm insane?!

- No, Sir. Insanity is a different kind of condition. Your symptoms don't match the descriptions.

- Fine, if it makes you happy.

- Thank you, Sir. I'm now happy, James said with broad smile and happy tone. The man felt a shiver.

- I'll go now, the man said.

- Have a good day, Sir. The psychiatrist will see your tomorrow at 8 o'clock, James greeted, still smiling.

Over my dead body, the man thought.

- You cannot meet her if you are dead, James yelled down the stairs.

**

One hundred days

Forced upon fall of Paris
To live away, abroad, discraced
Caesar of new time
Every mortal too lame to tame
Him who's born to rule

One hundred days
Of glory and power
One hundred days
Of bloodshed and chaos
One hundred days
Of rebels and holiness

Finally, in the fields of Belgia
They face foe of the past
There stands a man
Too kind for war
Hannibal of England

One hundred days
Of hope and claim
One hundred days
Of tyranny and craziness
One hundred days
Are now over
Over
Over
Over...

Elä

Luopua,
Luopua pitää
Se on niin vaikeaa
Päästää irti
Maailman taakkaa
Ei jaksaa kantaa
Nuoruuden huumaa

Kun huomaa
Millainen on elämä
Tuska, ahdistus
Pato murtuu,
Taivas putoaa
Huomaa, ei osaa elää

Päästä irti,
Päästä irti
Katso laskevaa aurinkoa linnoituksen valleilta
Juo kahvia terassilla
Kävele metsässä tihkusateessa
Hyväksy kuolevaisuutesi
Hyväksy heikkoutesi
Jotta voit olla kuolematon
Jotta
Voit
Elää.

Nouskaa

Nouskaa, nouskaa
Voimat, vallat maanalaiset
Menneet haamut, heleväjät kahleet
Kuulkaa, kuulkaa huutoni
Kuolo koittaa vainoojille
Kuolo tyranneille
Piiskaa, raippaa soittaneille

Huomen, huomen
On meille
Huomen, huomen
On orjille
Huomen, huomen
On vapaille!