sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Luminen taivas

Astun toimiston tummasta ovesta sisään. Silmälasipäinen Oberschütze nyökkää ovea kohti. Vaaleaverikkö sihteeri vilkaisee minua nopeasti, samalla kun hänen sormensa tanssivat kirjoituskoneella. Suoristan vaistomaisesti ryhtini, kokeilen solmioni ja univormun takin suoruuden, ennen kuin harppaan napakasti ovelle ja suoritan kolme koputusta.

- Sisään, kuuluu juuri ja juuri äänieristetyn oven läpi.

Harmaapäinen Standartenführer ei nosta katsettaan kun kävelen rivakasti kolmen askeleen päähän pöydästä ja ilmoitan olevani käskystä paikalla.

- Lepo.

Jään seisomaan kevyeen haara-asentoon. Standartenführer silmäilee edessään olevia papereita, kirjoittaa nopeasti ja siirtää paperin kevyellä ranneliikkeellä pois seuraavan tieltä. Ainoastaan kultaisen pöytäkellon vaimea naksutus, paperin suhahtelut ja Prinz-Albrecht-Strassen liikenne antavat kuulua itsestään.

Sekä sydämeni että keuhkoni. Huomaan katseeni yrittävän alkaa harhailla, terästäydyn tuijottamaan Führeriä silmiin Standartenführer takana yläpuolella.

- Missä yksikössä palvelitte aiemmin? Standartenführer kysyy yllättäen.

Nielaisen. Yritän vastata nopeasti, kakomatta.

- Totenkopfin ratsuväkirykmentissä, 3. eskadroonassa, Standartenführer.

- Teillä ei siis ole taistelukokemusta?

- Ei, me emme ehtineet mukaan taisteluihin.

- Ja Ranskaan mennessä olitte jo esiupseerikurssilla?

- Kyllä, Standartenführer.

Standartenführer nostaa katseensa mutta siirtää sen tuijottamaan ulos ikkunasta. Hänen talviurheilu-harrastuksensa päivettämille kasvoille nousee hymy.

- Olette varmasti kadehtinut Kameradeneitanne etulinjassa. Minulla on kuitenkin teille hyviä uutisia: pääsette rintamalle! Ensimmäinen panssariarmeijakunta on pyytänyt meitä lähettämään heille nuoria, innokkaita esiupseereita. Olitte ensimmäinen, joka tuli mieleeni. Lähdette mahdollisimman nopeasti. Kirjurini antaa teille komennustodistuksen. Voitte poistua.

- Kiitän, Standartenführer!

Napsautan asennon, käännyn terävästi ja marssin ovesta ulos. Päässäni humisee ja otan mistään mitään tajuamatta Oberschützen ojentaman vaaleanruskean kansion.

En tiedä itkeäkö vai nauraa.

----
Kiristän manttelini kaulusta. Seison matka-arkkuni vierellä ja odotan kyytiä. Kylmä kevättuuli tunkeutuu luihin ja ytimiin. Peltotilkku, jota Luftwaffe kutsuu kentäksi, on täynnä sinne sun tänne säntäilevää henkilöstöä. Pitkä, ahdas ja kylmä lentomatka painaa. Ylennyksenikään ei enää jaksa piristää mieltäni.

Valkoisella maalilla huonosti maalattu, alun perin kelta-vihreä henkilöauto pompahtelee kentän reunaan. Pitkä, kumara kuski nousee ja hetken katseellaan etsiskeltyään harppoo luokseni.

- Sturmbannführer, tervetuloa Venäjälle! nukkavieru Oberschütze sanoo jostain asentoa muistuttavasta. Hänen napinläpeään koristaa toisen luokan rautaristin nauha.

- Kiitän, mutta tuokaa tuo rakkine nyt lähemmäs, niin voimme nostaa arkkuni mukaan. Minun täytyy ilmoittautua vielä esikunnassa.

Ällistyksekseni Oberschütze vain nyökkää ja lompsii kohti autoa. Päätän jättää toistaiseksi mainitsematta asiasta. Mutainen auto pompahtelee arkkuni viereen, ja nostamme yhdessä tuumin arkun autoon. Rimpulan oloinen auto jää vinoon sen painosta.

Oberschütze jurnuttaessa autoa pitkin teiksi kutsuttuja rengasuria, katselen lumista, harmaata maisemaa. Aina välillä akseli tavoittaa kiven, ja selkärangassani vihlaisee.

- Tulette Sturmbannführer Kühnin tilalle. Epäonninen tapaus... Miesparka. Partisaanit saivat hänet kiinni matkalla takaisin esikunnasta. Hänet oli naulattu puhelinpylvääseen pistimellä, silmät puhkottuina.

Oberschütze vilkuilee syrjäsilmällä suuntaani puhuessaan. Päätän, että tämä saa riittää.

- Oberschütze! Oletteko te sotilas vai venäläinen juoruämmä?! Vaikka teillä on rautaristi, se ei anna teille mitään etuoikeuksia käytöksenne suhteen. Tästä lähtien puhuttelette niin kuin teille on opetettu. Puhutte vain kun teiltä kysytään. Ymmärrättekö?

- Kyllä!

- "Kyllä" mitä? Ymmärrättekö?!

- Kyllä, Sturmbannführer!

Loppumatka esikuntaan sujuu hiljaisuuden vallitessa. Miehille pitää opettaa, mikä olen miehiäni. Edeltäjäni on voinut kaveerata miehistön kanssa, mutta sellainen ei sovi oikealle johtajalle.

Esikunta on entisessä kolhoosissa. Pysähdymme konekivääripesäkkeen kohdalle, jossa vartiomiehet tarkastavat paperimme. Toinen samanlainen pesäke vartioi ensimmäistä, mutta siitä pääsemme läpi kädenheilautuksella. Kolhoosin pihalla irtonainen koira räksyttää hetken, ennen kuin toteaa työnsä tehdyksi ja jolkottolee laiskasti takaisin koppiinsa.

Kylmälän jälkeen olevassa eteisessä ilmoittaudun päivystävälle Scharführerille. Hän viittaa kädellään oikealle, minusta vasemmalle, ja sanoo Obergruppenführerin ottavan minut vastaan hetken kuluttua.

Sanottu yllättää minut pahan kerran. Oletin ilmoittautuvani jollekulle Wehrmachtin everstille tai korkeintaan Oberführerille. Astelen heikoin jaloin ruskealla tapetilla sisustetun talon hämärään. Istun penkille ja seuraan mitään näkemättä kirjureiden ja esikuntaupseereiden hyörinää. Ketään ei tunnu kiinnostavan yksinään istuksiva Sturmbannführer.

Kellertävän valkoinen ovi aukeaa ja ulos astuu Brigadenführer. Ponnahdan seisomaan. Minua päätä lyhyempi mies katsoo tummilla silmään tiukasti sekunnin, ennen kuin harppoo pois. Tunnen sydämeni hakkaavan ja veren kohisevan, kun lasken sekunteja.

Laskettuani enemmän tai vähemmän kolmeenkymmeneen harppaan oven eteen ja pamautan kolmesti.

- Sisään!

Astun hämärään huoneeseen. Se on yllättävän tilava. Tunnistan Obergruppenführer Hausserin. Hänen työpöytänsä on sivuttain oveen nähden. Oikealla on leveä pöytäryhmä. Seinälle on nostettu karttoja.

Napsautan asennon ja ilmoittaudun. Hausserin pienet, jäänsiniset silmät tutkivat minua hiljaisuudessa.

- Lepo.

Jään seisomaan sulkemani oven eteen. Tuijotan vastapäätä olevan ikkunan yläkarmia. Hän ojentaa kätensä. Tajuan, että hän haluaa kansioni.

Hausser istuu ja alkaa lukea tietojani. Hiljaisuus jatkuu.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Hausser nostaa katseensa.

-  Meillä on tarpeeksi esikuntaupseereja. Saatte komentoonne kaatuneen Sturmbannführer Kühnin pataljoonan. Se on ollut taisteluissa jo useampia viikkoja. Ryssät yrittävät kukkulajonon haltuun hallitakseen aluetta.

Hausser nousee seisomaan ja kävelee karttojen luokse, viitaten minut vierelleen. Seuraavan tunnin vietän Obergruppenführerin tilannekatsauksessa. Mitä enemmän hän kertoo, sitä enemmän kiven ja myllyn väliin tunnen joutuvani.

- Täydennyksiä tulee tipottain ja ne heitetään yleensä suoraan taisteluun raiteilta. Pirun partisaanit sotkevat paikkoja, Einsatzgruppet eivät tunnu saavan tilannetta aisoihin.

Tilannekatsaus päättyy. Istun autoon pää tyhjänä. Päivä alkaa jo hämärtää, Oberschütze pysyy hiljaa vaikka hän vilkuileekin siihen malliin, että haluaisi puhua. Pelännee partisaaneja.

Saavumme pataljoonan komentopaikkaan pimeyden keskellä. Kuittaan itselleni konepistoolin. Jään seisomaan yksin komentotelttaan, öljylampun valo jaksaa juuri ja juuri voittaa pimeän.

---

Katselen kartan päälle asetettua peitepiirrosta. Tilanne on pahempi kuin oletin. Pataljoona on olemassa vain nimellisesti - suurin osa sen kalustosta makaa edelleen jollain rautatieasemalla Saksan ja tämän jumalanhylkäämän maan välillä. Komppaniat ovat asettautuneet kyliin ja asutuksenryppäisiin siilipuolustukseen. Venäläiset ovat tehneet jatkuvasti hyökkäyksiä, yrittäessään saada niitä haltuunsa.

Saapumisestani on jo toista viikkoa. Sänki kutittaa kasvoja. Ruoka on ollut lähinnä puurontapaista ja kahvi kitkerää korviketta. Ryssät ovat pommittaneet ja ampuneet tykistöllä komentopaikkaa. Pari kirjuria sai naarmuja, yksi kuski kuoli. Öisin häiritsevät röplöttävät kaksitasot.

Käännyn komppanianpäällikön puoleen. Hänellä on jo kunnon parta, lumipuku riekaleinen ja likainen. Silmät tuijottavat eteenpäin näkemättä mitään. Hauptsturmführer toimi vanhimpana vastuussa edeltäjäni kaaduttua. Hän huokaisi kuuluvasti helpotuksesta saapuessani.

Nyt ymmärrän miksi.

Annan hänelle ohjeeksi ryhmittää komppaniansa enemmän itää kohti. Nyt se on hajanaisena pienen kukkulan lounaspuolella. Vaarana on, että vihollinen pureutuu kylään ja pakottaa komppanian vetäytymään. Halki aavan maiseman se tietäisi itsemurhaa.

Hauptsturmführer hätkähtää. Hän tuijottaa minua sekunnin ja nyökkää. Ulos mennessään kuulen hänen helistelevän Pervitin-purkkia.

Venäläiset partiot ahdistelevat linjoja. Varsinkin 5. ja 7. komppanian alueet ovat olleet kiinnostuksen kohteena. Jostain sieltä suunnalta olisi odotettavissa hyökkäys. Olen käskenyt siirtää komentopaikkaa lähemmäs ja tiivistää. 2. ja 3. komppania ovat reservissä, kauempana linjasta. Niiden tehtävä on myös pitää huoltoreitti auki.

Tunnen, että piakkoin alkaisi tapahtua.

---
Tunnen kuinka joku vatkaa jalkaani irti. Ponnahdan ylös ja nostan rinnallani maannutta konepistoolia. Oberschütze työntää kädellään piippua toiseen suuntaan. Hän kertoo, että 1. ja 4. komppanian alueelta on kuulunut jatkuvaa tulitusta. Radioyhteyttä ei ole toistaiseksi saatu. Ulkona on vielä pimeää. Vilkaisen kelloani, se näyttää puoli neljää aamulla.

Pienen metsikön laidalla pystyy näkemään tummaa taivasta vasten maasta kimpoavia luoteja. Kumusta päätellen ryssä painaa kunnolla päälle. Harkitsen lähetin lähettämistä paikalle tiedustelemaan, mutta häntä voitaneen tarvita vielä.

Viideltä tulitus loppuu äkkiä. Menee vielä puoli tuntia, ennen kuin saan nelosen komppanianpäälliköltä viestin: Vihollisen hyökkäys pysäytetty. Omat tappiot minimaaliset.

Tasan kuudelta taivaalta putoaa yhtäkkiä tavarajunan verran rautaa viidennen ja seitsemännen alueelle. Yhtämittaista rytinää kestää vartin verran, sen jälkeen se muuttuu summittaisemmaksi.

Olen ymmälläni. Testaavatko ryssät, mistä kohdin linjamme pettää? Onko tämä harhautus vai oliko ensimmäinen?

Käsken radistia kiivaasti ottamaan yhteyttä komppanianpäälliköihin. Yritys on tulokseton. Käsken komentojoukkuetta ottamaan puolustuslinjat metsäsaarakkeesta. Olemme kahden kukkulan välissä, hieman taaempana. Käsken lähettiä pysymään lähtövalmiudessa.

---
Tilanne on epäselvä. Radisti ei parhaista yrityksistään huolimatta ole saanut yhteyttä komppanianpäälliköihin. Taistelu jatkuu edelleen. Vihollinen ampui lyhyen tunnusteluiskun metsäsaarekkeeseemme. Seisoskelemme Oberschützen kanssa 3.7 cm tykillä varustetun puolitelavaunun takana.

Yhtäkkiä metsästä kuuluu ammuntaa. Konekiväärin repivä ääni, kiväärien paukahtelu. Olemme ampua luoksemme ryntäävän nuoren sotamiehen, joka ilmoittaa vihollisten hyökkäävän metsäsaarekkeen kylänpuoleiseen päätyyn, vaunujen tukemana. Ulommainen pesäke on kuulemma tulittamassa vihollisen sivustaa.

Olen sijoituttanut ovenkolkuttimen toiselle metsäsaarekkeessa kulkevista kahdesta urasta. Olemme siitä muutaman sadan metrin päässä. Sen lävähdykset erottuvat. Nyt alkaa kuulua moottorien möyrynää. Koko metsä tuntuu olevan yhtä aseiden tulitusta täynnä. Kutsun lähetin ja käsken häntä viemään sanan 1., 2., 3. ja 4. komppanioille. 2. ja 3. saisivat valmistautua vastahyökkäykseen 5. ja 7. kylään. Scharführer pokkaa ja polkaisee sivuvaununsa käyntiin ja katoaa sinisen savun mukana.

Oberschütze on polvillaan puolitelavaunun takana. Hän on rauhallinen. Konepistooli roikkuu rinnalla.

- Äänekkäitä nämä venäläiset linnut näin aamuisin, hän sanoo leveästi virnistäen.

Tiheätahtinen rummutus kantaa kivääritulen yli. Puolitelavaunua johtava Unterscharführer nojautuu takalaidan yli ja huutaa:

- Tiedusteluvaunu!

Mietin kuumeisesti seuraavaa siirtoa. Aseiden ääntä lukuunottamatta mitään merkkejä vihollisesta ei näy. Epäröin lähettää vaunua syvemmälle metsään, epäselvässä tilanteessa.

- Unterscharführer! Ajakaa tätä uraa eteenpäin! Seuraamme perässänne! Joukkue, Schützenreihe!

Lähdemme etenemään rivissä. Pakokaasut kirvelevät silmiä. Luminen pusikko rajoittaa näkyvyyttä. Epäilen pian ajatustani, tätä menoa ajaudumme omien tulilinjalle.

Edessä näkyy liikettä. Lyömme maihin. Pieni panssarivaunu nousee uralle. Se etenee meihin nähden poikittain, oikealta vasemmalle. Puolitelavaunun ampuja ei jäädy - piiskatykin laukaus lähtee parin sekunnin jälkeen. Toinen, kolmas. Vasta neljännen jälkeen vihollinen pysähtyy.

Vaunun perässä tielle toikkaroi jalkaväkeä. Osalla on lunipuvut, osa on ruskeissa vaatteissa. Nostan konepistoolin ja sydän takoen puristan liipaisinta. Tähtäinten näkemisestä ei ole tietoakaan; konepistoolini kiemurtelee kuin elävä olento käsissäni. En tajua ammusten jo loppuneen, vaan puristan edelleen liipaisinta.

Oberschütze harppaa viereeni. Hän nostaa nelikymppisen hetkeksi ylös, ampuu parin-kolmen laukauksen sarjan ja laskee aseen alas.

- Sturmbannführer, vihollinen on vetäytymässä. Mitkä ovat käskynne?

Tuijotan Oberschützeä. Aivoni lyövät tyhjää. Käsky, käsky..?

Oikealta kantautuva huuto "Eteenpäin" herättää minut selkounestani.

- Pistimet kiinni! Joukkue, hyökkäysriviin! Eteen!

Vilkuilen ympärilleni ja näen komentojoukkueen ryhmittyvän. Pumppaan kädelläni ja lähdemme puolijuoksua eteenpäin.

Hyökkäämme siis kahdella joukkueella. Onneksemme ryssät ovat saaneet tarpeekseen; johtajien kaaduttua kukaan ei ole ajamassa heitä eteenpäin. Yksi sotilas luikahtaa kohti lähtöasemia, sitten toinen, kolmas, kunnes kaikki jäljellä olevat juoksevat minkä jaloistaan lähtevät.

Pysäytän ennen kuin tulemme avoimelle. Sydän tykyttää, keho on lämmin, väsymys on poissa. Kehaisen ohimennen hyökkäykseen lähtenyttä nuorta Untersturmführeriä ripeästä aloitteellisuudesta. Palaamme takaisin. Vasta asemissa tajuan hyökänneeni lataamatta uutta lipasta.

Kuinka tyhmä ihminen voi olla?

Olen päättänyt ryhmittää komentojoukkueen uudelleen. Vaihdan lippaan kun alaiseni ovat kiireisiä. Ovenkolkutin on valitettavasti tuhottu - sen edessä on toisen tiedusteluvaunun palavat jäänteet.

Sankarivainajia tulee sinä päivänä muitakin.

Kun hyökkäysten vihdoin päättyessä selaan tappio-ilmoituksia, ihmettelen, onko pataljoonassa enää yhtään taistelukuntoista miestä.

Lähetti on kertonut muutaman venäläisen jääneen vangiksi. Myöhemmin tieto muuttuu, ettei yhtään venäläistä ole jäänyt vangiksi. Linjalta on kuulunut yksittäisiä laukauksia. Päätän olla tekemättä asialle sen ihmeempiä. Totuus on, että tässä tilanteessa vangeista olisi vain riesaa.

Illalla punikit ampuvat vielä muutaman kranaatin.

- Hyvää yötä venäjäksi, kuulen Oberschützen vitsailevan.

---

Tempaudun hereille haukkoen ilmaa kuin kala. Kehoni muistuttaa olemassaolostaan kivulla. Jäseneni ovat jäykistyneet maatessani poterossa manttelin päällä. Ympärillä on pimeää.

- Sturmbannführer, esikunnasta käskettiin teidän mennä ilmoittautumaan.

Vilkaisen kelloani taskulampulla peittäen sen mattelilla. Puoli kaksi yöllä. Olen nukkunut hädin tuskin kolmatta tuntia.

Jatkuva hermojen sahaus näkyy. Ilmapommituksia ja tykistökeskityksiä päivällä, yöpommituksia. Miehet nukahtelevat niille sijoilleen. Jotkut torkkuvat seisaaltaan puuta vasten nojaten. Olen yrittänyt pitää pataljoonaa liikkeessä, mutta polttoainetta on vähän, eivätkä väsyneet jaksa marssia pitkiä matkoja.

Matka esikuntaan sujuu hyvin. Oikeastaan en tiedä mstkasta mitään, sillä herään Oberschützen avatessa oven ja lentäessäni lähes rähmälleen pihamaalle.

Mietin kokelasaikaani seisoessani Obergruppenführerin oven takana. Näin epäsiistissä kunnossa lienee harvoin ilmoittauduttu kenraalille. Olen peseytynyt viimeksi Berliinissä. Partani on pitkä, naamani likainen, lumipuku repeytynyt sieltä täältä. Konepistooli on poikittain selässäni. En edes huomaa sen olemassaoloa enää.

Hausser avaa itse oven. Annan lyhyen ilmoituksen. Kurkkuni on karhea, silmäni pysyvät hyvä jos auki. Heijaan itseäni edestakaisin huomaamattani.

Hausser tarkastelee minua alhaalta ylös, kuten ensimmäisellä kerralla. Mutta nyt hänen ohuilla huulillaan on pieni hymynkare.

- Teistä näyttää tulleen sittenkin sotilas. Kun saavuitte, mietin mielessäni, oletteko samanlainen riikinkukko kuin useat muut esikuntaupseerit joita Berliini on tänne lähettänyt. Monesta on pelkkää riesaa, osa ei kestä viikkoakaan. Teillä on vielä paljon oppimista, mutta olette oikealla tiellä.

Yhtäkkiä tunnen väsymykseni kaikonneen.

- Kiitän, Obergruppenführer.

---

Pieni auto pompahtelee Oberschützen kiitäessä pienten sotavalojen opastamana rospuuttoteitä pitkin. Yön aikana tiet sentään jäätyvät joten kuten ajokelpoisiksi, ainakin näin kevyelle autolle. Jousitus pohjaa, auto valittaa.

Edessä näkyy valo. Kaksi sotapoliisia viittoo pysähtymään. Hidastamisen sijaan Oberschütze painaa kaasua. Moottori valittaa, sotapoliisit syöksyvät suojaan. Runko pamahtelee, meitä ammutaan.

Kysyn, mitä helvettiä hän tekee.

- Partisaaneja! hän huutaa vastaukseksi.

Vastentahtoisesti olen alkanut luottaa Oberschützeen. Hän ei ole sotilaallisuuden perikuva, mutta taistelussa hän ei pelkää.

Päästyämme parin kilometrin päähän Oberschütze selittää, että partisaanit olivat jonkin aikaa sitten väijyttäneet sotilaspoliisijoukkueen. Ruumiit oli riisuttu, joten väärän univormun käyttö oli odotettavaa.

Päästessämme takaisin yksikköön en saa unen päästä kiinni.

--
Tilanne on käymässä vaikeaksi, erityisesti kylän suunnalla. Neukut ovat voineet pureutua ensimmäisiin taloihin, eikä joukoillamme ole enää mahdollisuutta hallita tulella kylän ulkopuolista aluetta. Iljutschinit pommittavat kylää taukoamatta. Yksinäinen kaksitaso kaartelee alueella ja maalittaa meitä tykistölle.

Katselin aamulla itseäni pienestä peilistä, joka oli jäänyt edeltäjältäni. Takaisin katsoi aivan tuntematon, sänkipartainen, silmäpussinen resupekka. Mietin, kuinka Berliinissä kiikutin univormun pesulaan pienen tahran takia. Naurahdin. Räätälini, vanha mies, saisi varmasti sydänkohtauksen nähdessään asuni tässä kunnossa.

Olen päätynyt yhdistämään 5. ja 7. komppanian yhdeksi. 2. ja 3. komppanian vastahyökkäykset oli pakko peruuttaa, ne olisivat muuten rynnineet keskelle tulimyrskyä. Olen vaatinut uutta tulenjohtajaa kaatuneen tilalle. Tykistö ilmoittaa ammusten olevan lopussa. Kranaatinheittimillä ei ole juurikaan parempi tilanne. Ammuksia on kiikutettu jalkapatikassa yötä myöten komppaniasta toiseen. Kaikki havoittuneet, jotka jaksavat pitää kivääriä kädessään, on komennettu takaisin täydennusmiehiksi.

Mikä sotku. 

Pahinta on panssarintorjunta-aseiden puute. T34:ia on jouduttu torjumaan kasapanoksilla ja improvisoiduilla miinoilla. Pst-kivääreistä ei ole tässä tilanteessa mitään hyötyä.

Olen puntaroinut 2. ja 3. sekä komentoyksikön vetämistä kylän takana sijaitsevaan metsikköön. Pystyisimme hallita tulella sivustaa, mutta samalla antaisimme venäläisille entistä suuremman katvealueen, jota pitkin siirtää joukkoja. Joten jäämme paikoillemme.

Venäläisten ei tarvitse kuin potkaista kerran, niin luhistumme kasaan.

---

Tällä kertaa hyökkäys alkaa illalla, pari tuntia ennen auringonlaskua. T34:t rynnivät jalkaväki päällään kylään. Samaan aikaan metsikköömme sataa tykistötulta. Yritän tulessa huutaa radistille ohjeita, mutta se on toivotonta. Paineaallot viskovat lunta ja jäätynyttä maata. Sirpaleet vongahtelevat. Käteni vapisevat, tunnen kuinka ohimoita puristaa ja hermoni venyvät katkeamispisteeseen.

Minun on pystyttävä kasassa, hoen itselleni. Jos romahdan, koko pataljoona on mennyttä.

Kylästä nousee valoammus. Se tarkoittaa vetäytymistä.

Huudan radistia ottamaan yhteyttä divisioonaan ja vaatimaan mitä tahansa tukea, mitä on saatavilla. En kuule mitä hän vastaa, sillä viereen tullut ammus paiskaa minut poteron seinään.

Sekavana, tietämättä mitä teen, hoippuroin ylös poterosta. Selkiemme takana punainen taivaanranta hehkuu verenkarvaana, idässä taivas on musta kuin kaivo. Hengitys ja pakokaasut tiivistyvät valkoisiksi pilviksi.

Kuoleman maisema, ajattelen, kun tunnen kovan iskun ja kaadun maahan.

Havahdun kun kasvoilleni läpsitään. Erotan juuri ja juuri Oberschützen kasvot. Taustalla kuuluu kirkuna, josta on vaikea erehtyä.

- Stukat! Oberschütze kiljuu keuhkojensa täydeltä. - Stukat! Ovat täällä!

Stukien ohjaamokuomut välähtelevät niiden kääntyessä syöksyyn. Pasuunat soivat, uusi välähdys kun ne oikaisevat syöksystä, maa tärähtää ja patsas nousee ylös kuin valtavat sormet, jotka tavoittelevat munivia kuolemanlintuja.

Menetän uudestaan tajuntani.

---

Seison tutun maalaistalon käytävällä. Vasen käteni on siteessä, samoin koko keskivartaloni niin, etten pysty istumaan kovinkaan hyvin. Kipuja ei ole onneksi, Sanitärscharführer, joka näytti ihan Himmleriltä, pisti tarpeeksi morfiinia.

Obergruppenführerin ovi avautuu ja ulos astuu nuori  Sturmbannführer. Hänen univormunsa on moitteettoman siisti, kasvot puhtaat ja ajellut, vaalea tukka siististi kammattu. Laatat sädehtivät tuoreuttaan. Arvaan hänen olevan seuraajani. Sinisissä silmissä välähtää inhon ja ylemmyyden tunne, kun hän katselee resuista, veristä ulkomuotoani.

- Aa, Sturmbannführer, tulkaa toki sisään, kuulen Hausserin virkahtavan leppoisasti. Hetken aikaa näen kenraalin tilalla vanhan miehen, hänen kasvoillaan risteilevien uurteiden verkon, vuosikymmenten aikana raskaiden huolten uurtamien.

Se kestää vain hetken.

- Pataljoonanne tullaan vetämään linjalta ja korvaamaan toisella. En ole vielä päättänyt, hajotetaanko se ja miehet jaetaan toisiin yksiköihin täydennykseksi vai täydennetäänkö se uudeksi, Hausser sanoo, äänessään ja ryhdissään taas saksalaisena ammattiupseerina.

Hän kääntyy katsomaan ulos, räntäsateeseen, ja katsoo minua sitten syrjäsilmällä.

- Teitte muutamia taktisia virheitä, jotka antoivat viholliselle mahdollisuuden hyödyntää tuli- ja määräylivoimaansa. Ette jättäneet kunnollisia reservejä, ja työnsitte kaiken etulinjaan jauhettavaksi. Pahimmoilleen moiset virheet olisivat voineet uhata koko divisioonaa, jos vihollinen olisi saanut aikaan läpimurron.

Seison hiljaa. Olen rauhallinen. En tiedä johtuuko se morfiinista.

- Obergruppenführer, kaikella kunnioituksella, siinä tilanteessa, missä pataljoonani oli, en olisi voinut toimia toisin. Kaukovaikutteisten pst-aseiden ja kuljetusvälineistön puute pakotti minut staattiseen puolustukseen. Komppaniat olivat alimittaisia taisteluvoimiltaan, joten minun täytyi käyttää niitä kaikkia, jotta linjalla olisi ollut jotain mahdollisuutta kestää. Vihollisella taas oli käytössään kaukovaikutteista suorasuuntaus- ja epäsuoraa kalustoa. Minun oli otettava riski ja pakotettava vihollinen lähitaisteluun. En keksi miten olisin voinut toimia toisin. Myönnän, että ilman Stukien ratkaisevaa tukea vihollinen olisi voinut pakottaa komppaniani ulos kylästä aukealla, mikä olisi tarkoittanut niiden tuhoa. Stukien tuhottua vihollisen hyökkäyksen toisen vaiheen komppanianpäälliköitteni aloitteellisuus vastahyökkäykseen mahdollisti kulutetun ja hajanaisen vihollisen lyömisen.

Hausser katsoo minua ja hänen huulilleen nousee leveä hymy.

- Sturmbannführer, te olette oppineet. Minusta on harmi menettää teitä, mutta toivon, että luunsahaajat saavat vammanne kuntoon ja palaatte palvelukseen. Meillä on teille kyllä käyttöä.

- Kiitän, Obergruppenführer! Minulla olisi yksi asia, jota haluan teiltä pyytää.

- Jatkakaa, Hausser vastaa epäluuloisena.

- Toivon, että Oberschütze Müllerille esitetään ensimmäisen luokan rautaristiä hänen teoistaan. Haavoitettuani ja ollessani kykenemätön johtamaan, hän otti komentoonsa komentojoukkueen ja viestitti komppanianpäälliköille haavoittumisestani. Hän myös johti puolustustaistelua asemissa.

- Hän on varmasti rautaristinsä ansainnut, jos kerran te sitä ehdotatte. Hyvä on, katson mitä voin tehdä.

- Kiitän, Obergruppenführer!

Hausser astuu eteeni ja puristaa lujasti kättäni.

- Hyvää matkaa, Sturmbannführer. Tulkaa pian takaisin.

*
PS: Tarina on täysin fiktiivinen, vaikka se sisältää joitain faktuaalisia elementtejä. Henkilöiden näkemykset on pyritty kuvaamaan kuten aikalaiset olisivat sen saattaneet kokea. Kertomus ei pyri oikeuttamaan natsi-Saksan ja SS:n tekoja tai itärintamalla molemmin puolin tapahtuneita sotarikoksia. Lukija muistakoon, että minä-kertoja on aina epäluotettava lähde, ja kriittinen ajattelu on paikallaan. 










































lauantai 25. toukokuuta 2019

Kulkee maailma

Kulkee maailma
Omalla tavallaan
Huojahtelee radallaan
Mihin menee, sitä tiedä ei
Luode vai vuoksi, kaiken vei

Sillä olen nähnyt Jumalan
Katuojaan kaatuvan
Ja Saatanan
Bemarilla ohi ajavan

Maailma kiertää radallaan
Ei sitä kahletta poiskaan saa
Niin kauan kulkenut on maailma
Mutta niin vähän muuttunut
Elämän riemukaaren alla
Niin vähän puuttunut

Sillä olen tuntenut
Puukonterän valtimolla
Sillä olen kantanut
Raskaan teräksen hartioilla

Kukkivat omenapuut
Ja hiljaa virtaa Don
Mikä vika ihmisessä on
Kun vanhana syntyy
Ja nuorena murehtii

Sillä olen nähnyt Jumalan
Katuojaan kaatuvan
Ja Saatanan
Bemarilla ohi ajavan

Sillä olen nähnyt Jumalan
Katuojaan kaatuvan
Ja Saatanan
Bemarilla ohi ajavan

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Hiisi

Hän kävelee hiljaa. Kuumuus saa hien virtaamaan syvään uurretuilla ohimoilla. Tummien kulmien alta välkkyy pari järvensinistä silmää. Hän pysähtyy, katsoo ympärilleen.

Keskellä metsää on kivenjärkäle. Sen ympärillä on tavallista mättäikköä. Mutta kun hän antaa silmänsä levätä, erottuu kumpujen seasta kiviröykkiöitä. Ja kun hän on nähnyt yhden, muut liukuvat näkyviin kuin taikaiskusta, kuin ne ainiaan näkyvillä olisivat olleetkin.

Hän tietää olevansa oikeassa paikassa.

Hän polvistuu, sulkee silmänsä. Tuuli humisee jossain kaukana, korkealla. Jossain laulaa lintu. Hän antaa itsensä rauhoittua.

Hän haistaa illan tuoksut, kesän tuoksut. Vanhemmat kuin ihminen. Hän tietää laskevan auringon säteiden osuvan kasvoihinsa.

Hänen huulensa, äänetönnä, lausuvat:

'Täällä olen, isoseni
Tarehtinut talven vallan
Piiskaset pakkaset kestänt
Täällä olen, isoseni
Hiiden äärellä värisen
Kalman kumpujen vieressä
Tuonen unta nukkuvain
Unta tohde häiritä'

Hiljaisessa huminassa hän kuulee vastauksen.

Rohkaistuneena hän jatkoi:

'Pyydän yhtä, kahta mietin
Pyydän käen kukuntaa
Vuosia joita luvataan
Pihlajalta onnea
Pyhältä puulta siunausta
Kontiolta metsärauhaa
Kuninkaalta vapaata maata
Näkiltä vetten tyyntä
Veenkoiraa tyynnyttele
Kuukkelilta polkua
Johdattelee onnenlintu
Halki seesteisten ilmojen
Ilmarinen hyvä herra'

Hiljaisuus.

'Siinä mitä pyytänen
Ansaitta teiltä kerjäilen
Tuonen mailta nukkuvilta
Manan majoille menneiltä
Hiiden rauhaa rikkoen
Kalmiston rajoja raapien'

Kaukana, viimeisten säteiden paistaessa, alkaa kuulua käen kukunta.

Hän hymyilee, pyyhkäisee kostean silmäkulmansa ja lähtee elävien ilmansuuntaan.

*

tiistai 7. toukokuuta 2019

Life

Through my life
I've known
Under these fairytales and lies
There's just cold ground
It shall not care about your dreams
Just cold ground
It shall not care about your love
Just cold ground
And although I've drown myself
Into beauties of dreams
There, there's just cold ground

We remember more the dead than the living
Although there's nothing after this
Yeah, it totally is the off-switch
We argue for the perfect paradise
Although there's nothing after this

We think we're something higher
Than the body, pale and thin
But there's just cold ground
There's nothing after this
Your body starts to die
Right after birth
Nature wants to collect
What once came from it
We were nothing
We're nothing
We'll be nothing
Nothing more than mortal men
Just above cold ground

And there's nothing after this.

maanantai 6. toukokuuta 2019

Calculus

Kulkee aika
Laskee maailmanratas
Jytisee, nitisee
Hitaasti kiertelee

Sattumaa on elämän lanka
Sattumaa ura ja valta
Kosminen nopanheitto
Ihmisapinan aivojen raja
Suuruuden mielettömyys
Pienuuden käsittämättömyys

Onni kantaa korsikalaisen
Onni kaataa vallan
Ja maailma laskee, laskee
Mikä on sen raja?

Vanhojen hautojen äärellä
Graniitin hiljaisuus
Kivikumpujen korkeus
Kaukainen päivänlasku
Ennen pimeää
Ja tähtien mykkyys

Vain sokea voi nähdä
Vain kuuro kuulla
Vain mykkä puhua

Sillä aika on kasvoton jumala.

lauantai 4. toukokuuta 2019

Coup de etat

Remember me, my little blackbird
Remember me, when I'm gone
Remember me, my little blackbird
When they've done

Remember me
When meadows grow green
Remember me, my little blackbird
When graves are fresh for the killed

Remember me, my little blackbird
Remember me, when I'm gone
Remember me, my little blackbird
When they've done
When they've done...

---
Mist over the meadows
Ravens on the battlefield
There are only shadows
Killers are unleashed
Black raven reigns
In his golden castle
And our hope
is buried like seeds
with the fallen deeds
---
Forward, my brothers!
We've duty to gather
Those plagues of land
And to bury them to sand
We shall lead the way
For all and mighty day
For the greater country
Let the old wives cry
We burn seedlings
To build from the ashes
Let blood wash their pride!
Glow of copper mine
shall give us fine
the dime in need.



keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Vereji

Kumisevat kummut
Kauan sitten olleiden
Harjujen äärellä
Illan viileyden keskellä

Puhuvat minulle puut
Kuiskivat kuuset
Murehtivat männyt

Lumoaa silmäni nuotio
Liekkien kaunis tanssi
Ikiaikainen voima
Puhuu, supisee
Kieltä, jota juuri ymmärrän

Kauan, kauan sitten
Taottiin taivaan kirjokansi
Taottiin mustasta raudasta
Taottiin lampien pohjista
Taottiin rauta, taottiin teräs
Taottiin kullan kimallus
Taottiin ahjossa kuumassa
Taottiin miekka, taottiin aura
Taottiin kahlehet sieluihin

Kulki ensimmäinen imoinen
Kulki ohton jäljissä
Taivaaseen kurotti kahteensa
Taivahan petäjäj
Missä kallo naulittiij
Mis Tapijo karija surmattij
Mis peijaiset pijettihij
Mis valjoja vannottihij

Laulaa tietäjä iänikunen
Laulaa alisesta, Manalasta
Laulaa Tuonen virrasta, joutsenesta
Laulaa ylisestä, Ukosta
Laulaa metsän väjestä
Laulaa kierrosta ikusesta

Laulaa vereni vanha
Laulaa, hymisee
Lauluja noita, kauan sitten laulettuja
Kuuntelee linnut, kuuntelee puut
Kuuntelee syntyä maan, ilman

Vereni, vereni
Sinä rautaan kahlittu vereni
Rakas vereni,
Kannat heitä, joita ei enää ole
Kannat heitä, joita ei vielä ole
Kannat maailmaa itsessäsi
Kannat lauluja unohtuneita

Vereji tähen mie elä
Vereji tähen mie laula
Laujan mie tuntureist
Jäämerjen rannoist
Ajoist noista

Vereji minu elevi.