Nurmilintu

 Kerran me astumme
Viimeiselle portille
Kerran me lausumme
Viimeiset sanamme
Kerran me vuodatamme
Viimeiset kyyneleemme

Hiljaisuuden äänelle
Soi kanteleen helinä
Laululle heleälle
Kyyneleen kerimä

Kannamme
Lausumattomien sanojen painon
Kannamme
Kadonneiden kosketusten muiston
Kannamme
Haavojen mosaiikin 

Laulakaa 
Tuutulaulu kansan vanhan
Nurmilinnun unehen
Antakaa sieluni uupua
Katsokoon kasvoni
Juhannuksen nousua
Tuonelan virttä kulkemahan
Manan majoille astumahan

Pääskysen päänaluseen
Suljemme silmämme.

Vanalinn

 Mukulakivien kopina
Puheen hiljainen humina
Mausteiden tuoksujen tenho
Kauppiaiden tiskien äärellä

Hansan haamujen jäljillä
Toompean vierellä
Nevskin katedraalin ylhäisyys
Tuomiokirkkoa kilvoittelee

Kohtuotsalta katsoo
Mennyt ja nykyisyys
Muistoja sateisen pääsiäisen
Katselen ohi näkymättömien kyynelten

Elämä kulkee rataansa
Kuin Vanalinnan kujien verkko
Venäläisen balettikoulun juurella
On tukahdutettujen huutojen laulu

Pääskysten laulussa
On vapauden kutsu.

*

Pärnu

 Meren hiljainen humina
Lokkien kutsuhuudot
Pyöreiden ikkunoiden muistot
Kuin kaikuna vanhoista lauluista

Hansan haamujen äärellä
Kävelykatujen kuhina
Haikaroiden lennossa
On elämän voima

Kaukainen kulkija savanneilta
Vehreänä vastaan kävelee
Salaisuutesi sinulle kuiskailee
Katoaa laskevan auringon säteisiin

Vain me kaksi
Ja merituuli
Hetken maailma on valmis
Ja synapseissa kihelmöi

Pääskyjen huudoissa
Puhuu ikuinen ilo.

*

Yöttömän yön unisia

 Pääskysiä päällänsä
Haaraisia hajallansa 
Vanajan vartta tallustan
Virran vuotta taaperran 

Suven sulojen muistoja
Kesän kauniin kaikuja
Lempi hehkui lempeänsä
Kalevanpoika kaskeansa 

Tuhkaan tuluksia iskee
Hiileen hiipuvaan kipinää
Martona maa makailee
Lempeä vailla poikanen

Kuuta monituista mennyt
Kiertänyt aurinko siutti
Uutta huomenta tervehtii
Aamunkoitta halaileepi

Poikkelehtii polkuansa
Elämäänsä eleleepi 
Lempi uutta urhoansa
Vakaata vaimoansa

Muistoja muinaisia 
Haamuja harmaapäisiä 
Pohjolan kesän aikaisia
Yöttömän yön unisia.

*

Kyynelten tie

 Kyynelten tieltä rauhaan
Huokausten lepoon 
Kuulee kaikkeus äänesi

Sisimpäsi seinille
Maalataan väreillä 
Kuiskausten sillan lauseet

Sydämesi rytmin sekaan
Piilotetaan sanojen kaiku
Elämän sykkeeseen hukutetaan

Kyynelten tieltä rauhaan
Huokausten lepoon 
Kuulee kaikkeus äänesi

Laulujen kietovaan hymniin
Sävelten loisteeseen upotaan
Iankaikkisuuden syliin vajotaan

Kyynelten tieltä rauhaan
Huokausten lepoon 
Kuulee kaikkeus äänesi

Vain tuhkan armosta
On maailman tuska.

*

Soturin matka

 Käy 
Askel 
Kohti pimeää
Käsi 
Keihästä puristaa

Korpin raakunnassa
Kaikkeuden aika
Tummien silmien katseessa
Lopullisen syvin henki 

Tumma veri 
Maahan valuu 
Itseään kiihdyttää 

Jalkojen kantamatta
Maahan polvistuu 
Nostaa päänsä 
Nousevien tähtien luo 

Käsi olkapäälle laskeutuu 
Hellästi puristaa
Keihäs maahan kaatuu 
Kyynel rengaspaitaa kastuttaa

Keveys väsynyttä nostattaa
Raskaus ruumista kavahduttaa
Hiljaa painuu maja tomuun 
Tietoisuus pimeyden hentoon syliin 

Soturin matkan pää 
On korpien kätkö. 

*

Hämeen kallioilla

 Pitenevien päivien edessä
Katoavan ajan huntu
Pääskysten leikissä 
Elämän kierron kaiku 

Virtaa Vanaja 
Ikiaikaista uomaansa
Kallioiden kuiskinnassa
Hämeen korpien muisto
Esivanhempien askellus
Saniaisten seassa
Satakielen laulu 
Pisintä päivää juhlii

Tanssii lempi
Auringonlaskun tulessa
Järven rannalla 
Veden sumussa
Maahisten kullan tenho

Kuoleman maille 
Painuu aurinko 
Ulvonta säteitä tavoittaa
Kalliolle lepoon 
Käy harmaja 

Rautaisten porttien takaa
Vastausta kuulla saa.

*

Kaatuneen malja

 Keväinen aamu tuntui hieman kolealta. Kosteus oli tiivistynyt pinnoille ja lehtiin. Kersantti Alanen nousi ylös kosteasta makuupussistaan ja suuntasi hoiperrellen tyhjentämään rakkoaan. Toimituksen jälkeen hän vilkaisi kelloaan: 0407.

Käytyään potkimassa korpraali Salmisen hereille, Alanen pesi hampaansa. Linnut lauloivat, koivut ja ruoho tuoksuivat. Jossain kaukana jylisi.

Aivan kuin sotaa ei olisi ollutkaan.

He  keittelivät trangiassa kuumaa vettä ja söivät kuivamuonia sissipakkauksesta. Pikakahvin voimalla Alanen harppoi komentopaikalle kuulemaan päivän epistolaa. Evakuointivaunun johtana hän kuului suoraan komppanianvääpelin alaisuuteen.

Komppanianvääpeli, jo lähemmäs kuusikymppinen, kalju ja yrmy yliluutnantti murahti huomenet. Alanen ja yliluutnantti Pora eivät tulleet kovin hyvin juttuun. Alasesta tuntui, että Pora rakasti huomauttaa pikkuasioista ja etsimällä etsi virheitä voidakseen vittuilla niistä. Kuitenkin mies itse oli varsinainen häseltäjä, eikä paineensietokyky ollut ihan sitä luokkaa mitä kapiaiselta olisi voinut luulla löytyvän. Pora oli toiminut koko uransa RUK:n kouluttajana.


"Noni. Aletaas. Annan käskyn" Pora totesi ja odotti, jotta Alanen saisi kaivettua muistiinpanovälineet esiin.

"Tilanne: vihollinen on iskenyt Pataljoona 72:n asemiin raskaalla tykistöllä, siellä on paljon haavoittuneita, jotka pitää saada evakuoitua. Meidän pataljoonamme on käsketty avustaa evakuoinnissa. Vihollisella on aktiivista lennokkitiedustelua alueella.

Tehtävä: otatte komentoonne pataljoonan kaksi muuta evakuointivaunua ja lähdette reittiä Y23-U43-I67-K07 evakuointipisteelle, johon on järjestetty opastus risteyksestä K07. Viette heidät prikaatin joukkosidontapaikalle reittiä K07-L18-L5-J45. Risteyksestä J45 on taas järjestetty opastus. Ette luultavasti saa kerralla kaikkia, vaatii useamman ajon. Lähtövalmius on oltava klo 0600.

Tankkauspiste on L18 kääntyessä suuntaan L20, sielläkin lienee opastus.

Kysyttävää?"

Alanen kertasi nopeasti käskyn. "Onko kenties muiden komppanioiden evakuointivaunuja informoitu tehtävästä?"

"Ovat, tietysti!" Pora tiuskaisi. "Ne oottaa teitä Y23:ssa. Kunhan saatte itsenne sinne paikalle."

"Niin. Aivan."

Alanen poistui huoltojoukkueen keittiökatoksen kautta ja nappasi mukaansa pikkupurtavaa. Päivästä voisi tulla pitkä.

---

Kellon ollessa suunnilleen kuuden aikoihin, 3. komppanian vaunu ajoi paikalle. Alanen oli ajattanut vaununsa ilmasuojaan. 2. komppanian vaunu oli tullut puolisen tuntia sitten. Kolmosta saatiin odotella. He sopivat käytettävät radiotaajuudet ja Alasen käsimerkistä kolonna lähti liikkeelle.

Pataljoona 72 ei sanonut Alasella sinänsä mitään, mutta hän päätteli sen olevan yksi monista paikallispuolustuspataljoonista. Ilmeisesti se oli suojaamassa pohjoista sivustaa. Mitä lähemmäs etulinjaa he tulivat, sitä enemmän tienvarsilla näkyi tuhottua kalustoa, kraattereita, palanutta metsää. Ajoittain oli työkomennuskuntia, jotka yrittivät pitää tiet kunnossa.

Lähestyessään risteystä puska liikahti tien varressa. Melkein kokonaan oksiin naamioitunut sotilas raahusti vaunun viereen. Alanen karjui käskynsä moottorin höplötystä vasten. Parrasta reserviläiseksi tunnistettava sotilas viittoi kädellään oikealle. Nyt vasta Alanen huomasi, että sieltä mistä sotilas oli tullut oli naamioitu potero jonka reunalla toinen piti heitä kessillä piikillä.

Nämä eivät pelleilleet.

Sidontapaikalla heidät ohjattiin valmiiksi ilmasuojiin. Alanen ja muut vaununjohtajat hyppivät ulos. Koneet pidettiin käynnissä.

Matkaa oli satakunta metriä lääkintäteltoille. Polun varressa oli mustilla roskasäkeillä peitettyjä ja havuilla naamioituja rivejä.

Alanen nielaisi. Ei siihen koskaan tottunut.

Silmälasipäinen, hontelo ja kiharatukkainen lääkintäupseeri otti heidät vastaan.

"Kranaatinheitinjoukkue sai pahimman iskun, meni melkein koko joukkue kerralla. Matkaa on sen verta että pakko aloittaa helpommista, muuten niistä tulee punaisia ennen kuin ehditte muiden kanssa perille. Punaisia on paljon, mutta pitää priorisoida."

Pitkä, kalju yliluutnantti hoiperteli vastaan. Hänellä oli pää siteissä, samoin toisen käsi.

"En mä tarvii evakuointia, pysyn hengissä, viekää nuo muut eka!" hän jylisi.

"Meidän täytyy..."

"Paskat, viekää muut eka, mä voin tulla viimesenä! En jätä jätkiä tähän!"

Lääkintäupseeri puri huultaan mutta antoi periksi.

Jääkärijoukkueetkin olivat ottaneet osumaa, mutta pahiten oli osunut krh:on.

Lääkintämiehet kantoivat ja avustivat haavoittuneita vaunuja kohti. Piti toimia nopeasti, ettei vaunujen läsnäolo paljastaisi paikkaa eikä haavoittuneiden tila kävisi kriittiseksi.

Ollessaan lähdössä Alanen huomasi pitkän upseerin kumartuvan erään punalaputetun, maassa makaavan haavoittuneen viereen.

"Veijanen, mikä olo?"

Alanen pysähtyi ja katsoi tarkemmin.

Haavoittuneen lonkka oli kääritty kokonaan harsoon. Hänen päänsä silmiä myöten oli myös harsotettu, kuten myös  kädet ja käsivarret. Suupielestä oli valunut verta, joka oli kuivunut mustiksi kokkareiksi.

Hänen päälleen oli levitetty repalainen asepuku, jonka rinnassa oli yksi väkänen ja osittain repeytynyt nimikyltti.

Alanen tunnisti. Veijanen oli hänen ja Salmisen yhteinen armeijakaveri. Vaikkei miestä enää ollutkaan tunnistaa.

Suu avautui, mutta sieltä pääsi vain kähinää.

"Ei tartte puhua jos et pysty" yliluutnantti sanoi ja taputti  varovasti ainoaa ehjää kohtaa kädestä. "Kohta pääset hoitoon."

Alasen päässä kohisi. Hän nieli mutta suu oli kuiva.

"Mennäänkö?" Alanen kuuli takaansa tiukalla, heleällä äänellä. Nuori naisalikersantti seisoi hänen edessään ja vaikutti olevan täysin irti tästä maailmasta.

"Ah, joo, mmm, joo, niin, aivan. Mennään."

"Mä tuun teiän mukaan kattoon tilannetta."

Alanen nyökkäsi ja harppoi vaunulle.

He lähtivät saman tien ajamaan kohti prikaatin jiiäspeetä.

Alasella oli nyt henkilökohtainenkin syy kiirehtiä.

---
Pora oli ollut oikeassa. Parikaan keikkaa ei riittäisi. Alanen ohjasi vaunuletkan parasta mahdollista vauhtia pitkin teitä. Jiiäspeellä asiat sujuivat vauhdikkaasti. Toisellakin kerralla lastattiin keskivaikeasti haavoittuneita, sillä heitä oli eniten. Lievästi haavoittuneet oli lähetetty jo takaisin linjaan. Pitkä yliluutnantti järjesti taas näytöksen vaatien, että punalappuiset vietäisiin seuraavaksi. Mutta tähän lääkintäupseeri ei taipunut.

Palatessaan viimeiselle kierrokselle Alanen huomasi, että puolet punalappsuisista oli viety pois. Mustien säkkien rivi oli saanut toisen.

Yliluutnantti oli hiljentynyt. Hän nilkutti vaunua kohti.

"Anteeksi", Alanen kysyi. "Missä Veijanen?"

Yliluutnantti kääntyi. Hän nyökkäsi kohti mustien säkkien riviä. Sen jälkeen hän käveli vaunulle.

Alanen nielaisi.

---
Tankattuaan ja pestyään vaunut - veri ja muut kehon eritteet loivat sinne helposti kalman hajun - Alanen ja Salminen palasivat takaisin komppaniaansa.

Komentopaikalla kapteeni Nirri otti Alasen vastaan.

"Teitte hyvää työtä. Johditte evakuointijoukkuetta tehokkaasti. Asento! Ylennän teidät tällä päivämäärällä ylikersantiksi. Onneksi olkoon! Ja koska vaunussa kukaan ei ole toista parempi, niin ylennän korpraali Salmisen alikersantiksi. Lepo! Toimittakaa Salmiselle lisäraudat. Saatte myös ylimääräisen kuntoisuusloman. Voitte poistua."

Salminen ilostui toisista natsoista. Hän nosti teekuppia ja toivotti pitkää ikää. Alanen punnitsi mitä kertoisi. Hän kuitenkin päätti olla rehellinen.

Salmisen iloinen tuuli vaihtui epäuskoon, sitten suruun.

He nostivat yhdessä kaatuneen maljan.

*

Kirsikoiden kukkiessa

 Kävelen
Keväisen aamun säteissä
Katselen
Lintujen lentoa
Yhden ajan loppua

Vereni kantama kirous
Nojaa olkapäähäni
Hymyilee ikuista hymyään
Hivelee niskaani
Kuiskii hitaita sanojaan
Rautaisten porttien toiselta puolelta
Epärytmisen taonnan tahdissa

Avaamattomien ovien tuska
Takaraivossani
Sanomattomien sanojen paino
Kasaan painuneiden hartioiden päällä
Tekemättömien tekojen aaveet
Leijuvat silmieni edessä

Tulevaisuuteni
Kulki muille teille
Haaveeni
Kuoli aikaiseen hautaan
Aika ajoi kiinni
Epäröivän

Tunnen luisen käden kädessäni
Pohjattomien silmien katseen
Pakenin
Sitä, joka meidät kaikki löytää
Tanssiin, viimeiseen

Kukkivien kirsikoiden aikaan
Kuolevat haaveet.

*

Mustaa balsamia

 Kaleju ielalla
Kaikuvat iloisten laulujen sävelet
Kevään pimeän lämpimässä yössä
Mustien kissojen silmien alla
Kuljemme historian kivisiä polkuja
Tuomiokirkon kellojen soidessa

Vapauden hinta meitä tervehtii
Mustalla olemuksellaan
Kiväärimiehet ikuista vartiotaan
Rannalla Väinäjoen seisovat
Suurvaltojen pelien varjot
Täällä vielä vaeltavat

Kirsikoiden kukkiessa
Tervehdimme riimuista puuta
Uuden ja vanhan maailman sävyissä
Maalataan sielunmaisemaa
Muistoja luodaan
Kuin kerran aikoinaan

Kellareissa
Tuoksuu humalan vahva voima
Holvikaarien alla soivat
Kielet, jotka kadotukselta
Ovat monta kertaa välttyneet
Täyden mahan hyrinässä
Nostamme maljan vapaudelle

Halkaistuissa aivoissa
Voimme nähdä sisimpämme
Kallojen seassa
Ei ole naista tai miestä
Rikasta tai köyhää
Nuorta tai vanhaa
Vaisun hymyn takana
Ihmiselämän pajunvitsa
Maallinen on sielumme perusta
Tietoisuuden painava tunne
On rakennusohjeista kiinni

Elämän haavoihin
Hieromme mustaa balsamia.

*

Levoton mustalainen

Huomasin katseen.

Kun hän katsoi minua, istuessaan paitani päällään nojatuolilla.

Nielaisin. Tunsin taas sen tunteen.

Oli aika lähteä.

Aamulla pakkasin reppuni. Katselin hänen paljasta selkäänsä, sen kaarta. Heitin laukun selkääni, vedin ajosaappaat jalkaani.

Ulkona oli vielä hämärää ja sumuista. Polkaisin Intiaanin käyntiin. Se tärisi ja eli allani kuin korskuva hevonen. Se janosi matkaan, venytellä jäseniään.

Vaihde kolahti silmään. Löysäsin kytkintä. Ajoviima alkoi hivellä poskiani. Väänsin kaasua, vaihdoin vaihdetta.

Levoton mustalainen.

Se oli lempinimeni.

En tiennyt mihin ajoin, kai kohti etelää.

Hiljaisuus. Pitkä, suora valtatie.

Vain minä ja Intiaani.

Lopulta päivä nousi. Annoin valtatien viedä. Näin isäntiä pelloillaan. Näin villihevosia niityillä.

Toisia maa sitoo, toisia se elättää.

Päivän loppuessa huomasin motellin ja huoltoaseman. Antaessani bensapojalle pennosia kysyin, oliko motelli vielä toiminnassa.

Kuulemma oli, joten marssin sisään.

Keski-ikäinen, paria tummaa parranhaiventa leuastaan kasvattava nainen ei sanonut sanaakaan, heitti vain avaimen eteeni kun ladoin dollareita luukulle.

Armeijan parakkikin oli ollut viihtyisämpi. Istuin natisevalle laverille. Avasin reppuni ja nostin tavaroita ulos.

Ulkoa tuleva ilta-aurinko heijastui reppuni pohjalta. Katsoin sinne, vaikka tiesin mitä siellä oli.

Armeijanvihreä univormu. Sen rintapielessä oli purppurasydän. Käsivarressa oli väkänen.

Se oli raahautunut mukanani halki Euroopan. Kaiken nälän, kylmyyden ja pelon läpi.

Kymmenen vuotta tuntuivat lyhyiltä verrattuna niihin pitkään kahteen.

Ei kunniaa, vain tuskaa.

Silloin opin sen, minkä tiesin nyt:

Mikään, mihin sitoudut, ei ole vapautesi arvoista.

Sillä vain aika on ainoa jumala, eikä ole mitään sen vertaista.

*

Ajan kulku

 

Virtaa aika

Kuin Vuoksen virta

Kiertää  pallo

Ikuista rataansa

Harmaantuu parta

Pääskyjen laulun äärellä

Elämä 

Pitkä ja lyhyt

Värikäs ja harmaa

Hidas ja nopea

Vaihdamme ajan viisauteen

Arpiemme alla

Lapsi, joka kerran

Leikki kevätauringon säteissä

Hitautemme virta 

On ajan kulku.

Kylmä kevät

 Kylmän kevään säteissä
On lupaus kesästä
Kylmyyden kourissa
On talven ruoskan muisto

Menneisyyden haamujen äänet
Hitaiden hermojen syövereissä
Muistojen perukoilla
Synkkien mielen kellarien alla

Vaipuu voimat kevään kimalaisen
Kylmyyden kalpeaan valoon
Uupuu toivo kesästä
Kuoleman kaihoon syliin

Aika valuu käsistämme
Sulavien koskien vauhdilla
Ja pian on jo vuosia
Niistä hetkistä
Joiden luulimme palaavan

Vain yksinäisen kaakkurin huudossa
Kuulemme vastauksen.

*

Ovet

 

Hiljaisuus maalaa seinämme

Tummien ajatusten väreillä 

Aamuisen auringon säteiden varjoilla

Leikkivät muistojemme haamut 

Tuskamme paino rinnassa

Ajan haavoittaman kehomme päällä

Kuolleiden unelmien tuoksu

Harmaan asunnon olemuksessa

Toiveiden perhosten ruumiit

Ikkunalaudan pölyn seassa

Keväisen talven auringon katseessa

On hyhmäisen jään hitaus

Ovien sulkeutuessa

Kuulemme kaikuja menneestä

Tyhjyyden outous mahanpohjassa

Kertoo joen virrasta

Haikeus ja tuska

Helpotus ja ilo 

Kahden jumalan valtakunnassa

Huudetaan äänetöntä itkua

Ilossa itää tummuuden siemenet

Tuska kantaa 

Hymyilevien kasvojen kokoelmaa

Maailmanrattaan huminassa 

On sattuman verinen kädenjälki

Rakkauden ja rauhan aika.

*

Lentäjän sielu

 Olet tehnyt päätöksesi
Lähteä, irti jättää maa
Mutta jokin pidättelee

Arpinen pääskynen
On sielusi
Kaukomaiden kulkijalla
Pelkäät
Että maa siipesi sitoo
Ja pois kuihduttaa

Kuulet vielä laulun
Kaikuvan menneisyydestä
Toisen, jonka maailma alleen musersi
Rikottujen mielten mosaiikissa
On katkeransuloinen sävy

Kovan kuoren alla
On herkkä sydän
Luulet, ettei enää koskaan
Se voi sykähtää
Kuin silloin kerran
Vaan aina hiljaisuuden aavikolle
Jää rakkautesi vaeltamaan

Ei ole jumalaa
Joka kohtalomme määrää
Vain yhden elämän mittainen valintojen ketju
Aika kuluu tiimalasissa
Eikä sitä takaisin saa

Lennä, pääsky
Irti jätä maa
Kaukomaille katoa

Sillä vain lyhyen hetken
Kantavat pääskyn siivet.
*