- Hyvää päivää, arvon presidentti, pitkänhuiskea, mustaan frakkiin pukeutunut harmahtava herrasmies lausui astuessaan sisään kultaisista ovista. Kaksi vartijaa seisoi hievahtamatta värikkäissä kunniaunivormuissa.
- Päivää, von Duden. Kuulin, että halusitte keskustella maidemme välillä ikävästi hiertävistä asioista.
- Olette täysin oikeassa, arvon presidentti. Katsokaas, maamme, niin valitettavaa kuin se onkin, ovat täysin eri näkökannoilla asiasta, joka koskee maidemme rajoilla sijaitsevaa suota. Tuo mittaamattoman arvokas maapalanen on, kuten tiedätte arvon presidentti, kuulunut maalleni ammoisista ajoista, ja olisi sula kohtuuttomuus sekä vääryys, että se tällä tavalla yhtäkkisesti ja tieten tahtoen riistettäisiin äidinmaan hellästä syleilystä.
- Anteeksi, von Duden, mutta minun on pakko korjata teitä: kyseinen suon palanen kuuluu meille, tarkoitan, maalleni, ja se on merkitty kaikkiin olemassa oleviin karttoihin jo vuodesta 1886. Voin tuoda teille esimerkkikappaleen todisteeksi.
- Arvon presidentti, arvostan vaivannäköänne, mutts minun täytyy huomauttaa, että siitä huolimatta maani kanta ei ole muuttunut - kuten mainitsitte, tuo hirvittävä erehdys on vaivannut kansakuntaani jo useiden sukupolvien ajan; rukouksin ja kyynelin ovat kansanmiehet ja -naiset rukoilleet Herramme, Vapahtajamme nimeä saadakseen yhteyden tuolle maakaistaleelle jääneisiin sukulaisiinsa - ette kai, arvon presidentti, halua riistää harmaantuneiden äitien oikeutta vielä kerran painaa poikiensa päät rintaansa vasten ja nähdä kauan poissa olleet sukulaisensa?
- Käsittääkseni, von Duden, tuolla suonpalalla ei ole mitään muuta elämää kuin lintuja sekä kyykäärmeitä. Epäilen, ettette halua kuitenkaan kyitä vanhojen äitienne povelle?
- Arvon presidentti, toivoisin, ettemme vetäisi tähän mukaan sinänsä arvokasta mutta niin kovin rahvaanomaista huumoria, jolla on toki paikkansa tavernojen pelipöytien ääressä, mutta näin korkeiden, valtiollisten asioiden parissa, arvon presidentti, on parempi antaa asioiden kuin nokkeluuksien keskustella, jos sallitte, arvon presidentti.
- Jos niin haluatte, von Duden. Muutoin kyllä antaisin teille tuon suonpalan, ei siellä mitään tärkeää ole, mutta ymmärrättehän, että kansakuntani ei oikein suvaitse sitä, että lahjoittelen maatilkkuja sinne tänne vieraille valloille.
- Arvon presidentti, sydämeni ja kuolematon sieluni, jonka Vapahtajamme meille on suuressa armeliaisuudessaan antanut, iloitsee kuullessaan, että te, suuressa viisaudessanne ja kaukonäköisyydessänne, olisitte valmiit seisomaan oikeuden ja kohtuuden jumalattaren sanansaattajana ja edustajana, astumaan yhdeksi aikakautemme suurista valtiomiehistä, ja palauttamaan tuon alueen maani ja kansakuntani oikeutettuun omistukseen.
- Niin, niin, tuota, kuten sanoin, omasta puolestani saisitte pitää kyseisen haisevan rämeikön. Siellä ei ole edes mitään mineraaleja, geologimme ovat kyllä tutkineet asian. Suoraan sanottuna en ymmärrä, mikä teitä siinä suossa viehättää, von Duden.
- Arvon presidentti, kiistän jyrkästi, kauhistuksen vallassa ja äskeisiä sanojani teistä kovasti reflektoiden, että kyseessä olisi, omien sanojenne mukaan "haiseva rämeikkö", sillä kuten Herramme Jeesuksemme vaelsi porttojen sekä spitaalisten parissa, ei kansakuntani avara ja lämmin syli tee eroa äidinmaan versojen ja tainten välillä vain niiden esteettisyyttä huomioiden, jolla silläkin on paikkansa suurten kuvanveistäjien sekä muotokuvamaalareiden parissa mutta joka tällaisessa tapauksessa olisi vain julmaa syrjintää, kuin tytär, jota äiti ei rakasta vain koska hänellä ei ole silmää miellyttäviä avuja; ei, ei minun on pakko mitä jyrkimmin ilmaista mielipidettäni, arvon presidentti - äidinmaani rakastaa aina kaikkia lapsiaan, sillä heissä virtaa kansakuntani veri, niin ihmisissä kuin Herramme luomassa maassa, totisesti olkoon näin!
- Valtionpäämiehenä minun tulee kuunnella kansakuntaani, von Duden, ja sen kannan olen jo ilmaissut - ette saa suotanne, tarkoitan, suotamme. Voitte ilmoittaa sen maallenne.
- Arvon presidentti, sydämeni itkee kyyneliä ja vuotaa verta, raastaa suorastaan, kun kuulen kantanne - niin julmaa se on äidinmaalleni, niin julmaa se on itkeville äideille, sureville isille ja nyyhkyttäville lapsosille, ajatelkaa, arvon presidentti, millaista surua te aiheutatte maalleni, minä pyydän teitä vielä harkitsemaan asiaa; muistelkaa Vapahtajaamme, Herraamme Kristusta, joka oli vain vähäpätöinen, sinänsä arvokas, lammaspaimen ja joka kuitenkin johti seurakuntaansa, opetuslapsiaan, kuten lammaspaimen kohti Jumalan valtakuntaa; ja siksi minä kysynkin teiltä, oletteko te paimen, joka johdattaa laumaansa suurella tietämyksellään ja viisaudellaan, vai annatteko lammaslauman juoksuttaa teitä millaisten päähänpistojen parissa tahansa?
- Von Duden, ette kai vertaa kansaani lammaslaumaan?
- Arvon presidentti, voin vakuuttaa teille vilpittömin sydämin, vaikka käsi Raamatulla vannoen kuolemattoman sieluni kautta, että poissa ovat kaikki sellaiset halventavat ajatukset puheistani; äskeinen ilmaisu oli, ehkä hieman ajattelemattomasti ja hiomatta ilmaistuna, tarkoitettu vertauskuvaksi siitä, että te, kansakuntanne isänä ja valtionpäämiehenä, olisitte kuin Herramme Jeesus, joka suuressa viisaudessaan johti seurakuntaansa, ei näiden maallisten halujen ja päähänpistojen, vaan oman sisäsyntyisen, Pyhän Hengen antaman viisautensa avulla opetuslastensa ja koko kristikunnan parhaaksi.
- Von Duden, sananne osaatte kyllä asettaa. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että kyseinen maankaistale on kuulunut maalleni parisataa vuotta. Kansani on ilmaissut mielipiteensä, ja sitä minun vaaleilla valittuna presidenttinä täytyy noudattaa.
- Arvon presidentti, kuolematon sieluni täyttyy synkkyydellä, ajatellassani, että kansakuntanne on valmis uhraamaan maidemme välit tällaisen, sinänsä tärkeän mutta kuitenkin vähäpätöisen seikan takia sodanjumalan armottomalle alttarille; mutta koska ette jätä minulle tulkinnanvaraa vaan seisotte järkähtämättömyydellä sanojenne takana, jos sallitte karkean ilmaisuni, kansalaistanne pikkumaisuuden takia, niin olkoon, kuten kohtalo on kaikkivoipaisuudessaan määrännyt, meille koettelemukseksi vaivamme, mutta sallikaa minun lausua varoitus - äidinmaani vilpittömyys tämän jalon päämäärän saavuttamiseksi on puhdas ja voimakas enkä voi taata, että voitokkaiden sotatoimien jälkeen kansakuntani olisi niin hurskas, että voisi osoittaa armeliaisuutta teitä kohtaan, arvon presidentti.
- Jos teistä siltä tuntuu, että haluatte julistaa sodan pahaisen rämeen takia, niin en voine teitä asiassa käännyttää.
- Arvon presidentti, jos sallitte, voinen ehdottaa erästä ratkaisua, joka täyttäisi molempien kansakuntiemme tarpeet, kuitenkaan ilman, että heittäytyisimme sattuman oikulliseen huomaan ja Onnettaren käsien varaan.
- Kertokaa toki, von Duden.
- Arvon presidentti, nykyaikainen sota on teollisessa mittakaavassaan huima ja kylmä; poissa ovat urhoollisuus ja uhrimieli, poissa ovat kunnia ja velvollisuudentunto; tämä kauhea teurasmylly, joka kansakuntiamme katselee tulevaisuudesta palavin silmin, kuin itse Saatana ja Perkele, Herramme varjele! niin kauhealta kuin se sydämiimme ja sieluumme kuulostaa, emmekö voisi hoitaa asiat, kuten herrasmiehet, pragmaattisesti ja käytännöllisesti, tyydyttääksemme sodanjumala Marsin pohjattoman nälän edes tältä osin?
- Von Duden, mitä ihmettä tarkoitatte?
- Arvon presidentti, jos sallitte ehdottaa, niin valitkaamme molempien maiden asevoimista sopiva määrä kansakuntamme toivoja ja antakaamme heidät uhrina sodanjumalan julmaan kitaan; kuin aikoinaan roomalaisten legioonien desimaatio; näin tuomitsisimme muutamat varmaan kuolemaan, mutta kuinka monet pelastaisimme sodan epävarmuudelta ja kauhealta vammautumiselta, jonka monet veteraanit nimittävät kuolemaa pahemmaksi kohtaloksi; eikö tämä, äkkinäiseltään julma ja lohduton teko, kuitenkin loppuviimein palvelisi kummankin kansakunnan etuja ja säästäisi meidät sodan pitkitetyltä julmuudelta ja kauheudelta?
- Tarkoitatte siis, että teloittaisimme kummatkin sotilaitamme, niin että meidän ei tarvitse sotia?!
- Arvon presidentti, vaikka käyttämänne yleistys onkin, luvallanne, kovin karkea, niin huomaan, että olette ymmärtäneet ajatukseni syvemmän merkityksen oivallisesti; uhratkaamme kummatkin alttarille muutama, jotta muut saavat elää; kansakuntanne voisi tuntea astuneensa heerosten joukkoon, antaneensa uhrinsa puolustaessaan omaansa urhoollisesti, mutta kuitenkin, kuten kohtalon julma kulku usein meitä kuolevaisia johdattaa, turhaan; ja kansakuntani voisi palauttaa palasen rakasta äidinmaataan huomaansa, ja rakastaa sitä entistä täydellisemmällä rakkaudella, kuten äiti lastaan, jota Kuoleman kylmä käsi on hivellyt muttei kuitenkaan riistänyt synnyinvuoteeltaan.
- Von Duden, en tiedä, oletteko hullu vai nero.
- Arvon presidentti, lausun nöyrimmät kiitokseni, mutta en suinkaan voi kantaa nerouden kunniakasta ristiä kuten Michelangelo, Sikstuksen kappelin mestari, jonka työ on ylistys Herrallamme; ja useinhan heidän mielensä on erilainen kuin meidän kuolevaisten, niin, että pahat kielet puhuvat hulluudesta suuressa tietämättömyydessään ja käsityskykynsä rajallisuudessaan.
- Von Duden, pyydän, että jätätte meidät pohtimaan ehdotustanne.
- Arvon presidentti, mielihyvin annan teille mahdollisuuden tutkia ehdotukseni sisältöä; ja olen varma, että tulette huomaamaan sen vaatimattoman kiehtovuuden; kuitenkin minun on kerrottava teille, että kansakuntani, suuresta kärsivällisyydestään huolimatta, haluaa kuulla kantanne asiaan iltaan mennessä.
- Olkoon näin, von Duden.
- Arvon presidentti, kiitän mitä nöyrimmin ajastanne, arvon presidentti.
Herrasmies kumarsi syvään, kääntyi ja poistui kultaisista ovista.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti