Oli tavallinen keväinen perjantai. Ulkona ilmojen haltija ei saanut päätettyä, halusiko pilvistä vai aurinkoista säätä; minua, nuorta velikultaa, asia ei haitannut. Mielikuvituksessani loihdin sellaisen sään minkä halusin; mikä olisikaan ollut sen parempaa.
Olin lähdössä ulos kun eteisemme ovi avautui. Isäni piti lääkärin vastaanottoa asuintalossamme; hänen potilaitaan saattoi ilmestyä milloin tahansa valitellen vaivojaan.
Seisoin ja toljotin kun sisään kompuroi vaivalloisesti pelottavan näköinen ukko, pyörätuolissa. Hänen leuassaan oli useamman päivän laikukas sänki, päässään virttunut lakki ja päällään ruskea pomppa. Olin nähnyt hänet aikaisemminkin, usein iltasella, hämärässä, piipahtavan meillä ja katoavan. Luultavimmin häntä varten isäni oli tehnyt luiskan rappusten viereen.
- Käyhä poika sannoo isälles jotta mä taas tuli, ukko virkkoi karkeasti.
Hätkähdin. Olin unohtanut taas olemassaoloni, kuten minulle, haaveksijalle, usein kävi. Pelon antamin voimin pinkaisin isäni työhuoneeseen. Hän oli tiukka siitä, ettei häntä saanut häiritä - nytkin otsat kurtistuivat, mutta ennen kuin hän ehti noitua minua siitä, että rynnistin sisään kuin härkä porsliinikauppaan, kerroin hänelle rullatoolissa olevan asiakkaan odottavan häntä alhaalla.
- Jaahas, isäni tokaisi, nousi valittavasta tuolistaan ja koukkasi nopeasti jotain kaapista. Menimme yhtä aikaa alas, minä edellä, yrittäen olla kompastumatta portaissa samaan aikaan vilkuilin takanani tulevaa isääni.
Molemmat menivät sen suurempia puhelematta toimenpidehuoneeseen. Sieltä lähti aina yhtä voimakas haju erilaisista lääkeaineista. Yleensä en ollut paikalla kuulemassa, mitä isäni puhui asiakkaiden kanssa - keskenkasvuinen märkäkorva toilailemassa ei olisi luonut kovin ammattimaista kuvaa - eivätkä isän asiat yleensä minua kovinkaan kiinnostaneet.
Nyt kuitenkin, kun ovi oli jäänyt osittain raolleen, jäin eteiseen kuuntelemaan, olkoonkin, että salakuuntelu oli synti ja rikos, kuten äitini oli usein painokkaasti sanonut.
- Herra kapteeni... Se tavallinen... sitä mä olisin taas vailla.
- Eihän siitä ole toista kuukauttakaan kun annoin teille viimeksi annoksen.
- Nokun se ei enää vaikuta... samallaviisiin. Ne perkeleen sirpaleet... anteeksi... vaeltaa ympäriinsä... mä en saa enää nukuttuu, kun koskee ku kääntää.
Isäni oli hiljaa. Hän kääntyi ikkunaan päin, otti lasit käteensä ja hieroi silmiään.
- Minä... en saisi enää antaa.
Hiljaisuus. Kuulin kahahduksen kun ukko vaihtoi asentoa.
- Mä... maksan kyllä. Maksan!
- Ei tässä ole kiinni rahasta, isäni ärähti. - Minä voin menettää lääkärinoikeuteni. Teidän täytyy hakeutua hoitoon, isäni piti tauon, - tarkoitan viralliseen hoitoon. Ne antavat lääkettä kipuihin ja auttavat riippuvuuteenne...
- Saatana! mies karjahti. - Riippuvuuteen! Joo, on saatana riippuvuus, on! Kannaksella tää riippuvuus alko, perkele! En mää sitä perkeleen ryssän ranua tahtomalla tahtonu...
- Minä tiedän kyllä, miten te haavoituitte, isäni sanoi, tiukasti. - Olinhan itse paikalla. Nyt, rauhoittukaa. Minä annan teille vielä yhden annoksen, ymmärrättekö? Yhden annoksen. En yhtään enempää. Ilman reseptiä.
Kuulin, kuinka paperipussi rapisi ja rypistyi, kun isäni ojensi sen miehelle ja mies piti sitä nyrkissään, kuin peläten isäni viime hetkellä tempaavan sen pois.
- Te olitte hyvä sotilas. Menkää hoitoon. Tämä on käsky. Viimeinen sellainen.
- Herra kapteeni, kuulin miehen mumisevan.
Ovi avautui ja säpsähdin taas olemassaoloani. En ehtinyt kipittää portaita piiloon. Isäni katsoi minua suoraan silmiin ja arvasi, että olin kuullut.
- Hyvää päivänjatkoa, isäni toivotti miehen leveälle selälle. Vastausta ei kuulunut.
Suljettuaan oven isäni katsoi minua pitkään. Tajusin, että minun oli parempi häipyä silmistä joksikin aikaa.
En enää nähnyt pyörätuolissa olevaa miestä isäni vastaanotolla. Kesä tuli ja meni, syksy saapui sateineen. Ensimmäisten pakkasten purressa isäni luki tapansa mukaan lehteä. Tiesin hänen lukevan kuolinpalstaa - en koskaan ymmärtänyt, mitä kiinnostavaa oli lukea lyhyitä, niukkasanaisia ilmoituksia tuntemattomista ihmisistä. Mutta isälleni ne eivät - ainakaan aina - olleet tuntemattomia.
Isäni oli pysäyttänyt lukemisen. Hän kohensi asentoaan ja nosti jalkansa matalalta jalkatuolilta. Hän asetti lehden tuolille ja katsoi sitä vakavana. Sitten hän otti silmälasinsa ja hieroi silmiään.
- Missä ovat sakset, isäni kysyi äkkiä äidiltäni.
- Tuollahan ne, keittiössä.
Isäni nousi ja hänen raskaat askeleensa katosivat keittokomeroon.
Käytin tilaisuutta hyväkseni ja livahdin lehden luokse nähdäkseni, kuka oli saanut isäni mielenliikutuksen - sillä sellaisesta hänen käytöksensä kieli - valtaan.
Lehdessä ei ollut kuin yksi ilmoitus:
Antero Antti Hagsvik
s. 23.10.1915
k. 1.11.1962
sekatyömies, invalidi
"Sota vei jalkansa,
rauha elämänsä"
Tällä kertaa pääsin luikahtamaan pois ennen kuin isäni palasi.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti