sunnuntai 11. kesäkuuta 2023

Kohtuus

 Konepistoolien rätinä kaikuu lähellä. Puristan pistooliani. Tuijotan hämärässä kellarin oviaukkoa. Sen ovi on tykistötulessa hajonnut kappaleiksi. Meitä ei ole montaa, ehkä viisi. Vain aliupseerilla on konepistooli, muilla kivääri. 


Näen varjojen ilmestyvän oviaukolle. Yksi käsikranaatti, ja olemme vainaita. Kuin nurkkaan ahdistetut rotat. 


Mutta he eivät olekaan kokeneita. Näen ensimmäisen työntyvän sisään, varovasti. Luisevat kasvot korostavat liian isoa kypärää. Epoletit olkapäillä. Toverinsa tulee heti perässä. Tähtään häntä rintaan.


Korvani menevät lukkoon pistoolin paukahduksesta. Sekunnin jäljessä muutkin avaavat tulen. Etummaisena kävellyt poika lysähtää maahan, taaimpana tullut puristaa vaistomaisesti liipaisinta ennen tämän todellisuuden jättämistä. Luodit kipoilevat tiilistä. 


Ketään muuta ei näy. 


- Eteenpäin! huudahdan. - Ottakaa aseet! 


Jos jäämme tänne, seuraavat osaavat koputtaa kranaatilla. 


Suoristautuessani ulkona, pääni viereen iskee luoti. Vastaan tuleen sinne päin ja yritän suojautua. Keskivartaloani vihloo, se ei halua taipua. Muiden tulitus pakottaa venäläiset suojautumaan. 


- Mennään! 


Juoksemme kyyryssä katua eteenpäin. 


- Sturmbannführer, mihin olemme menossa?


- Rautatieasemalle! 


Koska Ronja on siellä, jatkan lausetta päässäni. Kuin hukkuvalla, yhtäkkinen halu elää on sekoittanut pääni. 


Ympärillä maailma hajoaa pieniksi yksittäisiksi tragedioiksi. Tarinoiksi rohkeudesta, pelkuruudesta, uhrautuvuudesta. Kamppailuksi siitä ainoasta, joka meillä on -elämästä - kun puolustuslinjat hajoavat. Sekasorrossa pääsemme eteenpäin. En katso taakseni, en sivuilleni, juoksen vain suojasta suojaan. Mieheni seuraavat, koska eivät ehdi ajatella. Joku näyttää suunnan - vääränkin - ja he seuraavat. 


Tulen asemakadulle. Näen auton. Se on ammuttu seulaksi. Ryntään auton viereen. Muutaman metrin päässä näen vartiomiehen kaatuneen harmaa mytty harteillaan. Ronjan kihara tukka on veressä, suikka tippuneena. Kosketan hänen harteitaan. Tunnen kylmyyden, jäykkyyden. He ovat olleet kuolleita jo useamman tunnin, sillä aikaa kun piilottelin kellarissa. 


- Sturmbannführer! 


Näen Marquardtin juoksevan eteeni. Yleensä nuhteettoman puhdas univormu on pölyinen, suittu tukka sekaisin. Hänellä on kädessään konepistooli. 


- Ryssät ovat tulleet läpi! Meidän täytyy vetäytyä! Sturmbannführer, kuuletteko! Vetäytyä!


Hänen äänensä nousee korkeuksiin, joita en uskonut aikuisen miehen saavuttavan. Hänen silmänsä ovat lasittuneet kuolemanpelosta, sinisiä silmiä ei erota pupillien mustuudesta. 


Tunnen ajan hidastuvan. Olen rauhallinen. 


Olen avaamassa suutani, kun Marquardtin ruumis tärisee. Hänen rintaansa ilmestyy suuria aukkoja. Verta pärskähtää haavoista. Hänen jalkansa pettävät. 


Venäläinen konepistoolimies tähtää minua. Nostan pistoolin ja ammun. Puristan liipaisinta kerta toisensa jälkeen, kunnes se jäykkenee. Jatkan puristamista,  tajuan patruunoiden loppuneen. Venäläinen on kadonnut näkyvistä. Heitän pistoolin sivuun ja ryömin Marquardtin ruumiille. Yllätykseni hän liikkuu vielä. Suu yrittää sanoa jotain, mutta verellä täyttyneet keuhkot eivät anna ilmaa. Revin konepistoolin hänen käsistään. Pakotan rampaa kättäni toimimaan. Ammun sarjan kujia kohti, kompuroin ylös ja juoksen kohti länttä, kohti  puita ja pusikkoa. 


Pääsen viimeisen talon nurkalle, kun tunnen kovan tönäisyn. 


Maailma sammuu. 


En koskaan nähnyt luotia, joka osui. 


*

torstai 8. kesäkuuta 2023

Oikeus

 Tobias istui käsiraudoissa kuulusteluhuoneessa.  Lampun kelmeä valo näytti myrkynvihreän maalin rapistumisen ja betonin halkeamat. Kosteus valui pitkin seiniä lattialla olevaan viemäriaukkoon. 


Weber tuijotti nuorta miestä. Tämä ei voinut olla hetkeäkään paikallaan. Hän vilkuili Weberiä halveksuen, kulmien alta.


-Mitä sä kyyläät? Vitun pervo, hän tuhahti. 


Weber virnisti. 


- Aikamoinen asenne. Olen jutellut syyttäjän kanssa, teitä odottaa mestaus, ei hirtto. Olette murhannut valtion virkamiehiä. 


Tobias vilkaisi taas nopeasti ja puri leukojaan. 


- Ellei...Weber sanoi. - Ellette auta meitä. 


- Mähän en kyttiä auta! Tobias huudahti. 


- Entä jos se pelastaa teidät giljotiinilta?


- Ihan sama. Vallankumous vapauttaa!


- Entä jos saatte kostaa SA:lle?


Poika käänsi katseensa ja tuijotti Weberiä suoraan silmiin. Niissä näkyi epäilys kuin syöttiä haistelevalla ketulla. 


- Täh? 


- SA-miehet ryöstivät bensiiniä ja heidät tultiin vapauttamaan hyvin nopeasti. Juttu haisee. Jos selvitätte, kuka on mustan pörssin bensiinikaupan takana, säästytte terältä. Ja saatte samalla muutaman SA-miehen selliin. Miltä kuulostaisi?


Tobias kääntyi tuijottamaan pöydän pintaa. 


- Mitä mun pitää tehdä?


----


Fürst avasi Kadettin takapenkillä Tobiaksen käsiraudat. Weber istui ajajan paikalla ja katsoi tätä taustapeilistä. 


- Saatte 48 tuntia aikaa. Sen jälkeen teidän pitää tulla takaisin. Orpon partio on asemissa entisen kantapaikkanne lähellä siihen aikaan. Voitte laittaa hieman vastaan mutta ette saa mukiloida heitä lasarettiin. Passipoliiseista on pulaa.


Tobias virnisti. 


-Vähän kutittelen vain kaulan alta.


Kaikki kolme nousivat autosta. Weber ja Fürst kävelivät Tobiaksen molemmin puolin, kuin saattaakseen häntä sairaalaan. Yhtäkkiä Tobias riuhtaisi toisen kätensä vapaaksi ja iski täysillä Fürstiä palleaan. Hontelo mies taittui kaksinkerroin. Weber kääntyi, mutta Tobias käytti käsirautoja nyrkkirautana ja iski Weberiä ohimoon. Kokenut rikoskomisario tipahti maahan kuin perunasäkki. Nuori mies pinkaisi juoksuun. Hän katosi kujille ennen kuin kukaan ehti apuun. 


Fürst nousi ja aidosti huolissaan kumartui rikoskomisarion ylle. Tämä räpytti silmiään, koko oikea puoli ohimosta on veressä. Käsiraudat olivat repineet syviä naarmuja, verenvuoto oli runsasta. 


- Saatanan penikka. Pilasi ainoan hyvän takkini, Weber ärähti harmissaan.


-----


- Mitä Wulff sanoi? Fürst kysyi. He istuivat rikoskomisarion työhuoneessa. Ylietsivä tunsi vatsalihaksissaan edelleen ärtymystä. Weberin pää oli siteessä. 


-Haukkui, tietenkin, Weber tuhahti. - Piti liian vanhana poliisiksi jos keskenkasvuiset nulikatkin antavat turpaan. 


- Kerroitteko operaatiostamme?


- En, ettekä tekään saa hiiskua sanaakaan! Wulff päästi ne SA-köriläät ulos. Annetaan nyt savuverhon hetken olla ilmassa. 


- Entä tuleeko Tobias takaisin kuten sovittua?


Weber kohautti olkiaan. 


-Pään pitäminen harteilla on aika kova kannustin.


---- 


Metalli kolahteli. Tummat hahmot häärivät pimeydessä. Hevonen hirnahti. Isokokoinen roikale tarttui laatikkoon ja punnersi sen rattailta alas. Hiki valui, vaikka yö oli viileähkö. 


- Nopeasti sit, Abo Kühn ähkäisi. Vaikka kukaan ei suoranaisesti epäillyt kadunlakaisijan hevoskärryjä öisin, kymmenen miehen sakki kärryjen ympärillä voisi herättää ihmetystä. 


Viimeinen laatikko saatiin ulos. Kadunlakaisija, vanha ukko, kopsautti kantapäänsä yhteen ja nosti kätensä: 


-Heil Hitler!


-Heil Hitler! Kühn vastasi samalla tavalla. - Mee ny. Mä lähetän taas tyypin kertomaa millo seuraava kerta.


Kärryt kolisivat mennessään. Abo Kühn oikaisi selkänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan. 


Vanha ahtaaja oli elämänsä aikana nostellut laatikon jos toisenkin. Hän oli ollut sodassa pääosan aikaa ahtaajana, kunnes hänet oli pestattu Keisarilliseen laivastoon - ahtaajaksi. Heidän univormunsa olivat kuitenkin samanlaiset kuin matruuseilla, eikä kukaan huomannut eroa kun vallankumous alkoi. Kühn oli ollut mukana kuten kuka tahansa muukin. Vallankumous oli vain syönyt lapsensa, ja syntynyt Weimarin tasavalta oli kaikkea muuta kuin mitä Kühn oli toivonut. Tiukasta ajasta toiseen oli tarkoittanut ahtaajana saatujen voimien käyttöä muuhun toimintaan; järjestyksenvalvontaan, perintään, turvamiehenä toimimiseen. Hän ei ollut suoranaisesti ajautunut lain väärälle puolelle, vaikkei hän tasavallan laeista pahemmin perustanutkaan. Hän oli osallistunut suureen saksalaisuudenpäivän juhlaan Nürnbergissä ja näki kansallissosialistisen puolueen marssin. Se erottui muista. Kühnin vallankumouksellinen kipinä oli herännyt taas. 


Elämälle oli yhtäkkiä tullut sisältö ja tarkoitus. 


Kovanyrkkiselle ja käytännölliselle miehelle oli keksitty käyttöä. Pian hän oli saanut ylennyksen partionjohtajaksi. Hart als Kruppstahl, oli perusteissa sanottu. 


Abo Kühn kääntyi kuullessaan askelia kujan päästä. Tummat hahmot seisoivat rivissä, ainoat valonlähteet selkänsä takana kaukaisuudessa.


- Hei, perslävet! muita edempänä seisova Tobias huudahti. Hänen kädessään oli kaksipiippuinen haulikko. Kirjailtu ja kaiverrettu ase oli kuulunut eräälle yritysjohtajalle, joka oli tullut verotetuksi työväestön hyväksi arvoesineistään. 


Tobias tyhjensi molemmat piiput susihauleja Abo Kühnin rintaan. Iso mies hätkähti, nosti kätensä rintaan ja kaatui yllättynyt ilme kasvoillaan. Muutkin rivissä olleet avasivat tulen. Hetken aikaa kujaa valaisi aseiden suuliekkien meri. Rakennuksen sisällä olevat yrittivät vastata tuleen, mutta pakotietä ei ollut. Tuli hiljeni. Hahmot hajaantuivat. Muutama armonlaukaus kajahti. 


Alkoi kiireinen toiminta. Kuorma-auto peruutti kujalle. Äsken kärryistä nostetut tavarat nostettiin autoon. Tobias hoputti tovereitaan. Poliisiauton kilinä kuului jo. Sytyttimet välähtivät. Tobias veti esiin Browningin ja tyhjensi lippaan jäljellä oleviin polttoainekanistereihin. Hänen toverinsa sytyttimet välähtelivät. Polttopullojen rätit syttyivät. Valuva polttoaine syttyi iloisen humahduksen saattelemana liekkeihin. 


- Mennään! Tobias huudahti. Asemiehet hajaantuivat kuka minnekin, ja auto kaasutti tiehensä. 


----


Fürst katsoi kelloa. - Tobiasta ei näy. 


Weber istui työtuolissaan ja katseli ulos. 


- En uskonutkaan. 


Fürst näytti hämmentyneeltä. - Mutta sanoitte...


- Tiedän. 


- Ne ammutut SA-miehet...


- Eikö olekin näppärää, että joukossa oli eräs Abo Kühn? Paikalla, jossa luultavimmin toimi mustan pörssin varasto?


- Uskotte siis, että Tobias...? 


- En usko, olen varma siitä. Ja sen takia en usko, että näemme häntä enää. 


Fürst näytti tuskaiselta. 


- En suoraan sanottuna ymmärrä tästä yhtään mitään. 


- Yksinkertaista. Tobias, selvitettyään, kuka oli mustan pörssin bensiinikaupan takana, selvitti myös missä varastot sijaitsevat. Ja sattumoisin ystävämme Kühn oli juuri tuomassa sinne täydennystä. Varsin onneton yhteensattuma hänen kannaltaan. 


- Mutta menetimme Tobiaksen. 


- Se oli riski, joka toteutui. 


Weber nojautui taaksepäin, ja katsoi taas ulos. 


- Joskus oikeus tapahtuu omia kanaviaan pitkin.


*


lauantai 3. kesäkuuta 2023

Neljäs kuudetta

 Kolmasosa vuosisata
Elämän hiomakivien välissä
Aamulla
Kilometrien särky luissa
Sydämen rytmin pieni koputus
Muistutus
Sukuni synneistä

Iltaisin mietin
Tyhjyyden olemusta
Kun kerran viimeisen
Joskus suljen silmäni
Koskaan en enää kuule
Kissan kehräystä sylissäni
Näe
Pääskysten leikkiä taivaalla
Kaikki tieto
Vain turhaa tuhkaa

Katoavaista on mainen kunnia
Halaamme kultaa
Mutta kulta on ikuinen
Päästäisen rinnalla

Haistan koivun
Kuulen kirjosiepon laulun
Puoli valtakuntaa tarjolla
Ei kuninkaantekijää
Vain keskiarvon mukaista

Ilossa surua
Surussa iloa
Ikuinen yksinäisyys
Jääkukkien tuntureilla

Rautaportin taakse menneet
Nimeäni kuiskivat
Pimeän huoneen hiljaisuudessa
Eellusmiehet
Tukkaani silittävät
Vuosisatojen tuska
Tiivistyneenä aurinkotuulen mukana

Hymyilevän naisen kasvoilla
Pääkallon terävät kulmat

Karhun kallo petäjässä
On meidän tulevaisuutemme.

*