Konepistoolien rätinä kaikuu lähellä. Puristan pistooliani. Tuijotan hämärässä kellarin oviaukkoa. Sen ovi on tykistötulessa hajonnut kappaleiksi. Meitä ei ole montaa, ehkä viisi. Vain aliupseerilla on konepistooli, muilla kivääri.
Näen varjojen ilmestyvän oviaukolle. Yksi käsikranaatti, ja olemme vainaita. Kuin nurkkaan ahdistetut rotat.
Mutta he eivät olekaan kokeneita. Näen ensimmäisen työntyvän sisään, varovasti. Luisevat kasvot korostavat liian isoa kypärää. Epoletit olkapäillä. Toverinsa tulee heti perässä. Tähtään häntä rintaan.
Korvani menevät lukkoon pistoolin paukahduksesta. Sekunnin jäljessä muutkin avaavat tulen. Etummaisena kävellyt poika lysähtää maahan, taaimpana tullut puristaa vaistomaisesti liipaisinta ennen tämän todellisuuden jättämistä. Luodit kipoilevat tiilistä.
Ketään muuta ei näy.
- Eteenpäin! huudahdan. - Ottakaa aseet!
Jos jäämme tänne, seuraavat osaavat koputtaa kranaatilla.
Suoristautuessani ulkona, pääni viereen iskee luoti. Vastaan tuleen sinne päin ja yritän suojautua. Keskivartaloani vihloo, se ei halua taipua. Muiden tulitus pakottaa venäläiset suojautumaan.
- Mennään!
Juoksemme kyyryssä katua eteenpäin.
- Sturmbannführer, mihin olemme menossa?
- Rautatieasemalle!
Koska Ronja on siellä, jatkan lausetta päässäni. Kuin hukkuvalla, yhtäkkinen halu elää on sekoittanut pääni.
Ympärillä maailma hajoaa pieniksi yksittäisiksi tragedioiksi. Tarinoiksi rohkeudesta, pelkuruudesta, uhrautuvuudesta. Kamppailuksi siitä ainoasta, joka meillä on -elämästä - kun puolustuslinjat hajoavat. Sekasorrossa pääsemme eteenpäin. En katso taakseni, en sivuilleni, juoksen vain suojasta suojaan. Mieheni seuraavat, koska eivät ehdi ajatella. Joku näyttää suunnan - vääränkin - ja he seuraavat.
Tulen asemakadulle. Näen auton. Se on ammuttu seulaksi. Ryntään auton viereen. Muutaman metrin päässä näen vartiomiehen kaatuneen harmaa mytty harteillaan. Ronjan kihara tukka on veressä, suikka tippuneena. Kosketan hänen harteitaan. Tunnen kylmyyden, jäykkyyden. He ovat olleet kuolleita jo useamman tunnin, sillä aikaa kun piilottelin kellarissa.
- Sturmbannführer!
Näen Marquardtin juoksevan eteeni. Yleensä nuhteettoman puhdas univormu on pölyinen, suittu tukka sekaisin. Hänellä on kädessään konepistooli.
- Ryssät ovat tulleet läpi! Meidän täytyy vetäytyä! Sturmbannführer, kuuletteko! Vetäytyä!
Hänen äänensä nousee korkeuksiin, joita en uskonut aikuisen miehen saavuttavan. Hänen silmänsä ovat lasittuneet kuolemanpelosta, sinisiä silmiä ei erota pupillien mustuudesta.
Tunnen ajan hidastuvan. Olen rauhallinen.
Olen avaamassa suutani, kun Marquardtin ruumis tärisee. Hänen rintaansa ilmestyy suuria aukkoja. Verta pärskähtää haavoista. Hänen jalkansa pettävät.
Venäläinen konepistoolimies tähtää minua. Nostan pistoolin ja ammun. Puristan liipaisinta kerta toisensa jälkeen, kunnes se jäykkenee. Jatkan puristamista, tajuan patruunoiden loppuneen. Venäläinen on kadonnut näkyvistä. Heitän pistoolin sivuun ja ryömin Marquardtin ruumiille. Yllätykseni hän liikkuu vielä. Suu yrittää sanoa jotain, mutta verellä täyttyneet keuhkot eivät anna ilmaa. Revin konepistoolin hänen käsistään. Pakotan rampaa kättäni toimimaan. Ammun sarjan kujia kohti, kompuroin ylös ja juoksen kohti länttä, kohti puita ja pusikkoa.
Pääsen viimeisen talon nurkalle, kun tunnen kovan tönäisyn.
Maailma sammuu.
En koskaan nähnyt luotia, joka osui.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti