Eräs sota

 - Alanen!

Kersantti Kari Alanen kääntyi joukkueenjohtajan suuntaan. Pienikokoinen, nuori luutnantti Kaunisto harppoi hänen luokseen. 

- Selänteellä on sulle hommia.

- Jaahas, Alanne sanoi ja puki taisteluvarusteet päälle. Hän nappasi M4-karbiinin mukaansa - aseapua liittolaiselta.

He kävelivät ripeästi metsikön suojaan pystytetyn komentoteltan luokse. 

Alanen oli pitkä mies, 192 cm, ja hän joutui konttaamaan puolijoukkuetelttaan sisään. Ase jäi kiinni teltanliepeeseen, ja kiroten hän repäisi sen irti. 

Kapteeni Selänne oli kuitenkin vielä pidempi, kaksi metriä ja pari senttiä päälle, ja kahden pitkän miehen läsnäolo täytti telttaa. Siinä missä Alanen oli juoksijatyyppiä - vielä 34-vuotiaana hän juoksi kolmen tonnia Cooperissa - Selänne oli varsinainen karhu. Komppanian sotilaat olivat joskus vitsailleet, että Selänne repisi vihollisen kappaleiksi pelkillä paljailla käsillä. 

- Noni, hyvä, Selänne selvitti kurkkuaan. - Onko vaunussa polttoainetta ja ammuksia?

- Tankki on 3/4 täynnä, patruunat täysiä.

- Hyvä hyvä. Hetkinen, Selänne sanoi ja kaivoi uuden, puhtaan peitepiirroksen ja tussit. 

- Ollaan nyt suunnilleen tässä, Selänne osoitti paksulla sormellaan karttaa. - Kolmas komppania on jäänyt täällä aika pahasti saarroksiin, kapteeni jatkoi sormen siirtyessä kartan vasenta ylänurkkaa kohti ja piirtäessä ympyrän. - Ryssä on pommittanut asemia koko ajan ja jsp on täynnä. Haavoittuneet pitää evakuoida. Sinne pitäisi toimittaa lisää lääkintätarvikkeita ja ammuksia. 

Alanne rykäisi kurkkuaan. - Evakuointivaunu ei voi kuljettaa tst-kamaa. 

Selänne katsoi häntä hetken silmiin. - Jos se sielua helpottaa, revi ne lätkät irti ja laita takaisin paluumatkalla. Ryssä on työntynyt suunnilleen tällä lailla, Selänne sanoi ja piirsi ensin sinisellä 3. komppanian asemat ja sitten punaisella vihollisen. - Tämä reitti lienee kaikista paras, pienin riski miinoista, mutta siinä pitää rynnätä aukean yli. 

Alanne tuijotti karttaa. Maanmittarina hänelle sen ymmärtäminen oli helppoa. Reitti oli mutkitteleva ja vaatisi ajoa Lappeenrannan pommitetun kaupungin läpi. 

- Juu, kyllä tuo näyttäisi olevan paras, Alanen totesi. 

-Saat mukaasi kaksi lääkintämiestä, ovat tuolla lääkintäteltassa. Mene Häyrysen kautta, saavat kantaa ne tarvikkeet vaunulle. Taajuus on 451 suoraan tänne koopeelle. Toinen kanava on 342, se on 3. komppanian koopeelle. Kun olet tarpeeksi lähellä, ilmoita meille, niin ilmoitamme kolmoselle. Vaihda sitten kanava. Tunnuksesi on Myyrä, me ollaan Kettu ja kolmonen on Pöllö. Tunnussana Äyräpää ja taistelutunnus leka. Valmistaudu tekemään pari reissua. Onko kysyttävää?

Alanen vilkaisi raapustuksiaan ja toisti käskyn pääkohdat. Selänne nyökkäili. 

- Juuri noin. Lykkyä tykö! 

Alanen konttasi ulos. Hän heitti ensin kiväärin ja ryömi perässä. Sen tummennus oli kulunut pois. Joskus hän oli miettinyt, monennettako sotaa kivääri mahtoi käydä, ja kuinka mones isäntä hän sille oli. 

Lääkintäteltalla hän huomasi lääkintäylikersantin. Yhtäkkiä Alanen tajusi tuntevansa tämän. 

- Ralf! 

Ylikersantti kääntyi. Hän tihrusti pullonpohjalasien takaa ja sitten lamppu syttyi. 

- Kari! No jopas jotakin. 

He kättelevät hymyillen. He olivat tutustuneet yhteisen tuttavan kautta, ja lanittaneet useita kertoja vuosien varrella.

- Te ootte mun lämärit?

- Juu, ollaan. Silventoinen! Hanna!

Lääkintäteltan vierestä, laatikoiden päältä makaamasta nousi lyhyt naiskersantti. Hän näytti oikeasti nukkuneen. Silventoinen kohensi varustustaan ja käveli paikalle. 

- Valmis, herra ylikersantti! hän ilmoitti. Äänessä oli hieman pilkallisuutta ja ilkikurisuutta. 

- No niin, hyvä, lähetään. Pitää vielä Häyryseltä hakea kamat.

Harmaatukkainen, silmälasipäinen sotilasmestari seisoi huoltopaikalla ikuinen lista käsissään. 

- Häyrynen, sulla oli kamoja?

- Aa, joo, ne on tuolla. Tarttetteko kantoapua?

- Kyllä. 

- Markkula! 

Hieman vanhempi lyhyt naisvääpeli tuli paikalle.

- Ota Alanto ja muut ja kanna nuo varusteet evakuointivaunulle. 

Tavaraa oli ihan tarpeeksi kymmenelle kannettavaksi. Alasen johdolla letka pääsi vaunulle. 

- Laittakaa tähän laitaan lähelle ovea, niin helppo ja nopea nostaa pois. 

Alanen kiersi vaunun toiselle puolelle. 

- Salminen! 

Korpraali Martin Salminen hätkähti hereille vaunun viereltä. 

- Lähetään keikalle, laita vaunu timmiin. 

- Asia harvinaisen selvä, Salminen vastasi unenpöpperössä ja kiipesi vaunun päälle. Hoikka mies livahti luukusta ajajan paikalle. 

Kuului kolahdus kun päävirtakytkin käännettiin päälle. Sitten pumpun kimeä ääni kun se puski öljynpainetta järjestelmään. Hetken päästä käynnistinmoottori pyörähti ja Cumminsin kuusilitrainen hörähti käyntiin. Salminen tuijotti öljynpainetta, -lämpötilaa sekä jäähdytysveden lämpötilaa.

Markkula näytti peukkua ja Alanen vastasi. Huolto lähti tarpomaan takaisin. Alanen huusi ja viittoi kohti naamioverkkoa. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen auttoivat häntä kokoamaan sen. Naamioverkko toimi samalla dronesuojana. Alanen taittoi kasaan alumiinitolpan joka piti sitä irti vaunusta. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen asettuivat vaunun sisään ainoille kahdelle matkustajaistuimelle; muut oli poistettu paareja varten. He laittoivat kuulokkeet päähänsä pystyäkseen kommunikoimaan vaunun sisäpuhelimella.

Salminen kääntyi ja näytti peukkua, vaunu oli valmiina. Alanen vastasi samoin ja nosti päänsä vaununjohtajan luukusta ulos. 

- Vaunu taakse mars. 

Kolahdus kun Salminen siirsi vaihteenvalitsimen R:lle. Hän tarttui moottoripyörän sarvia muistuttavaan ohjaimeen ja väänsi kaasua. Kierrokset nousivat, momentinmuunnin toimi ja renkaat nytkähtivät. MIKUP peruutti ulos kolostaan. 

Alanen käännätti vaunun vasemmalle. Hän vilkuili karttaa käsissään. Suoraan ja sitten ihan päässä vasemmalle, hän ohjeisti itseään. 

- Vaunu eteen mars.

Salminen kiihdytti vaunun vauhtiin. 

Alanen ajatutti vaunua pitkin sodanruntelemaa kaupunkia. Hän oli käynyt siellä useita kertoja, ja mielessään hän saattoi kuvitella vielä kesän, kauniit naiset ja kylmän huurteisen linnoituksen valleilla. Nyt liki jokainen talo on oli hajalla. Harvakseltaan vastaan tuli pieniä sotilasporukoita, kukin milläkin asialla. Osa nosti laiskasti kättä. 

- Laske kierroksia. Ajetaan tuohon ilmasuojaan, käyn vähän tiedustelemassa, Alanen sanoi sisäpuhelimessa. Hän kuuli tangentin rasahtavan, Salminen kuittasi. 

MIKUP pysähtyi koivikon alle. He olivat ajaneet sorapäällysteistä pyörätietä. Alanen käski lääkintäylikersantin ja Silventoisen ulos lähivartioon. Hän nappasi M4:n ja lähti varovasti metsikön kautta kohti tietä. Sen toisella puolella oli selvästi aukea, ja metsikkö, joka näkyi oli reitti kolmannen komppanian jsp:n paikalle. Alanen meni varovasti siten, että näki aukean reunan, ja tähysti sitä hetken okulaarillaan. Hän ei nähnyt mitään, mutta ryssä oli hyvä naamioitumaan. 

Hän palasi takaisin. Nyt hän muisti, ja nappasi irti lääkintävaunun magneettilätkät.

- Okei, tehdään näin. Ajetaan varovasti tohon tielle, ja sit mä sanon sulle, ajat niin kovaa kun vehkeestä lähtee. Ok? Alanen sanoi Salmiselle. Tämä näytti peukkua.

Alanen painoi toista tangenttia. 

- Kettu, Myyrä. Kettu, Myyrä. 

Hän odotti hetken. Mahaan tuli ikävä tunne. Hän ei halunnut olla yhdessä paikassa näin lähellä vihollista kovin pitkään. Itsemurhadrone tai tähystysdrone voisi ihan millä hetkellä hyvänsä havaita hänet. 

- Kettu. Alanen huokaisi.

- Myyrä asemissa.

- Kettu. Odota.

Sekunnit tuntuivat pitkältä. 

- Myyrä, Kettu.

- Myyrä.

- Pöllö valmis. 

- Myyrä. Kuitti.

Alanen painoi nappia ja vaihtoi kanavaa. 

- Pöllö, Myyrä.

Taas pitkä odotus. 

- Pöllö. 

-  Myyrä. Asemissa. Kohta pesällä. Olkaa valmiita.

- Pöllö. Asia selvä, kuitti. 

- Vaunu taakse mars!

Salminen peruutti vaunua. Alanen ohjasi häntä, vaikka Salminen näki kyllä peruutuskamerasta mitä takana oli. Onneksi kyseessä oli pyörävehje, Alanen mietti. Vanhassa ällitällissä, eli MT-LBv:ssä johon hänet ja Salminen oli alun perin koulutettu, ketjujen kitinän ja V8:n pörinän olisi kuullut kilometrin päähän. MIKUP oli pyöräversio MIKUsta, jolla ällitällit oli korvattu. 

- Vaunu seis. Vaunu eteen, mars. 

Vaunu eteni hitaasti asvalttitielle. Aukealle oli ylitettävä oja, mutta MIKUPille se oli helppo rasti.

- Kierroksia! Alanen komensi. Automaattilaatikko vaihtoi alaspäin, moottorin murina koveni ja keula painui alas. Vaunu pompahteli hetken. Alanen oli sulkenut luukun ja kääntänyt raskaan konekiväärin kohti aukean reunaa vasemmalle. 

- Kierroksia! 

Moottori jyrisi nyt oikeilla kierroksilla, vaunun taakse jäi mustaa dieselkatkua. Keltainen ruoko lakosi ja musta maa tuli näkyviin renkaiden alta. Metsän reuna lähestyi, Alanen tuijotti konekiväärin tähtäimen näyttöä ja samalla eteensä. Hän ohjailutti vaunua pienin käännöksin etsien sopivaa paikkaa ajaa metsikön sisään. 

Yhtäkkiä hän huomasi paksun koivun juurella liikettä. Sotilas seisoi sen vieressä ja viittoili. 

- Oikealle. Suoraan. Aja siitä sisään. 

- Hidasta. 

Vaunu tuli vauhdilla ja lepikkö pölisi. Alanen käänsi kookoon piipun sivummalle ja avasi luukun. Sama kaveri juoksi vaunun eteen ja jatkoi viittoilua. 

- Seuraa häntä. 

He ajoivat vaunun pusikkoon. Alanen käski Salmisen pitää moottoria päällä ja valmistautua äkkilähtöön. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen nousivat vaunusta. Opastaja tuli suoraan puhumaan heille. Hän oli täydessä taisteluvarustuksessa eikä lääkintänauhaa näkynyt, mutta ilmeisesti hän oli johtava lääkintämies tai lääkäri. He poistuivat puolijuoksua. 

Nyt Alasella oli aikaa vilkuilla ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt kuin luontoa, mutta pian hän erotti naamiodut teltat ja korsut. 

Metsiköstä ilmestyi paareja kantavia sotilaita. Vaunuun mahtui neljä paaria. Lisäksi talutettiin muita. Kannelle mahtui kymmenen, jos pystyisivät pitämään kiinni. Alanen muisti laittaa lääkintälätkät takaisin. 

Johtava lämäri palasi. 

- Montako mahtuu? 

- Neljä paaria ja kannelle kymmenen lievää. 

- Ok! 

Tavarat purettiin vaunusta ja sisään työnnettiin neljät paarit. Haavoittuneiden näkeminen vihlaisi mahanpohjassa. Alasella oli myös tst-pelastajan koulutus, ja useita aikaisempia keikkoja, joten hän oli valmistautunut tähän, mutta tietystä tunteesta ei koskaan päässyt irti. 

- Menkää! lääkintämies huusi ja poistui juosten. 

- Pitäkää kiinni! Alanen huusi haavoittuneille. Lääkintäylikersantti oli jäänyt lajittelemaan haavoittuneita seuraavaa keikkaa varten, Silventoinen tarkkailisi haavoittuneita vaunussa. 

 He peruuttivat ja käänsivät vaunun. Samoja jälkiä takaisin. Nyt Alanen ei sulkenut luukkua, kannella oli haavoittuneita, ei hän voisi piiloutua. He pääsivät tien toiselle puolelle kun ensimmäinen kranaatti osui metsikköön jossa he olivat olleet. Perkele, Alanen kirosi. Seuraava keikka on vaikeampi. 

Paluumatka oli ilmeetön. He jättivät haavoittuneet oman komppanian jsp:lle jatkoa varten ja palasivat. 

Sama paikka, asvalttitie. Nyt kurkussakin oli palanen. 

- Pöllö, Myyrä. Pöllö, Myyrä.

- Pöllö. 

- Myyrä. Voidaanko tulla pesälle?

- Pöllö. Voitte, moukari heilui, ei nastoja. 

- Myyrä, kuitti.

Renkaat mönkivät jo kahteen kertaan kynnettyjä jälkiä pitkin. Sama tyyppi oli vastassa.

- Nyt on kiire. Pojat havaitsi dronen tässä päällä. Saatiin se alas mutta kohta tulee varmaan toinen. 

Neljä uutta paaripotilasta ja kymmenen haavoittunutta kannelle. Lääkintäylikersantti laskeutui myös paikalleen. 

Nyt vaunu ehti metsikön reunaan kun kranaatti putosi juuri siihen pusikkoon mihin he olivat piiloutuneet. Salminen nosti kierroksia. MIKUP tärisi. Ajoviima viilensi kasvoja, vaikka nakkipipon alla Alanen hikoili.

Osumat kuulostivat kuin joku olisi lyönyt vasaralla kylkeä. Alanen ei voinut vastata, kansi oli täynnä. Kranaatti osui eteen oikealle, aivan asvalttitien reunaan. Vauhtia oli ojaan tullessa niin paljon, että vaunun keula ampaisi ylös ja Alanen löi päänsä prismoihin. Vaunu lähes lensi ilmassa kuin rampista ja laskeutui toiselle puolelle. Nyt kyljessä kuului pienempiä paukahduksia. Vaunu eteni vääjäämättä näkösuojaan. Alanen vilkaisi taakseen, neljä mustaa myttyä oli jäänyt makaamaan heidän reitilleen. Hän ei voinut kuitenkaan pysähtyä. 

Noin kilometrin ajon jälkeen Alanen pysäytti vaunun ja nousi ulos. Hänen kätensä vapisivat ja jalat tuntuivat tunnottomilta. Kersantti kysyi haavoittuneiden kuntoa, pari oli saanut lisäosumia. Alanen käski lämärit paikkaamaan. Hän kiersi vaunun oikealle puolelle. Kaikissa renkaissa oli reikiä, ilman pakenemisen kuuli. Pumppu yritti pitää ilmanpaineet. Ylempään ponttooniin oli tullut läpäiseviä reikiä, mutta ne olivat pysähtyneet ilmeisesti pääpanssariin. Heitä oli ammuttu raskaalla konekiväärillä ja jollain pienemmällä. Punaisen ristin keskellä oli yksi musta aukko. 

- Martin! Voitko pitää paineet?

- Eiköhän se jaksa!

- Hyvä. Jatketaan! 

He ajoivat loppumatkan. Perillä Alasesta tuntui, kuin hän olisi käynyt juoksemassa maratonin. Vaunu vaatisi korjausta. Sisällä olleet paaripotilaat olivat selvinneet. Neljä kannella ollutta kymmenestä selvisi. 

Alanen huokaisi syvään. Milloin tämä sota loppuisi?

*