Istuin nojaamaan kiviaitaan. Tuuli puski ja tuntui viileältä. Ilma oli ehkä 15 astetta, mutta merituuli teki siitä koleaa. Katselin lokkien lentoa. Satamasta, parin sadan metrin päästä kuului työn ääniä.
Korpraali Antoniou kaivoi tupakkarasian taskustaan ja ojensi kohti minua. Puistelin päätäni. Hän muikisteli suutaan, nappasi itselleen yhden ja kilautti zipon palamaan. Tuulessa sytyttäminen oli vaikeaa mutta onnistui. Hän tuli kanssasi istualleen pitämään kiviaitaa pystyssä.
- Vittu miten typerää touhua, hän puuskahti ja puhalsi savua sätkänsä ohi.
Tiesin, että alikersantti Loizou olisi suuttunut jos olisi tavannut meidät loikoilemasta yleisön nähden. Mutta jalkoja särki ja alaselkäni halusi lepoa.
- Onhan tämä, tyydyin vastaamaan.
Olimme partioineet jo viikon ajan Pyrgosin katuja taistelupareina. Komppaniamme oli sijoitettu valvomaan tätä rantakaistaletta sekä 5 km päässä olevaa lentokenttää. Joukkueita kierrätettiin: yksi vartioi Pyrgosia, yksi lentokenttää ja yksi miehitti tukikohtaa n. 7 km täältä kaakkoon. Tosin suurin osa tukikohdan joukkueen tyypeistä oli vapailla.
Mietin, että voisin olla tekemässä kesätöitä tai lisäopintoja. Yliopistossa oli kesätauko, ja rahalle olisi ollut tarvetta. Sen sijaan olin saanut käskyn ilmoittautua palvelukseen.
Olin suorittanut pakollisen palvelukseni vasta pari vuotta sitten. Puoli vuotta aseen purkamista ja kokoamista, ammuntaa, ryömimistä, sotaleikkejä. Sen jälkeen joka vuosi pakollinen viikko kertausta kunnes täyttäisin 30 vuotta.
Vilkaisin kivääriäni. Se oli sodanaikainen kivääri, kuten suurin osa varusteistamme. Saatoin nähdä vanhoissa historiafilmeissä samoja kamoja. Kodinturvajoukoille, joihin kaikki asevelvolliset kuuluivat, ei ollut varaa hankkia mitään hienompaa. Vakinaisilla oli jo modernia rompetta, mutta me saimme tyytyä siihen mitä annettiin.
- Niinku, mitä helvetin paskaa neukut muka haluis täältä? Antoniou jatkoi purnaustaan. - Ei täällä saatana mitään. Lampaita! Kalaa! Eikö niillä itelläänki oo jo sitä tarpeeks?
Syynä läsnäoloomme oli neuvostoliittolainen laivasto-osasto joka oli kierrellyt aluevesiämme. Neuvostoliitto oli vaatinut meitä luovuttamaan rantakaistaa sotilassataman rakentamiseen ja lentokenttien yhteiskäyttöön. Pääministerimme oli kieltäytynyt. Seuraavaksi laivasto-osasto oli ilmestynyt Välimerelle sotaharjoituksiin.
Korpraali sai sätkänsä loppuun ja hieroi sen katukiveykseen. Taukomme oli päättynyt, ja ponnistelemme kangistunein jäsenin ylös.
Ehdin nähdä koneet ennen kuin kuulin äänen. Ne lensivät ihan talojen kattoja hipoen. Sitten kuului pamaus. Korvat menivät lukkoon. Näin kuinka talojen ikkunoita hajosi.
- Mitä helvet...
Muuta en kuullutkaan. Olimme yhtäkkiä valppaana. Kuuloni palautui pikkuhiljaa. Koneiden lentosuunnasta kuului kumeaa jyrinää. Huomasimme savupilvien nousevan.
Kopterit kuulimme ennen kuin ne lensivät ylitsemme. Isoja koptereita. Ne tulivat viiden kopterin ryppäissä. Saatoin nähdä aseet niiden siivissä. Niitä saattoivat raskaammin aseistetut kopterit. Niiden kyljessä oli punainen tähti.
- Katso! korpaali huusi ja osoitti etelään. Näin taivaalla useita kuljetuskoneita. Hetken päästä lahden eteläpuolelle avautui varjoja.
Olimme seuranneet tapahtumia suu auki ihmeissämme, mutta varjojen tulo sähköisti meidät. Meidän piti päästä nopeasti Loizoun ja muun ryhmän luokse.
Siviileitä oli tullut pihoille katsomaan tapahtumia. Lähdimme juoksemaan kohti kaupungintaloa ja huusimme heitä menemään sisälle ja lukitsemaan ovet.
Hengästyin pinkomisesta, suussa maistui rauta ja kengät painoivat, mutta addrenaliini piti liikkeessä.
Kaupungintalolla näimme joukkueenjohtajamme luutnantti Gavrielin antavan käskyä ryhmänjohtajille. Kaikkien ilme oli vakava.
-... kolmas ja neljäs ryhmä ottavat puolustusasemat etelään päin. Yritän saada yhteyttä tukikohtaan...
- Ne ovat jo täällä! Antoniou huudahti haukkoen henkeään. - Varjoja tuli maahan lahden eteläpuolelle!
Gavriel mulkaisi meitä.
- Loizou, Pieri. Menkää!
- Porukka kasaan! molemmat alikersantit huusivat. Loizou harppoi meidän kohdallemme ja läpsäytti rystysillä korpraalia olkavarteen.
- Mennään! Näyttäkää missä niitä on!
Käännyimme kannoillamme ja aloimme ravata samoja katuja pitkin takaisin. Odotin sydän kurkussa näkeväni laskuvarjomiesten tulevan meitä vastaan, mutta pääsimme paikkaan jossa olimme nojailleet kiviaitaan.
Korpraali huitoi etelään päin ja selitti kiivaasti mitä oli tapahtunut. Menin itse kiviaidan viereen, polvistuin ja nojasin kiväärini sen päälle. Hiki valui silmiin. Varmistin että tähtäin oli kolmosen kohdalla ja jäin tarkkailemaan maastoa.
- Ottakaa asemat! alikersantti katkaisi Antonioun pulinan. Levittäydyimme pitkin kiviaitaa. Yritin silmä kovana tarkkailla, näkyisikö jossain liikettä.
Meidän ja eteläisen rannan välissä oli rajavalvontatorni. Sitä harvoin miehitettiin, mutta nyt pari rajavartijaa oli paikalla. Heidän vihreä Volkkarinsa oli parkkeerattu tornin viereen.
Kuului laukaus. En tiedä kuka sen ampui, mutta sen jälkeen etelärannalla alkoi rätinä. Tornissa välähti, räjähdyksen kumu tuli myöhässä. Vatsaa kouraisi.
Ovi avautui ja keski-ikäinen nainen katsoi oven takaa rappusilta silmät selällään. Loizou karjahti hänet sisälle. Alikersantti ohjeisti meitä ampumaan heti jos jotain näkyy.
Varjoja oli tullut alas kymmeniä, ainakin joukkueellinen. Ellei enemmän. Mahassa oli painava möykky. Jalkoja heikotti. Meillä ei ollut mitään suojaa kuin kiviaita. Emme olleet tehneet edes hiekkasäkkejä.
Kuulin liikettä takaa ja käännyin katsomaan. Alikersantti Pieri juoksi kyyryssä Loizoun luokse. Hän kyseli näimmekö missä vihollista oli.
Huomasin jotain liikettä rantapusikossa. Nostin kiväärin mutten ampunut. Oliko se lammas? Rusakko?
Vasemmalla joku ampui, kai joku neljännestä. Puristin itsekin liipaisinta. Mitään ei tapahtunut. Tajusin, että varmistin oli päällä.
Kivääri potkaisi. Tulitin ensimmäisen kamman pusikkoon. Latasin uuden. Haistoin ruudin, mädän kananmunan. Hikoilin. Huomasin vasemmalla, tien toisella puolella hahmon. Hänen univormunsa oli ruskea. Asetin etujyvän hänen keskelleen. Epäröin. Painoin liipaisinta. Hahmo pysyi pystyssä. Ammuin toisen, kolmannen. Hahmo oli kadonnut.
Kuulin kovan napsahduksen. Toisen, kolmannen... Yhtäkkiä ympärillämme alkoi napsua ja surahdella. Noissa äänissä oli jotain hermostuttavaa. Sitten tajusin: meitä ammutaan.
Kyyristyin aidan taakse. Siinä missä pääni oli ollut, pamahti. Kivensiruja satoi päälleni. En halunnut nostaa päätäni. Halusin käpertyä suojaan.
Kierähdin ja katsoin korpraali Antoniouta. Hänkin oli käpertynyt, mutta hänen asennossaan oli jotain luonnotonta. Nykäisin häntä käsivarresta. Ei vaikutusta. Ryömin lähemmäs ja työnsin. Veri on mustaa, kun se tulee sydämestä, oli sanonut pappani. Hän oli ollut teurastaja.
- Kolmas! Irti! Irti!
Pakotin itseni ylös. Jalkani olivat löysät, ne eivät kantaneet. Konttasin kunnes pääsin pystyyn. Talojen seinät pöllähtelivät osumista.
Olisimme luultavasti juosseet päättömästi saaren toiseen päähän saakka, ellei alikersantti Loizou olisi pysähtynyt ja repinyt meitä paikoillemme. Katselin ympärilleni hämmentyneenä. En nähnyt kaikkia tuttuja naamoja.
Korvani soivat. Tuntui kuin olisin katsellut kaikkea ulkopuolelta.
- Pysykää paikoillanne!
Makasin kiviportaiden takana. Katselin katua. Olimme vetäytyneet ehkä 100 m. Näin vaaleanruskeita myttyjä kiviaitaa vasten, missä olimme olleet. Aivoni eivät käsittäneet mitään. Olin automaattiohjauksella. Näin, mutten ymmärtänyt.
Kuulin kaukaisia tupsahduksia. Hetken päästä kiviaita katosi savuun ja välähdykseen. Ilkeä vongahdus meni pääni vierestä. Tanner tärähti. Kivitalo, josta nainen oli tullut katsomaan, sai täysosuman. Vaalea kivipöly sekoittui mustaan savuun.
Vasemmalta kuului kiivasta ammuntaa. Alikersantti Loizoun pää pyöri. Sen verta tajusin, että vihollinen oli koukkaamassa.
- Kolmonen, Alfa irti! Bravo, suojaa!
Hän katseli ympärilleen. Ryhmän varajohtajaa ei näkynyt. Hänen katseensa lukittui minuun.
- Paphitis! Johdat Bravoa!
Käänsin katseeni hänestä kadun päähän. Kiviaita oli osin romahtanut. En halunnut nähdä tarkemmin. Näin siellä liikettä. Nostin kiväärini ja ammuin. Ammuin, välittämättä mitä ammuin. Kilahdus, tyhjä kampa hyppäsi ulos. Latasin toisen.
Aloin selvitä humalastani. Muut seurasivat esimerkkiäni ja ampuivat. Vilkaisin taakseni. Alikersantti viittoi meitä tulemaan.
- Bravo....
Kurkkuni oli täysin kuiva. Pihinääni olisi tuskin kuullut kukaan. Nielaisin. Kieleni tuntui karhealta möykyltä suussani.
- Bravo! Irti! Suojaan!
Käännyin katsomaan muita. He katsoivat minua.
- Menkää!
He pyörähtivät ja alkoivat juosta. Jatkoin tulitustani. Ammuin jokaista epäilyttävää kohtaa. Kouraisin chestrigini viimeistä kampataskua. Se oli tyhjä.
Lisäkampoja oli repussani.
Nousin ja lähdin juoksemaan. Pääsin rauhassa muun ryhmän luokse.
Tulitusta kuului myös takaamme. Kaiken yllä kaikui kuljetuskoneen jyrinä. Katselimme, kuinka varjojen varassa putosi vaunuja.
Kopteri lensi matalalta. Kaksi tummaa möhkälettä tippui sen alta. Paineaalto mutkitteli talojen välissä. Savupilvi nousi talojen takaa.
- Vetäydytään talolle. Irti!
Juoksimme niin nopeasti kuin pystyimme kohti kaupungintaloa. Luutnantti huusi radioon mutta linja oli epäselvä. Tulitus siirtyi yhä lähemmäs. Moottorin äänien kakofonia kuului etelästä. Konetykkien kumea pauke kantautui korviimme.
Lopulta hän kääntyi meidän puoleemme ja käski irtautua kohti pohjoista.
Jätimme palavan Pyrgosin taaksemme.
*