Sumu leijaili kaikkialla. Pilvet uivat matalalla, kuin kehystäen syksyn synkkyyttä. Märkä maa oli muuttunut mutavelliksi siellä, missä tuhannet jalat tai kymmenet ajoneuvot olivat rikkoneet sen rauhan.
Laukaussarja.
Se ei hätkähdyttänyt ketään. Enää. Itse kunkin silmien loisto oli sammunut. Mieli valmisteli ruumista viimeiselle kävelylle. Sille, jonka hävinnyt kävelee. He tuijottivat kohtaloaan silmiin kuin lihakarja.
Ja silti jonain päivänä joku pystyttäisi heille muistomerkin. Näiden viikkojen tapahtumia pahoiteltaisiin, armahduksia jaettaisiin postuumisti. Kuolleiden sureminen on halvin katumuksen keino. Se on paljon helpompaa kuin elävien anteeksiantaminen.
Portti avautui. Kymmenen sotilaan ryhmä puski maassa istuvien keskelle. Mustat käsivarsinauhat kertoivat kaiken.
He olivat kuoleman sotilaita.
Miehen katse kiinnittyi ryhmää johtavaan upseeriin. Hän tunnisti tämän vuosien takaa. Ajalta, jolloin ihminen opettelee elämään ihmisiksi. Mies oli epäonnistunut siinä. Siksi hän istui tässä, väärällä puolella piikkilankaa.
Upseeri huomasi sen ainoan ihmisen, joka oli osoittanut elonmerkkejä. Hänkin tunsi miehen, sen näki.
- Tämä tässä, upseeri sanoi sotilailleen, tämä otetaan seuraavaksi.
Sotilaiden kasvoilla oli sama mitäänsanomaton ilme kuin maassa istuvilla. Heidän silmänsä olivat peilejä. He eivät olleet täällä, he eivät olleet niitä, jotka ampuivat entisiä kanssaeläjiään. Sen teki joku toinen, joka noudatti vain käskyjä. Niin tekivät muutkin. Kun vastuu jakautuisi tarpeeksi laajalle, kukaan ei olisi syyllinen.
Kenttäoikeus oli nopea. Silmälasipäinen, nelikymmenvuotias perheenisä luki tämän päivän sadannen tuomion, tutulla kaavalla. Hänen vieressään kaksi ammattiupseeria, toinen kahden lapsen äiti ja toinen lääkäri, vahvistivat tuomion oikeellisuuden.
Ulkona upseeri antoi sotilailleen luvan hermosavuihin. Monet polttivat parikin askia päivässä, yhden sätkän jokaisen ammutun jälkeen. Käsien vapina ei silti lakannut.
Mies katseli ympärilleen. Maastokuvioituja ajoneuvoja, maastokuvioitua ihmisyyttä. Menossa minne tarvittiin. Pohjoiseen, etelään. Itään, länteen. Jyrinä kertoi hävittäjien varmistavan taivaallisen ulottuvuuden.
Tilhiparvi ruokaili äänekkäästi läheisessä pihlajassa. Linnut pyrähtivät välillä lentoon liian lähelle tulevia ihmisiä säikkyen, mutta palasivat aina takaisin. Muutama utelias talitintti tuli katselemaan miestä pää kenossa.
- Noniin, mennääs, upseeri totesi. - Ole sentään iloinen, että oltiin joskus kavereita. Pääset helpommalla kuin monet.
Näitä monia mies oli ehtinyt nähdä. Ohikulkevista yksiköistä oli irtautunut välillä porukoita, joita vähälukuiset vartijat eivät olleet voineet estää. Sotilaat purkivat kiukkuaan. Kohteiksi joutuneet saivat maistaa kiväärinperiä ja nyrkkiä. Hakkaamista jatkettiin maassa. Savi värjäytyi verestä, pääluut rusahtelivat teräksen alla. Ruumis sätki yleensä vielä kuoleman jälkeenkin. Se toi miehen mieleen kolkatun kalan värinän.
Aukio oli hieman kauempana. Mies näki työvelvollisia seisomassa sivummalla. Heidän vaatteensa olivat ravassa ja veressä. Heidän tehtävänsä oli nostaa ruumiit kuorma-auton lavalle, jolla ne kuljetettaisiin muualle haudattavaksi.
Mies käveli ohjeistamatta siihen, mistä raahausjäljet alkoivat. Sotilaat napsauttelivat varmistimet pois ilman eri käskyä. Päivä olisi vielä pitkä, piti olla tehokas.
- Tähdätkää!
Miehen katse kiersi sotilaiden kasvoja. Miehiä, naisia. Entisen ystävänsä kasvojen kohdalla hänen silmänsä pysähtyivät.
Olo oli turta. Epäuskoinen. Jännitys kiristi mahaa, se oli heräämässä. Mieli oli hiljaa.
Tulta-käsky hukkui kiväärien pamahduksiin. Miehen keho pysyi silmänräpäyksen paikoillaan, kunnes eräs luoti katkaisi selkärangan.
Yksi sotilaista liikahti armonlaukausta varten, mutta upseeri nosti kätensä:
-Ei. Minä menen.
Sotilas pysähtyi. Silmäparit seurasivat, kun upseeri harppoi miehen viereen. Ruumis värisi. Upseeri nosti kivääriään. Liipaisin vaikutti raskaalta. Sen puristaminen tuntui vaativan koko kehon voimat.
Lopulta virekynsi päästi vasaran. Tuttu tuuppaus, pamahdus. Pienestä reiästä lasittuneiden silmien välistä lähti liikkeelle veritippa. Mieli oli hiljaa. Jalat olivat lähteä alta, keho oli voimaton. Upseeri käveli taakseen katsomatta takaisin joenrantaan.
Tilhet tirskuivat edelleen pihlajassa.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti