Lucifer

Herään. Kurotan oikealla kädelläni tärisevää kännykkää. Olkaluu on lähtemäisillään kuopastaan. Tekopirteä soittoääni tunkeutuu suoraan aivojen vihakeskukseen. Jos haluaa olla maailman vihatuin ihminen, kannattaa säveltää herätystoiminnon musiikki.

Koska valkoinen valo on herättänyt ihmisapinan aivoni, päätän selata itseäni älykkäämpää puhelinta. Mark Zuckerbergin märkää unelmaa selatessani huomaan Hesarin otsikon. Se kertoo miehestä, joka oli halunnut olla aina paras, kunnes oli tajunnut, ettei siitä ole mitään hyötyä. Lopussa mainitaan ohimennen, että nykyisin hän on hyvinvointivalmentaja ja konsultti.

Annan mielessäni raikuvat aplodit tyypille. Kokonaisen aukeaman juttu Hesarissa, eikä tarvinnut maksaa senttiäkään. Kyllä nyt ihmisiä vaeltaa laumoittain hurmostilaisuuksiin, haluamaan olla paras perfektionismista poisoppija.

Olin itsekin aiemmin kympintappaja. Citius, altius, fortius. Piiskasin, hakkasin itseni läpi mistä tahansa esteestä. Mutta loppuunpalamisen tullessa - enkä kyllä nytkään - ole löytänyt mitään valaistumista, jonka voisi panna pakettiin ja myydä kansanjoukoille kalliina viisautena.

Ainoat, mitkä ovat jäljellä, ovat kellastuvat palat paperia kymppiriveineen, jotka saivat minut naurahtelemaan epäuskoisesti löytäessäni ne kymmenvuotissiivouksen yhteydessä: on sitä joku ollut joskus hullu ja tyhmä!

Kaikki tuntui luultavasti samalta, kuin Saatanasta taivaasta pudottuaan. Ei ihme, että piru on niin ilkeä kaveri - kyllä minuakin vituttaa. Joka ikinen päivä.

Perfektionismi on syöpä. Se ei suostu kuolemaan. Sen arvet ovat kaikkialla, ympäri kehoani. Ihminen voi olla julma toisille, mutta älyttömän julma myös itselleen.

Perfektionismi vie aina hautaan. Joko se tapattaa työllä tai jos luulee siitä päässeensä, jäljellä on enää ihmisraunio, joka jaksa nostaa kynääkään.

Hymyilevän naamion takana on tyhjää. Pimeyttä. Voimattomuutta. Itkemättömiä itkuja.

Piiska viuhuu. Se napsahtelee, pamahtelee.

Vihaa ei pidä koskaan aliarvioida. Se on kaikista voimakkain muusa. Se vie sinne minne haluaa. Mutta hinta, mikä siitä pitää maksaa, on sielu.

Elävät kuolleet eivät ole zombeja. Ne ovat entisiä perfektionisteja. Entisiä kilpailijoita elämän kilpajuoksussa. Loppuunkuluneita Perkeleitä.

Revi siitä elämänviisautta. Ei ole olemassa mitään sääntöä, että paskan seasta löytyy lopulta kultahippu. Kysy kullankaivajilta, jotka ovat menettäneet omaisuutensa, perheensä ja terveytensä - mielen että ruumiin - etsiessään sitä hiekanjyvän kokoista palaa alkuainetta. Tai uhkapelurilta, joka on pelannut oman ja muidenkin rahat odottaessaan, että noppa tuo eikä vie.

Ei elämää voi tiivistää latteuksiin. Oman panoksen ja menestyksen välillä on niin heikko korrelaatio, että tiedeyhteisö nauraisi luvun esittäjän takaisin pellolle kaivamaan sarkaojaa.

Elämiä on liikaa, liian monenlaisia. Pitkiä ja lyhyitä, katkeria ja onnellisia, rumia ja kauniita. Standardimalli ei käy. Elämä on liian iso pala pureskeltavaksi kehittyneelle bonobolle. Tietoisuus on pelottava jumala.

Lopulta kyllästyn liikaan ajatteluun. Se tuottaa vain päänsäryn. Nousen ylös. On kiire taas yhteen päivään olottomuutta.