- Sun täytyy päästä eteenpäin elämässäs.
Nojaan taaksepäin valkoisessa puutuolissa. Se sointuu muuhun sisustukseen aivan kuten arkkitehti on sen aikoinaan halunnut. Katson puupöytää, jolla on teekuppini puoliksi juotuna. Vana on valunut kylkeä pitkin ja saavuttanut vihdoin öljytyn puupinnan.
- Ymmärräks sää? Me ei olla enää mitää nuorii sekoilevii teinii. Sun täytyy ymmärtää et elämäs on vastuita ja velvollisuuksii.
Hän pyörii edes takaisin keittiössä, katoaa välillä tosiiin huoneisiin. Hänen sanansa kaikuvat korkeasta katosta. Valkoinen kauluspaita vaaleansinisillä pystyraidoilla. Musta, tiukka hame. Mustat, kopisevat korkokengät. Vaalea tukka tummin raidoin tiukalla nutturalla. Smart casual.
- Ooks sä kattonu työkkärist töitä? Mä muuto voisi kysyy meiltä mutku sul ei oo oikei sellast koulutust...
Hän kumartuu nopeasti pöydän ylitse ja nappaa mukini. Vilkaisen nurkkaan 40 tuumaisen television ympärille koottuun sohvaryhmään. Huoliteltua vaikutelmaa rikkoo kyljellään makaava kirkkaankeltainen leluauto. Aurinko heijastuu vastapäisestä korkeasta hotellista seinänlevyisestä ikkunasta sisään.
- Oikeesti. Sä oot aikune mies ja sun pitää oppii kantaa vastuuta. Nykysi ku mä mieti nuoruutta nii mä tajuun kuinka pentu mä oon ollu. Mul ei oo sitä kyl yhtää ikävä.
Hän avaa alakaapin ja nakkaa teepussini pois. Samassa kaapissa näkyy tyhjiä viinipulloja. Niissä on hienoja etikettejä.
Sähkölukko surahtaa ja ovi kolisee. Hän nousee nopeasti ja astuu pari askelta eteisen suuntaan.
- Terve. Mä tulin jo vähä aikasemmi nii päästää sitte illalla vähä nopeemmi lähtee...
Keskimittainen, tummaan pikkutakkiin ja vaaleanpunaiseen kauluspaitaan pukeutunut mies katsahtaa minua ja hiljenee. Miehellä on tumma tukka, eteenpäin kammattu töyhtö. Kasvot ovat päivettyneet. Posket ovat lommolla Ironmanin kilometrien jäljiltä. Miehen siniset silmänsä loistavat ulkoa tulevasta valosta.
- Aki tässä oliki juuri lähdössä, hän sopertaa ja vilkaisee minua.
Nousen kömpelösti ja työnnän käteni hupparin taskuihin.
- Aa, sä taidat olla se Sirpan lapsuudenystävä? Mä oonki kuullu susta, mies sanoo ja ojentaa kätensä. Se pakottaa minut ottamaan oikean käteni pois suojasta. Mies puristaa kuin haluaisi murskata jokaisen luuni.
Mies sanoo nimensä, pitäen painoa ensin sukunimellään. Kansanomaista ja samalla virallista. Annan miehen nimen matkustaa korvasta toiseen, kuten annan käteni valahtaa laiskasti alas.
Kävelen eteiseen ja työnnän jalkani skeittareihin. Oikeasta sukasta pilkistävät pikkuvarvas ja nimetön. Kenkäni jättävät harmaan halonin valkoiselle lattialle.
- Moro, hän sanoo.
Painan oven lähes kiinni. Odotan sekunnin mutta kun mitään ei kuulu, kolautan sen kiinni. Ruotsia puhunut, päivettynyt eläkeläispariskunta hiljenee kun ohitan heidät portaissa. Naisen alahuuli jää väpättämään. Ulko-ovi sulkeutuu hitaasti. Sähkölukko surahtaa taas. Kaivan takataskusta röökin. Se on hajonnut. Vittu. Kaivan povarista toisen. Sylkäisen kurkkuun nousevan palan graniittikivetykselle. Aurinko grillaa teräksen, lasin ja betonin helvetissä.
Kävelen takaisin omaan maailmaani.
*
(Tarinan inspiraationa Happoradion Che Guevara.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti