Korppi tuijotti
näkyä peilistä. Aavikkounivormu oli tuttu, mutta rinnassa
kimaltava ruusuke ei. Herra ja upseerismies, Korppi tuumi
hämmentyneenä. Se oli hyvin outoa ainaiselle aliupseerille.
Huomenillalla odotti lento Kabuliin.
Olikin ehtinyt kulua
jo aikaa viimeisimmistä rotaatiosta A-staniin. Korppi oli hakenut ja
omaksi yllätyksekseen päässyt henkilötiedustelu-linjalle.
Muutaman viikon kalvosulkeiset ja tilanneharjoitukset Niinisalossa
sekä Santahaminassa olivat takana. Todisteena olivat HUMINT-pätevyys
ja RT-ylennys. Rauhanturvatehtävät olivat itsessään kiinnostavia,
mutta ainainen ryhmänjohtajana - lapsenvahtina - oleminen
kyllästytti. Jotain muutakin kuin rynkyn kanssa vuoristossa
juoksentelua tai check pointilla itsensä grillaamista.
Jännitti. Pakko se
oli myöntää. Kaikki oli toisaalta tuttua, mutta toisaalta taas
erilaista. Vastuullisempaa ja samalla yksinäisempää. Sellaisen
käsityksen hän oli saanut vuosien ja koulutuksen myötä
HUMINT-touhusta. Ehkä siihen oppisi.
- Huomenna Kabuliin
ja viikolla basaariin, Korppi riimeili sihauttaessaan lähtötölkin
auki.
---
- Tere! Sä
taidatkin olla meidän uus HUMINT-tyyppi? huudahti reippaasti kohti
harppova aavikkopukuinen. Korppi availi vielä korviaan ja yritti
välttää joka paikkaan tunkeutuvan pölyn syömistä. Lähempänä
mies ojensi kätensä ja antoi jämerän puristuksen. Jäntevä,
paljas käsivarsi oli paahtunut tummaksi. Samoin raybanien peittämät
kasvot. Rinnassa oli kaksi tummaa ruusuketta ja rinnassa hapsotti
"Miettinen". Korpin tunnistaminen ei ollut vaikeaa -paitsi,
että hän oli ainoa sotilasasuinen, hän loisti valkoisena kuin
juuri maahan satanut hiutale.
Miehet kävelivät
lentoaseman ulkopuolella odottavan RG32:n luokse. Sen raskaan kookoon
takana seisoi kasvonsa huivilla peittänyt jääkäri. Kabulilaiset
selvästi arastelivat suomalaisia; mikä toisaalta ei ollut mikään
ihme, sodan jatkuttua jo lähes parikymmentä vuotta, asukkaat olivat
hyvinkin oppineet, että aseistetut ulkomaalaiset toivat ongelmia.
Suoria tai epäsuoria.
Autoa ajava
kersantti painoi syöttöpolkimen lattiaan heti kun raskaat
panssariovet kolahtivat kiinni. Hiekanvärinen jättiläinen
huojahteli rämisevien toyotacorollien ja moottoripyörien
muodostamassa hallitussa kaaoksessa. Hesco-muurien suojaaman
tukikohdan ulkopuolella oli kahden afgaanisotilaan vartioima
tarkastuspiste. ANA:n sotilaiden ulkoasu oli sekoitus länsimaista
kevlar-kypärää ja halvalla kopioitua BDU-aavikkopukua. Rinnalla
roikkuivat kuluneenoloiset Kalashnikovit. Hauraan afganistanilaisen
demokratian ja rauhan turvaajat.
Ja paskat, Korppi
tiesi. Kun viimeinen länsimaalainen maihinnousukenkä irtoaisi
maankamaralta, koko maa luisuisi sisällissotaan ja kaaokseen.
Itsensä avustusrahoilla lihottaneet poliitikot ja sotaherrat
poistuisivat maasta ja jättäisivät köyhän kansan kärsimään.
Elleivät sitten liittoutuisi talebanin kanssa. Valta ja raha ovat
kummallisia asioita, Korppi mietti. Ne hengasivat usein yhdessä ja
tavallisella tallaajalla oli kumpaakin niin kovin vähän.
Miettinen johdatti
iippokassiaan raahaavaa Korppia kohti yhtä hiekkaväreillä
maalattua konttia. Ilmastointilaitteiden metallinen hurina kaikui
aiempiin rotaatioihin verrattuna huomattavasti tyhjemmällä pihalla.
- Mä esittelen sut
meidän chiefille, Barstadtille, Miettinen sanoi. - Se johtaa tätä
rosvopataljoonaa.
Komentokontissa oli
ahdasta, mutta selvästi viileämpää kuin ulkona. Jenkkisiilinen,
vaaleatukkainen viikinki nousi tuolista, joka narahti helpotuksesta.
Vakavailmeinen ja huolten rypistämä nelikymppinen majuri huokui
auktoriteettia pelkällä olemuksellaan. Kädenpuristus meinasi
rusentaa käden, eikä Korppi ollut mikään hento mies.
- This is our new
HUMINT guy, O-1 Korppi from Finland, Miettinen esitteli.
- Welcome.
Lieutenant Miettinen will brief about the situation here. I heard you
aren't a greenie. That's good, because this shithole is about to
explode.
Korppi ei ollut
varma, oliko majuri vitsaillut. Hän ei tosin vaikuttanut mieheltä,
joka heittää läpändeerusta ihan hevillä.
Viikinki-majurin
jatkaessa töitään Miettinen vei Korpin majoitustilan kautta
messiin. Tyhjillään olevassa ruokalassa luutnantti marssi suoraan
jääkaapille ja nosti sieltä pari jääkylmää colaa. Niiden
kanssa hän istuutui tiedustelumiestä vastapäätä.
- Noni! Mites haluat
tehdä, kyseletkö vai alanko pitämään monologia?
- Mä en oikeen
tiedä mitä näin kylmiltään kysyä, Korppi vastasi. -Asiat on
vähä muuttuneet mun ajoista.
- Ok, mennään siis
monologilla. Kuten Barstadt äsken sano, tää paskaläjä on
osumassa tuulettimeen. Tarkkaa päivää ei tiedetä, mutta
amerikkalaiset on lähtemässä parin tulevan kuukauden aikana.
Kaikki. Ja meidän nilkit seuraa perästä, Miettinen sanoi
virnuillen.
Huumorimiehiä,
mietti Korppi. Häntä tosin alkoi ärsyttää jatkuvien
nokkeluuksien viljely, kesken vakavan asian.
- Se ei ole mitään
uutta. Uutisissa siitä mainittiin jo joku aika sitte.
- Kato, vielä joku
jaksaa iha uutisissa saakka mainita. Mutta siis, tilanne on se, että
ANA hallitsee vain Kabulin ympäristöä täysin. Muu maa on jo
käytännössä menetetty. Meidän tehtävä on suojata täällä
olevia avustustyöntekijöitä. Vielä puoli vuotta sitten saatto
ajaa Hiluxilla Helmandiin ja pysyä ehjänä - tätä nykyä siitä
hyvästä saisi ykspuoleisen taivasmatkan. Punasen Ristin porukkakin
on joutunu rajottamaan liikettään, ku meidän oli pakkoa sanoo
että ei voida vastata niide turvallisuudesta syrjäkylillä.
- Entäs sitte ku me
lähetään?
Miettinen kohautti
olkiaan. - Sitte joutuvat pärjäämään omillaan. Ei haluttaisi
olla niiden saappaissa. Varsinkaan naisten. Taleban ei ole oikein
herrasmiesten maineessa.
- Mitä yksiköitä
täällä vielä on?
- Kirkuvat kotkat
eli sata-ykkösen laskuvarjojääkäreitä on pataljoonan verran.
Miinaraivurit norskeilta, PR-yksikkö jenkeiltä. Liittouman
operatiivinen päämaja, siellä on jenkkejä sekä brittejä. Sitte
on tää meidän pataljoona, vähä kaikkea sekalaista. Pääasiassa
koulutetaan ANA:n porukkaa, suojataan avustustyötekijöitä ja
tehdään henkilötiedustelua. Sillisalaattia kaikilla mausteilla.
Ainiin, siitä puheenollen, fransmannit huolehtii muonituksesta. Be
aware.
- Onko ollut jotain
probleemaa?
- Jos unohdetaan
sota? Nää afgaanit eivät oikein diganneet luutnatti Peltosesta.
Sitä vähä kyrpi ku joutui jättämään koulutushommat.
- Mikäs siinä niin
ongelmia aiheutti?
- Hanna kun sattuu
olemaan naaraspuolinen ihmislajin edustaja. Vaikka sillä onkin
isommat ballsit ku monella faitterilla.
- Jaaha, Korppi
tyytyi toteamaan.
- Hanna on sitte
joutunu hoitamaan tuota tiedustelupuolta, vaikkei sillä oo mitään
koulutusta. Siks mä aattelinki naittaa teiät pariksi, Miettinen
sanoi ilkikurisesti. - Hanna voi opastaa sut paremmin henkiseen
maastoon.*
(* Amerikkalainen
käsite, jossa fyysisen maaston lisäksi on olemassa väestön
suhtautumisen muodostama henkinen maasto, jonka voi voittaa tai
menettää.)
- Ookoo, Korppi
sanoi. Häntä harmitti. Ei hän tarvinnut mitään lapsenvahtia!
- Ne tulee
iltapäivällä partiosta. Tee sillä aikaa olos kotosaksi. Huomenna
alkaa sitte oikeet duunit. Ne jaetaan kaheksan aikaan
iltabriiffauksessa.
- Entä miten
käytännön jutut täällä basessa?
- Tää on messi,
kuten huomaat. Paskalaarit ja kusiputki poltetaan kerran, pari
viikossa. Sen pitäs olla fransmannien homma mut yleensä me tehään
se. Pesukontit on tuolla vähä sivummalla. Punkkas jo näitkin.
Sidontapaikka on se kontti, jonka eessä seisoo lanssi. Ja ja...
Työpöytäs on Peltosen kanssa samassa kontissa. Aattelin, että se
vähä helpottaa kommunikointia.
- Eiköhän tällä
pärjää kasiin asti, Korppi totesi ja veti viimeisen sivun
lämminnyttä kasvisuutetta.
- Ainiin, väijy
hoidetaan norskien kanssa vuoroviikoin. Skandinaavista
solidaarisuutta, Miettinen heitti ennen kuin astui ulos ovesta.
Mitähän tästäkin
tulee, Korppi pohti.
---
- Terse! Sä taiat
olla se uus? pölyinen ja hikinen Hanna Peltonen tervehti
myöhäisiltapäivällä tullessaan työ"huoneeseen".
Hänellä oli päässään keltaiset ampujalasit ja kaulassaan
shemagh. Lyhyet hiukset ja leveät hartiat korostivat poikamaista
olemusta.
- Moro, Korppi
tervehti lyhyesti.
- Onko Miettinen jo
briiffannut sut tähän situun?
- Kyllähän tuo
läppää heitti aamulla.
Saatuaan tavaransa
laskettua käsistään Peltonen tuli Korpin luokse käsi ojossa.
- Tehhään tää
ihan virallisesti - Peltosen Hanna, hän sanoi reippaasti.
- Sami Korppi,
vänrikki sanoi. Hän ei noussut eikä katsonut yliluutnanttia.
Peltonen jäi
seisomaan hetkeksi, avasi suunsa mutta sulki sen ja poistui sanaakaan
sanomatta.
---
Korppi tuijotti
ruskean eri sävyjä huokuvaa maisemaa. RG huojahteli eteenpäin
"valtatiellä", joka oli pikemminkin renkaiden uurtama ura
maastossa. Tutuksi tullut kersantti Mäkinen oli taas ratin ääressä.
Takana istuivat Peltonen sekä jääkäri Laven. Jääkäri Maasilta
seisoi raskaan kookoon varressa.
Vastaan tuli
ajoittain täyteen lastattuja toyotahiluxeja sekä pieniä
avolavakuormureita. Parhaimmillaan autoissa roikkui miten kuten
jostain kiinni pidellen liki 30 ihmistä. Olisi siinä suomalaisilla
katsastusmiehillä kauhistelemista, Korppi tuumi. Monia autoja oli
paikkailtu sieltä sun täältä, usein eri värisillä purkuosilla.
Osassa näkyi selviä luodinreikiä. Ylikansoitus oli niin
tavallista, että epäilystä herättivät täysin yksinään
ajelevat autot,
varsinkin sellaiset, jotka eivät kaahanneet kuin hullut. Lavenin
puolituumainen heilahti sellaisten autojen kohdalla ja kokenut
faitteri piti ne piikillä, kunnes ne olivat takana ajavan RG:n
vastuualueella. Yksinäisillä liittouman autoilla ei ollut asiaa
pääkaupungin ulkopuolisille teille. Ne olivat aivan liian
haavoittuvia väijytyksille.
Viikkoja oli jo
kulunut rutiinitehtävien hoidossa. Väärällä jalalla alkanut
työsuhde yliluutnantti Peltosen kanssa ei ollut ainakaan parantunut.
Korppia otti päähän moni asia: ensinnäkin, hän ei pitänyt
siitä, että nainen oli hänen esimiehensä, vaikkei tällä ollut
edes tiedustelukoulutusta. Toiseksi häntä suoraan sanottuna
kadehdutti 27-vuotiaan faitterin menestys; hän oli ehkä nuorimpia
yliluutnantteja PV:ssa, siinä missä Korppi tiesi joutuvansa
luovuttamaan ainokaisen natsansa rotaation päätyttyä. Tosin Korpin
oli myönnettävä, että naisesta oli ollut myös apua: hänen
avullaan saatettiin jututtaa afgaaninaisia paljon helpommin. Siinä
auttoi myös toinen tulkki, Maria. Hän sekä Abdullah olivat takana
ajavassa ajoneuvossa yhdessä norjalaisten kanssa.
Tämän kertainen
tehtävä oli jututtaa erään pienen kylän vanhimpia. Kylä
sijaitsi vain 20 kilometrin päässä Kabulista. Amerikkalaiset
tiedustelulennokit olivat havainneet epätavallisen vilkasta
liikehdintää yöaikaan. Liittouma epäili talebanin
soluttautumisyrityksiä. Ne seurasivat yleensä samaa kaavaa:
ensimmäisessä vaiheessa "lähettiläät" livahtivat
kyliin ja tunnustelivat, suostuttelivat, lahjoivat sekä kiristivät
kyläpäälliköitä ja suvun vanhimpia. Ajoittain lähettiläät
myös salamurhasivat hallituksen kannattajiksi epäilemiään.
Toisessa vaiheessa talebanin edustajat saarnasivat jo avoimemmin
pyhää sotaansa epäsuosittua Kabulin hallintoa ja ulkomaalaisia
valloittajia kohtaan.
Korppi epäili, että
kyseessä oli väärä hälytys. Mitä huonommin ja kauemmin sota oli
kestänyt, sitä vainoharhaisemmaksi amerikkalaiset olivat käyneet.
Tuntui uskomattomalta, että taleban olisi niin uhkarohkea, että
pyrkisi saamaan sillanpääaseman suoraan liittouman nenän alta.
Toisaalta, mitä enemmän Korppi oli tavannut paikallisia
virkamiehiä, sitä enemmän hänelle tuli tunne uppoavasta laivasta.
Leveiden hymyjen takana löytyi pälyileviä, pelokkaita katseita.
Alemmat tason virkailijat, joilla ei ollut ylempiensä tavoin
varallisuutta, tunsivat olevansa välikädessä. Kabulin hallinto
eikä myöskään taleban tarjonnut hyviä vaihtoehtoja. Ylipäänsä
pääkaupungissa aisti maailmanlopun tunnelman. Aina kun uutiset
kertoivat talebanin vallanneen uuden kylän ja provinssin, virastojen
luona leijui palavan paperin tuoksu ja kaupungin lentokenttä täyttyi
ykkösluokan matkustajista.
Korpin keskittymistä
häiritsi eräs episodi pari iltaa sitten. He silloin olivat
palanneet yhdeltä avustustyöntekijöiden suojauskeikalta. Korppi
piti niistä, hänestä oli hienoa nähdä ihmisten iloitsevan
niinkin yksinkertaisista asioista kuin uusista vaatteista sekä
ruokapaketeista. Varsinkin lasten vilpitön ilo avustustyöntekijöiden
jakamista makeisista lämmitti mieltä. Kuitenkin Korpin hyvä mieli
oli saanut kolauksen baseen tullessa. Peltonen oli tapansa mukaan
häipynyt työkontista sanaakaan sanomatta. Hän palasi sinne vasta
illalla, kun Korppi oli lähtenyt messiin iltapalalle. Tällä kertaa
Korppi oli kuitenkin lähtenyt tavallista aikaisemmin pystyäkseen
näkemään uutiset messin televisiosta. Ollessaan nukkumakonttien
kohdalla hän kuuli auki olevasta ikkunasta osan keskustelusta.
- Mä en kestä enää
sitä saatanan jätkää! Peltonen huudahti vihaisena.
- Mitäs se nyt on?
Miettisen rauhoitteleva ääni kuului hädin tuskin.
- Arvaa! Se kohtelee
kui mua ei oliskaan. Nääksä miten se kattoo mua?! Kui paskaa
kengänpohjassa! Ja kun puhuu, se on pelkkää vittuilua.
- Ei se musta oo
kovin paha...
- Sä et ookaan sen
työpari! Arvaa huvikseks haluttaako sen kanssa tehä töitä?
Jumalauta, täsä ollaa aikuisia ihmisiä mut jätkä käyttäytyy
kui keskenkasvuine jonne!
- Jos sä haluat,
niin mä voin siirtää sut johonkin muuhun jobiin...
- Ai munko täytyy
lähteä ku toinen on sovinistinen paskiainen?
- Emmä sitä
tarkottanu.
- Etpä vissiin.
Haluttais tehä valitus chieffille. Mut mitä sitä turhaa. Vittu.
- Jos sovitaa, et mä
otan sen tarkkailuun? Josse jatkaa vittuilua niin tuu sanoon nii mä
puhun sille.
Enempää Korppi ei
ollut viitsinyt jäädä salakuuntelemaan. Ensin hän oli ollut
hämillään, sitten oli tullut viha. Jumalauta jos ämmällä ei ole
munaa tulla valittamaan hänelle suoraan vaan piti puhua selän
takana! Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeammaksi hänen
olonsa tuli. Tässä oli monta muutakin asiaa rasittamassa hermoja.
Hän mietti, millaista olisi itse olla esimiehenä tyypille, joka ei
muuta kuin halveksi. Korppi totesi, että sellaisessa tilanteessa
hänen pinnansa ei olisi luultavasti kestänyt kahta päivääkään,
vaan hän olisi vienyt tyypin korjaamohallien taakse pienelle
ojennukselle.
Tapauksen jälkeen
Korpilla ei ollut kuitenkaan ollut aikaa jutella asiasta. Häntä
hävetti. Sekin esti asian puheeksi ottamisen. Sinä iltana oli
kulunut pari ylimääräistä Heinäkenkää messissä.
---
Korppi vilkaisi
kelloaan. Se näytti viittä vaille kolmea. Tapaaminen oli ollut
pitkä, mutta tulokseton. Kyläläiset arkailivat tulijoita. Kaiken
lisäksi oikean silmänsä menettänyt kylänvanhin oli kertonut
poikansa kuolleen kymmenen vuotta sitten amerikkalaisen Apachen
ohjukseen tämän tullessa iltamyöhään Kabulista markkinoilta.
Amerikkalaiset olivat luulleet häntä terroristiksi.
Parikymmentä vuotta
kestänyt sota oli tuottanut tuhansia samanlaisia tarinoita. Aina
löytyi joku, joka oli menettänyt perheenjäsenensä, ystävänsä
tai sukulaisensa liittouman vuoksi. Yleensä kyseessä oli
"oheisvahinko", kun liittouma oli tulitaistelussa talebanin
kanssa tai sitten yksinkertainen erehdys, väärä tunnistus.
Norjalaisten auto
ajoi edellä. Turvaohjeiden vastaisesti he joutuivat palaamaan samaa
reittiä, koska kylään ei johtanut mitään muuta tietä. Ainakaan
sellaista, joka olisi ollut kuljettavissa neljä ja puoli tonnia
painavalla RG32:lla.
Saattue läheni
Kabulin ensimmäisiä taloja. Jännitys alkoi lieventyä.
Etummainen ajoneuvo
peittyi savuun ja pölyyn. Paineaalto heitti hiekkaa heidänkin
päälleen. Norjalaisten auto jäi vinoon. Sen vasen takarengas oli
poissa, ainoastaan tummunut tukivarsi sojotti yksinään. Mäkinen
oli lyönyt jarrupolkimen pohjaan. Sekunnit olivat vuosia. He
katselivat ihmeissään näkyä.
Vasta toinen
räjähdys ihan heidän edessään havahdutti toimintaan.
- Eagle-1, Eagle-1,
here is Fox-2. We hit IED, I repeat, we hit IED. Our location is...
Peltonen luetteli radioon.
- Ooksä kunnossa?!
Korppi huusi Mäkiselle. Tämä nyökättyä hän toisti kysymyksensä
Lavenille.
- Kato onks Maasilta
ok, Korppi komensi. Konekivääriampuja oli kaikista suojattomin
räjähdyksessä lentävältä tavaralta.
- Fox-2, Eagle-1. Do
you see any hostiles, I repeat, do you see any hostiles?
Hetken kammottavan
hiljaisuuden jälkeen konekiväärin takana seisonut Maasiltakin oli
näyttänyt elonmerkkejä. Hän selitti sisäpuhelimeen, että täräys
oli irrottanut sisäpuhelimen liittimen.
- Eagle-1, Fox-2, no
hostiles in sight.
- Fox-2, what is the
situation with Fox-1?
Norjalaisten vastaus
saatiin toisella kanavalla pian.
- Fox-2, Fox-1.
Everything is okey. No casualties.
- Fox-2, Eagle-1. Do
not dismount, I repeat, do not dismount. We send EVAC.
- Eagle-1, Fox-2.
Roger that.
Uusien ohjeiden
mukaan tienvarsipommin jälkeen ei saanut jalkautua, vaan piti pysyä
ajoneuvossa. Vaikka monet suomalaiset eivät pitäneet ohjeistuksesta
- paikallaan olevassa ajoneuvossa kököttäminen tuntui maalitauluna
olemiselta - se oli vähentänyt tappioita. Uudet miinasuojatut ja
panssaroidut ajoneuvot olivat turvallisempia kuin ulkona
käsiasetulessa säntäily, myös mahdollisten uusien, piilotettujen
IED:n takia. Talebaneilla oli harvoin käytössään tarpeeksi järeää
kalustoa pommien lisäksi tuhoamaan liittouman ajoneuvoja. Korpille
entisenä panssarisotilaana ajoneuvossa olo tulen alla ei ollut
mikään uusi asia; jalkaväkipuolen tovereille se tuntui kalana
kuivalla maalla olemiselta.
Diesel-moottori
ronklottaen rauhanturvaajat istuivat ilmastoiduissa autoissaan
odottaessaan evakuointisaattuetta. Evakuointi oli varsin mittava
operaatio. Ensin amerikkalaiset lähettäisivät taivaalle lennokin
valvomaan aluetta. Tämän jälkeen taivaalle nousisivat Apachet.
Sitten joukkueellinen laskuvarjojääkäreitä ajaisi Strykereillä
paikalle ja toisi mukanaan lavetin, johon vaurioituneet ajoneuvot
nostettaisiin, samoin kuin lanssin, jos oli haavoittuneita.
Amerikkalaiset dominoivat EVAC-operaatioita, koska he olivat ainoita,
joilla oli tarpeeksi raskasta evakuointikalustoa, eivätkä he
luottaneet eurooppalaisten liittolaistensa suojauskykyyn.
Jos tilanteesta
jotain positiivista haki, ainakin EVAC-tyypit olivat saaneet paljon
harjoitusta. Ensimmäisten Strykereiden ilmestymisestä siihen, että
vaurioitunut RG32 oli lavetin päällä, kului alle tunti.
Tukikohdassa lääkintähenkilöstö kävi heidät kaikki läpi
aivotärähdysten ja shokin varalta. Vaikka isku ei ollutkaan
vaatinut uhreja - onneksi - sen taloudellinen ja poliittinen hinta
oli kova. Rahaa paloi suojausoperaatioon sekä vaurioituneen
ajoneuvon korjaamiseen. Osat täytyi lennättää paikalle Suomesta
tai sitten suoraan valmistajalta. Poliittinen hinta taas näkyisi
kotimaassa mutta myös Kabulissa. Taleban oli näyttänyt asukkaille,
että se ei pelännyt iskeä suoraan liittouman joukkoihin näiden
vahvimmassa tukikohdassa, pääkaupungissa. Jossain virastossa
roihuaisi taas paperikokko.
---
Uutisissa puhuttiin
saattueen, jossa mukana oli ollut myös suomalaisia, ajaneen
tienvarsipommiin Kabulissa. Korppia ei koskaan lakannut
hämmästyttämästä se, miten tieto muuttui, kun se kulki
virkaportaassa eteenpäin, varsinkin uutisiin saakka. Jutussa
haastateltiin puhelimessa puolustusvoimien ulkomaanasioiden
päällikköä, sitten lyhyesti luutnantti Miettistä.
- Onnittelut, sä
pääsit telkkaan, Korppi huikkasi Heineken-pullon ylle kumartuneelle
Miettiselle.
- Tänks! Seuraavaks
eduskuntaan! Miettinen nauroi ja nosti maljan itselleen.
Tukikohdan
suomalaiset olivat änkeytyneet ahtaaksi käyneeseen messiin. Myös
yliluutnantti Peltonen istui tuijottaen ruutua.
Korppi keräsi
rohkeutensa ja kröhäytti kurkkuaan.
- Peltonen,
jutellaaks vähä tuolla sivummalla?
Yliluutnantti
vilkaisi Miettistä ja nyökkäsi sitten. Miettinen seurasi kaksikkoa
katseellaan ja puntaroi, pitäisiköhän hänen lähteä mukaan.
Lopulta hän päätti antaa olla.
Ulkona pimeä oli jo
peittänyt Kabulin. Jossain lännessä näkyi ohut punainen viiva,
joka pian katoaisi kokonaan. Peltonen seisoi kädet puuskassa, suu
tiukkana viivana.
- Krhm. Tuota. Hyvin
toimittu sillo tossa päivemmällä.
- Kiitos, Peltonen
totesi lyhyesti. Hän seisoi edelleen odottavana.
- Olis mulla muutaki
asiaa. Mä, krhm, tota, haluisin pyytää anteeks...
- Sitä, että oot
kusipää mulkku? Peltonen laukoi.
Korppi hämmentyi. -
Nii, kai. Tai siis sitä just.
- Mikä siinä on
nii vitun ongelmallista, ettei voi käyttäytyy asiallisesti?
- Emmä tiiä. Tai
siis... mua vitutti sillo se, että Miettine laitto sut mun pomoks.
Musta tuntu et sä oot niinku lapsenvahti mulle. Mä sentää oon
ollu näissä hommissa jo muutaman vuoden. Emmä oo mikää hiutale.
- Luulekssä, et se
antaa sulle oikeuden olla täys mulkku mua kohtaa?
- Ei. Ei.
- Vittu, tääl on
muutenki perse korvissa ku kaikki on menossa päin vittua. Siihe ei
tarvi mitää kiukuttelevaa faitteria vittuilemaan. Ymmärräks sä?
Korppi tyyntyi
murahtelemaan ja nyökkäilemään. Hän tuijotti maata ja potki
hiekkaa.
- Emmä sano et sun
täytys tykätä musta. Se on yks vitun hailee mulle. Kuha oisit ees
asialline. Onks selvä?
Korppi nyökkäsi.
Sen saattoi juuri ja juuri nähdä pimeässä.
- Jos sovitaa nii,
et unohdetaa menneet ja ollaa tästä lähin asiallisia. Sopiiko?
Peltonen sanoi ja ojensi kätensä.
- Sovitaa niin.
Anteeks vielä. Sussa on sotilasainesta. Oikeesti. Se näky tänää.
Mä oon nähny monenlaista hiipparii tähän mennessä.
- Saaks mä olla
rehelline? Sä oot sovinisti. Kute mä sanoin, mulle se on yks vitun
hailee, kuha sä hoidat hommas.
Jostain syystä
kummatkin purskahtivat nauramaan, puristaessaan lujasti toistensa
kättä.
- Sovitaa sitte nii,
Korppi sanoi.
Peltonen suuntasi
kohti messiä. Ovella tuli vastaan Miettinen. Tämä katsoi
kysyvästi, mutta Peltonen puisti päätään ja löi tätä
olkapäähän. Luutnantti vilkaisi Korppia ja painui takaisin
sisälle.
Korppi seisoi hetken
yksin pimeässä. Taivaalla saattoi erottaa jo tähtiä - Kabulissa
oli niin vähän toimivia katuvaloja, että valosaaste ei ollut
ongelma.
- On sillä ballsit,
Korppi sanoi itsekseen katsellessaan luonnon katuvaloja. Hän ei
ollut filosofi, yksinkertainen skappari vain, mutta aina välillä
hän tunsi kokevansa jotain tavallista suurempaa.
Paskat, Korppi
tuhahti lopulta ja päätti avata jääkylmän Heinäkengän.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti