Palava rauha II

Korppi tuijotti näkyä peilistä. Aavikkounivormu oli tuttu, mutta rinnassa kimaltava ruusuke ei. Herra ja upseerismies, Korppi tuumi hämmentyneenä. Se oli hyvin outoa ainaiselle aliupseerille. Huomenillalla odotti lento Kabuliin.

Olikin ehtinyt kulua jo aikaa viimeisimmistä rotaatiosta A-staniin. Korppi oli hakenut ja omaksi yllätyksekseen päässyt henkilötiedustelu-linjalle. Muutaman viikon kalvosulkeiset ja tilanneharjoitukset Niinisalossa sekä Santahaminassa olivat takana. Todisteena olivat HUMINT-pätevyys ja RT-ylennys. Rauhanturvatehtävät olivat itsessään kiinnostavia, mutta ainainen ryhmänjohtajana - lapsenvahtina - oleminen kyllästytti. Jotain muutakin kuin rynkyn kanssa vuoristossa juoksentelua tai check pointilla itsensä grillaamista.

Jännitti. Pakko se oli myöntää. Kaikki oli toisaalta tuttua, mutta toisaalta taas erilaista. Vastuullisempaa ja samalla yksinäisempää. Sellaisen käsityksen hän oli saanut vuosien ja koulutuksen myötä HUMINT-touhusta. Ehkä siihen oppisi.

- Huomenna Kabuliin ja viikolla basaariin, Korppi riimeili sihauttaessaan lähtötölkin auki.

---

- Tere! Sä taidatkin olla meidän uus HUMINT-tyyppi? huudahti reippaasti kohti harppova aavikkopukuinen. Korppi availi vielä korviaan ja yritti välttää joka paikkaan tunkeutuvan pölyn syömistä. Lähempänä mies ojensi kätensä ja antoi jämerän puristuksen. Jäntevä, paljas käsivarsi oli paahtunut tummaksi. Samoin raybanien peittämät kasvot. Rinnassa oli kaksi tummaa ruusuketta ja rinnassa hapsotti "Miettinen". Korpin tunnistaminen ei ollut vaikeaa -paitsi, että hän oli ainoa sotilasasuinen, hän loisti valkoisena kuin juuri maahan satanut hiutale.

Miehet kävelivät lentoaseman ulkopuolella odottavan RG32:n luokse. Sen raskaan kookoon takana seisoi kasvonsa huivilla peittänyt jääkäri. Kabulilaiset selvästi arastelivat suomalaisia; mikä toisaalta ei ollut mikään ihme, sodan jatkuttua jo lähes parikymmentä vuotta, asukkaat olivat hyvinkin oppineet, että aseistetut ulkomaalaiset toivat ongelmia. Suoria tai epäsuoria.

Autoa ajava kersantti painoi syöttöpolkimen lattiaan heti kun raskaat panssariovet kolahtivat kiinni. Hiekanvärinen jättiläinen huojahteli rämisevien toyotacorollien ja moottoripyörien muodostamassa hallitussa kaaoksessa. Hesco-muurien suojaaman tukikohdan ulkopuolella oli kahden afgaanisotilaan vartioima tarkastuspiste. ANA:n sotilaiden ulkoasu oli sekoitus länsimaista kevlar-kypärää ja halvalla kopioitua BDU-aavikkopukua. Rinnalla roikkuivat kuluneenoloiset Kalashnikovit. Hauraan afganistanilaisen demokratian ja rauhan turvaajat.

Ja paskat, Korppi tiesi. Kun viimeinen länsimaalainen maihinnousukenkä irtoaisi maankamaralta, koko maa luisuisi sisällissotaan ja kaaokseen. Itsensä avustusrahoilla lihottaneet poliitikot ja sotaherrat poistuisivat maasta ja jättäisivät köyhän kansan kärsimään. Elleivät sitten liittoutuisi talebanin kanssa. Valta ja raha ovat kummallisia asioita, Korppi mietti. Ne hengasivat usein yhdessä ja tavallisella tallaajalla oli kumpaakin niin kovin vähän.

Miettinen johdatti iippokassiaan raahaavaa Korppia kohti yhtä hiekkaväreillä maalattua konttia. Ilmastointilaitteiden metallinen hurina kaikui aiempiin rotaatioihin verrattuna huomattavasti tyhjemmällä pihalla.

- Mä esittelen sut meidän chiefille, Barstadtille, Miettinen sanoi. - Se johtaa tätä rosvopataljoonaa.

Komentokontissa oli ahdasta, mutta selvästi viileämpää kuin ulkona. Jenkkisiilinen, vaaleatukkainen viikinki nousi tuolista, joka narahti helpotuksesta. Vakavailmeinen ja huolten rypistämä nelikymppinen majuri huokui auktoriteettia pelkällä olemuksellaan. Kädenpuristus meinasi rusentaa käden, eikä Korppi ollut mikään hento mies.

- This is our new HUMINT guy, O-1 Korppi from Finland, Miettinen esitteli.

- Welcome. Lieutenant Miettinen will brief about the situation here. I heard you aren't a greenie. That's good, because this shithole is about to explode.

Korppi ei ollut varma, oliko majuri vitsaillut. Hän ei tosin vaikuttanut mieheltä, joka heittää läpändeerusta ihan hevillä.

Viikinki-majurin jatkaessa töitään Miettinen vei Korpin majoitustilan kautta messiin. Tyhjillään olevassa ruokalassa luutnantti marssi suoraan jääkaapille ja nosti sieltä pari jääkylmää colaa. Niiden kanssa hän istuutui tiedustelumiestä vastapäätä.

- Noni! Mites haluat tehdä, kyseletkö vai alanko pitämään monologia?

- Mä en oikeen tiedä mitä näin kylmiltään kysyä, Korppi vastasi. -Asiat on vähä muuttuneet mun ajoista.

- Ok, mennään siis monologilla. Kuten Barstadt äsken sano, tää paskaläjä on osumassa tuulettimeen. Tarkkaa päivää ei tiedetä, mutta amerikkalaiset on lähtemässä parin tulevan kuukauden aikana. Kaikki. Ja meidän nilkit seuraa perästä, Miettinen sanoi virnuillen.

Huumorimiehiä, mietti Korppi. Häntä tosin alkoi ärsyttää jatkuvien nokkeluuksien viljely, kesken vakavan asian.

- Se ei ole mitään uutta. Uutisissa siitä mainittiin jo joku aika sitte.

- Kato, vielä joku jaksaa iha uutisissa saakka mainita. Mutta siis, tilanne on se, että ANA hallitsee vain Kabulin ympäristöä täysin. Muu maa on jo käytännössä menetetty. Meidän tehtävä on suojata täällä olevia avustustyöntekijöitä. Vielä puoli vuotta sitten saatto ajaa Hiluxilla Helmandiin ja pysyä ehjänä - tätä nykyä siitä hyvästä saisi ykspuoleisen taivasmatkan. Punasen Ristin porukkakin on joutunu rajottamaan liikettään, ku meidän oli pakkoa sanoo että ei voida vastata niide turvallisuudesta syrjäkylillä.

- Entäs sitte ku me lähetään?

Miettinen kohautti olkiaan. - Sitte joutuvat pärjäämään omillaan. Ei haluttaisi olla niiden saappaissa. Varsinkaan naisten. Taleban ei ole oikein herrasmiesten maineessa.

- Mitä yksiköitä täällä vielä on?

- Kirkuvat kotkat eli sata-ykkösen laskuvarjojääkäreitä on pataljoonan verran. Miinaraivurit norskeilta, PR-yksikkö jenkeiltä. Liittouman operatiivinen päämaja, siellä on jenkkejä sekä brittejä. Sitte on tää meidän pataljoona, vähä kaikkea sekalaista. Pääasiassa koulutetaan ANA:n porukkaa, suojataan avustustyötekijöitä ja tehdään henkilötiedustelua. Sillisalaattia kaikilla mausteilla. Ainiin, siitä puheenollen, fransmannit huolehtii muonituksesta. Be aware.

- Onko ollut jotain probleemaa?

- Jos unohdetaan sota? Nää afgaanit eivät oikein diganneet luutnatti Peltosesta. Sitä vähä kyrpi ku joutui jättämään koulutushommat.

- Mikäs siinä niin ongelmia aiheutti?

- Hanna kun sattuu olemaan naaraspuolinen ihmislajin edustaja. Vaikka sillä onkin isommat ballsit ku monella faitterilla.

- Jaaha, Korppi tyytyi toteamaan.

- Hanna on sitte joutunu hoitamaan tuota tiedustelupuolta, vaikkei sillä oo mitään koulutusta. Siks mä aattelinki naittaa teiät pariksi, Miettinen sanoi ilkikurisesti. - Hanna voi opastaa sut paremmin henkiseen maastoon.*

(* Amerikkalainen käsite, jossa fyysisen maaston lisäksi on olemassa väestön suhtautumisen muodostama henkinen maasto, jonka voi voittaa tai menettää.)

- Ookoo, Korppi sanoi. Häntä harmitti. Ei hän tarvinnut mitään lapsenvahtia!

- Ne tulee iltapäivällä partiosta. Tee sillä aikaa olos kotosaksi. Huomenna alkaa sitte oikeet duunit. Ne jaetaan kaheksan aikaan iltabriiffauksessa.

- Entä miten käytännön jutut täällä basessa?

- Tää on messi, kuten huomaat. Paskalaarit ja kusiputki poltetaan kerran, pari viikossa. Sen pitäs olla fransmannien homma mut yleensä me tehään se. Pesukontit on tuolla vähä sivummalla. Punkkas jo näitkin. Sidontapaikka on se kontti, jonka eessä seisoo lanssi. Ja ja... Työpöytäs on Peltosen kanssa samassa kontissa. Aattelin, että se vähä helpottaa kommunikointia.

- Eiköhän tällä pärjää kasiin asti, Korppi totesi ja veti viimeisen sivun lämminnyttä kasvisuutetta.

- Ainiin, väijy hoidetaan norskien kanssa vuoroviikoin. Skandinaavista solidaarisuutta, Miettinen heitti ennen kuin astui ulos ovesta.

Mitähän tästäkin tulee, Korppi pohti.

---

- Terse! Sä taiat olla se uus? pölyinen ja hikinen Hanna Peltonen tervehti myöhäisiltapäivällä tullessaan työ"huoneeseen". Hänellä oli päässään keltaiset ampujalasit ja kaulassaan shemagh. Lyhyet hiukset ja leveät hartiat korostivat poikamaista olemusta.

- Moro, Korppi tervehti lyhyesti.

- Onko Miettinen jo briiffannut sut tähän situun?

- Kyllähän tuo läppää heitti aamulla.

Saatuaan tavaransa laskettua käsistään Peltonen tuli Korpin luokse käsi ojossa.

- Tehhään tää ihan virallisesti - Peltosen Hanna, hän sanoi reippaasti.

- Sami Korppi, vänrikki sanoi. Hän ei noussut eikä katsonut yliluutnanttia.

Peltonen jäi seisomaan hetkeksi, avasi suunsa mutta sulki sen ja poistui sanaakaan sanomatta.

---

Korppi tuijotti ruskean eri sävyjä huokuvaa maisemaa. RG huojahteli eteenpäin "valtatiellä", joka oli pikemminkin renkaiden uurtama ura maastossa. Tutuksi tullut kersantti Mäkinen oli taas ratin ääressä. Takana istuivat Peltonen sekä jääkäri Laven. Jääkäri Maasilta seisoi raskaan kookoon varressa.

Vastaan tuli ajoittain täyteen lastattuja toyotahiluxeja sekä pieniä avolavakuormureita. Parhaimmillaan autoissa roikkui miten kuten jostain kiinni pidellen liki 30 ihmistä. Olisi siinä suomalaisilla katsastusmiehillä kauhistelemista, Korppi tuumi. Monia autoja oli paikkailtu sieltä sun täältä, usein eri värisillä purkuosilla. Osassa näkyi selviä luodinreikiä. Ylikansoitus oli niin tavallista, että epäilystä herättivät täysin yksinään

ajelevat autot, varsinkin sellaiset, jotka eivät kaahanneet kuin hullut. Lavenin puolituumainen heilahti sellaisten autojen kohdalla ja kokenut faitteri piti ne piikillä, kunnes ne olivat takana ajavan RG:n vastuualueella. Yksinäisillä liittouman autoilla ei ollut asiaa pääkaupungin ulkopuolisille teille. Ne olivat aivan liian haavoittuvia väijytyksille.

Viikkoja oli jo kulunut rutiinitehtävien hoidossa. Väärällä jalalla alkanut työsuhde yliluutnantti Peltosen kanssa ei ollut ainakaan parantunut. Korppia otti päähän moni asia: ensinnäkin, hän ei pitänyt siitä, että nainen oli hänen esimiehensä, vaikkei tällä ollut edes tiedustelukoulutusta. Toiseksi häntä suoraan sanottuna kadehdutti 27-vuotiaan faitterin menestys; hän oli ehkä nuorimpia yliluutnantteja PV:ssa, siinä missä Korppi tiesi joutuvansa luovuttamaan ainokaisen natsansa rotaation päätyttyä. Tosin Korpin oli myönnettävä, että naisesta oli ollut myös apua: hänen avullaan saatettiin jututtaa afgaaninaisia paljon helpommin. Siinä auttoi myös toinen tulkki, Maria. Hän sekä Abdullah olivat takana ajavassa ajoneuvossa yhdessä norjalaisten kanssa.

Tämän kertainen tehtävä oli jututtaa erään pienen kylän vanhimpia. Kylä sijaitsi vain 20 kilometrin päässä Kabulista. Amerikkalaiset tiedustelulennokit olivat havainneet epätavallisen vilkasta liikehdintää yöaikaan. Liittouma epäili talebanin soluttautumisyrityksiä. Ne seurasivat yleensä samaa kaavaa: ensimmäisessä vaiheessa "lähettiläät" livahtivat kyliin ja tunnustelivat, suostuttelivat, lahjoivat sekä kiristivät kyläpäälliköitä ja suvun vanhimpia. Ajoittain lähettiläät myös salamurhasivat hallituksen kannattajiksi epäilemiään. Toisessa vaiheessa talebanin edustajat saarnasivat jo avoimemmin pyhää sotaansa epäsuosittua Kabulin hallintoa ja ulkomaalaisia valloittajia kohtaan.

Korppi epäili, että kyseessä oli väärä hälytys. Mitä huonommin ja kauemmin sota oli kestänyt, sitä vainoharhaisemmaksi amerikkalaiset olivat käyneet. Tuntui uskomattomalta, että taleban olisi niin uhkarohkea, että pyrkisi saamaan sillanpääaseman suoraan liittouman nenän alta. Toisaalta, mitä enemmän Korppi oli tavannut paikallisia virkamiehiä, sitä enemmän hänelle tuli tunne uppoavasta laivasta. Leveiden hymyjen takana löytyi pälyileviä, pelokkaita katseita. Alemmat tason virkailijat, joilla ei ollut ylempiensä tavoin varallisuutta, tunsivat olevansa välikädessä. Kabulin hallinto eikä myöskään taleban tarjonnut hyviä vaihtoehtoja. Ylipäänsä pääkaupungissa aisti maailmanlopun tunnelman. Aina kun uutiset kertoivat talebanin vallanneen uuden kylän ja provinssin, virastojen luona leijui palavan paperin tuoksu ja kaupungin lentokenttä täyttyi ykkösluokan matkustajista.

Korpin keskittymistä häiritsi eräs episodi pari iltaa sitten. He silloin olivat palanneet yhdeltä avustustyöntekijöiden suojauskeikalta. Korppi piti niistä, hänestä oli hienoa nähdä ihmisten iloitsevan niinkin yksinkertaisista asioista kuin uusista vaatteista sekä ruokapaketeista. Varsinkin lasten vilpitön ilo avustustyöntekijöiden jakamista makeisista lämmitti mieltä. Kuitenkin Korpin hyvä mieli oli saanut kolauksen baseen tullessa. Peltonen oli tapansa mukaan häipynyt työkontista sanaakaan sanomatta. Hän palasi sinne vasta illalla, kun Korppi oli lähtenyt messiin iltapalalle. Tällä kertaa Korppi oli kuitenkin lähtenyt tavallista aikaisemmin pystyäkseen näkemään uutiset messin televisiosta. Ollessaan nukkumakonttien kohdalla hän kuuli auki olevasta ikkunasta osan keskustelusta.

- Mä en kestä enää sitä saatanan jätkää! Peltonen huudahti vihaisena.

- Mitäs se nyt on? Miettisen rauhoitteleva ääni kuului hädin tuskin.

- Arvaa! Se kohtelee kui mua ei oliskaan. Nääksä miten se kattoo mua?! Kui paskaa kengänpohjassa! Ja kun puhuu, se on pelkkää vittuilua.

- Ei se musta oo kovin paha...

- Sä et ookaan sen työpari! Arvaa huvikseks haluttaako sen kanssa tehä töitä? Jumalauta, täsä ollaa aikuisia ihmisiä mut jätkä käyttäytyy kui keskenkasvuine jonne!

- Jos sä haluat, niin mä voin siirtää sut johonkin muuhun jobiin...

- Ai munko täytyy lähteä ku toinen on sovinistinen paskiainen?

- Emmä sitä tarkottanu.

- Etpä vissiin. Haluttais tehä valitus chieffille. Mut mitä sitä turhaa. Vittu.

- Jos sovitaa, et mä otan sen tarkkailuun? Josse jatkaa vittuilua niin tuu sanoon nii mä puhun sille.

Enempää Korppi ei ollut viitsinyt jäädä salakuuntelemaan. Ensin hän oli ollut hämillään, sitten oli tullut viha. Jumalauta jos ämmällä ei ole munaa tulla valittamaan hänelle suoraan vaan piti puhua selän takana! Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeammaksi hänen olonsa tuli. Tässä oli monta muutakin asiaa rasittamassa hermoja. Hän mietti, millaista olisi itse olla esimiehenä tyypille, joka ei muuta kuin halveksi. Korppi totesi, että sellaisessa tilanteessa hänen pinnansa ei olisi luultavasti kestänyt kahta päivääkään, vaan hän olisi vienyt tyypin korjaamohallien taakse pienelle ojennukselle.

Tapauksen jälkeen Korpilla ei ollut kuitenkaan ollut aikaa jutella asiasta. Häntä hävetti. Sekin esti asian puheeksi ottamisen. Sinä iltana oli kulunut pari ylimääräistä Heinäkenkää messissä.

---

Korppi vilkaisi kelloaan. Se näytti viittä vaille kolmea. Tapaaminen oli ollut pitkä, mutta tulokseton. Kyläläiset arkailivat tulijoita. Kaiken lisäksi oikean silmänsä menettänyt kylänvanhin oli kertonut poikansa kuolleen kymmenen vuotta sitten amerikkalaisen Apachen ohjukseen tämän tullessa iltamyöhään Kabulista markkinoilta. Amerikkalaiset olivat luulleet häntä terroristiksi.

Parikymmentä vuotta kestänyt sota oli tuottanut tuhansia samanlaisia tarinoita. Aina löytyi joku, joka oli menettänyt perheenjäsenensä, ystävänsä tai sukulaisensa liittouman vuoksi. Yleensä kyseessä oli "oheisvahinko", kun liittouma oli tulitaistelussa talebanin kanssa tai sitten yksinkertainen erehdys, väärä tunnistus.

Norjalaisten auto ajoi edellä. Turvaohjeiden vastaisesti he joutuivat palaamaan samaa reittiä, koska kylään ei johtanut mitään muuta tietä. Ainakaan sellaista, joka olisi ollut kuljettavissa neljä ja puoli tonnia painavalla RG32:lla.

Saattue läheni Kabulin ensimmäisiä taloja. Jännitys alkoi lieventyä.

Etummainen ajoneuvo peittyi savuun ja pölyyn. Paineaalto heitti hiekkaa heidänkin päälleen. Norjalaisten auto jäi vinoon. Sen vasen takarengas oli poissa, ainoastaan tummunut tukivarsi sojotti yksinään. Mäkinen oli lyönyt jarrupolkimen pohjaan. Sekunnit olivat vuosia. He katselivat ihmeissään näkyä.

Vasta toinen räjähdys ihan heidän edessään havahdutti toimintaan.

- Eagle-1, Eagle-1, here is Fox-2. We hit IED, I repeat, we hit IED. Our location is... Peltonen luetteli radioon.

- Ooksä kunnossa?! Korppi huusi Mäkiselle. Tämä nyökättyä hän toisti kysymyksensä Lavenille.

- Kato onks Maasilta ok, Korppi komensi. Konekivääriampuja oli kaikista suojattomin räjähdyksessä lentävältä tavaralta.

- Fox-2, Eagle-1. Do you see any hostiles, I repeat, do you see any hostiles?

Hetken kammottavan hiljaisuuden jälkeen konekiväärin takana seisonut Maasiltakin oli näyttänyt elonmerkkejä. Hän selitti sisäpuhelimeen, että täräys oli irrottanut sisäpuhelimen liittimen.

- Eagle-1, Fox-2, no hostiles in sight.

- Fox-2, what is the situation with Fox-1?

Norjalaisten vastaus saatiin toisella kanavalla pian.

- Fox-2, Fox-1. Everything is okey. No casualties.

- Fox-2, Eagle-1. Do not dismount, I repeat, do not dismount. We send EVAC.

- Eagle-1, Fox-2. Roger that.

Uusien ohjeiden mukaan tienvarsipommin jälkeen ei saanut jalkautua, vaan piti pysyä ajoneuvossa. Vaikka monet suomalaiset eivät pitäneet ohjeistuksesta - paikallaan olevassa ajoneuvossa kököttäminen tuntui maalitauluna olemiselta - se oli vähentänyt tappioita. Uudet miinasuojatut ja panssaroidut ajoneuvot olivat turvallisempia kuin ulkona käsiasetulessa säntäily, myös mahdollisten uusien, piilotettujen IED:n takia. Talebaneilla oli harvoin käytössään tarpeeksi järeää kalustoa pommien lisäksi tuhoamaan liittouman ajoneuvoja. Korpille entisenä panssarisotilaana ajoneuvossa olo tulen alla ei ollut mikään uusi asia; jalkaväkipuolen tovereille se tuntui kalana kuivalla maalla olemiselta.

Diesel-moottori ronklottaen rauhanturvaajat istuivat ilmastoiduissa autoissaan odottaessaan evakuointisaattuetta. Evakuointi oli varsin mittava operaatio. Ensin amerikkalaiset lähettäisivät taivaalle lennokin valvomaan aluetta. Tämän jälkeen taivaalle nousisivat Apachet. Sitten joukkueellinen laskuvarjojääkäreitä ajaisi Strykereillä paikalle ja toisi mukanaan lavetin, johon vaurioituneet ajoneuvot nostettaisiin, samoin kuin lanssin, jos oli haavoittuneita. Amerikkalaiset dominoivat EVAC-operaatioita, koska he olivat ainoita, joilla oli tarpeeksi raskasta evakuointikalustoa, eivätkä he luottaneet eurooppalaisten liittolaistensa suojauskykyyn.

Jos tilanteesta jotain positiivista haki, ainakin EVAC-tyypit olivat saaneet paljon harjoitusta. Ensimmäisten Strykereiden ilmestymisestä siihen, että vaurioitunut RG32 oli lavetin päällä, kului alle tunti. Tukikohdassa lääkintähenkilöstö kävi heidät kaikki läpi aivotärähdysten ja shokin varalta. Vaikka isku ei ollutkaan vaatinut uhreja - onneksi - sen taloudellinen ja poliittinen hinta oli kova. Rahaa paloi suojausoperaatioon sekä vaurioituneen ajoneuvon korjaamiseen. Osat täytyi lennättää paikalle Suomesta tai sitten suoraan valmistajalta. Poliittinen hinta taas näkyisi kotimaassa mutta myös Kabulissa. Taleban oli näyttänyt asukkaille, että se ei pelännyt iskeä suoraan liittouman joukkoihin näiden vahvimmassa tukikohdassa, pääkaupungissa. Jossain virastossa roihuaisi taas paperikokko.

---

Uutisissa puhuttiin saattueen, jossa mukana oli ollut myös suomalaisia, ajaneen tienvarsipommiin Kabulissa. Korppia ei koskaan lakannut hämmästyttämästä se, miten tieto muuttui, kun se kulki virkaportaassa eteenpäin, varsinkin uutisiin saakka. Jutussa haastateltiin puhelimessa puolustusvoimien ulkomaanasioiden päällikköä, sitten lyhyesti luutnantti Miettistä.

- Onnittelut, sä pääsit telkkaan, Korppi huikkasi Heineken-pullon ylle kumartuneelle Miettiselle.

- Tänks! Seuraavaks eduskuntaan! Miettinen nauroi ja nosti maljan itselleen.

Tukikohdan suomalaiset olivat änkeytyneet ahtaaksi käyneeseen messiin. Myös yliluutnantti Peltonen istui tuijottaen ruutua.

Korppi keräsi rohkeutensa ja kröhäytti kurkkuaan.

- Peltonen, jutellaaks vähä tuolla sivummalla?

Yliluutnantti vilkaisi Miettistä ja nyökkäsi sitten. Miettinen seurasi kaksikkoa katseellaan ja puntaroi, pitäisiköhän hänen lähteä mukaan. Lopulta hän päätti antaa olla.

Ulkona pimeä oli jo peittänyt Kabulin. Jossain lännessä näkyi ohut punainen viiva, joka pian katoaisi kokonaan. Peltonen seisoi kädet puuskassa, suu tiukkana viivana.

- Krhm. Tuota. Hyvin toimittu sillo tossa päivemmällä.

- Kiitos, Peltonen totesi lyhyesti. Hän seisoi edelleen odottavana.

- Olis mulla muutaki asiaa. Mä, krhm, tota, haluisin pyytää anteeks...

- Sitä, että oot kusipää mulkku? Peltonen laukoi.

Korppi hämmentyi. - Nii, kai. Tai siis sitä just.

- Mikä siinä on nii vitun ongelmallista, ettei voi käyttäytyy asiallisesti?

- Emmä tiiä. Tai siis... mua vitutti sillo se, että Miettine laitto sut mun pomoks. Musta tuntu et sä oot niinku lapsenvahti mulle. Mä sentää oon ollu näissä hommissa jo muutaman vuoden. Emmä oo mikää hiutale.

- Luulekssä, et se antaa sulle oikeuden olla täys mulkku mua kohtaa?

- Ei. Ei.

- Vittu, tääl on muutenki perse korvissa ku kaikki on menossa päin vittua. Siihe ei tarvi mitää kiukuttelevaa faitteria vittuilemaan. Ymmärräks sä?

Korppi tyyntyi murahtelemaan ja nyökkäilemään. Hän tuijotti maata ja potki hiekkaa.

- Emmä sano et sun täytys tykätä musta. Se on yks vitun hailee mulle. Kuha oisit ees asialline. Onks selvä?

Korppi nyökkäsi. Sen saattoi juuri ja juuri nähdä pimeässä.

- Jos sovitaa nii, et unohdetaa menneet ja ollaa tästä lähin asiallisia. Sopiiko? Peltonen sanoi ja ojensi kätensä.

- Sovitaa niin. Anteeks vielä. Sussa on sotilasainesta. Oikeesti. Se näky tänää. Mä oon nähny monenlaista hiipparii tähän mennessä.

- Saaks mä olla rehelline? Sä oot sovinisti. Kute mä sanoin, mulle se on yks vitun hailee, kuha sä hoidat hommas.

Jostain syystä kummatkin purskahtivat nauramaan, puristaessaan lujasti toistensa kättä.

- Sovitaa sitte nii, Korppi sanoi.

Peltonen suuntasi kohti messiä. Ovella tuli vastaan Miettinen. Tämä katsoi kysyvästi, mutta Peltonen puisti päätään ja löi tätä olkapäähän. Luutnantti vilkaisi Korppia ja painui takaisin sisälle.

Korppi seisoi hetken yksin pimeässä. Taivaalla saattoi erottaa jo tähtiä - Kabulissa oli niin vähän toimivia katuvaloja, että valosaaste ei ollut ongelma.

- On sillä ballsit, Korppi sanoi itsekseen katsellessaan luonnon katuvaloja. Hän ei ollut filosofi, yksinkertainen skappari vain, mutta aina välillä hän tunsi kokevansa jotain tavallista suurempaa.

Paskat, Korppi tuhahti lopulta ja päätti avata jääkylmän Heinäkengän.

*