Hiisi

Hän kävelee hiljaa. Kuumuus saa hien virtaamaan syvään uurretuilla ohimoilla. Tummien kulmien alta välkkyy pari järvensinistä silmää. Hän pysähtyy, katsoo ympärilleen.

Keskellä metsää on kivenjärkäle. Sen ympärillä on tavallista mättäikköä. Mutta kun hän antaa silmänsä levätä, erottuu kumpujen seasta kiviröykkiöitä. Ja kun hän on nähnyt yhden, muut liukuvat näkyviin kuin taikaiskusta, kuin ne ainiaan näkyvillä olisivat olleetkin.

Hän tietää olevansa oikeassa paikassa.

Hän polvistuu, sulkee silmänsä. Tuuli humisee jossain kaukana, korkealla. Jossain laulaa lintu. Hän antaa itsensä rauhoittua.

Hän haistaa illan tuoksut, kesän tuoksut. Vanhemmat kuin ihminen. Hän tietää laskevan auringon säteiden osuvan kasvoihinsa.

Hänen huulensa, äänetönnä, lausuvat:

'Täällä olen, isoseni
Tarehtinut talven vallan
Piiskaset pakkaset kestänt
Täällä olen, isoseni
Hiiden äärellä värisen
Kalman kumpujen vieressä
Tuonen unta nukkuvain
Unta tohde häiritä'

Hiljaisessa huminassa hän kuulee vastauksen.

Rohkaistuneena hän jatkoi:

'Pyydän yhtä, kahta mietin
Pyydän käen kukuntaa
Vuosia joita luvataan
Pihlajalta onnea
Pyhältä puulta siunausta
Kontiolta metsärauhaa
Kuninkaalta vapaata maata
Näkiltä vetten tyyntä
Veenkoiraa tyynnyttele
Kuukkelilta polkua
Johdattelee onnenlintu
Halki seesteisten ilmojen
Ilmarinen hyvä herra'

Hiljaisuus.

'Siinä mitä pyytänen
Ansaitta teiltä kerjäilen
Tuonen mailta nukkuvilta
Manan majoille menneiltä
Hiiden rauhaa rikkoen
Kalmiston rajoja raapien'

Kaukana, viimeisten säteiden paistaessa, alkaa kuulua käen kukunta.

Hän hymyilee, pyyhkäisee kostean silmäkulmansa ja lähtee elävien ilmansuuntaan.

*