Levoton mustalainen

Huomasin katseen.

Kun hän katsoi minua, istuessaan paitani päällään nojatuolilla.

Nielaisin. Tunsin taas sen tunteen.

Oli aika lähteä.

Aamulla pakkasin reppuni. Katselin hänen paljasta selkäänsä, sen kaarta. Heitin laukun selkääni, vedin ajosaappaat jalkaani.

Ulkona oli vielä hämärää ja sumuista. Polkaisin Intiaanin käyntiin. Se tärisi ja eli allani kuin korskuva hevonen. Se janosi matkaan, venytellä jäseniään.

Vaihde kolahti silmään. Löysäsin kytkintä. Ajoviima alkoi hivellä poskiani. Väänsin kaasua, vaihdoin vaihdetta.

Levoton mustalainen.

Se oli lempinimeni.

En tiennyt mihin ajoin, kai kohti etelää.

Hiljaisuus. Pitkä, suora valtatie.

Vain minä ja Intiaani.

Lopulta päivä nousi. Annoin valtatien viedä. Näin isäntiä pelloillaan. Näin villihevosia niityillä.

Toisia maa sitoo, toisia se elättää.

Päivän loppuessa huomasin motellin ja huoltoaseman. Antaessani bensapojalle pennosia kysyin, oliko motelli vielä toiminnassa.

Kuulemma oli, joten marssin sisään.

Keski-ikäinen, paria tummaa parranhaiventa leuastaan kasvattava nainen ei sanonut sanaakaan, heitti vain avaimen eteeni kun ladoin dollareita luukulle.

Armeijan parakkikin oli ollut viihtyisämpi. Istuin natisevalle laverille. Avasin reppuni ja nostin tavaroita ulos.

Ulkoa tuleva ilta-aurinko heijastui reppuni pohjalta. Katsoin sinne, vaikka tiesin mitä siellä oli.

Armeijanvihreä univormu. Sen rintapielessä oli purppurasydän. Käsivarressa oli väkänen.

Se oli raahautunut mukanani halki Euroopan. Kaiken nälän, kylmyyden ja pelon läpi.

Kymmenen vuotta tuntuivat lyhyiltä verrattuna niihin pitkään kahteen.

Ei kunniaa, vain tuskaa.

Silloin opin sen, minkä tiesin nyt:

Mikään, mihin sitoudut, ei ole vapautesi arvoista.

Sillä vain aika on ainoa jumala, eikä ole mitään sen vertaista.

*