Novelli 24

Tuijotan uutta huonettani. Se on aivan liian kliininen, valkoinen. Voimakas pesuaineenhaju ei haittaa, totuin siihen edellisessä huoneessani. Joka on tätä nykyä palannut siihen käyttötarkoitukseen, mihin luoja eli arkkitehti sen loi: siivouskomeroksi.

Luultavasti kyseinen arkkitehti on jo saamassa ripitystä omalta luojaltaan. Vaikka väittävätkin paikan jäätyneen sitten viime näkemän.

Urani on selkeässä nousukiidossa. Vain viisitoista vuotta ja pääsin avokarsinakonttorista omaan siivouskomeroon ja nyt olen jo projektipäällikkö.

Pitäisiköhän parkkeerata seuraavan kerran poikittain konserninjohtajan, divisioonanjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan paikoille, kun alkaa huimata?

Uusi huoneeni on onneksi samalla käytävällä kuin vanha. Se on hyvä, ei tarvitse olla opettelematta kulkureitin varrella olevien nimiä ja olemaan tervehtimättä ohikulkiessa.

Ovi avautuu. Huoneeseen teputtelee partainen pygmi. Enkä nyt viittaa hallituksen puheenjohtajaan, vaan canis lupus familiarisiin. Rotu: mäyräkoira.

Sitä seuraa karvaton jättiläinen, jonka mieluusti jättäisin oven ulkopuolelle. Osastopäällikön kasvoilla oleva hymy on ilmaista mainosta paikalliselle hammaslääkärille.

- Moroo! Kuis menee? Tässä on uusi työntekijämme: työpaikkakoiruli Make. Tutkimusten mukaan koira työpaikalla vähentää stressiä ja piristää tunnelmaa. Vai mitä, Make? osastopäällikkö sanoo ja kumartuu rapsuttamaan karheaa selkää.

Mielestäni osastonpäällikkö on edelleen idiootti, mutta tarinan mukaan sokeallakin kanalla on tapana löytää jyvä jossain vaiheessa.

Maken tullessa esittäytymään ylennän hänet suoraan neuvonantajakseni. Yhtä selväjärkistä ja rehellistä tyyppiä tähän taloon ei olekaan palkattu sitten vanhan talonmiehen, joka kuoli kymmenen vuotta takaperin syöpään.

Osastopäällikön fyysinen olemus häipyy ovenpielestä, jättäen jälkeensä ainoastaan Axe -haamun. Make seuraa perässä, saaden pilven kohdalla hillittömän aivastuskohtauksen. Lisään miehen syntilistaan syytteen eläinrääkkäyksestä.

Avaan uuden tietokoneeni. Perjantai venähti pitkäksi pelkästään sen takia, että olin vahtimassa it-finninaaman toimia hänen siirtäessään tiedostoja vanhasta romustani uuteen. Valitti työmäärää. Lupasin palkkioksi työn sankarin arvonimen ja tinasta tehdyn mitalin. Raukkaparka ei edes ymmärtänyt, että vittuilin. Pakkohan sitä oli vahtia, muutoin olisi oikaissut ja lyönyt suurimman osan tiedostoista roskakoriin päästäkseen perjantaina aikaisin pois pelaamaan ja vetämään ADHD:tä purkista.

Olen se minäkin ollut joskus nuori. Valitettavasti.

Näyttöön lävähtää kaunis kuva syysmetsästä. Mikäs siinä, vaikka mielestäni koodinnäprääjien kannattaisi keskittyä enemmän sisältöön kuin kauniiden kulissien luomiseen. Jälkimmäisiä näkee halvemmalla elokuvissa.

Painan enteriä.

'Kirjautuminen epäonnistui.'

Näprään uudelleen käyttäjänimen ja salasanan.

'Kirjautuminen epäonnistui.'

Kolmas kerta.

'Kirjautuminen epäonnistui.'

Selvästi kahvitauon paikka.

Kävellessäni kahviautomaatille sen tilalla on pölyinen paikka, pari karkkipaperia ja nuuskamöykky.

Tämä on selkeästi maanantai.

Seuraavakin automaatti on kokenut luonnottoman poistuman. Edelleen äärimmäisen rauhallisena harpon kahvilaan koko pytingin toiseen päähän. Ennen EU:ta kulkemiseen olisi tarvittu pari viisumia ja passi. Nyt asia hoituu pelkästään reisi- ja pohjelihaksilla.

- Pahoittelen, meil ei oo ny kahvia tarjolla. On  aasialainen teemaviikko niinku. Terveitä elämäntapoja ja sillee, nuori nainen palvelutiskillä toteaa. - Vihreetä teetä löytyis.

Mistä helvetistä sitten revin jokapäiväisen kofeiiniannokseni? Sen, joka pitää Microsoftin koodarien aiheuttaman ketutuksen edes jotenkin aisoissa. Sen rajan alapuolella, etten ala lähettää kirjepommeja joulukorteiksi.

Vittuilun sijaan pyydän kupin japanilaista teetä. Saan hyvin pienen ja polttavan kupin haaleanvihreää nestettä. Lapan muutaman sokeripalan mukaan. Ne imevät melkein kaiken nesteen itseensä. Kolmen euron hinta tällaisesta kupposesta on japanilaista sadismia. Kuin hentaita, ainoastaan kitkerämpää.

Kai täällä nyt jossain on kahvinkeitin?

Sitten muistan. Työntekijöiden kahvihuone. Kahdeksan vuotta sitten siellä oli vielä kahvikone.

Tosin, en muista enää, missä se on. Tai edes onko sitä enää.

Kahvinjuonnille on käymässä kuin tupakoinnille. Siitä tulee epäterveellistä ja -trendikästä. Energijuomat ja nuuska ovat taas sporttisia ja trendikkäitä.

Ihmisten itsepetokselle ei ole rajoja.

Tuskaillessani näen yhtäkkiä siivoojan avaavan oven portaikon alla olevaan huoneeseen. Pöydällä nököttävä kahvikone saa minut pinkaisemaan 25 metriä Lindströmin mattoa kuin spurgu Alkoon.

Inhoan itsekin vertausta.

Pyydän Mahdilta anovasti yhtä kahvikupposta. Ydintekniikan tohtori katsoo minua pitkään. Lopulta hän siirtää siivouskärryt mustan nektarin ja minun väliltä.

- Jos ny uksi kupi. Pista ero kassa.

Kiitän ja heitän kaksi euroa kassana toimivaan keksilaatikkoon. Pahvimuki polttaa näppejä ja maku muistuttaa polttotervaa, mutta aivan sama. Mahdin lisäksi huoneeseen tulee virolainen siivouspäällikkö. Hän vilkaisee minua kysyvästi, sitten Mahdia. Pikkuhiljaa alan tuntea olevani ylimääräinen hiljaisuuden jatkuessa yli suomalaisen vartin.

Palatessani Make tepsuttelee vastaan. Varmistuttuani, ettei yhtään Homo sapiens sapiens lupusta ole näköpiirissä, kumarrun rapsuttamaan. Ahkera työläinen palkitsee sen kellahtamalla selälleen.

Pöydälle on ilmeistynyt lappu, jota tihrustamalla ja tekemällä muutaman minuutin koodinpurkua saan selville seuraavan seikan:

"Terve! Sulle ei oo viel ehitty tehä sekuriti profiilii ni sulle ei saaha viel tän päivä aikaa tunnuksii sydeemii. Sori."

Teksti on kirjoitettu niin, että sen tekijä on pidellyt kynää kädessään ehkä elämänsä kolmannen kerran. Tai sitten kärsinyt aivohalvauksen kesken kaiken.

Lähtiessäni vartin yli yhdeksän kotiin mietin, miten pyytäisin Saria asentamaan Linuxin koneeseen ja potkaisemaan kiertopotkun it-ekspertin päähän.

*