Kolme konsulia

"Kuinka olet taivaalta pudonnut, sinä kointähti, aamuruskon poika! Kuinka olet maahan syösty, sinä kansojen kukistaja!"
Jes 14:12

Tummat pilvet liikkuivat taivaalla. Räntäsade vihmoi märkää kuortaan kentällä seisovien päälle. Lippui tempoili salossaan, kuin haluten paeta takaisin silkkikääröönsä.

Musta virka-auto kaartoi paikalle renkaat rohisten. Eräs kentän laidalla seisoneista upseereista juoksi avaamaan oven. Sisältä nousi oliivinvihreään virkapukuun sonnustautunut mies. Hänen perässään nousi lyhyt, punatukkainen nainen maastopuvussa. Toinen upseeri astui miehen eteen, tervehti ja lausui ilmoituksen. Mies kiitti ja lähti sitten kävelemään nainen perässään univormuisten rivistöjen editse. Mustabarettiset päät kääntyivät hänen kulkunsa tahtiin. Rivistön lopussa mies nousi pienelle korokkeelle ja rykäisi.

"Te olette tänään saaneet panssarikrenatöörin arvonimen. Olette selvittäneet rankan koulutuksen ja valintatestit. Teistä on muodostuva kunniavartio, jonka tehtävä on suojata valtionjohtoa, tarvittaessa henkenne hinnalla. Te olette siinä, koska olette osoittaneet vakaumusta, kuuliaisuutta ja sisua päästäksenne siihen. Tämä on teidän päivänne. Nauttikaa siitä, koska teillä on siihen oikeus. "

Mies piti tauon ja vilkaisi takanaan seisovaa naista.

"Luovutan teidät eversti Weindelin komentoon. Kantakaa tikarianne ylpeydellä. Jedes das Seine!"

Kolme hurraa -huutoa purkautui joukkojen suusta. Nainen astui mikrofonin ääreen ja komensi levon. Hän piti oman puheensa, lyhyen, ytimekkään, kuten ammattisotilailla on tapana. Lopuksi hän ilmoitti, että jokaisella joukkoon kuuluvalle oli myönnetty viikon kuntoisuusloma tästä päivästä alkaen. Monen oli vaikea peitellä hymyään.

Katselmus oli päättynyt. Komennot kajahtelivat, mies ja nainen kävelivät joukkojen editse takaisin autolleen. Se nytkähti sähkömoottorit siristen liikkeelle. Saattueen muut autot seurasivat perässä.

Saattue kulki rajoituksista piittaamatta tasaista nopeutta kohti pääkaupungin keskustaa. Mies tuijotteli ulos panssaroidusta ikkunasta. Maailma oli hiljainen. Eversti Weindel ei uskaltanut puhua. Hän vain tarkkaili esimiehensä sivuprofiilia.

Yksi kolmesta konsulista.

Saattue sukelsi valkoisen, massiivisen hallintorakennuksen kellarikerrokseen. Maanalainen parkkikerros oli laaja, vaikka se oli pilkottu useisiin toisistaan suljettavilla teräsovilla erotettaviin osiin.

"Järjestä niin, että joukoilla on kaikki kalusto valmiina, kun he palaavat lomiltaan. Haluan, että he ovat iskuvalmiudessa kahden viikon päästä. "

"Kyllä, herra konsuli!" nainen sanoi ja napsautti asennon.

Mies naurahti suupielestään ja lähti harppomaan kohti hissiä. Epäilemättä häntä odotti taas järkyttävä määrä päätöksiä tehtäväksi, linjauksia vedettäväksi.

Mutta maa pyöri. Tuhoisan sisällisodan ja ulkovaltoja vastaan käytyjen rajaselkkausten jälkeen kaikki oli kuin olikin saatu vakautettua. Kaksikymmentä vuotta siihen oli mennyt, mutta nyt maa oli vahvempi kuin koskaan ennen.

Vanha oli kuollut, se oli poltettu, tuhottu. Vanhat teot eivät painaneet vaakakupeissa, vanhoille perustuksille ei voinut rakentaa uutta. Aina löytyi niitä, jotka vastustivat muutosta. Konsuli oli jo lopettanut kaikkien samojen vastalauseiden kuuntelemisen. Kohtalon nopanheitossa hänen päätöksillään ei lopulta olisi väliä, kaikki hukkuisivat taustakohinaan. Jollekulle tehtäisiin aina väärin, toiselle aina oikein, kolmannelle vuorottain.

Mies pysähtyi työhuoneensa kohdalle. Se oli rakennuksen ylimmissä kerroksissa, ylhäisessä yksinäisyydessään käytävällä. Kahden muun konsulin huoneet olivat samassa rakennuksessa, yhtä korkealla, mutta eri virastoissa. Sisäasianviraston ja oikeusasianviraston yhteydessä.

"Ulkoasiainkonsuli M.W. Grogg" luki kullatussa kyltissä vihreillä kirjaimilla.

Taas yksi päivä, mies mietti astuessaan sisään.

*