Nuori nainen hotellissa

Syksyinen Berliini oli lähes autio aamutuimaan. Sumu leijaili ympäri kaupunkia, jostain kajasti pieni valo merkkinä jähmeästä auringosta. Vain yövuorosta palaavia työläisiä käveli pienissä porukoissa, muutama jakeluauto rusahteli eteenpäin.

Mies ohitti leipomon matkallaan. Tuoreen leivän tuoksu kävi ikävästi nenään. Vain hetkeä aikaisemmin mies oli järsinyt kuivaa limppua laihan kahvin kanssa. Työkengät kopisivat mukulakivillä ja päällysteellä. Mies päätti oikaista muutaman korttelin verran talojen välisiä pikkukujia pitkin.

Mies huomasi vasta tovin päästä, että pikkukujilla sumu oli sakeampaa kuin pääväylillä. Hän päätti kuitenkin jatkaa kävelyään. Takaisin olisi yhtä vaikea löytää kuin eteenkin päin, hän pohti.

Eräässä risteyksessä hänen eteensä nousi kaksi tummaa hahmoa. Mies säpsähti.

Toinen hahmoista oli miestä vähän lyhyempi, mutta vanttera, nelissäkymmenissä oleva. Hänellä oli työmiehen lakki ja muutaman päivän sänki. Hänestä lemahti vanha viina ja purutupakka.

Toinen taas oli miestä pidempi, hintelä teinipoika, jolla oli myös työläislakki. Verrattuna partneriinsa teinipoika vaikutti yllättävän siistiltä.

"Sul o hyvä kello. Annas se tänne, niin mun ei tartte suuttuu", vanttera sanoi ja tarttui miestä vasemmalla kädellään rinnuksista. Oikea käsi nousi uhkaavasti koholle. "Ja lompsa kans!"

Mies nosti kätensä ylös. Samalla hän nosti oikean jalkansa ja tömäytti sen kannan vantteran vasempaan jalkapöytään.

Vanttera parahti ja oikea käsi herkeni. Mies tarttui vantteraa vasemmalla kädellään hartioista ja oikeallaan vantteran vasempaan. Mies työnsi vantteraa hivenen taakse, ja ennen kuin tämä ehti vastustaa, pyyhkäisi oikealla jalallaan vantteran vasemman jalan alta.

Tömps.

Hintelä seisoi paikoillaan. Hänen käteensä oli ilmestynyt hiekkapamppu. Se heilahti hurjassa kaaressa. Mies astui askeleen taaksepäin. Hintelä joutui harppaamaan ähisevän toverinsa yli. Kun hän nosti pamppua uuteen iskuun, mies syöksyi kiinni lyöntikäteen, kääntyi ja lennätti hintelän hartioidensa yli. Tömähdys oli vaimeampi, mutta yhtä kaikki tehokas.

Mies suuntasi napakan potkun hintelän takaraivoon. Tämä käpertyi uikuttaen sikiöasentoon. Vanttera oli kontannut polvilleen ja haki tukea seinästä. Mies otti vauhtia ja potkaisi polvellaan vantteraa ohimoon. Kops, pää osui tiiliseinään ja vanttera putosi mahalleen.

Mies tarkisti, että kaikki oli mukana ja suoristeli takkiaan. Hän päätti jättää epäonniset ryöstäjät siihen - heiltä veisi aikaa nuolla haavojaan ja yövuorosta palailevat työmiehet saisivat olla rauhassa.

Orpollehan he kuuluisivat, mutta niitä laiskimuksia ei näy tietysti missään kun tarve on suurin, hän tuumi

Mies käveli hieman hapuillen, kunnes putkahti yllättäen tielle. Porukka työmiehiä ohitti hänet kulmiensa alta vilkuillen. Lopulta mies tajusi missä oli ja lähti harppomaan katua myöten.

Tuttu keltainen rakennus ilmestyi näkyviin. Sen kulmaan oli ruuvattu mustavalkoinen kyltti "Karl-Friedrich-Straße".

Mies avasi yhden suurista tammiovista ja astui sisään. Vahtimestari nosti katseensa.

"Hyvää huomenta, herra rikoskomisario!"

"Huomenta, Falkenberg. Mitään erikoista?"

"Ei erityisemmin, herra rikoskomisario."

"Hyvä. Tyyntä myrskyn edellä."

Sähkölukko surahti ja rikoskomisario astui eteisaulaan. Hän kulki tottuneesti sokkeloisia käytäviä ja nyökkäili muutamille myös työpisteilleen kiiruhtaville. Osa kulki uusissa, mustissa vormuissaan ja osa siviileissä.

Mies pysähtyi erään toimiston ovelle. Sen karmiin oli kiinnitetty mustavalkoinen kyltti, jossa luki armeijamaisen ohjesäännön mukaisesti lyhyt kirjain- ja numerorimpsu, joka olisi ulkopuoliselle vaikuttanut lähinnä käsittämättömältä koodikieleltä.

Kri.po. III/2.

Rikoskomisario astui sisään sen kummempia koputtamatta. Toimisto jatkui suorakaiteenmuotoisena oviaukosta vasemmalle. Työtilan täyttivät konekirjoittajan pöytä, neljä rikosetsivien pöytää ja ylietsivän pöytä.

"Huomenta, herra rikoskomisario", neiti Schulz toivotti pöytänsä äärestä. Nainen paikalla yleensä tuntia, paria ennen kaikkia muita päivävuoroon tulevia.

Ylietsivän pöydän takaa nousi haukotellen seisomaan kolmissakymmenissään oleva mies. Hänellä oli korkea otsa, tuuhea tumma tukka, vaalea iho ja korkeat poskipäät. Nenä oli suora ja kapea.

"Lasinenä", oli kerran eräs krimi sanonut kuulusteluissa.

"Huomenta, Fürst. Tapahtuiko yön aikana mitään?"

"Huomenta, herra rikoskomisario. Eräs kuolemantapaus hotelli Adlonissa. Nuori nainen."

Mies pysähtyi.

"Miksi tästä ei soitettu?"

Fürst kumartui ja etsi kädellään pöydältään jotain, kunnes löysi pienen paperilapun.

"Soitto tuli Orpolta klo 03:38. Heidän arvionsa mukaan se sattui kolmen aikoihin. Emme viitsineet herättää teitä enää siinä vaiheessa. Etsivät Füchs ja Jung ovat jo paikalla, ohjaamassa tutkintaa."

"Hyvä, että Orpon mämmikourat eivät ihan kaikkea saa sotkettua", rikoskomisario hymähti. "Ottivatko Füchs ja Jung auton?"

"Ei, he menivät Orpon kyydillä."

"Hienoa. Säästämme hivenen jalkojamme. Neiti Schulz, pitäkää putiikki pystyssä kunnes etsivät Klein ja Specht saapuvat paikalle. Sanokaa, että olemme tutkimuksilla ja palaamme jossain vaiheessa."

--

Fürst ohjasi tummansinistä Opel Kadettia huomattavasti vilkastuneilla kaduilla. Hän kaarsi hotelli Adlonin etuoven eteen. Rikoskomisarion katse etsi turhaan Ordnungspolizein harmaata koppi-Fordia.

"Verdammt! Mihin ne laiskurit ovat taas ehtineet?"

Portieeri kiirehti avaamaan autonovea. Rikoskomisario nousi ja näytti poliisipassiaan.

"Rikoskomisario Weber, Kriminalpolizei. Missä.."

"Herra komisario, olisitteko niin ystävällinen ja parkkeeraisitte autonne vähän kauemmas? Se häiritsee asukkaita."

Weber tuijotti portieeria hetken äimistyneenä. Tavallisesti ihmiset lähinnä pelkäsivät heitä.

"Fürst, viekää tämä rakkine jonnekin ja tulkaa sitten perässä."

"Kiitän yhteistyöstänne, herra komisario", portieeri kiirehti sanomaan anteeksipyytävän mielistelevästi.

Weber harppoi sisään nopeammin kuin ovimies ehti avata ukseja. Yllätyksekseen hän havaitsi Orpon vihreätakkisten miesten seisoskelevan aulassa. Hän arvasi näidenkin tulleen häädetyksi.

Weber luetteli tutun litanian ja kysyi lähimmältä vihreänuttuiselta, missä näiden esimies oleili.

"Herra rikoskomisario, Rottmeister on yläkerrassa. Kolmannessa kerroksessa."

Muiden hyvätasoisten hotellien tapaan raput olivat leveät ja askelmat matalat. Weber joutui hyppelemään kolmekin askelmaa kerrallaan. Ylhäällä parveili muutama vihreäasuinen. Rottmeisterin tunnisti koppalakista. Tämä oli pieni, kuivakka nelikymppinen, jolla oli lommoiset posket. Nenän alla häämötti tupsu.

"Rottmeister, missä huoneessa?"

Orpot napsauttivat asennon. Pieni mies viittasi takimmaiseen huoneeseen.

Etsivä Füchs astui ulos kuultuaan esimiehensä äänen. Pyöreäkasvoinen, pisamanaamainen punatukka tervehti Weberiä. Hänen vaatteissaan oli valkoisen pölyn jäämiä. Rikoskomisario kysyi ilmeellään.

"Jung on kuvannut jo alueen. Ei mitään ihmeellistä. Pieni huone, rutkasti sormenjälkiä. Epäilemättä kuitenkin rouvan."

"Rouvan?"

"Rouva Farro-Agnelli. Mies on Giorgio Agnelli. Passitimme hänet seurusteluhuoneeseen tuonne käytävän toiseen päätyyn parin vormupukuisen kanssa. Rauhoittumaan", Füchs lisäsi merkitsevästi ilmehtien.

Jung peruutti ulos oviaukosta, tähtäsi käsikamerallaan ja painoi laukaisinta. Voimakas salama välähti.

"Voinko käydä?" Weber kysyi ja heilautti sormeaan kohti huonetta.

"Toki, herra rikoskomisario", Jung vastasi.

Weber astui varovasti sisään. Paksut punaiset verhot oli vedetty ikkunan eteen. Huone oli pimeä, lukuunottamatta kirjoituspöydällä palavaa valoa. Sänky oli petaamatta, lakanat mytyssä. Tyynyjen määrästä päätellen nainen oli asunut huoneessa yksin.

Erikoista, Weber mietti.

Hän pyyhkäisi nahkahanskallaan varovasti piironkia. Harmaa vana ilmestyi etusormen poikki.

Ei kovin loistohotellin tapaista, hän jatkoi mietiskelyään.

Naisen oikea puoli jäi varjoon, sillä hän oli lysähtänyt kirjoituspöydälle. Veripisaroita oli lentänyt kirjoituspöydän vasemmalla puolella olevan vaatekaapin oveen. Weber asteli lähemmäs. Hän kyykistyi ja siristi silmiään nähdäkseen lattian.

Naisen käsi piteli hervottoman näköisenä raskasta sotilaspistoolia. Weber tunnisti sen italialaiseksi Glisentiksi.

Naisen oikean ohimon kohdalla oli pieni reikä, josta oli valunut veripisara. Vasen ohimo oli selvästi kokenut kovempia kolhuja.

Weberin katse haki pimeydestä hylsyä. Se löytyi valon ja pimeyden rajalta, piirongin alta.

Ilmassa tuoksuivat vienosti voiteet ja naisten parfyymi. Etsivien partavesi. Tunteja palaneen lampun metallinen kuumuus.

Weber kumarsi sängyn ylle ja haisteli. Parfyymi ja vaihtamattomien lakanoiden hiki.

Hän raotti varovasti verhoja. Ikkunansyvennys. Aamuaurinko paljasti harmaan kerroksen ikkunanlaudalla. Weber mittaili syvennystä, kääntyili. Hän kurotti nähdäkseen ikkunasta kadulle. Alla kuhisi, jalankulkijoita, pyöräilijöitä, autoja.

Weber meni seisomaan ruumiin viereen. Hän nosti kätensä nyrkissä. Hän käänteli nyrkkiään.

Vietettyään puolisen tuntia huonetta tutkien rikoskomisario tuli ulos.

"Mies on siis tuolla?" hän sanoi ja nyökkäsi käytävän päätä kohti. "Onko kukaan kuulustellut häntä?"

"Otimme ylös perustiedot, mutta emme ole varsinaisesti kuulustelleet häntä."

"Fürst, mukaan."

Weber työnsi toisen isoista pariovista sisään. Yhden pöytäryhmän luona seisoi kaksi Orpoa ja istui keskimittainen mies. Hänen edessään oli kahvikuppi. Miehen tukka oli tuuhea leijonanharja, vaikka alkava pälvi näkyikin. Suuta ja leukaa kiersi pieni pujoparta. Agnelli oli säpsähtänyt, kun Weber oli avannut oven. Hänen sieraimensa pullistelivat kuin hyökkäykseen käyvällä härällä.

Weber esitteli itsensä sekä työtoverinsa ja kysyi, osasiko Agnelli saksaa.

"Puhun sitä erinomaisesti!" hän puuskahti. Aksentti oli jähmeä, mutta puhe ymmärrettävää.

"Kuollut on siis vaimonne?"

"Murhattu! Murhattu hänet on!"

Agnelli puristi käsiään nyrkkiin ja painoi niillä pöytää niin voimallisesti, että hänen yläkroppansa nousi.

Weber keräili hetken ajatuksiaan.

"Murhattu? Mikä saa teidät ajattelemaan niin?"

Agnelli tuhahti.

"Ymmärtäähän sen nyt idioottikin. Kommunistit! Sosialistit, anarkistit, mitä näitä nyt on!"

"Mikä saa teidät ajattelemaan noin?"

"Oletteko täysi idiootti? Ettekö tiedä, kuka olen?! Totta kai ne haluavat minut hengiltä! Ensin tappavat vaimoni, pelotukseksi." Agnelli jatkoi italiaksi lauseella, jota Weber ei ymmärtänyt, mutta arveli sen sisältävän noitumista.

"Muistuttaisin teitä, että olette tekemisissä valtakunnan rikospoliisin virkamiehen kanssa. En tiedä maastanne, mutta ainakin meillä virkamiehen solvaus on rangaistava teko. Kehotan teitä miettimään sanojanne", Weber totesi kylmästi. "Nyt pyydän teitä, rauhassa ja yksityiskohtaisesti, kertomaan, mitä viime yönä tapahtui. Ymmärrättekö?"

Agnelli tuijotti pöydänkantta. Hän hengitti korostetusti sisään ja ulos. Hiljaisuutta jatkui sen verta pitkään, että Weber oli aikeissa toistaa kysymyksensä, kun Agnelli alkoi puhua lasittunein silmin.

"Kävimme illallisella ja tapamme mukaan liityimme illanviettoon muiden vieraiden kanssa. Täällä", hän sanoi ja nyökkäsi. "Julia lähti, tapansa mukaan, aikaisin yöpuulle huoneeseensa."

"Mihin aikaan tämä 'aikainen' oli?"

"Mistä minä tiedän! Ehkä... Kymmenen aikaan. En tiedä. Kysykää henkilökunnalta, heistä varmasti joku näki Julian."

Weber vilkaisi sivusilmällä, että Fürst kirjoitti muistiinpanoja, ja jatkoi.

"Entä sitten?"

"Vietin aikaa täällä... Pelasin bridgeä ja korttia. Aika hivenen venähti, olin juuri palaamassa huoneeseeni kun kuulin laukauksen."

"Mihin aikaan?"

"Ei mitään hajua. Kahden, kolmen aikaan? Kysykää..."

"... henkilökunnalta. Kyllä, kysymme varmasti. Teidän ei tarvitse huolehtia siitä."

"Sitten...kerrospalvelija avasi oven, ja menimme sisään."

"Kauanko laukauksen ja oven avauksen välillä kului?"

"Pari minuuttia, korkeintaan."

"Sanoitte, että epäilette murhaa. Oletteko saaneet tappouhkauksia?"

"Olen. Yhden juuri ennen kuin tulimme tänne."

"Italiassa?"

"Kyllä. Anarkistit ovat häirinneet perhettämme useiden vuosien ajan. Sabotoineet tehtaissamme ja levittäneet propagandaa. Tehneet pommi-iskuja konttoreihimme."

"Onko ase teidän?"

"Glisenti, kyllä. Olen rautatiejoukkojen eversti."

"Ja vaimonne osasi käyttää asetta?"

"Kyllä, opetin häntä ampumaan. Hän ei pidä Glisentistä, valittaa, että se on liian painava ja potkaisee liikaa. Hän haluaisi sellaisen pienen Berettan, taskuaseen. Mutta ei sellaisella tee mitään", Agnelli sanoi. Hän ei huomannut puheensa aikamuotoa.

"Mitä teette Saksassa?"

"Mitä se teille kuuluu?!" Agnelli kivahti. Hänen verensä oli herkästi kiehuvaa.

"Kun kyse on tutkintaan liittyvistä asioista, meillä on oikeus tietää. Vai haluatteko lähteä kamarille puhumaan lisää? "

Agnelli puisteli päätään.

"Olen... hoitamassa perheeni asioita. Sen tarkemmin en voi sanoa. Ne ovat liikesalaisuuksia."

"Vaimonne ja te nukuitte eri huoneissa?"

Agnelli epäröi.

"Julia haluaa...halusi rauhaa. Hän kirjoitteli. Tarinoita. Runoja. Hän halusi työrauhan."

"Huonetta ei ole siivottu aikoihin. Kielsikö vaimonne kerrospalvelijoita siivoamasta sitä?"

"Julia ei luottanut siivoajiin. Hän pelkäsi, että he varastavat korut" Agnelli puhui kuin itsestäänselvyytenä.

"Hotelli suostui?"

Agnelli naurahti.

"Me olemme maksavia asiakkaita. Tietäisittepä, mitä tämä hotelli sallii, jos taskut ovat tarpeeksi syvät."

Weber jatkoi vielä muutamalla kysymyksellä ja tarkennuksella. Sitten he päästivät Agnellin ja Orpot poistumaan.

Töitä olisi vielä. Henkilökuntaa pitäisi kuulla, uloskäyntejä tutkia.

Edessä olisi pitkä päivä.

--

Weber naputti toimiston työhuoneessa kuulakärkikynänsä päätä. Hän mietti. Kuvien kehityksessä menisi päivä, pari. Ruumis kävisi patologilla, ja lääkärin lausunto kuultaisiin myös parin päivän sisällä.

Rikoskomisario oli huomannut, että johtopäätöksiin ei kannattanut hypätä, ennen kuin kaikki mahdolliset tiedot oli kerätty. Muuten faktat alkaisivat tukea päätelmää eikä toisinpäin.

Mutta miten tahansa Weber asiaa pohti, hän ei nähnyt kuin yhden ainoan selityksen: itsemurha. Murhaajalla ei olisi ollut mitään keinoa päästä pois pienestä huoneesta havaitsematta. Seinät ovat umpinaiset, vaatekaappi pieni, sänky matala. Ikkunalaudan pölykerrokset olivat paikallaan. Oletetun murhaajan olisi pitänyt olla kameleontti tai astraaliolento. Tämä kaikki herätti kuitenkin yhden kysymyksen:

Miksi Agnelli oli niin vakuuttunut, että hänen vaimonsa murhattiin?

Hetken Weber pohti, olisiko Giorgio Agnelli murhannut vaimonsa. Suurin osa murhista ja tapoista tapahtuu perhepiirissä, sen Weber oli empiirisesti huomannut. Mutta Agnelli oli kuitenkin lihaa ja verta eikä haamu, joka voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Weber pohti vielä asiaa, kun puhelin soi.

"Rikoskomisario Weber."

"Herra rikoskomisario, Kriminaldirektor Wulf haluaa puhua kanssanne", hänen sihteerinsä ilmoitti.

"Herr Kriminaldirektor", Weber ilmoittautui Wulfin työhuoneessa. Työhuone oli iso ja kalusteet olivat tummaa mahonkia. Kriminaldirektor istui pöytänsä takana Sturmbannführerin univormussa.

"Lepo. Asiani ei ole pitkä. Tutkitte Agnellin juttua? Voitte lopettaa sen."

Wulf oli pienikokoinen, harmaa, pikemminkin yliopiston professorilta kuin Kriminalpolizein upseerilta näyttävä herra. Hän ei nostanut puhuessaan katsettaan papereista. Jäänsiniset silmät välkähtelivät silti tiukkoina lasien takaa.

"Kyllä, herra Kriminaldirektor. Mutta saanko kysyä, miksi?"

Wulf laski paperin käsistään ja nosti kerrankin katseensa. Hän näytti puntaroivan.

"Minun ei ole pakko vastata kysymykseenne. Teen kuitenkin tämän kerran poikkeuksen. Gestapo ilmoitti juuri pidättäneensä Julia Agnellin murhaajan Sveitsin rajalla. Hans Zimmer alias Matteo Bravado alias Luigi Stalino. Anarkisti, OVRA:n etsintäkuuluttama."

Wulf käänsi esiin miehen pidätyskuvan. Weber ei käsittänyt, miten hän oli saanut sen käsiinsä näin nopeassa ajassa.

Kuvassa katsoi väsyneenoloinen mies. Laiskojen, hieman karsastavien silmien alla roikkuivat silmäpussit. Ohuet, laihat viikset kulkivat nenän alta leualle asti. Tukka oli ohut ja sekaisin. Zimmer-Bravado-Stalino oli tuskin kahtaviittä, mutta kova elämä oli jättänyt jälkensä.

"Emmekö voisi kuulustella häntä? Olisin kovasti kiinnostunut tietämään, miten hän sen teki."

"Myöhäistä. Gestapo luovutti hänet Italian suurlähetystön painostuksesta italialaisille rajavartijoille. Hän lienee jo matkalla oikeuden eteen."

Nopeaa toimintaa, Weber hämmästeli.

"Näen ilmeestänne, ettette ole tyytyväinen. Uskon, ettei teidän kannata tuhlata aikaanne asiaan tätä enempää. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, herra Kriminaldirektor!"

"Erinomaista. Poistukaa!"

Weber napsautti asennon ja kääntyi jäykästi pois.

--

"Uskotte, että tämä Luigi on väärä mies?" Fürst kysyi.

"Onhan hän varmasti kaikenlaista tehnyt, mutta tässä asiassa mies lienee syytön. Helvetti, kuviakaan ei ole kehitetty ja patologi edes koskenut ruumiiseen, kun Gestapo väittää ratkaisseensa murhan! Eivät he sentään mitään fakiireja ole."

Weberin sisällä kuohui. Ei sinänsä italialaisen anarkistin takia, vaan siksi, että juttu jäisi tavallaan auki. Hän kyllä ymmärsi, että kaikille osapuolille ratkaisu oli tyydyttävä, mutta Weberin sisäinen šakinpelaaja ei ollut tyytyväinen. Hänellä oli arveluja syiksi, mutta Fürstin kanssa hän ei halunnut niitä jakaa.

Kotimatkallaan Weber kuitenkin pohti asiaa. Mies vaikutti ylpeältä katoliselta ja fasistilta. Kumpaankaan ideologiaan ei kuulunut itsemurhan hyväksyntä. Häpeä vaimon kuolemasta yhdistyi pelkoihin anarkisteista. Kun anarkisti-Luigi tuomittaisiin, se pyyhkisi Agnellin häpeän pois. Kuolemalle olisi selitys ja koston kohde. Valtakunnalle mahdollinen ikävä diplomaattinen välikohtaus saataisiin päätökseen; olihan Gestapo toiminut nopeasti ja tekijä oli lisäksi ulkomaalainen. Italialaiset pääsisivät ehkä Luigin kautta jäljille muista anarkisteista.

Kaikki voittaisivat. Paitsi Hans Zimmer alias Matteo Bravado alias Luigi Stalino. Hän päätyisi hirsipuuhun tai teloitusryhmän eteen.

Weber oli tutkinut Agnellin taustaa. Hän kuului laajaan teollisuussukuun, joka oli mm. Fiatin alkuperäisiä perustajia. Ilmeisesti hänen haaransa oli se vähemmän menestyvä, mistä syystä Giorgio Agnelli oli lähetetty suvun juoksupojaksi Saksaan. Hänen sukuhaaransa kuului lisäksi PNF:n saksalaismyönteisiin.

Julia Farro-Agnelli oli hotellin henkilökunnan kertomusten perusteella ollut vähintääkin epävakaa persoonallisuus. Toisinaan hän kiljahteli riemusta, toisinaan tavarat lentelivät raivosta. Hän saattoi kesken puheen purskahtaa kyyneliin. Weberin huonolla italialla Julian runoista ja kirjoitelmista ei ottanut selkoa, mutta sanakirjaa käyttämällä hän huomasi ne varsin sekaviksi.

Syytä nuoren naisen mielenhäiriöön oli paha arvailla. Jotkut olisivat vedonneet synnynnäiseen hysteerisyyteen, mutta rikoskomisario oli huomannut oletusten johtavan usein väärille jäljille. Fakta oli se, että nuori nainen oli ampunut itsensä, syistä, jotka hän vain itse tiesi ja oli vienyt hautaansa.

Kylmä tuulenviren sai Weberin hytisemään ja puristamaan takkiaan tiukempaan. Talvi oli selvästi tulossa.

*