Aliluutnantti ryömi korpraali Mattersonin luokse. Tämä makasi Madsenin takana ja katseli vielä hämärää tietä. Aurinko näkyi punaisena viiruna vasemmalla taivaanrannassa.
- Mihin asti päästätte etummaisen? aliluutnantti kysyi.
- Aidan loppupäähän, kuten käskitte, korpraali vastasi.
- Hyvä, aliluutnantti tokaisi ja nyökkäsi, vaikkei se hämärässä minnekään näkynyt. Hän vaistosi nuorukaisten jännityksen. Omassa mahanpohjassaankin hän tunsi kiristyksen. Komppania oli pyöräillyt yötä myöten pysäyttämään saksalaisten etenemisen. Kapteeni oli käskenyt hänen joukkueensa ostamaan aikaa kun muu komppania valmisteli puolustusta.
Tilanne ei ollut kehuttava. Aliluutnantilla oli käytössään 20 miestä ja kaksi Madsenia. Lopuilla oli vanhoja Krag-Jörgesen -kiväärejä. Niihin kullakin oli vain 45 patruunaa, pikakivääreihin 100. Panssarintorjunta-aseita ei ollut.
Miehet olivat pääosin asepalvelustaan suorittavia asevelvollisia, alikersantit vain vähän vanhempia. Aliluutnantti oli ammattisotilas, palvellut jo 10 vuotta, tosin ilman taistelukokemusta.
Suunnitelma oli seuraava: Yksi Madsen, se jonka luona aliluutnantti oli, ampuisi tien suuntaisesti, suojassa pienen kohouman takana. Toisen ryhmän tulialue oli sivustasta. Aliluutnantin komentoryhmä oli näiden välissä, keskellä. Ryhmitys muodosti L:n. Viereinen metsikkö suojaisi heidän vetäytymistään.
Aliluutnantilla ei ollut kummoisiakaan odotuksia. Hän oli ohjeistanut kiväärimiehiä ampumaan makasiinin eli viisi laukausta ennen irtautumista. Madsenit ampuisivat yhden lippaallisen. Toivo oli, että se aiheuttaisi sekasortoa ja hämmennystä, ja mahdollisimman vähän omia tappioita.
Moottorien jyrinä ja telaketjun kitinä herättivät tanskalaiset horroksesta. Panssariauto ilmestyi näkyviin. 50 metrin päässä sen takana ajoi kevyt panssarivaunu, jonka takana tuli kolme kuorma-autoa.
Aliluutnantti ryömi nopeasti takaisin oman ryhmän pariin. Hän käski välittää käskyn valmistautua. Aurinko välkähti autojen tuulilaseista. Panssariauto lähestyi aitaa.
Suuta kuivasi. Aliluutnatti vilkuili Madsenin suuntaan. Toivottavasti korpraalin hermot pitäisivät.
Madsen yskähti. Suuliekki sokaisi hetkeksi.
- Tulta! aliluutnantti karjaisi. Huuto toistettiin.
Kiväärit haukahtelivat. Panssariauton kyljessä välähteli luotien osuessa. Äänestä päätellen myös toinen Madsen oli avannut tulen.
Kolonna pysähtyi. Saksalaissotilaita hyppi ojaan. Maaleja oli vaikea nähdä.
Aliluutnantti vilkaisi ympärilleen. Asevelvolliset makasivat suu auki ja tuijottivat näkyä.
-Ampukaa! aliluutnantti karjui. - Ampukaa, helvetti sentään!
Poikaset hätkähtivät ja alkoivat ampua. He eivät juuri tähdänneet, mutta sillä ei ollut väliä. Saksalaiset olivat kadonneet pellolle. Heitä ei näkynyt, joten tanskalaiset kohdistivat tulensa vaistomaisesti ajoneuvoihin kokemattomuuttaan.
- Tyhjä! sotamies Kristiansen huusi. Juuri silloin panssariauto avasi tulen konekiväärillään. Luodit paukahtelivat puunrunkoihin. Pimeässä sarjat menivät yli. Sotamiehet painautuivat matalaksi, osa suojasi vaistomaisesti päätään käsillä. Aliluutnantti tajusi paniikin olevan lähellä.
- Irti! hän huusi. - Ottakaa irti!
Ryhmänjohtajat toistivat käskyn. Madsen-ryhmät lähtivät ensin, sillä painavaa asetta oli vaikea käsitellä. Lisää saksalaisia liittyi tulitukseen, mutta se oli hajanaista ja epätarkkaa.
Aliluutnantti viittoi miehiään oikeaan suuntaan. Hän kyseli, ovatko kaikki irti. Viimeinen ryhmä juoksi paikalle. Silloin panssariauto ampui konetykillään. Tanskalaiset löivät maihin, sirpaleet vonkuivat. Sotamies Ström kiljaisi. Sirpaleet olivat iskeytyneet hänen lapaansa. Verta tihkui sarkatakin läpi.
- Sitokaa hänet! aliluutnantti käski. - Mennään! Liikkeelle!
Miehet piti saada liikkeelle, muuten he lamaantuisivat. Tuskallisen hitaasti he lähtivät hoippuroimaan kohti piilotettuja polkupyöriä.
Taistelukosketus oli saatu.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti