Neuvostojen hautamarssi

 Kranaatin räjähdys havahduttaa. Kuulen aseiden tulituksen repeävän.

 Ne ovat jo täällä, välähtää mielessäni. 

Olen viimeisten tuntien aikana lähinnä kävellyt ympäriinsä, tarkkaillen puolustusvalmisteluja. Kaupunki on jaettu sektoreihin, niistä vastaavat yksiköt ovat tehneet valmistelut. Adjutantiksi valitsemani yliluutnantti on ollut tehokas. En tiedä hänen nimeään, enkä jaksa selvittää. Tässä vaiheessa, nimet ovat merkityksettömiä. 

Olen jättänyt Marquardtin haltuun omat joukkoni. Ne muodostaisivat reservin kaupungin keskustaan. Jokaisella sektorilla olisi omat reservinsä, mutta jos se ei riittäisi, heittäisin omani tuleen. Tiedustelijani mukaan vihollisen panssarikärki on edennyt pohjoisessa ohitsemme. Etelästä ei ole tietoa. 

Kuuntelen yhä yltyvää aseiden pauhetta. Se yltyy niin, että yksittäisiä laukauksia ja aseita ei voi erottaa. Näen ilmatorjunnan nuorten poikien katsovan pelokkaasti tulituksen suuntaan. 

Olen rauhallinen. 

Radisti ei ole edelleenkään saanut yhteyttä esikuntaan. Luultavasti koodikirjakin on jo vanhentunut, tai esikunta kantomatkan ulkopuolella. En ole kertonut asiasta muille. Olemme loukussa, ja velkojat jo ovella. Mutta toivo antaa voimaa ihmeisiin. Ja mihinkään muuhun ihminen ei takerru kuin toivoon. 

Kuljen takaisin esikuntaani. Saapuessani lähetti huohottaa jo paikalla, antaen ilmoitusta yliluutnantille. 

- Herr Sturmbannführer, vihollisen tiedustelujoukkue torjuttu eteläisellä sektorilla. 

- Hienoa. Omat tappiot? 

- Pari haavoittunutta. 

- Vihollisen tappiot? 

- Yksi kevyt panssarivaunu, ehkä ryhmän verran kuolleita.

 - Hyvä. Jatkakaa. 

Lähetti ottaa asennon ja kääntyy kannoillaan. 

- Tiedustelujoukkue. Se tietää sitä, että pääjoukot ovat parin tunnin päässä, sanon yliluutnantille. 

- Tehostakaa puolustusvalmisteluja, työkomennuskunnat ovat käytössänne, käsken. 

Olen koostanut työkomennuskuntia siviileistä. Niiden johdossa on SA-miehiä. Osa protestoi, että joukossa on muutamia juutalaisia. Vastasin, että lopullinen ratkaisu tulisi kyllä meille kaikille. Pulleaposkinen SA-mies availi suutaan, muttei uskaltanut sanoa mitään. 

--- 

Pölyä tipahtaa kellarin katosta. Maa järisee. Ryssät ovat päättäneet pyyhkiä meidät kartalta. Stalinin urut soittavat neuvostoliittolaista hautamarssia. 

Muistan sen pakkasyön, jolloin ensimmäistä kertaa kuulin sitä.

Tämä ei ole enää se vihollinen, jota vastaan silloin taistelin. 

Juuttisäkeistä ommelluissa toppatakeissa uraata huutavia talonpoikia. 

Sillä aikaa kun olin rottajahdissa ja täyttämässä koneiston tarvetta ihmismateriaalille, se muuttui. 

Oppi. 

Muuttui peilikuvaksi. 

Kuten oma peilikuvani muuttui pääkalloksi.

Vaurioitunut käteni vihoittelee taas. Myrskylyhdyn valossa kaadan itselleni hieman konjakkia, sen verta että saan huuleni kasteltua.

Katson valon ja pimeyden hämärässä kyyristeleviä hahmoja.

He luulevat vielä elävänsä. 

Että vielä tulee suuri vastaisku ja vapauttaa meidät.

Kohti lopullista voittoa.

Kysykää kuudennelta armeijalta, miten hyvin silloin sujui. 

Heitä johtaa itse Kuolema. 

Tykistötulta on jatkunut jo tunnin. 

Hieman ennen sen alkua radisti sai vihdoin lyhyen yhteyden esikuntaan. 

Sieltä sanottiin:

Pitäkää pintanne, Festung Weiler. Lopulliseen voittoon! Saksan kansan katse on teissä. Eläköön Führer!

Mietin, osaisiko Saksan kansa osoittaa kartalta edes missä olimme. 

Kasvattaisimme uusia auringonkukkia näille muhevan mullan pelloille. 

Nostan pimeässä peltimukia. 

Vuoroni on tullut.

*