" Kotka
aurinkoon katoaa
Rumpu maailman täyttää
Sashkojen terät verta maistaa
Petturien palkka on aika maksaa."
Hevoset pärskivät ja tempovat. Ne tietävät mitä odottaa, ovat nähneet tämän
niin monta kertaa. Rauhoitan tammaani taputtamalla sitä kaulalle. Kuiskailen
lempeitä sanoja. Kanna minut vielä tähän taisteluun, sanon sille, niin sinun ei
koskaan tarvitse.
Paitsi seuraavaan. Ja sitä seuraavaan.
Viktorin otsa on rypyssä. Hän yrittää miettiä, miten kohdata Maskovin ja
tataarien joukot. Vladin pää kääntyilee kuin haukalla, nopein käännöksin ja
pitkin tuijotuksin.
Rintalastassani kutisee. En haluaisi seisoa tällaisesss rivissä odottamassa
kuulaa rintaani. Siirrän kiväärini eteeni. Käteni liikkuvat sen kulunutta
pintaa pitkin. Näen sormillani jokaisen yksityiskohdan.
Takanamme virtaa joki. Maasto jatkuu lievästi kohoten kohti vihollista. Viktor
ei huomioinut, että he voisivat olla paikalla niin nopeasti.
Isä totesi vain: "Menkää, poikani, ja voittakaa." Hänen käsissään on
edelleen voimaa, hivuttavasta sairaudesta huolimatta.
Suljen silmäni. Kuvittelen itseni kotkaksi siniselle taivaalle. Pitkän,
luikertelevan käärmeen takana on metsäsaareke. Pienempi käärme pysyy
jähmettyneenä.
Kaksi vaihtoehtoa - pako tai rynnäkkö. Maskovilaiset ja tataarit ovat vielä
kaukana, ehtisimme syöksyä ylityspaikalta toiselle puolelle. Silloin joki olisi
toverimme.
Mutta krinkovilaiset eivät peräänny.
Yhtäkkiä silmäni näkevät painanteen, meistä vasemmalle. Kuivunut joenuoma.
Liian pieni hevosilla edettäväksi, mutta miehet voisivat päästä siitä läpi.
Ohjaan tammani veljeni viereen. Hän supisee hiljaa Ilja Marekovitšin kanssa. Päivettynyt
ja uurteinen soturi on ollut isän oikea käsi aina, nyt hän on samaa Viktorille.
"Veljeni! Minulla on ehdotus", sanon vihaisista vilkaisuista
välittämättä.
"Mitä nyt, Ivan?" Viktor ärähtää.
"Anna minulle parhaat ampujamme. Te olette menossa tekemään rynnäkköä,
ette te heitä tarvitse. "
Veljeni katsoo minua sudensilmillään. "Miksi sinä luulet meidän syöksyvän
suin päin kuolemaan?" hän kysyy epäluuloisesti.
"Koska me olemme krinkoveja", vastaan virnistäen leveästi.
Tilanteesta huolimatta Viktorin suupielet pyrkivät ylöspäin.
"Hyvä on! Saat kymmenkunta miestä, enempää en voi sinulle antaa. Saanko
kuulla mitä aiot?"
Puistelen päätäni.
"Et saa, veli hyvä. En tiedä vielä itsekään tarkkaan. Jos epäonnistun,
liitymme seuraksenne taivasten paratiisiin."
Viktor katsoo minua pitkään. Vladi on kuullut sanailumme ja katsoo minua myös.
"Mene ja tee hyvin, veljenni", hän lopulta toteaa.
Huojentuneena lähden keräämään joukkoni kasaan.
Jätämme hevosemme muiden taakse, suitset jalkoihin sidottuna. Näin ne eivät
pääse juoksemaan pakoon. Tammani katsoo minua hermostuneesti. Se on
hermoheikko, mutta jaksanut kannustuksin kuljettaa minua.
"Palaan vielä", sanon ja sivelen sen turpaa. Kaksi kosteaa silmää
tuijottaa minua, huolta tulvillaan.
Lähdemme etenemään uomaa pitkin. Kävely muuttuu konttaamiseksi ja lopulta
ryömimiseksi. Asumme ovat pölyn ja lian peitossa, ne peittävät meidät hyvin.
Maskovilaisten rivin viimeinen on vain muutamien metrien päässä. Sama ukko,
jonka silmissä välkkyivät kultarahat. Vahva tupakka korvaa hajumme.
Metsän laidassa jäämme makaamaan. Kannamme useampaa ammusvyötä. Asettelemme ne
sopivasti. Tarkkuus ja nopeus, siinä järjestyksessä.
Näen jättiläisen muiden joukossa. Otan Sulttaanin surma-Maskovin tähtäimeeni.
Etäisyys on sopiva, jopa liikkuvaan maaliin, mutta tilanne muuttuisi.
Jos ammumme liian aikaisin, olemme kuolleita. Jos liian myöhään, toverimme ovat
kuolleita.
Sitten maskovilaiset alkavat liikehtiä. Jättiläinen karjahtaa hyökkäyskäskyn.
Kiirehdin. Viimeinen tähtäys, uloshengitys. Kuin ampuisit peuraa, rauhoitan
itseäni.
Jyrähdys. Sulttaanin surma taipuu hieman eteenpäin. Enkö osunut? Hän kierähtää
satulasta.
Jatkamme ampumista. Maskovilaisia ja tataareja putoilee siellä täällä. Rivit
joutuvat sekasortoon. Oma hyökkäyksemme osuu nyrkkinä kaaoksen keskelle.
Lopetamme. Hullunmyllystä ei ota enää selvää.
Samassa tataaripartio irtaantuu ja syöksyy meitä kohti. Shaskat välkkyvät.
Ammumme. Hevosia sortuu kiljuen maahan, miehiä kierähtelee. Lataus, uusiksi.
Käteni eivät vapise.
Kaikesta huolimatta kolme tataaria pääsee lähelle. Nousen seisomaan, katson
huutavaa miestä silmiin. Sopivalla kohtaa työnnän kivääriäni eteenpäin.
Metallinen kolahdus, kova isku käsissäni. Hevonen tönäisee minut kumoon,
kierähdän nopeasti pois alta.
Ponnahdan seisomaan, vedän shaskan huotrasta. Tataari horjuu pöllästyneenä.
Juoksen kohti. Torjun ensi huitaisun, astun askeleen ja lyön pommelilla
kasvoihin. Potkaisen polvella nivusiin, tataari putoaa polvilleen. Väännän
hänen sapelinsa pois.
Mieheni ampuvat pakenevia maskovilaisia ja tataareja. Taistelu on ohi. Näen
veljieni ratsastavan paikalle. Viktor hymyilee leveästi, vaikka kasvoja
koristaa pitkä viilto.
"Veljeni! Olet lunastanut paikkasi!"
*
