Linnavuori

 Jäisen härmän seassa

Muisto menneestä kesästä

Syvällä graniitin sisässä

Auringon lämmön hiven

Pakkasen raapiessa kasvoja

Kantaa pihlaja

Pyhyytensä painoa

Harteillaan

Talven leutoa

Huomisen huolia

Tikan taonnassa 

Hitaiden päivien kulku

Synkkien kuusistojen varjossa

Häivähdyksiä olennoista

Kauan täällä vaeltaneista

Taottiin kirjokansi 

Taottiin kauan sitten

Taottiin kirjavaksi

Taottiin loistavaksi

Taottiin kullasta aurinko 

Taottiin hopeasta pilvet 

Taottiin raudasta myrskyt

Petäjässä

Mesikämmenen kallo 

Yliselle tavoittelee 

Elämälle vihelteleepi

Tuulella kuiskaileepi 

Linnavuoren laella

Soturi kauas katsoo

Katsoo kohti itää 

Katsoo soihtujen ketjua

Kuuleepi sotarummun kumua

Naakan silmissä

On ihmisen katse.

*

Kaatuneen malja

 Keväinen aamu tuntui hieman kolealta. Kosteus oli tiivistynyt pinnoille ja lehtiin. Kersantti Alanen nousi ylös kosteasta makuupussistaan ja suuntasi hoiperrellen tyhjentämään rakkoaan. Toimituksen jälkeen hän vilkaisi kelloaan: 0407.

Käytyään potkimassa korpraali Salmisen hereille, Alanen pesi hampaansa. Linnut lauloivat, koivut ja ruoho tuoksuivat. Jossain kaukana jylisi.

Aivan kuin sotaa ei olisi ollutkaan.

He  keittelivät trangiassa kuumaa vettä ja söivät kuivamuonia sissipakkauksesta. Pikakahvin voimalla Alanen harppoi komentopaikalle kuulemaan päivän epistolaa. Evakuointivaunun johtana hän kuului suoraan komppanianvääpelin alaisuuteen.

Komppanianvääpeli, jo lähemmäs kuusikymppinen, kalju ja yrmy yliluutnantti murahti huomenet. Alanen ja yliluutnantti Pora eivät tulleet kovin hyvin juttuun. Alasesta tuntui, että Pora rakasti huomauttaa pikkuasioista ja etsimällä etsi virheitä voidakseen vittuilla niistä. Kuitenkin mies itse oli varsinainen häseltäjä, eikä paineensietokyky ollut ihan sitä luokkaa mitä kapiaiselta olisi voinut luulla löytyvän. Pora oli toiminut koko uransa RUK:n kouluttajana.


"Noni. Aletaas. Annan käskyn" Pora totesi ja odotti, jotta Alanen saisi kaivettua muistiinpanovälineet esiin.

"Tilanne: vihollinen on iskenyt Pataljoona 72:n asemiin raskaalla tykistöllä, siellä on paljon haavoittuneita, jotka pitää saada evakuoitua. Meidän pataljoonamme on käsketty avustaa evakuoinnissa. Vihollisella on aktiivista lennokkitiedustelua alueella.

Tehtävä: otatte komentoonne pataljoonan kaksi muuta evakuointivaunua ja lähdette reittiä Y23-U43-I67-K07 evakuointipisteelle, johon on järjestetty opastus risteyksestä K07. Viette heidät prikaatin joukkosidontapaikalle reittiä K07-L18-L5-J45. Risteyksestä J45 on taas järjestetty opastus. Ette luultavasti saa kerralla kaikkia, vaatii useamman ajon. Lähtövalmius on oltava klo 0600.

Tankkauspiste on L18 kääntyessä suuntaan L20, sielläkin lienee opastus.

Kysyttävää?"

Alanen kertasi nopeasti käskyn. "Onko kenties muiden komppanioiden evakuointivaunuja informoitu tehtävästä?"

"Ovat, tietysti!" Pora tiuskaisi. "Ne oottaa teitä Y23:ssa. Kunhan saatte itsenne sinne paikalle."

"Niin. Aivan."

Alanen poistui huoltojoukkueen keittiökatoksen kautta ja nappasi mukaansa pikkupurtavaa. Päivästä voisi tulla pitkä.

---

Kellon ollessa suunnilleen kuuden aikoihin, 3. komppanian vaunu ajoi paikalle. Alanen oli ajattanut vaununsa ilmasuojaan. 2. komppanian vaunu oli tullut puolisen tuntia sitten. Kolmosta saatiin odotella. He sopivat käytettävät radiotaajuudet ja Alasen käsimerkistä kolonna lähti liikkeelle.

Pataljoona 72 ei sanonut Alasella sinänsä mitään, mutta hän päätteli sen olevan yksi monista paikallispuolustuspataljoonista. Ilmeisesti se oli suojaamassa pohjoista sivustaa. Mitä lähemmäs etulinjaa he tulivat, sitä enemmän tienvarsilla näkyi tuhottua kalustoa, kraattereita, palanutta metsää. Ajoittain oli työkomennuskuntia, jotka yrittivät pitää tiet kunnossa.

Lähestyessään risteystä puska liikahti tien varressa. Melkein kokonaan oksiin naamioitunut sotilas raahusti vaunun viereen. Alanen karjui käskynsä moottorin höplötystä vasten. Parrasta reserviläiseksi tunnistettava sotilas viittoi kädellään oikealle. Nyt vasta Alanen huomasi, että sieltä mistä sotilas oli tullut oli naamioitu potero jonka reunalla toinen piti heitä kessillä piikillä.

Nämä eivät pelleilleet.

Sidontapaikalla heidät ohjattiin valmiiksi ilmasuojiin. Alanen ja muut vaununjohtajat hyppivät ulos. Koneet pidettiin käynnissä.

Matkaa oli satakunta metriä lääkintäteltoille. Polun varressa oli mustilla roskasäkeillä peitettyjä ja havuilla naamioituja rivejä.

Alanen nielaisi. Ei siihen koskaan tottunut.

Silmälasipäinen, hontelo ja kiharatukkainen lääkintäupseeri otti heidät vastaan.

"Kranaatinheitinjoukkue sai pahimman iskun, meni melkein koko joukkue kerralla. Matkaa on sen verta että pakko aloittaa helpommista, muuten niistä tulee punaisia ennen kuin ehditte muiden kanssa perille. Punaisia on paljon, mutta pitää priorisoida."

Pitkä, kalju yliluutnantti hoiperteli vastaan. Hänellä oli pää siteissä, samoin toisen käsi.

"En mä tarvii evakuointia, pysyn hengissä, viekää nuo muut eka!" hän jylisi.

"Meidän täytyy..."

"Paskat, viekää muut eka, mä voin tulla viimesenä! En jätä jätkiä tähän!"

Lääkintäupseeri puri huultaan mutta antoi periksi.

Jääkärijoukkueetkin olivat ottaneet osumaa, mutta pahiten oli osunut krh:on.

Lääkintämiehet kantoivat ja avustivat haavoittuneita vaunuja kohti. Piti toimia nopeasti, ettei vaunujen läsnäolo paljastaisi paikkaa eikä haavoittuneiden tila kävisi kriittiseksi.

Ollessaan lähdössä Alanen huomasi pitkän upseerin kumartuvan erään punalaputetun, maassa makaavan haavoittuneen viereen.

"Veijanen, mikä olo?"

Alanen pysähtyi ja katsoi tarkemmin.

Haavoittuneen lonkka oli kääritty kokonaan harsoon. Hänen päänsä silmiä myöten oli myös harsotettu, kuten myös  kädet ja käsivarret. Suupielestä oli valunut verta, joka oli kuivunut mustiksi kokkareiksi.

Hänen päälleen oli levitetty repalainen asepuku, jonka rinnassa oli yksi väkänen ja osittain repeytynyt nimikyltti.

Alanen tunnisti. Veijanen oli hänen ja Salmisen yhteinen armeijakaveri. Vaikkei miestä enää ollutkaan tunnistaa.

Suu avautui, mutta sieltä pääsi vain kähinää.

"Ei tartte puhua jos et pysty" yliluutnantti sanoi ja taputti  varovasti ainoaa ehjää kohtaa kädestä. "Kohta pääset hoitoon."

Alasen päässä kohisi. Hän nieli mutta suu oli kuiva.

"Mennäänkö?" Alanen kuuli takaansa tiukalla, heleällä äänellä. Nuori naisalikersantti seisoi hänen edessään ja vaikutti olevan täysin irti tästä maailmasta.

"Ah, joo, mmm, joo, niin, aivan. Mennään."

"Mä tuun teiän mukaan kattoon tilannetta."

Alanen nyökkäsi ja harppoi vaunulle.

He lähtivät saman tien ajamaan kohti prikaatin jiiäspeetä.

Alasella oli nyt henkilökohtainenkin syy kiirehtiä.

---
Pora oli ollut oikeassa. Parikaan keikkaa ei riittäisi. Alanen ohjasi vaunuletkan parasta mahdollista vauhtia pitkin teitä. Jiiäspeellä asiat sujuivat vauhdikkaasti. Toisellakin kerralla lastattiin keskivaikeasti haavoittuneita, sillä heitä oli eniten. Lievästi haavoittuneet oli lähetetty jo takaisin linjaan. Pitkä yliluutnantti järjesti taas näytöksen vaatien, että punalappuiset vietäisiin seuraavaksi. Mutta tähän lääkintäupseeri ei taipunut.

Palatessaan viimeiselle kierrokselle Alanen huomasi, että puolet punalappsuisista oli viety pois. Mustien säkkien rivi oli saanut toisen.

Yliluutnantti oli hiljentynyt. Hän nilkutti vaunua kohti.

"Anteeksi", Alanen kysyi. "Missä Veijanen?"

Yliluutnantti kääntyi. Hän nyökkäsi kohti mustien säkkien riviä. Sen jälkeen hän käveli vaunulle.

Alanen nielaisi.

---
Tankattuaan ja pestyään vaunut - veri ja muut kehon eritteet loivat sinne helposti kalman hajun - Alanen ja Salminen palasivat takaisin komppaniaansa.

Komentopaikalla kapteeni Nirri otti Alasen vastaan.

"Teitte hyvää työtä. Johditte evakuointijoukkuetta tehokkaasti. Asento! Ylennän teidät tällä päivämäärällä ylikersantiksi. Onneksi olkoon! Ja koska vaunussa kukaan ei ole toista parempi, niin ylennän korpraali Salmisen alikersantiksi. Lepo! Toimittakaa Salmiselle lisäraudat. Saatte myös ylimääräisen kuntoisuusloman. Voitte poistua."

Salminen ilostui toisista natsoista. Hän nosti teekuppia ja toivotti pitkää ikää. Alanen punnitsi mitä kertoisi. Hän kuitenkin päätti olla rehellinen.

Salmisen iloinen tuuli vaihtui epäuskoon, sitten suruun.

He nostivat yhdessä kaatuneen maljan.

*

Erik

 Taivaalla
Tuhansien tähtien loisto
Karjalan mailla ja mannuilla
Sodan jylinän kaiut
Pakkasen purressa kasvoista

Sanomattomien sanojen paino
Muistellessani heitä
Joiden polkua kerran kuljin
Muistojeni hopeisten pallojen pinnalta
Näen kasvojen rivit
Kuulen äänien helähdykset
Haistan hengitystensä läheisyyden
Kosketuksien lämmön
Täällä korpien keskellä

Suljettujen ovien hämärässä
Huudan ikävääni
Täysikuun säteillessä
Vastuun painaessa
Leveiden hartioiden kaarta

Ei kukaan voi todistaa
Hallitsijan valtikan arvoa
Kuin kukin itsensä kanssa
Olen takonut vaarnan
Suolammen raudasta
Elämän kuumassa hehkussa
Suden ulvonnassa
On viisauden kaikkinainen kaiku

Kalevalanpojan veressä
On elämän salaisuuden ytimet.
*

Sodan työ

 Kersantti Alanen astui sisään taloon. Komppanian komentopaikka oli tupaten täynnä. Paikalla olivat paitsi joukkueiden johtajat, niin myös vaunujen johtajat.

Yliluutnantti Takoja selkeytti kurkkuaan.

- Aloitetaan!

Puheensorina hiljeni.

- Annan seuraavaksi hyökkäyskäskyn.

Takoja odotti hetken, jotta muistiinpanovälineet oli kaivettu esiin.

- Tilanne: Vihollisen motorisoitu komppania on ryhmittynyt puolustukseen Ravattila-Nevala alueelle. Se toimii sivustasuojana vihollisen 7. Reserviprikaatin toiminnalle. Panssariprikaatin ja Karjalan prikaatin yhdistetty taisteluosasto Mäntylä tulee suorittamaan hyökkäystä painopistesuunnassa Haapajärvi - Vainikkala. Pataljoonamme tehtävä on sitoa vihollinen taisteluun taisteluosaston sivustan turvaamiseksi.

- Komppaniamme tehtävä on lyödä vihollinen ja vallata Hänninmäki ja tukea toisen ja kolmannen komppanian taistelua alueella. Toinen ja kolmas komppania toimivat meistä itään.

- Taistelujärjestys on seuraava: ensimmäinen joukkue etenee suunnasta Poikharju Penttiläntien suuntaisesti. Toinen ja kolmas joukkue etenevät Myllärilästä pohjoiseen. Ensimmäisen joukkueen jalkautumistasa ja lähtöasema on Anolan kolmen tien risteys. Toisen joukkueen jalkautumistasa ja lähtöasema on Perätalo, kolmannen Keskilä. Ensimmäisen joukkueen tavoite on Pekantalon tie. Toisen Hänninmäki ja kolmannen Ahopelto. Ensimmäinen joukkue suojaa toisen ja kolmannen joukkueen hyökkäystä ja valmistautuu tuhoamaan vihollisen reservit. Toinen joukkue valmistautuu jatkamaan hyökkäystä ja valtaamaan Kivikkoharjun. Kolmas valmistautuu puolustamaan ja lyömään vihollisen vastahyökkäyksen Ahopellossa.

- Komppanialle on alistettu pioneerijoukkue kevyellä raivauskalustolla. Jokaiselle joukkueelle alistetaan yksi pioneeriryhmä.

- Vaunujen riittävyyden varmistamiseksi huoltojoukkueen vaunut alistetaan joukkueiden käyttöön. Vaunut tukevat hyökkäystä suorasuuntausasein.

- Epäsuoraa tulta on varattu kolme tuliannosta kevyttä ja kolme raskasta heitintä. Tulenjohtaja liikkuu toisen joukkueen mukana.

Alanen kuunteli hiljaa. Hänen lääkintävaununsa osallistuisi siis hyökkäykseen. Se ei saanut häntä hyppimään innosta.

Käskynanto päättyi pian. Joukkueenjohtajat tekisivät omat käskynsä joukkueilleen. Alasen kävellessä ulos vänrikki Mattila pysäytti hänet.

- Sun vaunus on nyt sitte meän käytössä. Onks sul siin tussaria kiinni?

- Eipä taida olla, torni vaan.

- No käskes ny laittaa siihe pyssykkä kiinni niin ei oo nii orpo olo ku puskaneukkua tullee vastaan. Joku jägsteri siihe ampumaa nii avot. Vaunuilleha tuo on vähä paskaa maastoo ku mitä kartast näkee et aika mettää ja pusikkoo, mut eiköhä se lutviinnu.

Partainen keskisuomalainen virnisti. Hänet oli pakotettu vääpelistä vänrikiksi. Leppoisan ulkokuoren alla oli vuosikymmenien aktiivisen ressuilun tuoma ammattitaito.

- Niin, aivan, eiköhän se onnistu.

Korpraali Salminen makaili vaunun takatilassa piirrosvihko kädessään.

- Saamari näitä hyttysiä. Eivät anna missään rauhaa. Mä vähä taas piirrustin huvikseni.

Alanen naurahti.

- Se on hyvä. Pitää mielen virkeänä.

Alanen huomasi ylikersantti Makkosen tulevan paikalle. Hän toimi yksvitosena ja vastasi näin vaunuista. Liian iso sirpaleliivi ja kypärä tekivät kävelystä vaikeaa. Parhaimpia oli taas jaettu.

- Sää oot sitte meiän porukassa. Mites myö tehhää järjestykse kanssa? Pioneerit kai ajjaa ekana mut sitte se jälkee.

- Ei kai sillä sen suurempaa väliä ole.

- No joo, no tehhää sillee et mää ajan pionjin vaunun takana ja sää tuut toisena. Vähä vaikee siin on kauheesti tukea mut katotaa jos saahaa vähä levitettyy. Telaketjuna sit tilantee mukaa. Saaks sää asetta?

- Kai jojo sen sitten käskee, en mää tiiä miten tuo menee.

- No joo, no mää voin käyä sannoo Karimäelle et laittaa sen kiinni.

Makkonen taapersi liian isoissa varusteissaan pois. Alanen istahti nojaamaan renkaaseen.

---

Mahanpohjaa kiristi. Moottorin tärinä ei ainakaan parantanut oloa. Kesäaamun hämäryys oli jo poistumassa. Sissimuonapakkauksen pikakahvi taisi olla vikatikki.

Alanen näki muiden vaunujen johtajien nousevan luukuista. Hän nousi myös. Vilpoinen aamuyön ilman raikkaus ja kasteen tuoksu sekoittuivat dieselin katkuun. Edessä olevat nostivat kätensä ylös. Kello läheni. Pumppaava liike.

- Vaunu mars.

Kolahdus, paineilman suhahdus. Moottorin kierrokset nousivat ja vaunu lähti liikkeelle.

Katse tähyili sivuille, eteen ja ilmaan. Dronet huolestuttivat. Vaikka heille olikin sanottu, että elso tukee hyökkäystä, niin tällainen oli aina riskialtista.

Suomalainen kesämaisema sai unohtamaan, että oli sota. Tämä alue ei ollut vielä kärsinyt epäsuoran tulen möyhentämää harmautta.

Jalkautumisalue tuli vastaan. Letka pysähtyi. Alanen käski sisäpuhelimessa jalkaväen ulos. Addrenaliini laittoi veren kohisemaan. Uusi käsimerkki, liikkeelle.

Matkaa ei ehditty tehdä kuin sata metriä kun tuli ilmoitus: miinoja. Alasta hermostutti, koko joukkue oli yhtenä letkana tykistön maalina. Sitten edessä jyrähti. Savupilviä nousi suunnilleen vihollisen oletettujen asemien kohdalla. Pitäisi päästä liikkeelle.

Jyrä jatkoi matkaa. Parin metrin jälkeen sen edessä välähti. Ympärillä vongahteli. Alanen laskeutui luukusta. Muutaman metrin välein jyrän edessä pöllähtää savua. Vihollisen suojamiinoitus on tavattu.

Yhtäkkiä punaisia valojuovia kimposi tiestä. Jyrä pysähtyi. Se vastasi tuleen. Makkosen vaunukin avasi tulen. Jyrävaunun panssari kipinöi osumista. Se ampui savut.

Radiohiljaisuus muuttui kakofoniaksi. Jyrävaunun johtaja huusi, että motti on paskana, ajaja kuollut. Makkonen huusi radioon, että mutkassa on vihollisen BTR asemissa. Kymppi käski kakkos- ja kolmosryhmille haka vasemman. Jalkaväen keskellä välähti, tuli ilmoitus miinoista. Pioneeriryhmä kiirehti raivainten kanssa eteenpäin. Epäsuora isku oli loppunut. Metsä paloi savuista ja valojuovista. Alanen huomasi hengittävänsä kiivaasti, katkonaisesti. Etuvasemmalla räjähti, puut huojahtivat. Pioneerit käyttivät putkiraivaimia. Pioneerivaunusta kannettiin veristä myttyä ulos, jalat laahasivat maata.

Makkosen vaunu ajoi eteenpäin ja työnsi pioneerivaunun ojaan. Kaksi pioneeria juoksi putkiraivainten kanssa Makkosen vaunun tasalle. He neuvottelivat hetken ja alkoivat valmistella raivaimia. Vaunun ampuja päästi sarjoja tien molemmille laidoille.

Putkiraivainten räjähdyksen jälkeen Makkosen vaunu ajoi eteenpäin. Alanen käski omansakin liikkeelle. Metsässä rätisi. Alanen näki vihollisen BTR vaunun, se paloi. Makkosen vaunu eteni kävelyvauhtia. Savu ja aluskasvillisuus esti näkyvyyden. Oikealla alkoi pilkottaa taloja, he ajoivat alamäkeen.

- Alfa, vaunut, tulta taloihin.

Vaunu tärisi kun raskas konekivääri avasi tulen. Savu pöllähti kun Makkosen ajaja lisäsi syöttöä. Ensimmäisen parin talon kohdalla Makkosen vaunun alla välähti.

- Perkl... kuului kiljahdus radiosta.

Renkaan riekaleita oli lennellyt ympäriinsä. Vaunu yritti liikkua eteenpäin mutta oikean puolen eturengas lähti vanteelta. Alanen hätkähti kun tuulilasissa pamahti ja siihen ilmestyi särö. Raskas konekivääri jatkoi ampumista.

- Alfa nolla kaksi, Alfa 1-5.

- Alfa nolla kaksi.

- Aja ohi, jatka liikettä meidän tasalle. Odota raivausta.

Alanen komensi Salmisen liikkeelle. He ajoivat Makkosen vaunun tasalle.

- Alfa, Papa yksi. Emme pääse eteenpäin, liikaa tulta.

- Alfa vaunut, suojatkaa.

Kaikkien kolmen vaunun raskaat konekiväärit ampuivat valojuovaa ympärille. Talot savusivat, ne olivat saaneet osumaa.

Taustapeileistä Alanen näki kuinka pioneerit juoksivat raivainten kanssa ja välillä syöksyivät maihin.

- Alfa 10, Alfa yksi, tavoitteessa.

- Alfa yksi, pitäkää asemat, tukekaa.

- Alfa 1-5. Alfa 10. Vaunut liikkeelle, tarvitaan tukea!

- Alfa 1-5.

- Alfa, vaunut, raivauksen jälkeen poljin lattiaan!

Pioneerit kytkivät sytyttimiä. Toinen heistä nousi polvelle. Hetken päästä hän retkahti alas. Toinen pioneeri ryömi toverinsa viereen, yhdisti langat ja pyöräytti kammesta. Paineaalto iski vaunuun, tie peittyi harmaaseen savuun ja pölyyn.

- Vaunu mars mars!

Salminen painoi syöttöpolkimen lattiaan. Moottori mörähti, tumma savu syöksyi pakoaukosta ja vauhti kiihtyi.

Alasen johdolla kaksi jäljellä olevaa vaunua syöksyivät eteenpäin savun seasta. Konekiväärit ampuivat taloja ja vasemmalla puolella olevaa pöpelikköä.

Salminen lasketti reipasta vauhtia mäkeä ylös. Tie avautui vasemmalta, se olisi heidän tavoitetasansa.

Äkkiä heidän eteensä kaasutti BTR.

- Vaunu, edessä! Alanen huusi. Salminen löi jarrut pohjaan. BTR:n torni ei ollut kääntynyt vielä, se osoitti etelään, rungon suuntaisesti.

Vain muutaman kymmenen metrin päästä raskaan konekiväärin ampuja ampui kyljestä läpi. Valojuovat kimmahtivat taivaalle toiselta puolelta. BTR:n kylkiluukku avautui, joku yritti poistua mutta valojuovat tavoittivat.

- Omia oikealla puolella! Alanen karjui sisäpuhelimeen kun kookoampuja ampui oikealla olevia taloja.

Kaksi vaunua seisoi nyt keskellä tietä. BTR blokkasi heidän reittinsä. Sen takana, etuvasemalla, näkyi myös taloja.

- Vaunu mars, tiukka vasen.

Salminen pyöritti rattia. Vaunu taipui ja keula alkoi painua kohti ojanpohjaa. Salminen vaihtoi nopeasti automaatista pakkoykkösen ja kytki sekä pitkittäis- että poikittaislukot.

Harva lepikko kaatui kun kuusi pyörää vetivät sutien neljätoista tonnia massaa eteenpäin. Takana oleva vaunu päätti tehdä saman.

- Alfa, Alfa nolla kaksi, tavoitteessa.

Metsästä juoksi jääkäri Salmisen oven viereen. Hän huusi ja viittoili taloja kohti.

Ampuja laski sarjoja omakotitaloon. Pian talo savusi ja liekit iskivät ikkunoista.

Alanen katseli palavaa taloa. Se ei herättänyt hänessä riemua. Talo vaikutti uudelta, joku oli sen rakentanut uskoen tulevaisuuteen, omaksi kodikseen.

Jääkäriryhmä juoksi heistä ohi oikealle. Vihollisen jalkaväkiryhmän jäänteet pakenivat. Ilmeisesti tässä oli ollut komentopaikka, koska yksi vaunu oli säästetty tähän.

Vasta nyt Alanen huomasi olevansa hiestä märkä. Kurkkua kuivasi. Hän otti kenttäpullon ja joi kaksi käsin. Kädet vapisivat.

Sodan työ oli tälle päivälle tehty.

*

Valkoinen kohina

 Murtuu 

Auringon säteissä

Jään murskaava voima

Vanajan aaltojen vapautuessa

Kevät aloittaa uuden elämän tanssin

Joutsenten vannoessa valojaan

Kuoleman mustasta viitasta

Nousee hentoinen varsi

Kurottelee kohti tähteä

Narisee 

Nitisee

Taivaanratas

Ikuisen kiertonsa kulkiessa

Tyhjyyden keskellä 

Ihmisapina yrittää ymmärtää

Äärettömyyden muotoa

Sen hiljaista ääntä

Valkoisen kohinan keskellä 

Kuulee oman äänensä

Taivaanrannassa

Näkyy savujen ketju

Ukkosta selkeällä säällä kuunnellaan

Teroitetulla viikatteella

Niitetään sielujen hentoja varsia

Palokärjen rummutuksessa

Temmataan ylisen latvoille

Satavat 

Tulikivet alas 

Huutavat pasuunoiden äänellä

Me etsimme laumaa 

Jonka mukana ulvoa

Kohti täysikuuta

Kahden auringon keskellä 

Me valitsemme pisteitä kartalla

Kun haemme salaisuuksien kätköjä

 

Rumpu lyö 

Hitaasti

Kasvavalla rytmillä

Se lyö 

Kuin sydän 

Aistien terävöityessä

Tie helvettiin on kivetty

Hyvillä aikomuksilla.

*

Mister Martin

 "Sir! Sir!" 

Tunnen jonkun ravistelevan jalkaani. Herään kuin syvästä kaivosta. Näen nuoren luutnantin napsauttavan asennon kun hän huomaa minun katsovan häntä. 

"Sir, H-hetkeen on puoli tuntia. Pyysitte herättämään."

"Kiitos, niin pyysin. Voitte poistua". 

Luutnatti nyökkää ja kävelee pois. Tuijotan kelloni diginäyttöä ja yritän kerätä ajatuksiani. En ole nukkunut viikkoihin kunnolla, joten vähäinen uni jonka sain tuntuu lamauttaneen minut täysin. 

Käyn majoituskontin pienessä suihkussa. Keitän itselleni tujun kahvin ja juon sen liian kuumana. Ruokailukontti olisi vain kymmenien metrien päässä, mutta luultavasti täynnä sotilaita. Kuulen kuinka vaunujen moottorit jyrähtävät käyntiin. Niitä lämmitellään.

Katson kelloani. 

0420. 

Kymmenen minuuttia.

Suoristan univormuni peilistä, asetan baretin päähäni, pistoolin koteloon ja astun ulos.

On vielä pilkkopimeää. Auringonnousuun on pari tuntia. Tukikohdan valot on minimoitu.

Ajoneuvoja käynnistellään, aliupseerit huutavat käskyjä, miehistö juoksee. Kävellessäni komentokontille sotilaat vetävät kättä lippaan. Vastaan laiskasti. 

Astuessani komentokonttiin puhe hiljenee. Kaikki kääntyvät katsomaan minua. Eversti Nganga hymyilee leveästi. 

"Hyvää huomenta, herra Martin! Kaikki on valmista."

"Hyvää huomenta, Salomon", puhuttelen häntä etunimellä, "ja hyvää huomenta, herrat."

Kuulen muminaa vastaukseksi. 

Eversti Salomon Nganga on prikaatin varsinainen komentaja. Minulla ei ole kuin neuvonantajan osa, koska laki kieltää ulkomaalaisia palvelemasta asevoimissa. Mutta prikaati on kädenjälkeäni viimeiseen jalkaväkimieheen saakka.

Pöydälle on levitetty kartta ja sen päällä on peitepiirros. Pataljoonien komentajat ovat tulleet viimeiseen käskynantoon. 

"Hyvät herrat, pidemmittä puheitta, suonemme aloittaa. Tänä päivänä prikaatimme saa tulikasteensa. Se on kriittisin ja tärkein päivä. Se ei tule olemaan helppo. Tulemme tekemään historiaa, mutta tiedän, että pystymme siihen. Luotan teihin jokaiseen. Olen nähnyt, mihin pystytte", lausun samalla antaen katseeni kiertää jokaista huoneessa olijaa silmiin. " Käyn seuraavaksi lyhyesti läpi taisteluajatuksen. Eversti Nganga antaa sen jälkeen yksityiskohtaisemman käskyn."

Rykäisen. Odotan kunnes pataljoonankomentajat ovat kaivaneet muistiinpanonsa esiin. 

"Ensimmäinen pataljoona on koostanut taisteluosasto Alfan, jonka tarkoituksena on suorittaa läpimurto. Sen tiedusteluosat ovat siirtyneet rajajoen yli toiselle puolelle. Rajavartioasema on heikosti miehitetty. Taisteluosaston kärkijoukkueen tehtävänä on ottaa haltuunsa joen ylittävä silta ja suojata taisteluosaston ylimeno. Jos silta ehditään tuhota, taisteluosastolle alistettu pioneerikomppania on valmistellut ylimenokaluston. Taisteluosaston kärkikomppanian tavoite on vallata ja pitää hallussaan tähän kaupunkiin johtavat tiet", sanon ja osoitan kartalla olevaa kaupunkia. "Siellä ei tiedustelutietojen mukaan pitäisi olla kuin miliisiosasto. Taisteluosaston tehtävä on vallata ja pitää hallussaan loput kaupungista. "

"Toisen pataljoonan taisteluosasto Bravon tehtävä on vallata tämä lentokenttä. Alueella on miliisejä ja kodinturvajoukkoja. Kolmannen pataljoonan taisteluosasto Charlie toimii prikaatinkomentajan reservinä kunnes Alfa ja Bravo ovat saavuttaneet tavoitteensa. Tänä aikana Charlie valmistautuu jatkamaan hyökkäystä pohjoiseen kohti maakunnan pääkaupunkia. Onko kysyttävää?"

"Vihollisen 7. Mekanisoidun prikaatin ja 89. Panssariprikaatin hyökkäys on odotettavissa pääkaupungin suunnasta aikaikkunassa H+24-72 h. 3. Ilmarynnäkköprikaati taistelukoptereineen on pääkaupungin vieressä. Sen voidaan odottaa iskevän H+1h."

"Omat dronet tulevat olemaan käytettävissä myös suoraan ilmatukeen tarpeen vaatiessa ja vihollisen ilmatoiminnan salliessa."

"Eversti Nganga antaa nyt yksityiskohtaiset käskyt."

Siirryn sivuun ja nyökkään everstille. Hän kaivaa muistiinpanonsa ja alkaa puhua. Pohdin taas kerran miten vihollisena toimisin. Operaatio on suoraviivainen. Ehkä se toimisi. 

Mutta sota on aina epävarmaa.

*

Tuokiokuvia

 "Oikealle seuraavasta", kersantti Alanen sanoi sisäpuhelimeen.

Korpraali Salminen nosti jalan kaasulta ja painoi maiharillaan jarrua. Vaihde vaihtui pienemmälle, turbon hukkaportti vihelsi ja paineilmajarrut suhahtelivat. Vaunu niiasi kevyesti. Taittaessaan tiukasti oikealle se kallistui vasemmalle, korkea kun oli.

"No niin, varovasti".

"Pysäytä tähän".

Alanen kipusi vaunusta ja kävi ojentamassa paperit vartiomiehelle. Tämä luki ne pari kertaa läpi ja ojensi takaisin. Vartiokorpraali huiskaisi kättään ja kaksi toveriaan vetivät suuaukon edessä olevan naamioverkon syrjään.

"Vaunu mars, hitaasti."

Salminen ryömitti vaunua eteenpäin. Heidän kohteensa oli entinen parkkihalli. Nyt siitä oli tehty huollon tukikohta. Hesco-vallit kiersivät avonaisia laitoja. Ihan ulommaisena kiersi naamioverkko. Se oli yhtä paljon naamiointiin kuin estämään droneja lentämästä sisään.

Viitat opastivat oikealle tasolle. Korkean vaunun kanssa oviaukoista ajaminen oli senttimetripeliä. Oikealla tasolla heitä vastassa oli pitkä, silmälasipäinen ylikersantti.

"Ajakaa tonne!" hän huusi moottorin kaikuessa. Alanen ei kuullut, mutta ymmärsi viittoilusta.

Kun moottori sammui ja jäljellä oli enää jäähtyvän metallin napse, silmälasiylikessu harppoi Alasen luo.

"Tere! Mä oon Markku Karimäki!" ylikessu sanoi ja puristi Alasen kättä.

"Aa, niin, joo, aivan. Alanen, Kari", hän sanoi koettaen kuulostaa viralliselta. Karimäen tuttavallisuus ja suorasukaisuus hämmensi sotilaalliseen kanssakäymiseen tottunutta Alasta.

"Oliks sulla sitä huoltokäskyä?"

Alanen ojensi lappuset. Karimäki tutkaili niitä hetken.

"Hei, täs menee sen verta pitkään että menkää syömään. Ruoka- ja pesukontit on tuolla ihan alimmassa kerroksessa. Hissit ei toimi että suosittelen kävelemään."

"Aa, jaahas. Kai sitä sitten täytyy."

Maan alle piilotetut majoitus-, pesu- ja ruokailukontit tuntuivat luksukselta telttamajoituksen jälkeen. Kummallakin oli onneksi puhtaita vaatteita repussaan. Pyyhettä ei ollut muttei se haitannut. Saunakonttikin oli, tämähän on suklaata!

Istuessaan saunanraikkaana, maha täynnä pahvinen kahvikuppi kädessään Alanen vaipui ajatuksiinsa. Hän oli evakuointivaunun johtajana nähnyt sodan raakuuden läheltä. Vaunuja oli pitänyt usein pestä sisältä, koska verta ja ulostetta oli lattialla lainehtien. Jatkuva kuolemanpelko miinojen, tykistön ja dronien alla. Parikin kertaa he olivat välttäneet itsemurhadronen iskun hiuskarvalla. Punainen risti vaunun kyljessä ei ollut suoja, se oli tähtäinpiste. Kuukausien eläminen teltassa, nukkuminen välillä vaunussa. Kotiin sai muutaman suojatun puhelun kuukaudessa. Isä oli korjaamossa hitsaamassa vaurioituneita vaunuja kasaan. Äiti taas paiski ylitöitä sotilassairaalassa. Molemmat olivat jo vanhoja, eläkeikäisiä, mutta he tekivät velvollisuutensa.

Välillä hän pohti kaveriensa kohtaloa. Heistä ei ollut kuulunut mitään. Olivatko hengissä, haavottuneita - kuolleita? Varsinkin inttikaveriaan, ja monella kurssilla mukana ollutta.

Salminen käveli munkki toisessa ja kahvi toisessa kädessään Alasen viereen.

"Miten menee?" hän kysyi.

Salmisen kysymys yllätti. Alaselta ei ollut kukaan kysynyt miten menee, ei sodassa eikä siviilissä. Hän joutui keräämään ajatuksiaan hetken.

"Jaa-a. Paremminkin voisi mennä. Alkaa jo tämä sota väsyttää."

Salminen nyökkäsi.

He juttelivat matalalla äänellä. Molemmilla sota painoi. Kaksikko oli palvellut jo armeijassa samassa joukkueessa. He olivat tunteneet 16 vuotta. Se oli pitkä aika.

Ympärillä pyöri monenikäisiä maastopukuisia. Nuoria, 18 vuotiaita varusmiehiä ja vanhempia, harmaapartaisia reserviläisiä.

Alanen oli joutunut tekemään myös ruumiskuljetuksia. Hän muisti kaatuneiden kokoamispaikan, sen makeahkon hajun joka maatuvista ruumiista tulee. Hän oli nähnyt nuorien varusmiestenkin ruumiita. Yksi oli erityisesti jäänyt mieleen, nuoren naisalikersantin kasvot. Tämän vaaleat, pisamaposkiset kasvot, vaalea tukka ja vaaleansiniset silmät. Mutta hänellä ei ollut alaruumista. Itsemurhadrone oli osunut suoraan hänen keskelleen.

Alanen vilkaisi kelloa. Ulkona alkoi jo hämärtää.

"Jaahas, kai meidän pitää jo mennä."

He nousivat ja rutistivat kahvikupit.

*

Eräs sota

 - Alanen!

Kersantti Kari Alanen kääntyi joukkueenjohtajan suuntaan. Pienikokoinen, nuori luutnantti Kaunisto harppoi hänen luokseen. 

- Selänteellä on sulle hommia.

- Jaahas, Alanne sanoi ja puki taisteluvarusteet päälle. Hän nappasi M4-karbiinin mukaansa - aseapua liittolaiselta.

He kävelivät ripeästi metsikön suojaan pystytetyn komentoteltan luokse. 

Alanen oli pitkä mies, 192 cm, ja hän joutui konttaamaan puolijoukkuetelttaan sisään. Ase jäi kiinni teltanliepeeseen, ja kiroten hän repäisi sen irti. 

Kapteeni Selänne oli kuitenkin vielä pidempi, kaksi metriä ja pari senttiä päälle, ja kahden pitkän miehen läsnäolo täytti telttaa. Siinä missä Alanen oli juoksijatyyppiä - vielä 34-vuotiaana hän juoksi kolmen tonnia Cooperissa - Selänne oli varsinainen karhu. Komppanian sotilaat olivat joskus vitsailleet, että Selänne repisi vihollisen kappaleiksi pelkillä paljailla käsillä. 

- Noni, hyvä, Selänne selvitti kurkkuaan. - Onko vaunussa polttoainetta ja ammuksia?

- Tankki on 3/4 täynnä, patruunat täysiä.

- Hyvä hyvä. Hetkinen, Selänne sanoi ja kaivoi uuden, puhtaan peitepiirroksen ja tussit. 

- Ollaan nyt suunnilleen tässä, Selänne osoitti paksulla sormellaan karttaa. - Kolmas komppania on jäänyt täällä aika pahasti saarroksiin, kapteeni jatkoi sormen siirtyessä kartan vasenta ylänurkkaa kohti ja piirtäessä ympyrän. - Ryssä on pommittanut asemia koko ajan ja jsp on täynnä. Haavoittuneet pitää evakuoida. Sinne pitäisi toimittaa lisää lääkintätarvikkeita ja ammuksia. 

Alanne rykäisi kurkkuaan. - Evakuointivaunu ei voi kuljettaa tst-kamaa. 

Selänne katsoi häntä hetken silmiin. - Jos se sielua helpottaa, revi ne lätkät irti ja laita takaisin paluumatkalla. Ryssä on työntynyt suunnilleen tällä lailla, Selänne sanoi ja piirsi ensin sinisellä 3. komppanian asemat ja sitten punaisella vihollisen. - Tämä reitti lienee kaikista paras, pienin riski miinoista, mutta siinä pitää rynnätä aukean yli. 

Alanne tuijotti karttaa. Maanmittarina hänelle sen ymmärtäminen oli helppoa. Reitti oli mutkitteleva ja vaatisi ajoa Lappeenrannan pommitetun kaupungin läpi. 

- Juu, kyllä tuo näyttäisi olevan paras, Alanen totesi. 

-Saat mukaasi kaksi lääkintämiestä, ovat tuolla lääkintäteltassa. Mene Häyrysen kautta, saavat kantaa ne tarvikkeet vaunulle. Taajuus on 451 suoraan tänne koopeelle. Toinen kanava on 342, se on 3. komppanian koopeelle. Kun olet tarpeeksi lähellä, ilmoita meille, niin ilmoitamme kolmoselle. Vaihda sitten kanava. Tunnuksesi on Myyrä, me ollaan Kettu ja kolmonen on Pöllö. Tunnussana Äyräpää ja taistelutunnus leka. Valmistaudu tekemään pari reissua. Onko kysyttävää?

Alanen vilkaisi raapustuksiaan ja toisti käskyn pääkohdat. Selänne nyökkäili. 

- Juuri noin. Lykkyä tykö! 

Alanen konttasi ulos. Hän heitti ensin kiväärin ja ryömi perässä. Sen tummennus oli kulunut pois. Joskus hän oli miettinyt, monennettako sotaa kivääri mahtoi käydä, ja kuinka mones isäntä hän sille oli. 

Lääkintäteltalla hän huomasi lääkintäylikersantin. Yhtäkkiä Alanen tajusi tuntevansa tämän. 

- Ralf! 

Ylikersantti kääntyi. Hän tihrusti pullonpohjalasien takaa ja sitten lamppu syttyi. 

- Kari! No jopas jotakin. 

He kättelevät hymyillen. He olivat tutustuneet yhteisen tuttavan kautta, ja lanittaneet useita kertoja vuosien varrella.

- Te ootte mun lämärit?

- Juu, ollaan. Silventoinen! Hanna!

Lääkintäteltan vierestä, laatikoiden päältä makaamasta nousi lyhyt naiskersantti. Hän näytti oikeasti nukkuneen. Silventoinen kohensi varustustaan ja käveli paikalle. 

- Valmis, herra ylikersantti! hän ilmoitti. Äänessä oli hieman pilkallisuutta ja ilkikurisuutta. 

- No niin, hyvä, lähetään. Pitää vielä Häyryseltä hakea kamat.

Harmaatukkainen, silmälasipäinen sotilasmestari seisoi huoltopaikalla ikuinen lista käsissään. 

- Häyrynen, sulla oli kamoja?

- Aa, joo, ne on tuolla. Tarttetteko kantoapua?

- Kyllä. 

- Markkula! 

Hieman vanhempi lyhyt naisvääpeli tuli paikalle.

- Ota Alanto ja muut ja kanna nuo varusteet evakuointivaunulle. 

Tavaraa oli ihan tarpeeksi kymmenelle kannettavaksi. Alasen johdolla letka pääsi vaunulle. 

- Laittakaa tähän laitaan lähelle ovea, niin helppo ja nopea nostaa pois. 

Alanen kiersi vaunun toiselle puolelle. 

- Salminen! 

Korpraali Martin Salminen hätkähti hereille vaunun viereltä. 

- Lähetään keikalle, laita vaunu timmiin. 

- Asia harvinaisen selvä, Salminen vastasi unenpöpperössä ja kiipesi vaunun päälle. Hoikka mies livahti luukusta ajajan paikalle. 

Kuului kolahdus kun päävirtakytkin käännettiin päälle. Sitten pumpun kimeä ääni kun se puski öljynpainetta järjestelmään. Hetken päästä käynnistinmoottori pyörähti ja Cumminsin kuusilitrainen hörähti käyntiin. Salminen tuijotti öljynpainetta, -lämpötilaa sekä jäähdytysveden lämpötilaa.

Markkula näytti peukkua ja Alanen vastasi. Huolto lähti tarpomaan takaisin. Alanen huusi ja viittoi kohti naamioverkkoa. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen auttoivat häntä kokoamaan sen. Naamioverkko toimi samalla dronesuojana. Alanen taittoi kasaan alumiinitolpan joka piti sitä irti vaunusta. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen asettuivat vaunun sisään ainoille kahdelle matkustajaistuimelle; muut oli poistettu paareja varten. He laittoivat kuulokkeet päähänsä pystyäkseen kommunikoimaan vaunun sisäpuhelimella.

Salminen kääntyi ja näytti peukkua, vaunu oli valmiina. Alanen vastasi samoin ja nosti päänsä vaununjohtajan luukusta ulos. 

- Vaunu taakse mars. 

Kolahdus kun Salminen siirsi vaihteenvalitsimen R:lle. Hän tarttui moottoripyörän sarvia muistuttavaan ohjaimeen ja väänsi kaasua. Kierrokset nousivat, momentinmuunnin toimi ja renkaat nytkähtivät. MIKUP peruutti ulos kolostaan. 

Alanen käännätti vaunun vasemmalle. Hän vilkuili karttaa käsissään. Suoraan ja sitten ihan päässä vasemmalle, hän ohjeisti itseään. 

- Vaunu eteen mars.

Salminen kiihdytti vaunun vauhtiin. 

Alanen ajatutti vaunua pitkin sodanruntelemaa kaupunkia. Hän oli käynyt siellä useita kertoja, ja mielessään hän saattoi kuvitella vielä kesän, kauniit naiset ja kylmän huurteisen linnoituksen valleilla. Nyt liki jokainen talo on oli hajalla. Harvakseltaan vastaan tuli pieniä sotilasporukoita, kukin milläkin asialla. Osa nosti laiskasti kättä. 

- Laske kierroksia. Ajetaan tuohon ilmasuojaan, käyn vähän tiedustelemassa, Alanen sanoi sisäpuhelimessa. Hän kuuli tangentin rasahtavan, Salminen kuittasi. 

MIKUP pysähtyi koivikon alle. He olivat ajaneet sorapäällysteistä pyörätietä. Alanen käski lääkintäylikersantin ja Silventoisen ulos lähivartioon. Hän nappasi M4:n ja lähti varovasti metsikön kautta kohti tietä. Sen toisella puolella oli selvästi aukea, ja metsikkö, joka näkyi oli reitti kolmannen komppanian jsp:n paikalle. Alanen meni varovasti siten, että näki aukean reunan, ja tähysti sitä hetken okulaarillaan. Hän ei nähnyt mitään, mutta ryssä oli hyvä naamioitumaan. 

Hän palasi takaisin. Nyt hän muisti, ja nappasi irti lääkintävaunun magneettilätkät.

- Okei, tehdään näin. Ajetaan varovasti tohon tielle, ja sit mä sanon sulle, ajat niin kovaa kun vehkeestä lähtee. Ok? Alanen sanoi Salmiselle. Tämä näytti peukkua.

Alanen painoi toista tangenttia. 

- Kettu, Myyrä. Kettu, Myyrä. 

Hän odotti hetken. Mahaan tuli ikävä tunne. Hän ei halunnut olla yhdessä paikassa näin lähellä vihollista kovin pitkään. Itsemurhadrone tai tähystysdrone voisi ihan millä hetkellä hyvänsä havaita hänet. 

- Kettu. Alanen huokaisi.

- Myyrä asemissa.

- Kettu. Odota.

Sekunnit tuntuivat pitkältä. 

- Myyrä, Kettu.

- Myyrä.

- Pöllö valmis. 

- Myyrä. Kuitti.

Alanen painoi nappia ja vaihtoi kanavaa. 

- Pöllö, Myyrä.

Taas pitkä odotus. 

- Pöllö. 

-  Myyrä. Asemissa. Kohta pesällä. Olkaa valmiita.

- Pöllö. Asia selvä, kuitti. 

- Vaunu taakse mars!

Salminen peruutti vaunua. Alanen ohjasi häntä, vaikka Salminen näki kyllä peruutuskamerasta mitä takana oli. Onneksi kyseessä oli pyörävehje, Alanen mietti. Vanhassa ällitällissä, eli MT-LBv:ssä johon hänet ja Salminen oli alun perin koulutettu, ketjujen kitinän ja V8:n pörinän olisi kuullut kilometrin päähän. MIKUP oli pyöräversio MIKUsta, jolla ällitällit oli korvattu. 

- Vaunu seis. Vaunu eteen, mars. 

Vaunu eteni hitaasti asvalttitielle. Aukealle oli ylitettävä oja, mutta MIKUPille se oli helppo rasti.

- Kierroksia! Alanen komensi. Automaattilaatikko vaihtoi alaspäin, moottorin murina koveni ja keula painui alas. Vaunu pompahteli hetken. Alanen oli sulkenut luukun ja kääntänyt raskaan konekiväärin kohti aukean reunaa vasemmalle. 

- Kierroksia! 

Moottori jyrisi nyt oikeilla kierroksilla, vaunun taakse jäi mustaa dieselkatkua. Keltainen ruoko lakosi ja musta maa tuli näkyviin renkaiden alta. Metsän reuna lähestyi, Alanen tuijotti konekiväärin tähtäimen näyttöä ja samalla eteensä. Hän ohjailutti vaunua pienin käännöksin etsien sopivaa paikkaa ajaa metsikön sisään. 

Yhtäkkiä hän huomasi paksun koivun juurella liikettä. Sotilas seisoi sen vieressä ja viittoili. 

- Oikealle. Suoraan. Aja siitä sisään. 

- Hidasta. 

Vaunu tuli vauhdilla ja lepikkö pölisi. Alanen käänsi kookoon piipun sivummalle ja avasi luukun. Sama kaveri juoksi vaunun eteen ja jatkoi viittoilua. 

- Seuraa häntä. 

He ajoivat vaunun pusikkoon. Alanen käski Salmisen pitää moottoria päällä ja valmistautua äkkilähtöön. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen nousivat vaunusta. Opastaja tuli suoraan puhumaan heille. Hän oli täydessä taisteluvarustuksessa eikä lääkintänauhaa näkynyt, mutta ilmeisesti hän oli johtava lääkintämies tai lääkäri. He poistuivat puolijuoksua. 

Nyt Alasella oli aikaa vilkuilla ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt kuin luontoa, mutta pian hän erotti naamiodut teltat ja korsut. 

Metsiköstä ilmestyi paareja kantavia sotilaita. Vaunuun mahtui neljä paaria. Lisäksi talutettiin muita. Kannelle mahtui kymmenen, jos pystyisivät pitämään kiinni. Alanen muisti laittaa lääkintälätkät takaisin. 

Johtava lämäri palasi. 

- Montako mahtuu? 

- Neljä paaria ja kannelle kymmenen lievää. 

- Ok! 

Tavarat purettiin vaunusta ja sisään työnnettiin neljät paarit. Haavoittuneiden näkeminen vihlaisi mahanpohjassa. Alasella oli myös tst-pelastajan koulutus, ja useita aikaisempia keikkoja, joten hän oli valmistautunut tähän, mutta tietystä tunteesta ei koskaan päässyt irti. 

- Menkää! lääkintämies huusi ja poistui juosten. 

- Pitäkää kiinni! Alanen huusi haavoittuneille. Lääkintäylikersantti oli jäänyt lajittelemaan haavoittuneita seuraavaa keikkaa varten, Silventoinen tarkkailisi haavoittuneita vaunussa. 

 He peruuttivat ja käänsivät vaunun. Samoja jälkiä takaisin. Nyt Alanen ei sulkenut luukkua, kannella oli haavoittuneita, ei hän voisi piiloutua. He pääsivät tien toiselle puolelle kun ensimmäinen kranaatti osui metsikköön jossa he olivat olleet. Perkele, Alanen kirosi. Seuraava keikka on vaikeampi. 

Paluumatka oli ilmeetön. He jättivät haavoittuneet oman komppanian jsp:lle jatkoa varten ja palasivat. 

Sama paikka, asvalttitie. Nyt kurkussakin oli palanen. 

- Pöllö, Myyrä. Pöllö, Myyrä.

- Pöllö. 

- Myyrä. Voidaanko tulla pesälle?

- Pöllö. Voitte, moukari heilui, ei nastoja. 

- Myyrä, kuitti.

Renkaat mönkivät jo kahteen kertaan kynnettyjä jälkiä pitkin. Sama tyyppi oli vastassa.

- Nyt on kiire. Pojat havaitsi dronen tässä päällä. Saatiin se alas mutta kohta tulee varmaan toinen. 

Neljä uutta paaripotilasta ja kymmenen haavoittunutta kannelle. Lääkintäylikersantti laskeutui myös paikalleen. 

Nyt vaunu ehti metsikön reunaan kun kranaatti putosi juuri siihen pusikkoon mihin he olivat piiloutuneet. Salminen nosti kierroksia. MIKUP tärisi. Ajoviima viilensi kasvoja, vaikka nakkipipon alla Alanen hikoili.

Osumat kuulostivat kuin joku olisi lyönyt vasaralla kylkeä. Alanen ei voinut vastata, kansi oli täynnä. Kranaatti osui eteen oikealle, aivan asvalttitien reunaan. Vauhtia oli ojaan tullessa niin paljon, että vaunun keula ampaisi ylös ja Alanen löi päänsä prismoihin. Vaunu lähes lensi ilmassa kuin rampista ja laskeutui toiselle puolelle. Nyt kyljessä kuului pienempiä paukahduksia. Vaunu eteni vääjäämättä näkösuojaan. Alanen vilkaisi taakseen, neljä mustaa myttyä oli jäänyt makaamaan heidän reitilleen. Hän ei voinut kuitenkaan pysähtyä. 

Noin kilometrin ajon jälkeen Alanen pysäytti vaunun ja nousi ulos. Hänen kätensä vapisivat ja jalat tuntuivat tunnottomilta. Kersantti kysyi haavoittuneiden kuntoa, pari oli saanut lisäosumia. Alanen käski lämärit paikkaamaan. Hän kiersi vaunun oikealle puolelle. Kaikissa renkaissa oli reikiä, ilman pakenemisen kuuli. Pumppu yritti pitää ilmanpaineet. Ylempään ponttooniin oli tullut läpäiseviä reikiä, mutta ne olivat pysähtyneet ilmeisesti pääpanssariin. Heitä oli ammuttu raskaalla konekiväärillä ja jollain pienemmällä. Punaisen ristin keskellä oli yksi musta aukko. 

- Martin! Voitko pitää paineet?

- Eiköhän se jaksa!

- Hyvä. Jatketaan! 

He ajoivat loppumatkan. Perillä Alasesta tuntui, kuin hän olisi käynyt juoksemassa maratonin. Vaunu vaatisi korjausta. Sisällä olleet paaripotilaat olivat selvinneet. Neljä kannella ollutta kymmenestä selvisi. 

Alanen huokaisi syvään. Milloin tämä sota loppuisi?

*

Kohtuus

 Konepistoolien rätinä kaikuu lähellä. Puristan pistooliani. Tuijotan hämärässä kellarin oviaukkoa. Sen ovi on tykistötulessa hajonnut kappaleiksi. Meitä ei ole montaa, ehkä viisi. Vain aliupseerilla on konepistooli, muilla kivääri. 

Näen varjojen ilmestyvän oviaukolle. Yksi käsikranaatti, ja olemme vainaita. Kuin nurkkaan ahdistetut rotat. 

Mutta he eivät olekaan kokeneita. Näen ensimmäisen työntyvän sisään, varovasti. Luisevat kasvot korostavat liian isoa kypärää. Epoletit olkapäillä. Toverinsa tulee heti perässä. Tähtään häntä rintaan.

Korvani menevät lukkoon pistoolin paukahduksesta. Sekunnin jäljessä muutkin avaavat tulen. Etummaisena kävellyt poika lysähtää maahan, taaimpana tullut puristaa vaistomaisesti liipaisinta ennen tämän todellisuuden jättämistä. Luodit kipoilevat tiilistä. 

Ketään muuta ei näy. 

- Eteenpäin! huudahdan. - Ottakaa aseet! 

Jos jäämme tänne, seuraavat osaavat koputtaa kranaatilla. 

Suoristautuessani ulkona, pääni viereen iskee luoti. Vastaan tuleen sinne päin ja yritän suojautua. Keskivartaloani vihloo, se ei halua taipua. Muiden tulitus pakottaa venäläiset suojautumaan. 

- Mennään! 

Juoksemme kyyryssä katua eteenpäin. 

- Sturmbannführer, mihin olemme menossa?

- Rautatieasemalle! 

Koska Ronja on siellä, jatkan lausetta päässäni. Kuin hukkuvalla, yhtäkkinen halu elää on sekoittanut pääni. 

Ympärillä maailma hajoaa pieniksi yksittäisiksi tragedioiksi. Tarinoiksi rohkeudesta, pelkuruudesta, uhrautuvuudesta. Kamppailuksi siitä ainoasta, joka meillä on -elämästä - kun puolustuslinjat hajoavat. Sekasorrossa pääsemme eteenpäin. En katso taakseni, en sivuilleni, juoksen vain suojasta suojaan. Mieheni seuraavat, koska eivät ehdi ajatella. Joku näyttää suunnan - vääränkin - ja he seuraavat. 

Tulen asemakadulle. Näen auton. Se on ammuttu seulaksi. Ryntään auton viereen. Muutaman metrin päässä näen vartiomiehen kaatuneen harmaa mytty harteillaan. Ronjan kihara tukka on veressä, suikka tippuneena. Kosketan hänen harteitaan. Tunnen kylmyyden, jäykkyyden. He ovat olleet kuolleita jo useamman tunnin, sillä aikaa kun piilottelin kellarissa. 

- Sturmbannführer! 

Näen Marquardtin juoksevan eteeni. Yleensä nuhteettoman puhdas univormu on pölyinen, suittu tukka sekaisin. Hänellä on kädessään konepistooli. 

- Ryssät ovat tulleet läpi! Meidän täytyy vetäytyä! Sturmbannführer, kuuletteko! Vetäytyä!

Hänen äänensä nousee korkeuksiin, joita en uskonut aikuisen miehen saavuttavan. Hänen silmänsä ovat lasittuneet kuolemanpelosta, sinisiä silmiä ei erota pupillien mustuudesta. 

Tunnen ajan hidastuvan. Olen rauhallinen. 

Olen avaamassa suutani, kun Marquardtin ruumis tärisee. Hänen rintaansa ilmestyy suuria aukkoja. Verta pärskähtää haavoista. Hänen jalkansa pettävät. 

Venäläinen konepistoolimies tähtää minua. Nostan pistoolin ja ammun. Puristan liipaisinta kerta toisensa jälkeen, kunnes se jäykkenee. Jatkan puristamista,  tajuan patruunoiden loppuneen. Venäläinen on kadonnut näkyvistä. Heitän pistoolin sivuun ja ryömin Marquardtin ruumiille. Yllätykseni hän liikkuu vielä. Suu yrittää sanoa jotain, mutta verellä täyttyneet keuhkot eivät anna ilmaa. Revin konepistoolin hänen käsistään. Pakotan rampaa kättäni toimimaan. Ammun sarjan kujia kohti, kompuroin ylös ja juoksen kohti länttä, kohti  puita ja pusikkoa. 

Pääsen viimeisen talon nurkalle, kun tunnen kovan tönäisyn. 

Maailma sammuu. 

En koskaan nähnyt luotia, joka osui. 

*

Sotamiehen laulu

 Minä kannan 

Armeijoita selässäni

Minä olen jalat

Jolla selkäranka päätä kannattelee

Minä kärsin

Kylmyyden

Tunnen nälän kalvavan voiman 

Toisten kangaspalojen vuoksi

Minä juoksen

Ryömin 

Kaivan

Ja teen kaiken uudestaan

Parin metrin takia

Ei minusta lauleta lauluja

Kasvottoman massan osasta

Ei marsalkansauva repussani heilu

Vie turhaa tilaa 

Parilta lisäsukkia

Minulle kukkuroin kärsimystä

Heille katinkullan kiiltoa

Tuhka meille kaikille yhteistä

Vain elämän laulu kaukaista.

Auringonkukkien aika

 Muhevien peltojen maassa

Auringonkukkien aika

Viikatteella kylvetään 

Mitä kaasulla niitettiin 

Kadulla lapsen silmien edessä

Aikuisten maailma

Kuolevien miesten halujen mukaan

Karjaa ajetaan teuraalle

Tikka nakuttaa 

Nakuttaa 

Nakuttaa...

Isoisä keihästään puristaa

Katsoo harmaiden silmien läpi 

Läpi aikojen virtojen 

Kuolema ohi kulkee

Hänelle nyökkää 

Isät hautaavat poikiaan

Narreista tulee johtajia

Johtajista narreja

Vääriä kuninkaita

Oikeita sotilaita

Vanhojen valtakuntien tuhkasta

Kasvaa uusia

Tyhmyys

Välinpitämättömyys

Kaivavat syviä hautoja.

*

Pääskysen laulu

 Laula laulusi, pääskynen
Huuda huutosi, haarainen
Kesän tuloa julista
Alkuja päiviä touon
Vapaiden vetten aikoja
Laineiden laukkaa järvellä

Rauan aika, terän aika
Sotarumpujen kumussa
Muhevien multien mailla
Auringonkukkia kasvaa
Siemen uutta toivoa itää

Mustan auringon alla
Karjalan vaakunainen
Susiloukku sutta saalistaa
Karhun karjuntaa kuuntelee
Lipunkantaja kiertelee
Silmä moukaria ohjailee

Moskova palaa
Meren syleilyyn
Näkki vie omansa

Myrskyä niittävä
Myrskyyn on hukkuva
*

Bayraktar

Miehittäjät tulivat idästä

Formuissa uusissa, koneisto kuosissa

Mut suli heidän aseensa puomilla

Bayraktar

Tankistit puskissa piilee

Keittoa ryystää ja puhaltaa hiileen

Mutta rasva jo paloi ja kiehui jo yli

Bayraktar

Lampaat tulivat idästä

Tehdäkseen utopian Auringon Isästä

Mutta paras paimen on meistä

Bayraktar

Väitteensä aseena huojuu

Tykit ja raketit alkavat puhuu 

Meil viimeinen sana on

Bayraktar

Miliisi avaa keissinsä kuolleista

Ei jälkeä jäljelle jää, syyllistä

Ketä syyttävät kaukana idässä? 

Bayraktar

Halusivat vallata voimalla

Annamme takaisin innolla roimalla

Ryssien rosvot haamuiksi tekee

Bayraktar

Kremlin mulkku propagandaa vääntää

Kansa uskoo mihin vain päänsä kääntää

Nyt uusi on tsaari kun tyhjä on laari

Bayraktar

*

(Vapaa suomennos laulusta Bayraktar) 

Koirat

Juna-asema oli sekasorron vallassa. Siviilit, eri karvaiset sotilasvirkamiehet ja organisaatioiden jäsenet yrittivät päästä harvoihin juniin. Juna vei turvaan, teräksiset raiteet olivat nopean elämän ja hitaan, pölyisen kuoleman välissä. Kenttäsantarmit yrittivät pitää järjestystä yllä, mutta heitä oli liian harvassa, ja kuolemanpelko ylitti pamppujen ja kiväärinperien pelon. 

Kysyin Hauptsturmführer Marquardtilta, mikä oli junamme numero. Kovasti SS-valtakunnanjohtajaa muistuttava Marquardt pläräili kansioitaan. Hän ilmoitti junan numeron, ja nopealla vilkaisulla näin, ettei se seissyt asemalla. 

- Toivottavasti se vielä tulee, virkahdin enemmän itselleni kuin Hauptsturmführerille. 

- Varmasti, Sturmbannführer! Reichsbahn ei koskaan petä, hän sanoi ja virnisti leveästi. 

Jätin Hauptsturmführerin optimismin omaan arvoonsa. Mies oli tehokas byrokraatti mutta muuttui valkeaksi ruumiideen äärellä. Hänen lähin taistelukokemuksensa oli ollut ilmapommitus kadettikoulussa. 

Kuuntelin kaukaa kantautuvaa jyrinää. Vilkaisin rannekelloani. Krapulani oli hirvittävä, taskumatti tyhjä. Pervitiniä oli vielä, onneksi. Mutta kaikesta huolimatta tunsin itseni rauhallisemmaksi, mitä voimakkaammaksi ukkonen vyöryi. Näin sotapoliisien ja siviilien vilkuilevan hermostuneena itään. 

He pelkäsivät myrskyä, sen ulvontaa ja repivää ääntä. He olivat eläneet vain auringonpaisteessa, seisoen hiekan päällä. Mutta myrsky muuttaisi hiekan upottavaksi. Mitä painavammalla kuormalla siinä seisoi, sitä enemmän uppoaisi. 

- Hajauttakaa ajoneuvot ja järjestäkää ilmasuojat, käskin Hauptsturmführeriä. 

- Mutta Sturmbannführer, ajoneuvot ovat jo odottamassa junaan lastausta. Se voi saapua hetkenä minä hyvänsä... 

- Tehkää kuten käsken! karjahdin. Marquardt säpsähti ja otti vaistomaisen asennon. En jäänyt seisoskelemaan vaan raivasin tieni tungoksessa virka-autolleni. 

Sotamies otti asennon. Hän oli päälle neljänkymmenen, tumma sänki kasvoillaan. Entinen väkivaltarikollinen. Olin ollut epäileväinen, mutta hän oli osoittautunut luotettavaksi. Heilautin kättäni ja avasin oven. 

Ronja heräsi. Hän oli pukeutunut SS-Hilferinnen univormuun. Marquardt oli yrittänyt varovasti protestoida Ronjan mukaanottoa, mutta olin ohittanut kommentin. Hauptsturmführer oli punastunut ja mennyt täysin hämilleen Ronjan tullessa paikalle. Marquardt vaikutti olevan ainoa poikkeus upseereiden joukossa, joka ei ollut hankkinut itselleen naista. 

Avasin matka-arkun ja nostin sieltä pistoolikotelon. Olin säilyttänyt Berliinin-aikaisen pistoolini, olinhan ostanut sen omilla rahoillani. Tarkistin, että Waltherissa oli täysi lipas paikoillaan, ja että varalipas oli myös täynnä. Ojensin kotelon Ronjalle. 

- Laita tämä vyöllesi. 

Hän kysyi miksi mutta ihmettelystään huolimatta pujotti kotelon paikoilleen. Katsoin häntä silmiin, pidin hetken kädestä kiinni ja nousin ulos. 

En pystynyt pukemaan tunnetta sanoiksi, kuten useimmiten kävi. Joku sanoi sisälläni, että myrsky olisi pian päällämme. 

- Puolustatte tätä autoa sisältöineen henkenne uhalla, sanoin sotamiehelle. Hänen tummat silmänsä olivat ilmeettömät ja hän vain nyökkäsi. 

Nousin yhden kuorma-auton lavalle ja tarkastelin ympäristöä. Krapulani aiheuttama päänsärky oli väistymässä taka-alalle. Juna-asema oli erillään pienestä kaupungista. Minkäänlaisia puolustusasemia ei ollut rakennettu. Harva oli uskonut rintaman koskaan tulevan sen porteille. Pohjoisessa oli kuitenkin raiteiden solmukohta, jonka vihollinen haluaisi haltuunsa. 

Yksikään itseäänkunnioittava komentaja ei jättäisi sivustojaan varmistamatta. 

Siksi seisoin ja yritin nähdä maiseman viholliseni silmien mukaan. Näin lihavan maalin kolmessa höyryveturissa ja täydessä ratapihassa. Näin olemattoman puolustuksen ja taisteluarvoltaan kyseenalaiset puolustajat. 

Länteen oli vain mittaamaton aro, johon pakeneminen jalkapelillä olisi kuolemantuomio. 

Etsin käsiini Scharführer Moriksen. Pitkä ja rokonarpinen liettualainen oli yksi pystyvimpiä sotilaitani. Hänet oli liitetty yksikkööni, kun sirpale oli rampauttanut hänen vasemman kätensä. Käskin hänet kolmen muun miehen kanssa ottaa Kübelwagen radioineen ja ajaa pohjoiseen tarkistamaan solmukohdan tilanne. Raportointi suoraan minulle. Morris lähti innokkaana matkaan. 

Kävelin seuraavaksi radistin luo ja kysyin, oliko päämajasta tullut viestiä. 

- Eipä tietenkään, tuhahdin, kun radisti puisteli päätään. Divisioonan päämaja oli sekasorrossa kun punainen moukari oli tullut vaatimaan tilipäivää. 

- Ilmavaara! huuto kaikui ja käsikäyttöinen sireeni ulvahti. Nostin katseeni taivaalle. Etsin liikettä, mustia pisteitä. Valkoisten pilvien luona näin pisteiden kääntyvän alaspäin. Kirottua. Syöksypommittajia. 

Matalalennossa kiitävä hävittäjä kuitenkin ehti ensin. Sen tähtimoottorit löivät tulta yhdessä konetykkien kanssa. Pakkautuneesta väkijoukosta kuului kirkaisuja, mutta ne peittyivät paukkeeseen. Valojuovat jättivät jälkeensä savuvanoja ja kimpoilivat maasta takaisin taivaalle. Yksinäinen ilmatorjuntatykki aloitti paukutuksensa, mutta auttamatta liian myöhään. 

Heittäydyin matalaksi. Syöksypommittajien kylvämät kuolonmunat hajottivat taloja kuin tuulenpuuska voikukan höytyviä. Yksi kolmesta veturista sai osuman. Korkeapaineinen kattila päästi kuumaa höyryä ulos valtaisalla huokauksella kuin kuoleva härkä. Alle jääneet toivoivat kuolleensa räjähdyksessä. 

Nousin kuulematta. Pommit olivat sytyttäneet osan kaupungin taloista tuleen, niistä tuleva savu peitti näkyvyyttä. Suppuun ajetuissa ajoneuvoissa oli reikiä, osa paloi kun vuotavat polttoainetankit olivat syttyneet. Aseman ympärillä makasi myttyjä. Osa liikkui, osa nousi, mutta moni jäi paikoilleen. 

Hoipertelin ilmatorjuntatykin luo. Sen nuoret poikaset liian isoissa vaatteissaan katsoivat minua pelokkaina. Tajusin sekasorron keskellä, ettei ketään muuta ollut. Jonkun piti ottaa ohjat, ja se joku olin minä. 

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin olevani elossa. Selvänä. 

- Lääkintämiehet! karjuin. - Lääkintämiehet! Auttakaa haavottuneita! Johtajat kokoon! 

Huutoni vaikutti hitaasti, mutta vaikutti kuitenkin. Sekasorron keskellä sotilaat kokoontuivat johtajiensa ympärille. Siviilit säntäilivät ja haahuilivat ympäriinsä univormuisten saarekkeiden keskellä. 

Harpoin juna-aseman edustalla etsien silmiini jotakuta upseeria adjutantikseni. Armeijan nuori Oberleutnant oli herännyt toimintaan. Valitsin hänet. 

- Oberleutnant! 

- Herr Sturmbannführer!

- Joukot kuuluvat komentooni! Siirtäkää ajoneuvot ilmasuojaan, ja kerätkää siviileistä työkomennuskunta! Toimikaa! 

Oberleutnant ei kysellyt. Kun rattaat alkoivat hitaasti pyöriä, aloin muistella taktiikan oppikirjoja. Meidän tulisi valmistella murroksia, joilla kanavoitaisiin vihollisen etenemistä tulialueille. Aikaa oli vähän ja työtä paljon. Meidän tulisi pysäyttää ensimmäinen aalto, voittaa aikaa. 

- Marquardt! Marquardt! huutelin. Kalvennut Hauptsturmführer asteli paikalle. 

- Käskekää pataljoona puolustusasemiin, suuntana itä ja pohjoinen. Järjestän muun puolustuksen kuntoon. 

Käännyin ja juoksin radistin luokse. 

- Onko ilmoituksia Morsilta? 

Radisti kertoi Morsin havainneen neuvostojoukkojen tiedustelijoita ja maataistelukoneita. Tiet olivat täynnä sotilaita ja pakolaisia, jotka olivat helppoja maaleja. Annoin käskyn välitettäväksi: pysykää paikoillanne, välttäkää kontaktia, raportoikaa. Seuraavaksi käskin lähettää esikuntaan viestin: pitäisimme solmukohdan eteläistä suuntaa hallussamme niin pitkään kuin voimme, mutta tarvitsisimme vahvistuksia. 

Toivoni oli vastahyökkäyksessä, joka käyttäisi sijaintiamme ponnahduslautana koukkaukseen. En tiennyt koko armeijakunnan tilannetta, mutta divisioonan päämajan hiljaisuus oli huono merkki. 

Oberleutnant käveli luokseni, mukanaan muutama todtilainen. Käskin aloittaa murrosteiden rakentamisen, romua löytyisi varmasti pommituksen jäjiltä. Pataljoonani suojaisi rakennustöitä. Aika mitattiin tunneissa. Oberleutnant nyökkäsi ja miehet lähtivät käskyjä huutaen täyttämään tehtävää. 

Meitä ei tapettaisi kuin koiria.

*

Vuoret

Näen vuoriston mielessäni

Pölyisten kukkuloiden jonot

Aamuauringon lämmittävissä säteissä

Yön kylmyyden raudan ympärillä

Koptereiden välkkyvät lavat

Minareetin huutojen kutsut

Miksi

Minä 

Sitä en tiedä

Ehkä kerran seisonut

Tuolla kaukaisuudessa

Kerran niistä monista

Ajan pitkässä virrassa

Maailmankellon hiljaisessa kumussa

Ehkä löydän vanhan hautani

Valkoisten luiden kokoelman

Kallionkoloon vaipuneena. 

*

Tšetsenian vuoret

Pakkanen jalat jäätää

Tuuli poskia pistelee

Saappaan alla upottava hanki

Kädessä Kalashnikovi

Kuolema joka näreen alla

Miinoja askelilla

Mustien numeroiden rivit

Valkoisten ristien joukko-osastossa

Tänään tässä, 

Huomenna poissa

Nälässä, kylmässä

Vain pelossa on totuuden siemen

Tšetsenian vuorilla kulkiessa

*

Myrskynniittäjä

Seisoin paikoillani elokuun lämmössä puhtaassa, tärkätyssä Sturmbannführerin lomaunivormussani. Ilmassa leijui edelleen palaneen haju. Papin ääni kantoi ihmisjoukossa juuri ja juuri. 

Tuijotin pitkiä rivejä, joissa maata oli käännetty. Yhdessä niistä makasi äitini ja isäni. Tai se mitä heistä oli jäljellä. 

Pappi pauhasi kuinka brittien brutaali ja barbaarinen teko tultaisiin tuomitsemaan kaikkivaltiaan taholta, kuinka hänen voimansa johdattaisi aseemme voittoon. Hänen rinnallaan seisoi paikallinen Gauleiter kultaisen ruskeassa univormussaan ja muita puoluevirkailijoita. 

Papin puheen aikana mielessäni vaelteli kuvia samanlaisista haudoista. Ampumakäskyistä, kajahtelevista laukauksista. Palavista ruumiskasoista, kun pellot alkoivat täyttyä. Pitkistä vaunuletkoista, kun emme ehtineet tappaa tarpeeksi nopeasti. 

- Se, joka kylvää tuulta, niittää myrskyä! oli papin viimeinen lause. 

Mutta kuka olikaan kylväjä ja kuka niittäjä? 

Hoipertelin poistuvan ihmismassan joukossa. Osa oli jäänyt laskemaan kukkia.

Mutta eivät kuolleet kukkia tarvitse. 

 

Avasin taskumatin ja otin pitkän ryypyn. Konjakki oli liki kuumaa. Hikoilutti. Heitin suuhuni pari Pervitiniä ja yritin huuhtoa niitä konjakilla. Suuni oli silti nahkea. 

Kävelin kohti rautatieasemaa. Lomani riitti lähinnä Hampurissa käymiseen ja kääntymiseen. Talojen rauniot ja puut törröttivät mustina, kuin huonosti haudattujen ruumiiden kädet kohti pilvetöntä taivasta. 

Aloin olla asiantuntija. 

Asemalla istahdin penkille odottamaan seuraavaa junaa. Kuumuudessa yritin imeä viimeisiä pisaroita taskumattini pohjilta, mutta en onnistunut. 

Harmaahapsinen ukko linkkasi luokseni. Hän ojensi pulloa. 

- Kelpaako, Sturmbannführer? 

Hymähdin. Mutta rutikuiva suuni päätti toisin, ja ojensin käteni. Aine oli tuimaa, kotipolttoista. 

- Hautajaisissa? ukko kysyi ja viittasi peukalollaan olkansa yli. 

Nyökkäsin. 

- Mä oli silloin yövahdissa, ukko kähisi. - Jumalauta, mikä tulipatsas. Näky ihan perkuleen hyvin pimmeessä yös. Mutta se kuumuus! Tuntu mone kilsa päähä, saatana melkein vähänenki tukka paloi päästä. Emmää sellaista oo koskaa aiemmin kokenu, ees edellises soas. 

- Missä olitte? kysyin lähinnä refleksinä kuin tosissaan kiinnostuneena. 

- Voi mää ehi olla mones paikas. Ypres, Somme, mitä näitä ny oli. Koko aja helveti kylmä, märkää ja täitä. Ja ruummita, niit riitti. 

- Sittenhän tiedätte miltä ruumishauta haisee, naurahdin. 

- Se haju, jumalauta, se haju... ja ne rotat. Monasti näytti et koko kalmo liikkuu ku ne kalus mitä ikinä liharieppeit siin oli jälellä. Kauhia sota. Mut ei tää uuskaa sen pareelta tunnu. 

Otin pitkän ryypyn. 

- Tietäisittepä, sain köhäistyä. 

Ronja oli itkenyt enemmän kuin minä kuullessaan vanhempieni kuolleen. Nainen, joka oli nähnyt ystäviensä, sisarustensa ja vanhempiensa kuolevan sotilaidemme käsissä, itki teloittajan niittäessä vihdoinkin myrskyä. 

Ilmahälytys alkoi ulvoa. Siviilit ja kotirintamasotilaat juoksivat kuka minnekin, mutta minä ja ukko jäimme. Ilmatorjunnan jytinä kantoi tännekin. Amerikkalaiset, totesimme. 

Vanhat jänikset eivät enää säiky. 

*

Kelvoton

Minä koetin

Niin kovasti koetin

Mut' on tehty toiset

Soan työtä tekemään

Kunniaa rinnassaan kantamaan

Hermoheikko

Tasapainoton hörhö

Ei ole sotilaaksi

On vain haudantäytteeksi.

*

Pääkallo

Tuijotin ulos likaisesta ikkunasta. Alhaalla kuului kolinaa, askelia. Veturin vihellys sen lähtiessä asemalta. Imin Junostani sauhun ja puhalsin savurinkulan.

- Tarvitsen uudet sukkahousut. Nämä ovat nuhjuiset, reikiä täynnä. 

Käännyin katsomaan Ronjaa. Hänellä oli roomalainen nenä ja leveät kasvot. Hänen ihonsa oli tummempi kuin berliiniläisten daamien, hiukset olivat mustat ja luonnollisesti kiharat. Huulensa hän oli maalannut tummanpunaisella, liki mustalla värillä. Hän katsoi minua ja hymyili. Poskille nousivat hymykuopat, valkoiset, virheettömät hampaat vilkkuivat paksujen huulien takaa. Vihreät silmät välkähtivät ulkoa tulevassa valossa. 

Hän oli kaunis, vaikka juutalainen. 

Hymyilin, vinosti, kuten minulla oli tapana. Takkini roikkui vastapäisellä penkillä. Puhdas, räätälin sovittama. Kauluksessa loisti kaksi hopeista riimua ja neljä neliötä. Koppalakkini Kuolema tuijotti minua eteisen naulakon hämärästä. 

Olin haavoittunut keväällä. Vammat olivat kehittyneet odotettua vakavammiksi pitkän kuljetuksen ja puutteellisen hygienian takia. Vasen käteni oli käytännössä rampa, ja keskivartaloni arvet estivät kunnollisen kumartumisen. Minut oltiin passittamassa invalidina pois palveluksesta, kunnes sain uuden käskyn perjantai-iltana: minun tuli ilmoittautua maanantaina klo 0900 SS-Obergruppenfuhrer Jeckelnille, noin 500 km päässä olinpaikastani. Kivuliaan ja rasittavan matkan jälkeen olin ilmoittautunut Obergruppenfuhrerille. Hän oli määrännyt, että otan komentooni Sonderkommando 4c:n, jonka entinen komentaja oli onnistunut alkoholisoimaan itsensä toimintakelvottomaksi. 

Olin toiminut pestissäni kolmisen kuukautta. Ymmärsin nyt hyvin edeltäjääni. Nytkin edessäni pöydällä kutsui puolityhjä konjakkipullo. Se ja morfiini pitivät minut jotenkuten järjissäni. 

Ja Ronja. 

Hän ei ollut ainoa tapaus lajissaan. Monilla Sonderkommandon miehillä oli vastaava "patja-juutalainen" kuten heitä nimitettiin. Eikä tämä ollut Ronjalle ensimmäinen kerta. Aiemmin hän oli ollut paikallisen SA-komendantin, mutta mies oli siirretty etulinjatehtäviin. Ronja oli ollut vähällä joutua kaivamaan omaa hautaansa, kuten niin monet heikäläiset. Mutta olin pitänyt hänestä ja säästänyt. 

Ronja oli taiteilija, opiskellut sitä ihan yliopistossa. Asunto oli täynnä hänen maalauksiaan. Asunto oli minun, mutta hän täällä asui. Upseerina, vieläpä yksikön komentajana, sain erivapauksia. 

Sonderkommando koostui sekalaisesta sakista. Osa oli vanhoja poliiseja, osa oli entisiä pikkurikollisia. Osa, kuten minä, olimme invalidisoituneet ja muuttuneet käyttökelvolttomiksi. Paitsi teloittajina. 

Komentajan tehtäväni oli olla lähinnä kumileimaisin. Hauptsturmfuhrer Marquardt toimitti juoksevat asiat. Pääasiassa muona- ammus- ja varustetilannetta, lomia, sairastuneita, haavoittuneita, kurinpitotoimia. Joskus OKW lähetti vaatimuksen uudesta juutalaiskiintiöstä. Joskus OKH. Joskus paikallinen Gauleiter antoi listoja pidätettävistä. Listoja, listoja ja lisää listoja. Milloin ammuttavaksi, milloin pakkotyöhön, milloin värvättäväksi. Erilaisilla virastoilla tuntui olevan loputon nälkä ihmismateriaalille. Toisinaan saimme noottia, ettemme olleet saavuttaneet kiintiöitä. Mutta mistä olisimme yhtäkkiä polkaisseet kaikki ne ihmiset? Tynnyri alkoi olla tyhjä. Kaupungin kaduilla väki väheni ja liikenne hiljeni sitä mukaa mitä enemmän listoja saimme. Loppuviimein vanhat mummot ja papatkin kelpasivat. Berliinissä joku oli herännyt viimein armottomaan työntekijöiden puutteeseen. Olisin halunnut lähettää vastauksena: "ne on jo ammuttu". 

Tasaisin väliajoin juoksimme pusikkoja ja rautateiden viertä partisaanijahdissa. Erityisesti jos raiteet oli taas räjäytetty. Mukana oli Schutzmannschaftia, Sicherungia, Landesschutzen Ostia. Erilaisia takalinjojen yksiköitä ja niiden esikuntia oli pilvin pimein. Rautateilläkin oli omat joukkonsa. Entä sitten kansallisuudet. Volkdeutscheja, RONA-yksiköitä. Kirgiisejä, kaukaasialaisia, georgialaisia, ranskalaisia, slovakkeja, usulmaaneja, virolaisia, tšekkejä, venäläisiä, ukrainalaisia. Varsinainen kansojen sekamelska. Ja samaan aikaan saimme listoja joissa käskettiin ampua tai toimittaa väkeä pakkotyöhön arjalaisuuden nimissä. 

Partisaanijahti oli tylsää ja samalla vaarallista. Metsiin ja soille olisi voinut kadottaa divisioonia. Miinoja ja räjähtämättömiä lojui siellä täällä. Yleensä tyydyin istumaan autossa, adjutanttinani täysi pullo. Annoin innokkaimpien kuolla. 

Katselin Ronjaa, joka aloitti tyypillisen touhunsa. Hänen kauniissa kasvoissaan näin läpikuultavan, hopeisen Kuoleman. Kannoin sitä joka päivä. Kuolemaa. Näin sen niiden harvojen ihmisten kasvoilla, jotka olivat vielä elossa. Mitä syvemmälle tuijotin Kuoleman silmiin, sitä enemmän näin itseni. Sen mielettömän virneen antaessani armonlaukausta nuorelle juutalaispojalle joka itki äitiään pehmonalleaan rintaansa puristaen, veren tahrimaa pehmolelua jonka ystävällinen hymy ei hyytynyt. Antaessani hirttokäskyn ja köyden kiristyessä, kun sätkivät ruumiit laskivat alleen ja vanha väkivaltarikollinen hymyili luukunkahvassa. 

Oliko naisissa jokin outo voima, joka piti heidät kiinni elämässä? Aivan kuin he eivät olisi huomanneet Kuoleman vieneen viikatteella kaiken elämän. He vain huolehtivat pesästään. Eikö Ronjakaan tajunnut? Vai ehkä hän tajusi ja juuri siksi teki niinkuin teki? Huolimatta siitä että joku päivä hänen nimensä saattaisi olla listassa, minun osoitteessani. Ja raudoitetut saappaat saattaisivat kolahdella porraskäytävää ylös. Ronja luultavasti huutaisi, itkisi olevansa komentajan naisystävä. Ehkä miehet raiskaisivat hänet ennen heittämistään auton lavalle. Ronja seisoisi kuopan reunalla, itkien. Niin, kuopan, sillä ei sisintä koskettanutta voi kiduttaa vaan armahtaa. Palaisin asuntoon ja hiljaisuuteen. Ronjan tavarat olisivat viellä siellä, hänen taulunsa, hänen hajunsa. Ja minä itkisin, itkisin kuten vain Kuolema voi itkeä. 

Tämä sota oli pian loppu. Kaikki, kaikki oli pian loppu. Näin itseäni kymmenen vuotta nuorempien Sturmbannfuhrereiden kulkevan lomillaan, rautaristien helähdellessä heidän naurusta kohoavien aataminomenoidensa alla. Asetakki roikkuen liian luisevien hartioiden yllä. Ja silti vielä heitäkin nuoremmat sotamiehet puhuivat papoista, vaareista, vanhoista jäniksistä. Ja me, jotka olimme nähneet, katsoimme heitä välinpitämättöminä. Ja he palaisivat kuten mekin, seuraaville lomilleen, katsoen kuten me katsoimme. Välinpitämättöminä, vanhoina jäniksinä, seisoen jähmettyneinä autonvaloissa. Me olimme Kuolema, mutta me odotimme kuolemaa kuten kaikki muutkin. 

Kumosin täyden lasin. Konjakki valui suupieltäni pitkin. Kaivoin tupakkakotelostani pari pilleriä ja pureskelin ne suussani. Huuhdoin suuta kuivattavan jauheen alas lopulla konjakilla, pullosta. Nousin ja asetuin sängylle makaamaan, kädet rintani päälle. 

Vain Kuolema voi nukkua rauhassa.