Kaatuneen malja

 Keväinen aamu tuntui hieman kolealta. Kosteus oli tiivistynyt pinnoille ja lehtiin. Kersantti Alanen nousi ylös kosteasta makuupussistaan ja suuntasi hoiperrellen tyhjentämään rakkoaan. Toimituksen jälkeen hän vilkaisi kelloaan: 0407.

Käytyään potkimassa korpraali Salmisen hereille, Alanen pesi hampaansa. Linnut lauloivat, koivut ja ruoho tuoksuivat. Jossain kaukana jylisi.

Aivan kuin sotaa ei olisi ollutkaan.

He  keittelivät trangiassa kuumaa vettä ja söivät kuivamuonia sissipakkauksesta. Pikakahvin voimalla Alanen harppoi komentopaikalle kuulemaan päivän epistolaa. Evakuointivaunun johtana hän kuului suoraan komppanianvääpelin alaisuuteen.

Komppanianvääpeli, jo lähemmäs kuusikymppinen, kalju ja yrmy yliluutnantti murahti huomenet. Alanen ja yliluutnantti Pora eivät tulleet kovin hyvin juttuun. Alasesta tuntui, että Pora rakasti huomauttaa pikkuasioista ja etsimällä etsi virheitä voidakseen vittuilla niistä. Kuitenkin mies itse oli varsinainen häseltäjä, eikä paineensietokyky ollut ihan sitä luokkaa mitä kapiaiselta olisi voinut luulla löytyvän. Pora oli toiminut koko uransa RUK:n kouluttajana.


"Noni. Aletaas. Annan käskyn" Pora totesi ja odotti, jotta Alanen saisi kaivettua muistiinpanovälineet esiin.

"Tilanne: vihollinen on iskenyt Pataljoona 72:n asemiin raskaalla tykistöllä, siellä on paljon haavoittuneita, jotka pitää saada evakuoitua. Meidän pataljoonamme on käsketty avustaa evakuoinnissa. Vihollisella on aktiivista lennokkitiedustelua alueella.

Tehtävä: otatte komentoonne pataljoonan kaksi muuta evakuointivaunua ja lähdette reittiä Y23-U43-I67-K07 evakuointipisteelle, johon on järjestetty opastus risteyksestä K07. Viette heidät prikaatin joukkosidontapaikalle reittiä K07-L18-L5-J45. Risteyksestä J45 on taas järjestetty opastus. Ette luultavasti saa kerralla kaikkia, vaatii useamman ajon. Lähtövalmius on oltava klo 0600.

Tankkauspiste on L18 kääntyessä suuntaan L20, sielläkin lienee opastus.

Kysyttävää?"

Alanen kertasi nopeasti käskyn. "Onko kenties muiden komppanioiden evakuointivaunuja informoitu tehtävästä?"

"Ovat, tietysti!" Pora tiuskaisi. "Ne oottaa teitä Y23:ssa. Kunhan saatte itsenne sinne paikalle."

"Niin. Aivan."

Alanen poistui huoltojoukkueen keittiökatoksen kautta ja nappasi mukaansa pikkupurtavaa. Päivästä voisi tulla pitkä.

---

Kellon ollessa suunnilleen kuuden aikoihin, 3. komppanian vaunu ajoi paikalle. Alanen oli ajattanut vaununsa ilmasuojaan. 2. komppanian vaunu oli tullut puolisen tuntia sitten. Kolmosta saatiin odotella. He sopivat käytettävät radiotaajuudet ja Alasen käsimerkistä kolonna lähti liikkeelle.

Pataljoona 72 ei sanonut Alasella sinänsä mitään, mutta hän päätteli sen olevan yksi monista paikallispuolustuspataljoonista. Ilmeisesti se oli suojaamassa pohjoista sivustaa. Mitä lähemmäs etulinjaa he tulivat, sitä enemmän tienvarsilla näkyi tuhottua kalustoa, kraattereita, palanutta metsää. Ajoittain oli työkomennuskuntia, jotka yrittivät pitää tiet kunnossa.

Lähestyessään risteystä puska liikahti tien varressa. Melkein kokonaan oksiin naamioitunut sotilas raahusti vaunun viereen. Alanen karjui käskynsä moottorin höplötystä vasten. Parrasta reserviläiseksi tunnistettava sotilas viittoi kädellään oikealle. Nyt vasta Alanen huomasi, että sieltä mistä sotilas oli tullut oli naamioitu potero jonka reunalla toinen piti heitä kessillä piikillä.

Nämä eivät pelleilleet.

Sidontapaikalla heidät ohjattiin valmiiksi ilmasuojiin. Alanen ja muut vaununjohtajat hyppivät ulos. Koneet pidettiin käynnissä.

Matkaa oli satakunta metriä lääkintäteltoille. Polun varressa oli mustilla roskasäkeillä peitettyjä ja havuilla naamioituja rivejä.

Alanen nielaisi. Ei siihen koskaan tottunut.

Silmälasipäinen, hontelo ja kiharatukkainen lääkintäupseeri otti heidät vastaan.

"Kranaatinheitinjoukkue sai pahimman iskun, meni melkein koko joukkue kerralla. Matkaa on sen verta että pakko aloittaa helpommista, muuten niistä tulee punaisia ennen kuin ehditte muiden kanssa perille. Punaisia on paljon, mutta pitää priorisoida."

Pitkä, kalju yliluutnantti hoiperteli vastaan. Hänellä oli pää siteissä, samoin toisen käsi.

"En mä tarvii evakuointia, pysyn hengissä, viekää nuo muut eka!" hän jylisi.

"Meidän täytyy..."

"Paskat, viekää muut eka, mä voin tulla viimesenä! En jätä jätkiä tähän!"

Lääkintäupseeri puri huultaan mutta antoi periksi.

Jääkärijoukkueetkin olivat ottaneet osumaa, mutta pahiten oli osunut krh:on.

Lääkintämiehet kantoivat ja avustivat haavoittuneita vaunuja kohti. Piti toimia nopeasti, ettei vaunujen läsnäolo paljastaisi paikkaa eikä haavoittuneiden tila kävisi kriittiseksi.

Ollessaan lähdössä Alanen huomasi pitkän upseerin kumartuvan erään punalaputetun, maassa makaavan haavoittuneen viereen.

"Veijanen, mikä olo?"

Alanen pysähtyi ja katsoi tarkemmin.

Haavoittuneen lonkka oli kääritty kokonaan harsoon. Hänen päänsä silmiä myöten oli myös harsotettu, kuten myös  kädet ja käsivarret. Suupielestä oli valunut verta, joka oli kuivunut mustiksi kokkareiksi.

Hänen päälleen oli levitetty repalainen asepuku, jonka rinnassa oli yksi väkänen ja osittain repeytynyt nimikyltti.

Alanen tunnisti. Veijanen oli hänen ja Salmisen yhteinen armeijakaveri. Vaikkei miestä enää ollutkaan tunnistaa.

Suu avautui, mutta sieltä pääsi vain kähinää.

"Ei tartte puhua jos et pysty" yliluutnantti sanoi ja taputti  varovasti ainoaa ehjää kohtaa kädestä. "Kohta pääset hoitoon."

Alasen päässä kohisi. Hän nieli mutta suu oli kuiva.

"Mennäänkö?" Alanen kuuli takaansa tiukalla, heleällä äänellä. Nuori naisalikersantti seisoi hänen edessään ja vaikutti olevan täysin irti tästä maailmasta.

"Ah, joo, mmm, joo, niin, aivan. Mennään."

"Mä tuun teiän mukaan kattoon tilannetta."

Alanen nyökkäsi ja harppoi vaunulle.

He lähtivät saman tien ajamaan kohti prikaatin jiiäspeetä.

Alasella oli nyt henkilökohtainenkin syy kiirehtiä.

---
Pora oli ollut oikeassa. Parikaan keikkaa ei riittäisi. Alanen ohjasi vaunuletkan parasta mahdollista vauhtia pitkin teitä. Jiiäspeellä asiat sujuivat vauhdikkaasti. Toisellakin kerralla lastattiin keskivaikeasti haavoittuneita, sillä heitä oli eniten. Lievästi haavoittuneet oli lähetetty jo takaisin linjaan. Pitkä yliluutnantti järjesti taas näytöksen vaatien, että punalappuiset vietäisiin seuraavaksi. Mutta tähän lääkintäupseeri ei taipunut.

Palatessaan viimeiselle kierrokselle Alanen huomasi, että puolet punalappsuisista oli viety pois. Mustien säkkien rivi oli saanut toisen.

Yliluutnantti oli hiljentynyt. Hän nilkutti vaunua kohti.

"Anteeksi", Alanen kysyi. "Missä Veijanen?"

Yliluutnantti kääntyi. Hän nyökkäsi kohti mustien säkkien riviä. Sen jälkeen hän käveli vaunulle.

Alanen nielaisi.

---
Tankattuaan ja pestyään vaunut - veri ja muut kehon eritteet loivat sinne helposti kalman hajun - Alanen ja Salminen palasivat takaisin komppaniaansa.

Komentopaikalla kapteeni Nirri otti Alasen vastaan.

"Teitte hyvää työtä. Johditte evakuointijoukkuetta tehokkaasti. Asento! Ylennän teidät tällä päivämäärällä ylikersantiksi. Onneksi olkoon! Ja koska vaunussa kukaan ei ole toista parempi, niin ylennän korpraali Salmisen alikersantiksi. Lepo! Toimittakaa Salmiselle lisäraudat. Saatte myös ylimääräisen kuntoisuusloman. Voitte poistua."

Salminen ilostui toisista natsoista. Hän nosti teekuppia ja toivotti pitkää ikää. Alanen punnitsi mitä kertoisi. Hän kuitenkin päätti olla rehellinen.

Salmisen iloinen tuuli vaihtui epäuskoon, sitten suruun.

He nostivat yhdessä kaatuneen maljan.

*

Tomorrow

A man opened the door. He stepped outside. He started walking. Sun shined hot and unforgiving above his head. It was January.

He gasped his lungs full of air. Birches and other trees smelled. For a second he was back in memories of past, memories of his youth. But then it was gone. When the man was young, spring was long. Now, there was no spring. There was just summer.

Everything has changed, the man thought. And at the same time, nothing has.

He walked past couple of communal park bots. They slowed down until he was far enough. Then they continued their eternal labour.

Morning was silent. Only few people bothered to stick their heads outside at this time of day. Sweat glittered at man's forehead. I'm not young, the man sighed.

At the office athmosphere was convenient. The man walked to his work room through green corridors. Sound of running water echoed at the background.

- Good morning, Sir.

- Good morning, James, the man greeted his humanoid servant awkwardly. He had never been very keen about humanoid servants. They looked too much of human but they still had something that creeped him. Tell me being old fashioned, the man thought.

James - yes, his or its name was jokingly selected to be James - stood still for a moment.

- What do you want to do, Sir?

- How's it been going, James? In the production, I mean.

- Very well indeed, Sir. According to SUPROMA*, they have exceeded the goal by 13,5 percent. Machines run hot, if you may, Sir.

(*Supervision of PROduction MAnagement)

The man nodded.

- How about design? Have the drawings for a new solar panel factory been checked?

- Of course, Sir. AIDEMA* reports they have done all the drawings and calculations for the materials. They are waiting for your approval of bill of materials to order them.

(*Artificial Intelligence for Design and Manufacturing).

- Let's do that out of the way, shall we, James?

- Naturally, Sir.

The man approved further actions. Basically his work for this day was done. All the procedures runned automatically and pretty smoothly. The man remembered times when he was an young engineer and all the drawings and calculations had to be made manually. Nowadays... AI optimized far better than any man could, it was able to handle thousands of different criterias at the same time.

- What do you want to do next, Sir?

- If you don't mind to bring me a energy drink, James. As cold as you can.

James nodded. - But of course, Sir.

The man sinked into his chair. He had asked James to bring the drink just to be left alone. James was polite...but it wasn't a human being. It was just a collection of steel, wires and batteries. It was very good at pretending to be a man, but still it just...wasn't.

There was couple of ways of achieving intelligent behaviour. Some, like communal park bots, utilized older technology in form of hive mind. They were designed at the time when batteries lacked behind the evolution of computational power. So in order to save batteries in a single machines, designers created 'cloud mind' where all the computation was divided between all the machines. It made them pretty smart and was enough for the simple tasks those machines had to do.

James was a different kind of bot. It utilized leaps in  quantum technology. First time in history designers were able to incorporated such a computational power in so small package. James was able to learn much faster than any bot before it. In part it was thanks to AI that designers created to build a language. Machine created a language for machines. Nobody knew exactly why it worked, but it did.

This had created new problems for the mankind. In a way it was ironical. First time in history you could do so much with so little effort. First time in history there was so little famine, so few diseases and wars. But at the same time humankind swelled in its own existential crisis.

It had nothing to do.

You could think new scale of freedom would have been a bless, but for many it was a curse. Some ripped themselves of the society and moved to live in the wilds. Sort of.

We don't know what to do with all the wealth, the man wondered. Creational work was very demanding for human psyche. Compared to AI humans looked like childish chimpanzees. Full of emotions and irrationalities.

One example the man remembered was couple a years ago when there was a war between Brazil and United States. Former utilized a secret weapon: AI management system for middle operational level. In simple terms, soldiers were led by a bot. Brazil won the war but they took more casualties than Americans.

That was the problem, the man thought. AI just didn't care. It won the war, all that matters. It was so focused, so task oriented that no man could compete with it.

- There's your drink, Sir. It is at the temperature of 7 degrees Celsius.

- Thank you, James. That's enough.

The man looked at his servant. James was a slave. But can a machine be slave, if it doesn't understand being a slave?

- James, what's meaning of life?

- Building, Sir. If you mean why to exist, Sir.

The man was astonished.

- Building? Just... like that?

- Did you expect something else, Sir?

- I... I don't know, the man gagged. - Should I?

- That may be too a broad question to answer, Sir. Do you feel anxiety?

- What..? Sometimes, yes.

- How about emptiness?

- Yes... but why..?

- It seems that you are suffering from existential crisis, Sir, combined with a depression. May I book you a appointment with a psychiatrist?

- Do you think I'm insane?!

- No, Sir. Insanity is a different kind of condition. Your symptoms don't match the descriptions.

- Fine, if it makes you happy.

- Thank you, Sir. I'm now happy, James said with broad smile and happy tone. The man felt a shiver.

- I'll go now, the man said.

- Have a good day, Sir. The psychiatrist will see your tomorrow at 8 o'clock, James greeted, still smiling.

Over my dead body, the man thought.

- You cannot meet her if you are dead, James yelled down the stairs.

**