Kaatuneen malja

 Keväinen aamu tuntui hieman kolealta. Kosteus oli tiivistynyt pinnoille ja lehtiin. Kersantti Alanen nousi ylös kosteasta makuupussistaan ja suuntasi hoiperrellen tyhjentämään rakkoaan. Toimituksen jälkeen hän vilkaisi kelloaan: 0407.

Käytyään potkimassa korpraali Salmisen hereille, Alanen pesi hampaansa. Linnut lauloivat, koivut ja ruoho tuoksuivat. Jossain kaukana jylisi.

Aivan kuin sotaa ei olisi ollutkaan.

He  keittelivät trangiassa kuumaa vettä ja söivät kuivamuonia sissipakkauksesta. Pikakahvin voimalla Alanen harppoi komentopaikalle kuulemaan päivän epistolaa. Evakuointivaunun johtana hän kuului suoraan komppanianvääpelin alaisuuteen.

Komppanianvääpeli, jo lähemmäs kuusikymppinen, kalju ja yrmy yliluutnantti murahti huomenet. Alanen ja yliluutnantti Pora eivät tulleet kovin hyvin juttuun. Alasesta tuntui, että Pora rakasti huomauttaa pikkuasioista ja etsimällä etsi virheitä voidakseen vittuilla niistä. Kuitenkin mies itse oli varsinainen häseltäjä, eikä paineensietokyky ollut ihan sitä luokkaa mitä kapiaiselta olisi voinut luulla löytyvän. Pora oli toiminut koko uransa RUK:n kouluttajana.


"Noni. Aletaas. Annan käskyn" Pora totesi ja odotti, jotta Alanen saisi kaivettua muistiinpanovälineet esiin.

"Tilanne: vihollinen on iskenyt Pataljoona 72:n asemiin raskaalla tykistöllä, siellä on paljon haavoittuneita, jotka pitää saada evakuoitua. Meidän pataljoonamme on käsketty avustaa evakuoinnissa. Vihollisella on aktiivista lennokkitiedustelua alueella.

Tehtävä: otatte komentoonne pataljoonan kaksi muuta evakuointivaunua ja lähdette reittiä Y23-U43-I67-K07 evakuointipisteelle, johon on järjestetty opastus risteyksestä K07. Viette heidät prikaatin joukkosidontapaikalle reittiä K07-L18-L5-J45. Risteyksestä J45 on taas järjestetty opastus. Ette luultavasti saa kerralla kaikkia, vaatii useamman ajon. Lähtövalmius on oltava klo 0600.

Tankkauspiste on L18 kääntyessä suuntaan L20, sielläkin lienee opastus.

Kysyttävää?"

Alanen kertasi nopeasti käskyn. "Onko kenties muiden komppanioiden evakuointivaunuja informoitu tehtävästä?"

"Ovat, tietysti!" Pora tiuskaisi. "Ne oottaa teitä Y23:ssa. Kunhan saatte itsenne sinne paikalle."

"Niin. Aivan."

Alanen poistui huoltojoukkueen keittiökatoksen kautta ja nappasi mukaansa pikkupurtavaa. Päivästä voisi tulla pitkä.

---

Kellon ollessa suunnilleen kuuden aikoihin, 3. komppanian vaunu ajoi paikalle. Alanen oli ajattanut vaununsa ilmasuojaan. 2. komppanian vaunu oli tullut puolisen tuntia sitten. Kolmosta saatiin odotella. He sopivat käytettävät radiotaajuudet ja Alasen käsimerkistä kolonna lähti liikkeelle.

Pataljoona 72 ei sanonut Alasella sinänsä mitään, mutta hän päätteli sen olevan yksi monista paikallispuolustuspataljoonista. Ilmeisesti se oli suojaamassa pohjoista sivustaa. Mitä lähemmäs etulinjaa he tulivat, sitä enemmän tienvarsilla näkyi tuhottua kalustoa, kraattereita, palanutta metsää. Ajoittain oli työkomennuskuntia, jotka yrittivät pitää tiet kunnossa.

Lähestyessään risteystä puska liikahti tien varressa. Melkein kokonaan oksiin naamioitunut sotilas raahusti vaunun viereen. Alanen karjui käskynsä moottorin höplötystä vasten. Parrasta reserviläiseksi tunnistettava sotilas viittoi kädellään oikealle. Nyt vasta Alanen huomasi, että sieltä mistä sotilas oli tullut oli naamioitu potero jonka reunalla toinen piti heitä kessillä piikillä.

Nämä eivät pelleilleet.

Sidontapaikalla heidät ohjattiin valmiiksi ilmasuojiin. Alanen ja muut vaununjohtajat hyppivät ulos. Koneet pidettiin käynnissä.

Matkaa oli satakunta metriä lääkintäteltoille. Polun varressa oli mustilla roskasäkeillä peitettyjä ja havuilla naamioituja rivejä.

Alanen nielaisi. Ei siihen koskaan tottunut.

Silmälasipäinen, hontelo ja kiharatukkainen lääkintäupseeri otti heidät vastaan.

"Kranaatinheitinjoukkue sai pahimman iskun, meni melkein koko joukkue kerralla. Matkaa on sen verta että pakko aloittaa helpommista, muuten niistä tulee punaisia ennen kuin ehditte muiden kanssa perille. Punaisia on paljon, mutta pitää priorisoida."

Pitkä, kalju yliluutnantti hoiperteli vastaan. Hänellä oli pää siteissä, samoin toisen käsi.

"En mä tarvii evakuointia, pysyn hengissä, viekää nuo muut eka!" hän jylisi.

"Meidän täytyy..."

"Paskat, viekää muut eka, mä voin tulla viimesenä! En jätä jätkiä tähän!"

Lääkintäupseeri puri huultaan mutta antoi periksi.

Jääkärijoukkueetkin olivat ottaneet osumaa, mutta pahiten oli osunut krh:on.

Lääkintämiehet kantoivat ja avustivat haavoittuneita vaunuja kohti. Piti toimia nopeasti, ettei vaunujen läsnäolo paljastaisi paikkaa eikä haavoittuneiden tila kävisi kriittiseksi.

Ollessaan lähdössä Alanen huomasi pitkän upseerin kumartuvan erään punalaputetun, maassa makaavan haavoittuneen viereen.

"Veijanen, mikä olo?"

Alanen pysähtyi ja katsoi tarkemmin.

Haavoittuneen lonkka oli kääritty kokonaan harsoon. Hänen päänsä silmiä myöten oli myös harsotettu, kuten myös  kädet ja käsivarret. Suupielestä oli valunut verta, joka oli kuivunut mustiksi kokkareiksi.

Hänen päälleen oli levitetty repalainen asepuku, jonka rinnassa oli yksi väkänen ja osittain repeytynyt nimikyltti.

Alanen tunnisti. Veijanen oli hänen ja Salmisen yhteinen armeijakaveri. Vaikkei miestä enää ollutkaan tunnistaa.

Suu avautui, mutta sieltä pääsi vain kähinää.

"Ei tartte puhua jos et pysty" yliluutnantti sanoi ja taputti  varovasti ainoaa ehjää kohtaa kädestä. "Kohta pääset hoitoon."

Alasen päässä kohisi. Hän nieli mutta suu oli kuiva.

"Mennäänkö?" Alanen kuuli takaansa tiukalla, heleällä äänellä. Nuori naisalikersantti seisoi hänen edessään ja vaikutti olevan täysin irti tästä maailmasta.

"Ah, joo, mmm, joo, niin, aivan. Mennään."

"Mä tuun teiän mukaan kattoon tilannetta."

Alanen nyökkäsi ja harppoi vaunulle.

He lähtivät saman tien ajamaan kohti prikaatin jiiäspeetä.

Alasella oli nyt henkilökohtainenkin syy kiirehtiä.

---
Pora oli ollut oikeassa. Parikaan keikkaa ei riittäisi. Alanen ohjasi vaunuletkan parasta mahdollista vauhtia pitkin teitä. Jiiäspeellä asiat sujuivat vauhdikkaasti. Toisellakin kerralla lastattiin keskivaikeasti haavoittuneita, sillä heitä oli eniten. Lievästi haavoittuneet oli lähetetty jo takaisin linjaan. Pitkä yliluutnantti järjesti taas näytöksen vaatien, että punalappuiset vietäisiin seuraavaksi. Mutta tähän lääkintäupseeri ei taipunut.

Palatessaan viimeiselle kierrokselle Alanen huomasi, että puolet punalappsuisista oli viety pois. Mustien säkkien rivi oli saanut toisen.

Yliluutnantti oli hiljentynyt. Hän nilkutti vaunua kohti.

"Anteeksi", Alanen kysyi. "Missä Veijanen?"

Yliluutnantti kääntyi. Hän nyökkäsi kohti mustien säkkien riviä. Sen jälkeen hän käveli vaunulle.

Alanen nielaisi.

---
Tankattuaan ja pestyään vaunut - veri ja muut kehon eritteet loivat sinne helposti kalman hajun - Alanen ja Salminen palasivat takaisin komppaniaansa.

Komentopaikalla kapteeni Nirri otti Alasen vastaan.

"Teitte hyvää työtä. Johditte evakuointijoukkuetta tehokkaasti. Asento! Ylennän teidät tällä päivämäärällä ylikersantiksi. Onneksi olkoon! Ja koska vaunussa kukaan ei ole toista parempi, niin ylennän korpraali Salmisen alikersantiksi. Lepo! Toimittakaa Salmiselle lisäraudat. Saatte myös ylimääräisen kuntoisuusloman. Voitte poistua."

Salminen ilostui toisista natsoista. Hän nosti teekuppia ja toivotti pitkää ikää. Alanen punnitsi mitä kertoisi. Hän kuitenkin päätti olla rehellinen.

Salmisen iloinen tuuli vaihtui epäuskoon, sitten suruun.

He nostivat yhdessä kaatuneen maljan.

*

Koirat

Juna-asema oli sekasorron vallassa. Siviilit, eri karvaiset sotilasvirkamiehet ja organisaatioiden jäsenet yrittivät päästä harvoihin juniin. Juna vei turvaan, teräksiset raiteet olivat nopean elämän ja hitaan, pölyisen kuoleman välissä. Kenttäsantarmit yrittivät pitää järjestystä yllä, mutta heitä oli liian harvassa, ja kuolemanpelko ylitti pamppujen ja kiväärinperien pelon. 

Kysyin Hauptsturmführer Marquardtilta, mikä oli junamme numero. Kovasti SS-valtakunnanjohtajaa muistuttava Marquardt pläräili kansioitaan. Hän ilmoitti junan numeron, ja nopealla vilkaisulla näin, ettei se seissyt asemalla. 

- Toivottavasti se vielä tulee, virkahdin enemmän itselleni kuin Hauptsturmführerille. 

- Varmasti, Sturmbannführer! Reichsbahn ei koskaan petä, hän sanoi ja virnisti leveästi. 

Jätin Hauptsturmführerin optimismin omaan arvoonsa. Mies oli tehokas byrokraatti mutta muuttui valkeaksi ruumiideen äärellä. Hänen lähin taistelukokemuksensa oli ollut ilmapommitus kadettikoulussa. 

Kuuntelin kaukaa kantautuvaa jyrinää. Vilkaisin rannekelloani. Krapulani oli hirvittävä, taskumatti tyhjä. Pervitiniä oli vielä, onneksi. Mutta kaikesta huolimatta tunsin itseni rauhallisemmaksi, mitä voimakkaammaksi ukkonen vyöryi. Näin sotapoliisien ja siviilien vilkuilevan hermostuneena itään. 

He pelkäsivät myrskyä, sen ulvontaa ja repivää ääntä. He olivat eläneet vain auringonpaisteessa, seisoen hiekan päällä. Mutta myrsky muuttaisi hiekan upottavaksi. Mitä painavammalla kuormalla siinä seisoi, sitä enemmän uppoaisi. 

- Hajauttakaa ajoneuvot ja järjestäkää ilmasuojat, käskin Hauptsturmführeriä. 

- Mutta Sturmbannführer, ajoneuvot ovat jo odottamassa junaan lastausta. Se voi saapua hetkenä minä hyvänsä... 

- Tehkää kuten käsken! karjahdin. Marquardt säpsähti ja otti vaistomaisen asennon. En jäänyt seisoskelemaan vaan raivasin tieni tungoksessa virka-autolleni. 

Sotamies otti asennon. Hän oli päälle neljänkymmenen, tumma sänki kasvoillaan. Entinen väkivaltarikollinen. Olin ollut epäileväinen, mutta hän oli osoittautunut luotettavaksi. Heilautin kättäni ja avasin oven. 

Ronja heräsi. Hän oli pukeutunut SS-Hilferinnen univormuun. Marquardt oli yrittänyt varovasti protestoida Ronjan mukaanottoa, mutta olin ohittanut kommentin. Hauptsturmführer oli punastunut ja mennyt täysin hämilleen Ronjan tullessa paikalle. Marquardt vaikutti olevan ainoa poikkeus upseereiden joukossa, joka ei ollut hankkinut itselleen naista. 

Avasin matka-arkun ja nostin sieltä pistoolikotelon. Olin säilyttänyt Berliinin-aikaisen pistoolini, olinhan ostanut sen omilla rahoillani. Tarkistin, että Waltherissa oli täysi lipas paikoillaan, ja että varalipas oli myös täynnä. Ojensin kotelon Ronjalle. 

- Laita tämä vyöllesi. 

Hän kysyi miksi mutta ihmettelystään huolimatta pujotti kotelon paikoilleen. Katsoin häntä silmiin, pidin hetken kädestä kiinni ja nousin ulos. 

En pystynyt pukemaan tunnetta sanoiksi, kuten useimmiten kävi. Joku sanoi sisälläni, että myrsky olisi pian päällämme. 

- Puolustatte tätä autoa sisältöineen henkenne uhalla, sanoin sotamiehelle. Hänen tummat silmänsä olivat ilmeettömät ja hän vain nyökkäsi. 

Nousin yhden kuorma-auton lavalle ja tarkastelin ympäristöä. Krapulani aiheuttama päänsärky oli väistymässä taka-alalle. Juna-asema oli erillään pienestä kaupungista. Minkäänlaisia puolustusasemia ei ollut rakennettu. Harva oli uskonut rintaman koskaan tulevan sen porteille. Pohjoisessa oli kuitenkin raiteiden solmukohta, jonka vihollinen haluaisi haltuunsa. 

Yksikään itseäänkunnioittava komentaja ei jättäisi sivustojaan varmistamatta. 

Siksi seisoin ja yritin nähdä maiseman viholliseni silmien mukaan. Näin lihavan maalin kolmessa höyryveturissa ja täydessä ratapihassa. Näin olemattoman puolustuksen ja taisteluarvoltaan kyseenalaiset puolustajat. 

Länteen oli vain mittaamaton aro, johon pakeneminen jalkapelillä olisi kuolemantuomio. 

Etsin käsiini Scharführer Moriksen. Pitkä ja rokonarpinen liettualainen oli yksi pystyvimpiä sotilaitani. Hänet oli liitetty yksikkööni, kun sirpale oli rampauttanut hänen vasemman kätensä. Käskin hänet kolmen muun miehen kanssa ottaa Kübelwagen radioineen ja ajaa pohjoiseen tarkistamaan solmukohdan tilanne. Raportointi suoraan minulle. Morris lähti innokkaana matkaan. 

Kävelin seuraavaksi radistin luo ja kysyin, oliko päämajasta tullut viestiä. 

- Eipä tietenkään, tuhahdin, kun radisti puisteli päätään. Divisioonan päämaja oli sekasorrossa kun punainen moukari oli tullut vaatimaan tilipäivää. 

- Ilmavaara! huuto kaikui ja käsikäyttöinen sireeni ulvahti. Nostin katseeni taivaalle. Etsin liikettä, mustia pisteitä. Valkoisten pilvien luona näin pisteiden kääntyvän alaspäin. Kirottua. Syöksypommittajia. 

Matalalennossa kiitävä hävittäjä kuitenkin ehti ensin. Sen tähtimoottorit löivät tulta yhdessä konetykkien kanssa. Pakkautuneesta väkijoukosta kuului kirkaisuja, mutta ne peittyivät paukkeeseen. Valojuovat jättivät jälkeensä savuvanoja ja kimpoilivat maasta takaisin taivaalle. Yksinäinen ilmatorjuntatykki aloitti paukutuksensa, mutta auttamatta liian myöhään. 

Heittäydyin matalaksi. Syöksypommittajien kylvämät kuolonmunat hajottivat taloja kuin tuulenpuuska voikukan höytyviä. Yksi kolmesta veturista sai osuman. Korkeapaineinen kattila päästi kuumaa höyryä ulos valtaisalla huokauksella kuin kuoleva härkä. Alle jääneet toivoivat kuolleensa räjähdyksessä. 

Nousin kuulematta. Pommit olivat sytyttäneet osan kaupungin taloista tuleen, niistä tuleva savu peitti näkyvyyttä. Suppuun ajetuissa ajoneuvoissa oli reikiä, osa paloi kun vuotavat polttoainetankit olivat syttyneet. Aseman ympärillä makasi myttyjä. Osa liikkui, osa nousi, mutta moni jäi paikoilleen. 

Hoipertelin ilmatorjuntatykin luo. Sen nuoret poikaset liian isoissa vaatteissaan katsoivat minua pelokkaina. Tajusin sekasorron keskellä, ettei ketään muuta ollut. Jonkun piti ottaa ohjat, ja se joku olin minä. 

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin olevani elossa. Selvänä. 

- Lääkintämiehet! karjuin. - Lääkintämiehet! Auttakaa haavottuneita! Johtajat kokoon! 

Huutoni vaikutti hitaasti, mutta vaikutti kuitenkin. Sekasorron keskellä sotilaat kokoontuivat johtajiensa ympärille. Siviilit säntäilivät ja haahuilivat ympäriinsä univormuisten saarekkeiden keskellä. 

Harpoin juna-aseman edustalla etsien silmiini jotakuta upseeria adjutantikseni. Armeijan nuori Oberleutnant oli herännyt toimintaan. Valitsin hänet. 

- Oberleutnant! 

- Herr Sturmbannführer!

- Joukot kuuluvat komentooni! Siirtäkää ajoneuvot ilmasuojaan, ja kerätkää siviileistä työkomennuskunta! Toimikaa! 

Oberleutnant ei kysellyt. Kun rattaat alkoivat hitaasti pyöriä, aloin muistella taktiikan oppikirjoja. Meidän tulisi valmistella murroksia, joilla kanavoitaisiin vihollisen etenemistä tulialueille. Aikaa oli vähän ja työtä paljon. Meidän tulisi pysäyttää ensimmäinen aalto, voittaa aikaa. 

- Marquardt! Marquardt! huutelin. Kalvennut Hauptsturmführer asteli paikalle. 

- Käskekää pataljoona puolustusasemiin, suuntana itä ja pohjoinen. Järjestän muun puolustuksen kuntoon. 

Käännyin ja juoksin radistin luokse. 

- Onko ilmoituksia Morsilta? 

Radisti kertoi Morsin havainneen neuvostojoukkojen tiedustelijoita ja maataistelukoneita. Tiet olivat täynnä sotilaita ja pakolaisia, jotka olivat helppoja maaleja. Annoin käskyn välitettäväksi: pysykää paikoillanne, välttäkää kontaktia, raportoikaa. Seuraavaksi käskin lähettää esikuntaan viestin: pitäisimme solmukohdan eteläistä suuntaa hallussamme niin pitkään kuin voimme, mutta tarvitsisimme vahvistuksia. 

Toivoni oli vastahyökkäyksessä, joka käyttäisi sijaintiamme ponnahduslautana koukkaukseen. En tiennyt koko armeijakunnan tilannetta, mutta divisioonan päämajan hiljaisuus oli huono merkki. 

Oberleutnant käveli luokseni, mukanaan muutama todtilainen. Käskin aloittaa murrosteiden rakentamisen, romua löytyisi varmasti pommituksen jäjiltä. Pataljoonani suojaisi rakennustöitä. Aika mitattiin tunneissa. Oberleutnant nyökkäsi ja miehet lähtivät käskyjä huutaen täyttämään tehtävää. 

Meitä ei tapettaisi kuin koiria.

*

Myrskynniittäjä

Seisoin paikoillani elokuun lämmössä puhtaassa, tärkätyssä Sturmbannführerin lomaunivormussani. Ilmassa leijui edelleen palaneen haju. Papin ääni kantoi ihmisjoukossa juuri ja juuri. 

Tuijotin pitkiä rivejä, joissa maata oli käännetty. Yhdessä niistä makasi äitini ja isäni. Tai se mitä heistä oli jäljellä. 

Pappi pauhasi kuinka brittien brutaali ja barbaarinen teko tultaisiin tuomitsemaan kaikkivaltiaan taholta, kuinka hänen voimansa johdattaisi aseemme voittoon. Hänen rinnallaan seisoi paikallinen Gauleiter kultaisen ruskeassa univormussaan ja muita puoluevirkailijoita. 

Papin puheen aikana mielessäni vaelteli kuvia samanlaisista haudoista. Ampumakäskyistä, kajahtelevista laukauksista. Palavista ruumiskasoista, kun pellot alkoivat täyttyä. Pitkistä vaunuletkoista, kun emme ehtineet tappaa tarpeeksi nopeasti. 

- Se, joka kylvää tuulta, niittää myrskyä! oli papin viimeinen lause. 

Mutta kuka olikaan kylväjä ja kuka niittäjä? 

Hoipertelin poistuvan ihmismassan joukossa. Osa oli jäänyt laskemaan kukkia.

Mutta eivät kuolleet kukkia tarvitse. 

 

Avasin taskumatin ja otin pitkän ryypyn. Konjakki oli liki kuumaa. Hikoilutti. Heitin suuhuni pari Pervitiniä ja yritin huuhtoa niitä konjakilla. Suuni oli silti nahkea. 

Kävelin kohti rautatieasemaa. Lomani riitti lähinnä Hampurissa käymiseen ja kääntymiseen. Talojen rauniot ja puut törröttivät mustina, kuin huonosti haudattujen ruumiiden kädet kohti pilvetöntä taivasta. 

Aloin olla asiantuntija. 

Asemalla istahdin penkille odottamaan seuraavaa junaa. Kuumuudessa yritin imeä viimeisiä pisaroita taskumattini pohjilta, mutta en onnistunut. 

Harmaahapsinen ukko linkkasi luokseni. Hän ojensi pulloa. 

- Kelpaako, Sturmbannführer? 

Hymähdin. Mutta rutikuiva suuni päätti toisin, ja ojensin käteni. Aine oli tuimaa, kotipolttoista. 

- Hautajaisissa? ukko kysyi ja viittasi peukalollaan olkansa yli. 

Nyökkäsin. 

- Mä oli silloin yövahdissa, ukko kähisi. - Jumalauta, mikä tulipatsas. Näky ihan perkuleen hyvin pimmeessä yös. Mutta se kuumuus! Tuntu mone kilsa päähä, saatana melkein vähänenki tukka paloi päästä. Emmää sellaista oo koskaa aiemmin kokenu, ees edellises soas. 

- Missä olitte? kysyin lähinnä refleksinä kuin tosissaan kiinnostuneena. 

- Voi mää ehi olla mones paikas. Ypres, Somme, mitä näitä ny oli. Koko aja helveti kylmä, märkää ja täitä. Ja ruummita, niit riitti. 

- Sittenhän tiedätte miltä ruumishauta haisee, naurahdin. 

- Se haju, jumalauta, se haju... ja ne rotat. Monasti näytti et koko kalmo liikkuu ku ne kalus mitä ikinä liharieppeit siin oli jälellä. Kauhia sota. Mut ei tää uuskaa sen pareelta tunnu. 

Otin pitkän ryypyn. 

- Tietäisittepä, sain köhäistyä. 

Ronja oli itkenyt enemmän kuin minä kuullessaan vanhempieni kuolleen. Nainen, joka oli nähnyt ystäviensä, sisarustensa ja vanhempiensa kuolevan sotilaidemme käsissä, itki teloittajan niittäessä vihdoinkin myrskyä. 

Ilmahälytys alkoi ulvoa. Siviilit ja kotirintamasotilaat juoksivat kuka minnekin, mutta minä ja ukko jäimme. Ilmatorjunnan jytinä kantoi tännekin. Amerikkalaiset, totesimme. 

Vanhat jänikset eivät enää säiky. 

*

Pääkallo

Tuijotin ulos likaisesta ikkunasta. Alhaalla kuului kolinaa, askelia. Veturin vihellys sen lähtiessä asemalta. Imin Junostani sauhun ja puhalsin savurinkulan.

- Tarvitsen uudet sukkahousut. Nämä ovat nuhjuiset, reikiä täynnä. 

Käännyin katsomaan Ronjaa. Hänellä oli roomalainen nenä ja leveät kasvot. Hänen ihonsa oli tummempi kuin berliiniläisten daamien, hiukset olivat mustat ja luonnollisesti kiharat. Huulensa hän oli maalannut tummanpunaisella, liki mustalla värillä. Hän katsoi minua ja hymyili. Poskille nousivat hymykuopat, valkoiset, virheettömät hampaat vilkkuivat paksujen huulien takaa. Vihreät silmät välkähtivät ulkoa tulevassa valossa. 

Hän oli kaunis, vaikka juutalainen. 

Hymyilin, vinosti, kuten minulla oli tapana. Takkini roikkui vastapäisellä penkillä. Puhdas, räätälin sovittama. Kauluksessa loisti kaksi hopeista riimua ja neljä neliötä. Koppalakkini Kuolema tuijotti minua eteisen naulakon hämärästä. 

Olin haavoittunut keväällä. Vammat olivat kehittyneet odotettua vakavammiksi pitkän kuljetuksen ja puutteellisen hygienian takia. Vasen käteni oli käytännössä rampa, ja keskivartaloni arvet estivät kunnollisen kumartumisen. Minut oltiin passittamassa invalidina pois palveluksesta, kunnes sain uuden käskyn perjantai-iltana: minun tuli ilmoittautua maanantaina klo 0900 SS-Obergruppenfuhrer Jeckelnille, noin 500 km päässä olinpaikastani. Kivuliaan ja rasittavan matkan jälkeen olin ilmoittautunut Obergruppenfuhrerille. Hän oli määrännyt, että otan komentooni Sonderkommando 4c:n, jonka entinen komentaja oli onnistunut alkoholisoimaan itsensä toimintakelvottomaksi. 

Olin toiminut pestissäni kolmisen kuukautta. Ymmärsin nyt hyvin edeltäjääni. Nytkin edessäni pöydällä kutsui puolityhjä konjakkipullo. Se ja morfiini pitivät minut jotenkuten järjissäni. 

Ja Ronja. 

Hän ei ollut ainoa tapaus lajissaan. Monilla Sonderkommandon miehillä oli vastaava "patja-juutalainen" kuten heitä nimitettiin. Eikä tämä ollut Ronjalle ensimmäinen kerta. Aiemmin hän oli ollut paikallisen SA-komendantin, mutta mies oli siirretty etulinjatehtäviin. Ronja oli ollut vähällä joutua kaivamaan omaa hautaansa, kuten niin monet heikäläiset. Mutta olin pitänyt hänestä ja säästänyt. 

Ronja oli taiteilija, opiskellut sitä ihan yliopistossa. Asunto oli täynnä hänen maalauksiaan. Asunto oli minun, mutta hän täällä asui. Upseerina, vieläpä yksikön komentajana, sain erivapauksia. 

Sonderkommando koostui sekalaisesta sakista. Osa oli vanhoja poliiseja, osa oli entisiä pikkurikollisia. Osa, kuten minä, olimme invalidisoituneet ja muuttuneet käyttökelvolttomiksi. Paitsi teloittajina. 

Komentajan tehtäväni oli olla lähinnä kumileimaisin. Hauptsturmfuhrer Marquardt toimitti juoksevat asiat. Pääasiassa muona- ammus- ja varustetilannetta, lomia, sairastuneita, haavoittuneita, kurinpitotoimia. Joskus OKW lähetti vaatimuksen uudesta juutalaiskiintiöstä. Joskus OKH. Joskus paikallinen Gauleiter antoi listoja pidätettävistä. Listoja, listoja ja lisää listoja. Milloin ammuttavaksi, milloin pakkotyöhön, milloin värvättäväksi. Erilaisilla virastoilla tuntui olevan loputon nälkä ihmismateriaalille. Toisinaan saimme noottia, ettemme olleet saavuttaneet kiintiöitä. Mutta mistä olisimme yhtäkkiä polkaisseet kaikki ne ihmiset? Tynnyri alkoi olla tyhjä. Kaupungin kaduilla väki väheni ja liikenne hiljeni sitä mukaa mitä enemmän listoja saimme. Loppuviimein vanhat mummot ja papatkin kelpasivat. Berliinissä joku oli herännyt viimein armottomaan työntekijöiden puutteeseen. Olisin halunnut lähettää vastauksena: "ne on jo ammuttu". 

Tasaisin väliajoin juoksimme pusikkoja ja rautateiden viertä partisaanijahdissa. Erityisesti jos raiteet oli taas räjäytetty. Mukana oli Schutzmannschaftia, Sicherungia, Landesschutzen Ostia. Erilaisia takalinjojen yksiköitä ja niiden esikuntia oli pilvin pimein. Rautateilläkin oli omat joukkonsa. Entä sitten kansallisuudet. Volkdeutscheja, RONA-yksiköitä. Kirgiisejä, kaukaasialaisia, georgialaisia, ranskalaisia, slovakkeja, usulmaaneja, virolaisia, tšekkejä, venäläisiä, ukrainalaisia. Varsinainen kansojen sekamelska. Ja samaan aikaan saimme listoja joissa käskettiin ampua tai toimittaa väkeä pakkotyöhön arjalaisuuden nimissä. 

Partisaanijahti oli tylsää ja samalla vaarallista. Metsiin ja soille olisi voinut kadottaa divisioonia. Miinoja ja räjähtämättömiä lojui siellä täällä. Yleensä tyydyin istumaan autossa, adjutanttinani täysi pullo. Annoin innokkaimpien kuolla. 

Katselin Ronjaa, joka aloitti tyypillisen touhunsa. Hänen kauniissa kasvoissaan näin läpikuultavan, hopeisen Kuoleman. Kannoin sitä joka päivä. Kuolemaa. Näin sen niiden harvojen ihmisten kasvoilla, jotka olivat vielä elossa. Mitä syvemmälle tuijotin Kuoleman silmiin, sitä enemmän näin itseni. Sen mielettömän virneen antaessani armonlaukausta nuorelle juutalaispojalle joka itki äitiään pehmonalleaan rintaansa puristaen, veren tahrimaa pehmolelua jonka ystävällinen hymy ei hyytynyt. Antaessani hirttokäskyn ja köyden kiristyessä, kun sätkivät ruumiit laskivat alleen ja vanha väkivaltarikollinen hymyili luukunkahvassa. 

Oliko naisissa jokin outo voima, joka piti heidät kiinni elämässä? Aivan kuin he eivät olisi huomanneet Kuoleman vieneen viikatteella kaiken elämän. He vain huolehtivat pesästään. Eikö Ronjakaan tajunnut? Vai ehkä hän tajusi ja juuri siksi teki niinkuin teki? Huolimatta siitä että joku päivä hänen nimensä saattaisi olla listassa, minun osoitteessani. Ja raudoitetut saappaat saattaisivat kolahdella porraskäytävää ylös. Ronja luultavasti huutaisi, itkisi olevansa komentajan naisystävä. Ehkä miehet raiskaisivat hänet ennen heittämistään auton lavalle. Ronja seisoisi kuopan reunalla, itkien. Niin, kuopan, sillä ei sisintä koskettanutta voi kiduttaa vaan armahtaa. Palaisin asuntoon ja hiljaisuuteen. Ronjan tavarat olisivat viellä siellä, hänen taulunsa, hänen hajunsa. Ja minä itkisin, itkisin kuten vain Kuolema voi itkeä. 

Tämä sota oli pian loppu. Kaikki, kaikki oli pian loppu. Näin itseäni kymmenen vuotta nuorempien Sturmbannfuhrereiden kulkevan lomillaan, rautaristien helähdellessä heidän naurusta kohoavien aataminomenoidensa alla. Asetakki roikkuen liian luisevien hartioiden yllä. Ja silti vielä heitäkin nuoremmat sotamiehet puhuivat papoista, vaareista, vanhoista jäniksistä. Ja me, jotka olimme nähneet, katsoimme heitä välinpitämättöminä. Ja he palaisivat kuten mekin, seuraaville lomilleen, katsoen kuten me katsoimme. Välinpitämättöminä, vanhoina jäniksinä, seisoen jähmettyneinä autonvaloissa. Me olimme Kuolema, mutta me odotimme kuolemaa kuten kaikki muutkin. 

Kumosin täyden lasin. Konjakki valui suupieltäni pitkin. Kaivoin tupakkakotelostani pari pilleriä ja pureskelin ne suussani. Huuhdoin suuta kuivattavan jauheen alas lopulla konjakilla, pullosta. Nousin ja asetuin sängylle makaamaan, kädet rintani päälle. 

Vain Kuolema voi nukkua rauhassa. 

Ryöstö

Pimeys oli laskeutunut Berliiniin. Katulamput valaisivat katuja, ihmisiä kulki vielä kuka missäkin asioissa. Työläiset palasivat päivävuorosta ja toiset lähtivät iltavuoroon. Siviilit kulkivat kahviloissa ja kapakoissa, sotilaat iltalomilla. 

Erään sekatavarakaupan takapihalla viisissäkymmenissään oleva mies käveli hermostuneesti edestakaisin. Hän vilkuili taskukelloaan tupakan tuikkeessa. Vaikka ilta oli viileä, hänen raskas kehonsa hikoili valtoimenaan. Päällään hänellä oli vanha armeijan pomppa, suursodan ajoilta, nyt jo kulunut ja hyvä jos päälle mahtuva. 

Viimein kuului auton ääni. Jarrut kirskahtivat ja takorautaportin toiselle puolelle pysähtyi Ford. Kuljattajan vierestä noussut nuori mies vihelsi. Hänen oikean poskensa poikki kulki arpi. Vanha mies säpsähti ja lyllersi avaamaan portin. Kuljettaja peruutti tyhjänä kolisevan kuormurin pihaan. Nuori mies astahti vanhan miehen luokse ja suhahti:

- Avaimet!

Vanhan miehen huulet vapisivat kun hän irrotti avainketjunsa. Nuori mies viskasi sen työläislakkiin ja nahkatakkiin pukeutuneelle keski-ikäiselle. Lavalta purkautui kymmenkunta riuskaotteista kaveria. Nuori mies jäi seisomaan vanhemman kanssa portin pieleen, pitämään silmällä katua ja vanhaa miestä. 

Sisältä kuului särkyvän lasin ääni. Vanha mies säikähti ja alkoi höpöttää: - Älkää melutko... Kuuluu ja poliisi on niskassa...

Nuori mies naurahti ja nosti povitaskustaan revolverin.

- Tulkoot pollarit, näytetään vähän työmiehen nyrkkiä! 

Nuori mies pisti aseen takaisin poveensa ja puri mällitupakkaa. Vanha mies jatkoi höpötystään.

- Milloin saan rahani? Huomataan heti huomenna, että on viety... Rahat, miten rahat?

- Rahat saat kun tavara on myyty. Sinuna vaihtaisin lukaalia huomiseen mennessä. Voi olla että Kripolla on jotain kysyttävää. 

Riuskoilla otteilla auto täyttyi vartissa. Työnjohtajana toiminut mies nosti nyrkkinsä ja pumppasi pariin kertaan. Nuori mies vastasi nostamalla nyrkkinsä. Kuljettaja painoi kaasua ja selvästi alkua raskaammassa lastissa oleva kuormuri nytkähti liikkeelle. Lastaajat saisivat tyytyä jalkapeliin paluumatkalla.

Ilmaa halkoi terävät vihellykset. Yhtäkkiä molemmilta suunnilta katua syöksyi tummiin pukeutuneita hahmoja. 

- Achtung! Polizei! Ergeben Sie sich! 

Miehet olivat umpikujassa. Auton kuljettaja teki ratkaisunsa ja painoi polkimen lattiaan. Moottori urahti ja poliisit joutuivat väistämään. Sivulta syöksynyt poliisiauto pakotti kuitenkin kuljettajan kääntämään tiukasti oikealle, liian myöhään ja matka päättyi viereisen talon seinään. 

Hetken kaaos oli mahdollistanut miehille suoran hyökkäyksen. Nyrkit, pamput ja veitset puhuivat molemmin puolin. 

Kaksi poliisia oli syöksynyt nuoren ja vanhan miehen suuntaan, jolloin nuori mies oli tempaissut vanhan miehen kauluksista kiinni ja yllättävän kevyellä liikkeellä sysännyt tämän poliiseja kohti. Pamput läjähtivät vanhan miehen lihoihin ja tämä lyyhistyi mukulakiville. 

Kypäräpäisten joukossa käveli lierihattuinen herra, kasvoillaan tuikea virne. Työnjohtajana toiminut nahkatakki oli juossut auton perässä ja näin väistänyt ensimmäisen poliisiketjun, muttei lierihattua. Taskusta ilmestyi veitsi. Lierihatun kädessä heilui lyijypamppu, yksinkertainen nahkasäkki jonka sisällä oli lyijykuulia. Nahkatakki löi nopeasti nousevan lyönnin. Lierihattu torjui sen vasemmalla käsivarrellaan ja kumautti oikealla nyrkillään vastustajaansa poskeen. Tämän menetettyä tasapainonsa lierihattu löi rystylyönnillä pampulla nahkatakkia oikeaan ohimoon. Nahkatakkia hoiperteli ja kaatui maahan vasemmalle kyljelleen, puristaen veistä edelleen oikeassa kädessään. Ote kirposi vasta kun lyijypamppu osui ranteeseen. 

Nuori mies oli päässyt vetäytymään taaemmas tekemään tilannearviota. Se näytti synkältä, poliiseilla oli ylivoima, reitti oli tukittu.

- Scheisse! hän kirosi ja veti raskaan revolverin esiin. Kaksi poliisia, jotka painivat lastaajan kanssa, eivät huomanneet häntä. Nuori mies ampui kaksi laukausta. 

Lierihatun virne hyytyi hänen kuultuaan laukaukset. Yksi poliiseista vastasi Mauserillaan tuleen. Pimeässä, kaaoksessa, osumat olisivat haastavia. Esimerkin rohkaisemina muutkin nuoren miehen rikostoverit kaivoivat taskuaseitaan esiin. Laukaukset kaikuivat ja ainakin yksi poliisi kaatui ähkäisten maahan luodin osuessa kasvoihin. Lierihattu veti esiin Lugerin. Sen haukahduksessa oli eri tavalla voimaa kuin taskuaseissa. Yksi lastaajista puristi rintaansa ja lyyhistyi. Toinen sai surmansa hätääntyneen nuoren konstaapelin tyhjentäessä koko lippaan lähietäisyydeltä tämän vatsaan ja rintaan. 

Nuori mies tajusi, ettei edes aseiden käyttö auttaisi avaamaan poliisiketjua. Hän juoksi ja suojautui lastauslaiturilla olevien konttien taakse. Turmio tuli siinä kohtaa, kun panokset loppuivat. Vanhan revolverin lataus oli vaikeaa, tyhjät hylsyt piti tökkiä ulos yksi kerrallaan jollain erillisellä tikulla, eikä nuorella miehellä sattunut olemaan sellaista mukana. Hän käytti sitä vielä nuijana laiturille rynnineitä poliiseja vastaan, mutta kolmen miehen voimilla hänet taltutettiin nopeasti.

Lierihattu katseli ympärilleen nyreänä. Poliiseja oli haavoittunut ja luultavasti kuollut. Rikollisista hän ei niin jaksanut kantaa huolta.

- Kutsukaa ambulanssi. Täällä tarvitaan hieman paikkausta, lierihattu virkkoi toiselle, pidemmälle miehelle, joka oli pysynyt rytäkässä sivummalla.

---

Kriminaldirektor Wulffin kuulakärkikynä naputti pöytää. Hänen jäänsinisten silmiensä katse oli tiukka jo tavallisesti, nyt se oli, jos mahdollista, entistä penseämpi. Rikoskomisario Weber seisoi esimiehensä edessä asennossa. Hiljaisuutta oli jatkunut jo pari minuuttia. 

- Sanokaahan, miksi aina teidän jäljintänne jää ruumiita ja rusikoituja? hän kysyi hiljaisella äänellä. 

- Herr Kriminaldirektor, huomautan että he avasivat ensin tulen. Me vain vastasimme siihen. 

- En puhu nyt heistä. Minulle on yhdentekevää, vaikka olisitte ampuneet kaikki. Teitä oli eilen neljä ja 16 Orpon jäsentä teidän lisäksenne. Noista kahdestakymmenestä poliisista kolme kuoli ja viisi haavoittui vakavasti. Tiedättekö, kuinka paljon se oikein tulee maksamaan?

Weber seisoi hiljaa. Kello raksutti. Ulkoa kuului liikenteen melu. 

- Olen keskustellut aiheesta tänään Orpon päällikön kanssa. Henkilökunnasta on jo muutoinkin huutava pula. Tämä ei ole mikään iskuosasto juoksuhaudoissa. Mikäli tilanne toistuu vastaisuudessa, olen pakotettu harkitsemaan, sovellutteko lopulta rikoskomisarioksi. 

Wulff napsautti kynäänsä ja poimi paperinivaskasta lapun. 

- Sitten toiseen asiaan. Tästä lähtien rikoksesta epäillyille on suoritettava kraniometrinen tutkimus. Erityisesti, jos kyseessä on patologinen kriminaali. 

- Herr Kriminaldirektor, suonette anteeksi, mutta mikä?

- Kraniometrinen tutkimus. Se on kallon mittasuhteiden ja piirteiden mittaamista rodullisten ominaisuuksien kartoittamiseksi. Itse Reichsführer on antanut asiasta päiväkäskynsä. Tulette saamaan yksityiskohtaiset ohjeet mittausten suorittamiseen. Ei muuta. Poistukaa.

Weber napsautti asennon ja kääntyi kankeasti ulos. 

--- 

Nuori mies nojasi laiskasti tuoliinsa. Hän olisi luultavasti keikuttanut sitä, ellei sitä olisi pultattu lattiaan kiinni. Kasvoilla oli ylimielinen ilme, vaikka niitä koristikin muutama ylimääräinen ruhje. Arpi leiskui poskessa.

Asiapapereita ei ollut löytynyt. Taskuissa oli ollut lähinnä purutupakkaa, pari markkaa ja patruunoita. Etsivät penkoivat Orpon arkistoja. Mies oli tuskin ensikertalainen. 

- Mikä on nimenne?

- Haistakaa paska.

- Kysyn uudestaan, mikä on nimenne?

- Persläpi. 

Weber virnisti. 

- Siinäpä erikoinen nimi. Varmasti osuva. 

Nuoren miehen ilme muuttui, hän kröhäytti kurkkuaan ja lennätti räkäklimpin, jonka Weber ehti juuri väistää. Kaksi konstaapelia nappasivat nuorta miestä hartioista ja painoivat hänet väkisin tuoliin. 

- Suosittelisin lopettamaan pelleilyn. Oli teillä nimeä tai ei, teitä epäillään kahden ellei kolmen poliisimiehen surmasta ja kolmesta murhan yrityksestä. Tulette päätymään hirttolavalle siitä hyvästä. 

Nuoren miehen ilme ei muuttunut, mutta silmissä välähti hetken epävarmuus. 

- Haistakaa paska! Mua ette hirtä, siat! Se kuule työläiset nousee kapinaan ja sitten teitä porvareita ajetaan Spreehen! 

- Kuten spartakistit ja baijerilaiset? Weber kysyi maireasti hymyillen.

Nuori mies oli hiljaa. Weberille tuli tunne että hänen kannattaisi antaa mehustua vielä jonkin aikaa sellissään. Weber nyökkäsi konstaapeleille ja nämä kuljettivat rimpuilevan pojannulkin tiehensä. Uusi räkäisy-yritys loppui konstaapelin napakkaan lyöntiin. 

---

 Vanha mies istui tuolillaan raskaasti suun kautta hengittäen. Hänen oikea silmänsä oli turvoksissa, mutta sitä ei erottanut ellei erikseen katsonut tummista silmänalusista. Moniväriset viikset hapsottivat sinne sun tänne, pälvi paistoi lyhyen sängen takaa. Penkki natisi uhkaavasti miehen elopainon alla. 

- Herr Popp, otaksun?

Vanha mies nyökkäsi hätäisesti ja pyyhki hikeä nenäliinallaan. 

- Toimitte sekatavaraliikkeen talonmiehenä? 

- Kyllä, kyllä toimin, jo monta vuotta. 

- Oletteko kiinnittäneet huomiota mihinkään poikkeavaan viime aikoina?

Popp kurtisti kulmiaan ja näytti todellakin miettivän ankarasti. Rohina lakkasi, kuin hän olisi hoputtanut aivosolujaan parempaan ratkaisuun henkeään pidättämällä. 

- Ei, ei, en voi sanoa, niin. 

Weber hymyili vinosti.

- Katsokaas, se on hyvin kummallista, sillä eilen illalla ryöstäjien saaliista löydettiin bensiiniä, oopiumia sekä dynamiittiä. Käsittääkseni ette ole huoltoasema tai apoteekki, joten haluaisin kuulla mitä varten tuollaisia tavaroita oli liikkeen tiloissa?

Popp veti henkeä syvään, kröhähti ja vaihtoi asentoa tuolilla. 

- En, en, en minä tiedä, mitään tiedä tollasista... Kysyä johtajalta, sen liike... Mä vain talonmies. 

- Älkää huoliko, Herr Popp, tulemme kysymään aivan varmasti. Nyt, haluaisin kysyä, miten eiliset ryöstäjät olivat päässeet käsiksi tähän tavaraan. Portti kun on tietojemme mukaan lukossa, samoin ovet, joista kummastakin te vastaatte. Ja olitte itse paikalla. Osaatteko antaa selitystä?

Popp siristi silmiään, pyyhkäisi hikeä ja näytti painavan päänsä alas. Weber antoi ajan kulua, kunnes oli ehtinyt laskea kuuteenkymmeneen ja kysyi uudestaan, osasiko Herr Popp kertoa osuuttaan. 

Weberin hämmästykseksi Popp alkoi hytkyä. Meni hetki kunnes Weber tajusi tämän itkevän. 

- Älkää...älkää... mä oon yksinkertainen mies... Mulla ei oo rahaa... En mä, en mä tahallani, mut ne sano...tappavat Herr Tollerin... Herr Toller hyvä mies, aina ystävällinen... Mä en halua että se tapetaan...

Weber nojasi kyynärpäillä pöytään ja painoi otsansa nyrkkejään vasten. Hän yritti tukahduttaa sisältään kumpuavan empatian ja säälin. Popp oli auttanut ryöstäjiä ryöstämään oman työnantajansa. Se oli kylmä totuus, oli sen takana oleva motiivi mitä tahansa. Mutta ehkä hän antoi säälin käydä oikeudesta tällä kertaa, ja komensi konstaapelit saattamaan ystävällisesti Herr Popp takaisin selliinsä. 

---

Herr Toller istui penkillä selkä suorana. Harmaat mursunviikset ja pään sivuille paennut tukka henkivät iästä ja arvovallasta. Tollerin liike oli menestyvä, se oli selvinnyt läpi jopa suuren laman, mikä ei ollut lainkaan yleistä. 

Ennen kuin Weber ehti aloittaa, Toller kysyi:

- Voisinko saada selityksen, minkä tähden minua kuulustellaan kuten rikollista? Käsittääkseni kyseessä oli oma liikkeeni joka oli ryöstön ja vandalismin kohteena eilen illalla. 

- Herr Toller, tämä on aivan rutiininomainen kuuleminen. Meidän on kuultava kaikkia asiaan liittyviä henkilöitä kokonaiskuvan muodostaaksemme. Lisäksi eilen illalla selvisi muutamia seikkoja, jotka vaativat valaisua.

- Olen pelkkänä korvana, Toller sanoi kuivasti.

- Ryöstäjien autoa tutkittaessa löydettiin bensiiniä, oopiumia sekä dynamiittiä. Käsittääkseni mikään näistä kolmesta ei kuulu kauppanne valikoimiin. Osaatteko selittää, miten ryöstäjät ovat saaneet ne haltuunsa?

- Mistä minä sen tietäisin! Toller kivahti. - Ehkä ne olivat heidän mukanaan. Te olette poliiseja, teidän se pitäisi tietää. 

Weber hymyili jälleen. 

- Paraikaa. Ette siis tiedä mistä nuo tavarat ovat peräisin? Mitä luulette että ryöstäjät veivät kaupastanne?

Toller näytti vaivaantuneelta.

- En minä tiedä. Kai jotain. Kassan, rahaa... Kuulkaahan, en nyt ymmärrä tämän kuulustelun päämääriä. Minähän tässä se uhri olen!

- Teidän ei tarvitse kiihtyä, Herr Toller. Tutkimme auton ja ryöstäjät läpikotaisin eikä heiltä löytynyt mitään kassaan verrattavaa rahasummaa. Lisäksi kassakaappinne oli koskematon. Ainoa selitys on, että bensiini, oopium sekä dynamiitti on saatu teidän liikkeestänne. Ja koska asia tapahtui niin nopeasti, heidän on täytynyt tietää, mitä etsiä. 

Vanhan miehen ryhti lysähti. Hänen kasvoilleen ilmestyi ryppyjen hämähäkinseitti. Kallon ääriviivat näkyivät paperimaisen kuivan ihon takaa. Aika oli tehnyt tehtävänsä.

- Minä...minä en ole enää aktiviisesti mukana liiketoimissa. Minulla...minulla on hieman vaivaa mahani ja sydämeni kanssa. Vävyni, Herr Lipp, on ollut pääasiallisesti vastuussa liketoimista, käytännön asioissa.

Weber nojasi taaksepäin ja hymyili sisäänpäin. Vyyhti alkoi purkautua.

---

Puhelin pirisi rikoskomisarion pöydällä. 

- Weber.

- Herra rikoskomisario, Fürst täällä. Herr Lipp ei ole ilmaantunut työpaikalleen tänään.

- Kas, sepä kovin yllättävää. Käykää hänen kotonaan. 

- Lähetin paikalle jo Füchsin ja Jungin. Mutta oma veikkaukseni on, että hän on poissa sieltäkin.

- Vaatisi aikamoista kylmähermoisuutta ottaa poliisit vastaan jos on ollut vehkeilemässä mustan pörssin kaupan kanssa.

- Miten toimimme?

- Kyselkää siellä, onko Lippillä jotain kantapaikkaa. Jos ette saa mitään tietoja, menkää Füchsin ja Jungin perässä hänen kotiinsa ja kyselkää sielläkin. Itse lähden kuuntelemaan satakieltä. 

Linjalla oli hetken hiljaisuus. Weber saattoi lähes aistia kuinka Fürst virnisti. 

- Kyllä, herra rikoskomisario.

---

Tiergarten oli aina yhtä viihtyisä. Weber ei pitänyt kiirettä, vaan käveli rauhaksiin ja istuskeli eri penkeillä. Häntä olisi voinut luulla puiston rauhasta nautiskelevaksi turistiksi, mutta todellisuudessa hänen silmänsä etsivät erästä tiettyä hahmoa. Lopulta hän löysikin tämän. 

- Ostakaa lehti! Uusimmat uutiset! Franco etenee Espanjassa! Ostakaa lehti!

Weber harppoi lehteä myyvän hontelon pojan luokse. Tämän housut ja takki olivat jääneet lyhyiksi kasvupyrähdyksen takia. 

- Yksi lehti, kiitos, Weber sanoi hymyillen. 

Poika säpsähti tunnistaessaan Weberin. Hän ojensi hätäisesti lehden ja otti rahat. 

- Olet näköjään vaihtanut puolta. Olet yleensä länsilaidalla. 

- Kyllä, herra. Täällä on enemmän asiakkaita, poika sanoi ja vilkuili ympärilleen. 

- Kun olet saanut nuo myytyä, tule länsilaidalle. Odottelen siellä. 

- Kyllä, herra, poika sanoi. 

Weber lähti kävelemään taiteltu lehti kainalossaan. 

Poika ilmestyi puolen tunnin päästä. Weber viittasi penkillään vieressään olevaan lihapiirakkaan. Poika tarrasi siihen epäröimättä. 

- Herr Tollerin liike ryöstettiin eilen, Weber sanoi. Hän antoi hiljaisuuden vaikuttaa. 

- Tunnetko Herr Lippiä?

Weber vilkaisi poikaa, joka puisteli nopeasti päätään. Hän söi kuin ajokoira, pureksimatta.

- Entä erästä arpinaamaa? Ruskeat hiukset, sinun kokoisesi, arpi oikeassa poskessa? Kovaääninen pentele. 

Poika jäi miettimään ja kerrankin pureskelemaan. 

- Tobias. Sukunimeä en tiedä. Suutarikisälli. Vaikkei se töitä tee, poika sanoi ja jatkoi syömistä.

- Kiitos. Entä kenelle hän tekee keikkaa?

Poika epäröi ja oli hiljaa.

- En mä tiedä. 

- Harmi. Toivoisin että ottaisit selvää. Samoin mitä miehiä Herr Lipp on. 

Weber kaivoi taskustaan lihapiirakan käärepaperin ja työnsi sen pojalle. Tämä punnitsi kääröä hetken ja pisti nopeasti taskuunsa.

- Loput saat kun olet tuonut tiedon, Weber sanoi ja katsoi muualle. Hän kuuli kuinka poika nielaisi viimeiset palat, rutisti käärepaperin ja nousi seisomaan. Hiekka rahisi hetken, kunnes tuli hiljaista. Weber vilkaisi ympärilleen. Hän oli yksin. Weber otti käärepaperin, tutki sen nopeasti ja heitti lähimpään roskakoriin. Hän arveli saavansa tiedot parissa päivässä. 

Poika oli ollut painonsa arvoinen kultaa tähän mennessä. Hän saattoi kulkea missä päin kaupunkia tahansa, huomaamatta. Sanomalehtipoikia ei kukaan painanut mieleensä. 

Hän oli tullut ilmi eräässä tutkinnassa pari vuotta takaperin. Kyseessä oli ollut nuorehko pankkivirkailija. Virkailijan tuore morsian oli tehnyt rikosilmoituksen miehensä epämääräisistä taipumuksista, mustasukkaisuuttaan ja huomion puutteesta. Mies oli viettänyt turhan paljon aikaa nuorten poikien seurassa. Lehtimyyjä-poika oli ollut yksi heistä. Weberin selkäpiissä kulki väristys kun hän ajatteli juttua. Sellaiset toimeksiannot olivat kaikista vastenmielisimpiä. Ne olivat kurkistuksia ihmisen salaisuuksiin, mutaisiin vesiin. Ne olivat kuin hyökkäys soisen ei-kenenkään-maan yli:

Joka askeleella paljastui uusia luurankoja.

---

Sairaalassa tuoksui desinfiointiaine. Weber ja Fürst kulkivat sokkeloisilla käytävillä. He huomasivat tulleensa oikealle osastolle nähdessään kahden vihreäpukuisen Orpon seisovan osastonovella. Nämä tekivät kunniaa Kripon miesten kulkiessa ohi. 

Sisällä osastossa oli neljä muuta Orpoa. He nousivat seisomaan. Yksi pisti hätäisesti lukemansa lehden selkänsä taakse. 

- Kaikki tallella? Weber ei voinut olla kysymättä. 

- Kaikki, herra rikoskomisario. 

Kolme ryöstäjää oli haavoittunut vakavasti, niin että he olivat jääneet sairaalaan hoidettaviksi. Muut oli tikkauksen jälkeen passitettu selleihin. Osastolla jokaiselle oli annettu oma huone, jotta heitä oli helpompi kuulustella. Lähimpänä ovea olevalla petillä makasi pää ja oikea käsi kääreessä Weberin hellästi kiinniottama nahkatakkinen mies. Hänen vieressään oli laskiämpäri. 

- Alexander Tomski? Weber kysyi. 

Nahkatakki käänsi päätään. Oikea silmä oli myös kääreellä peitetty, ilmeisesti näköhermot olivat vaurioituneet. 

- Pystyttekö puhumaan saksaa?

Tomski oli hiljaa. Hän käänsi päänsä takaisin makuuasentoon. 

- Kehottaisin vastaamaan. Venäjän kansalainen varmasti kiinnostaa Gestapoa. He eivät ole yhtä helläkätisiä kuin me. 

Tomski yskähti. Ehkä hän nauroi. 

- Mistä tiesitte murtautua juuri Tollerin liikkeeseen? 

Hiljaisuus.

- Antoiko joku vihjeen?

Hiljaisuus. 

- Mistä lähtien Tollerin liike on ollut mustan pörssin varastona?

Nyt Tomski yski putkeen, kunnes puri hammasta ja veti syvään henkeä. Aivovaurio oksetutti, sen Weber tiesi omastakin kokemuksestaan.

- Aina, Tomski kähähti. - Tollerin ukko on pihalla kuin lumiukko. Elää vieläkin 1800-lukua. Saatanan porvarisika. 

- Entä Herr Lipp?

Tomski hiljeni. 

- Kuulkaa, olen suhteellisen varma ettei Toller itse pyöritä varastoa. Lipp on ollut vastuussa Tollerin käytännön asioista jo yli kymmenen vuotta. Miten Lipp liittyy tähän kaikkeen?

Tomski hytkyi jälleen. 

- Tollerin ukko ei olekaan ainoa joka on ihan pihalla. Kannattaisi varmaan vaihtaa alaa. Meillä olisi käyttöä noin kovanyrkkiselle tyypille.

- Kiitos tarjouksesta, mutta voin nähdä, että sillä puolella sänkyä elämä ei näytä sen paremmalta. 

Tomski oli taas hiljaa.

- Jos Lipp ei ole tämän takana, niin kuka?

- Lipp ei ole kuin laiska paska. Se rääpäle ei tappelisi itseään edes puhelinkopista ulos. 

- No kuka sitten?

Tomski näytti nauttivan olostaan tiedon vartijana. 

- Lipp ei käy varastossa. Se ottaa vaan siistit inventteerauskirjat. Sillä ei ole mitään käryä mitä varastossa on ja ei ole. 

Weber alkoi ärsyyntyä arvausleikkiin. 

- Kuka sitten on tietoinen?

Tomski hymyili niin että tupakan ja elämän tummentamat hampaat näkyivät. Mukana oli yksi kultahammas. 

- Sen saatte ihan itse päätellä. 

---

Sihteeri Heli Barth käveli ripeästi. Hän oli pukeutunut vihreään mekkoon. Mustat hiukset olivat tiukalla nutturalla ja harmaa käsilaukku heilui kävelyn rytmissä. 

Tummansininen Opel Kadett seisoi kadunvarressa. Weber katseli naisen kävelyä ja tunsi heikotuksen mahassaan. Fürst oli liian nuori nähdäkseen Barthin ikäistä naista samalla tavalla. Weber ja Barth olivat samanikäisiä, mutta toinen oli säilynyt hyvin ja toinen ei. 

- Heli Barth. Mies kadonnut sodassa. Poika kuollut espanjantautiin. Ollut Tollerilla töissä pikkutytöstä lähtien. 

- Voisiko hän pyörittää mustan pörssin kauppaa?

- Jaa-a, hyvä kysymys. Jos Tomski on yhtään oikeassa, Toller on seniili ja Lipp tärkeilijä. Sihteeri on saa tiedon kaikesta ja voi vaikuttaa myös sen luonteeseen. Huppista, pari konttia nauloja katosi. Eihän niitä tosin koskaan ollutkaan, joten miten sellainen voi kadota?

- En heti yhdistäisi sitä keskiluokkaiseen naiseen, Fürst puuskahti.

Weber vilkaisi syrjäsilmällä alaistaan. 

- Luulisi teidän olleen jo sen verta pitkään tällä alalla, että tiedätte olettamusten olevan vaarallisia. Ei, rouva Barth tuskin juoksee öisin kaduilla mukiloimassa ihmisiä. Muttei hänen tarvitsekaan. Rahalla saa lihaksia. Aivoiksi hän kelpaa hyvin.

- En nyt kyllä vieläkään ymmärrä miksi tutkimme Tollerin liikkeen henkilöstöä. Eikö meidän pitäisi yrittää etsiä sitä, joka tilasi ryöstön?

- Ryöstetty tavara oli selvästi mustaan pörssiin tarkoitettua. Ryöstäjien nopeus kertoi siitä, että he tiesivät mitä etsiä. Minua ainakin ammattini puolesta huolestuttaisi kovin jos meidän nokkamme alla toimii mustan pörssin varasto emmekä tiedä siitä yhtään mitään. Koko homma haiskahtaa reviirikiistalta. Kuka tahansa pyörittääkin Tollerin varastoa, hän oli saada pahan näpäytyksen itselleen. Jos pääsemme häneen käsiksi, osaamme ehkä etsiä tekijääkin. 

- Tomski tuntui olevan kovin puhelias. 

- Tietysti hän halusi siirtää puheenaiheen pois itsestään kilpailijaan. Hänen esimiehelleen on vain etu, että Tollerin varaston pitäjä tippuu pois pelistä. Omista asioistaan Tomski oli hiljaa. Mutta ehdimme hyvin palata häneen. 

- Onko Tiergartenin satakieli laulanut vielä mitään?

Weber vilkaisi uudestaan alaistaan ja naurahti. 

- Ei, toistaiseksi. Menen luultavasti tänään vielä kuulemaan, onko mitään uutisia. Oikeita ja valheita.

Rouva Barth oli katoamassa ihmisjoukkoon. Weber ja Fürst eivät kuitenkaan pitäneet kiirettä. Füchs ja Jung olivat asemissa juuri siellä, mihin Barth oli menossa. 

- Mitä luulette Lippille tapahtuneen? 

- Jaa-a. Jos hän olisi saanut kuulla, millaista tavaraa varastossa oli hänen tietämättään, hän olisi luultavasti osannut epäillä sihteeriä. Lippin katoaminen kohdistaa epäilykset juuri sopivasti häneen. Ehkä hänet ongitaan Spreestä jossain vaiheessa.

Nyt Weber ja Fürst nousivat autosta ja lähtivät kulkemaan ripeästi. He näkivät Jungin seisovan kulmassa. Kun Jung näki heidät, hän lähti Barthin ja Füchsin perään. 

Oli ruokatunti ja rouva Barthilla oli runsaasti aikaa hoidella asioitaan. Varsinkin, kun sekä Toller että Lipp olivat poissa paikalta. 

Rouva Barth käveli kuitenkin yllätyksettömästi asuntoonsa. Weber oli pettynyt. Hän ohjeisti Fürstia jatkamaan tarkkailua. Hän itse pistäytyisi Tiergartenissa.

---

Tällä kertaa poika oli länsipuolella, valmiiksi istumassa penkillä. Weber ojensi tälle voileipä-pinkan ja antoi hetken syöntirauhan. 

- Selvisikö mitään?

- Kyllä, herra. Herra Lipp harrastaa naiseksi pukeutumista eräällä klubilla. Hän on sen paikan kanta-asiakas. 

- Onko häntä näkynyt?

- Ei ole tällä viikolla kertaakaan, vaikka yleensä hän käy pari kertaa viikossa. 

Weber mietti. 

- Entä Tollerin liikkeen ryöstö? Liikkuiko siitä mitään huhuja?

- Ei, herra. Lähinnä siitä kuinka monta pollaria kuoli. Ja siitä kuinka osa kuuluu Antifaan ja Rote Frontiin. 

Se ei yllättänyt Weberiä. 

- Kuuluuko Tobias niihin?

- Kyllä, herra. Tobias on erään satakunnan apulaiskomentaja. 

- Entä rouva Barth? Kuulostaako nimi tutulta?

Poika mietti. Suun jauhanta hidastui. Leipäpala oli juuttua kurkkuun. Weber käski mielessään muistuttaa itseään että seuraavan kerran hän toisi juotavaa. 

- Ei, herra. Haluatteko, että otan asiasta selvää?

- Kyllä. Tosin voi olla ettei hän liiku omalla nimellään. Jos haluat nähdä, minkä näköinen hän on, niin käy hänen kotonaan tai seiso Tollerin liikkeen vieressä. Hän on keskimittainen, tumma, silmälasipäinen nainen. Suunnilleen neljänkymmenen näköinen. 

Weber kaivoi taskustaan pienen paperilapun ja ojensi sen poikaa kohti. Tämä nappasi lapun nopeasti ja piilotti repaleisiin housuihinsa.

- Ai niin, tässä vielä jotain, Weber sanoi ja ojensi lehden pojalle. Tämä vilkaisi sitä ja Weberiä, puristi lehden tiukasti kylkeensä ja nousi loppujen voileipien kanssa. 

- Huomenna, Weber sanoi ja poika nyökkäsi. Hän katosi puiston kätköihin. 

---

Weber katseli herra Lippin valokuvaa. Tollerin liikkeen arkistoista oli löytynyt valokuva muutaman vuoden takaa. Miehellä oli korkeat, piikeiksi vahatut viikset ja heikko leuka. Weber ihmetteli, miten hän saattoi pukeutua naiseksi, mutta ilmeisesti joillain oli erilainen maku. 

Rouva Barth oli antanut kuvan mielellään, kun Weber oli käynyt sitä kysymässä, etsintäkuulutuksen varjolla. Weberin hämmästykseksi Barth oli vetänyt hänet syrjempään ja vihjannut "Sternglimmer" nimisestä yökerhosta, jossa Lipp tapasi käydä. Weber oli pokkana kiittänyt tiedosta. 

Rouva Barth luuli olevansa askeleen edellä. Hänet kannatti pitää siinä luulossa.

- Teemme Herr Lippistä etsintäkuulutuksen, Weber sanoi. - Jung tai Füchs saa myös käydä klubilla vilkaisemassa paikkoja. Meidän tulee näyttää siltä, että etsimme Lippiä kaikin voimin. 

- Entä rouva Barth? Fürst kysyi. 

- Hän hoitaa luultavasti asiansa puhelimen välityksellä. Meidän tulee pyytää SD:tä kuuntelemaan hänen puhelintaan. Fürst, teillä oli omia lähteitänne. Levittäkää verkkoa vesille. Ei liian kovaäänisesti, ettei se kantaudu Barthin korviin. 

Samassa ovesta syöksähti sisään SD:n uniformuun pukeutunut lähetti. 

- Herra rikoskomisario, sairaalaan on tehty isku!

---

Weber katseli lohdutonta näkyä. Verijäljet johtivat ulko-ovelle saakka. Osasto, jolla vangit olivat olleet, oli pahin. Valkoinen tausta korosti tuhotyön jälkiä. Seinillä oli mustia pisteitä luodinreikinä ja mustia viiruja kimpoamisjälkinä. 

Viisi työläispukuista miestä oli tullut sisään kukkakimppujen kanssa. He olivat kävelleet osaston ovelle, jossa kaksi Orpoa olivat pysäyttäneet heidät. Miehet olivat vetäneet aseet esiin ja ampuneet molemmat poliisit. Sisällä olleet vartijat olivat ehtineet vetää aseet esiin ennen kuin miehet olivat avanneet oven. Seuranneessa tulitaistelussa ensimmäisenä ovesta sisään tullut kuoli. Hyökkääjät heittivät sisään käsikranaatteja ennen kuin juoksivat pois ulkona odottavaan pakoautoon. 

Tomski oli saanut surmansa sirpaleista mutta kaksi muuta vankia olivat hengissä. Orpon miesten tilanne oli toinen, suurella todennäköisyydellä kaikki kuusi olisivat kuolleita. 

Henkilökunnan mukaan hyökkääjät olivat huutaneet kommunistisia iskulauseita. Kaatuneen hyökkääjän rinnassa oli Rote Frontin pinssi. Hänen taskustaan löytyi myös lentolehtisiä ja muuta tavaraa. 

- Vakava juttu, Weber sanoi. Fürst tyytyi nyökkäämään.

- Tämä siirtyy Gestapolle ja SD:lle, Fürst sanoi. 

- Epäilemättä. Mutta en halua antaa niiden puupäiden rynnätä valmiiseen pöytään. Mennään!

---

Tiergarten oli ennallaan. Weber ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota, vaan odotti hermostuneena poikaa. Tämä saapui paikalle ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen.

Poika otti lihapiirakan muttei alkanut syödä. 

- No? 

- Herra, kukaan ei tunne rouva Barthia, ainakaan nimeltä. Mutta näin eilen kuinka se meni työmiehenä erääseen kapakkaan. Se oli Rote Frontin kantapaikka.

- Jatka. 

- En tietty päässyt sisälle, mutta se oli siellä tunteroisen ja lähti pois. Ei mennyt asunnolle samaa reittiä kuin tuli. 

- Mistä tiedät ajan?

- Kuulin kaupungin kellonsoiton puoleltaöin, herra.

Weberin päätä alkoi kivistää. Naiseksi pukeutuvia miehiä ja mieheksi pukeutuvia naisia. 

- Kiitän. Nyt, annan vaikeimman tehtävän tähän mennessä. Yritä saada selville, kenen laskuun Tobias tai Tomski työskentelivät. Muistat nimet? Tobias ja Tomski. 

Poika nyökkäsi. Weber nousi ja jätti penkille sodapullon. Sen vieressä oli pieni pussi. Poika nappasi molemmat mukaansa ja poistui. 

--- 

- Selvä tapaus. Rouva Barth kävi palkkaamassa pari kommunistia tekemään selvää kilpailijoistaan. Eiköhän tekijät löydy ratsialla Rote Frontin koloon, Fürst analysoi. 

Weber ja Fürst istuivat Kadettissa. Weber nosti sormensa pystyyn. 

- Eipäs hoppuilla. Satakieli näki kuinka rouva Barth meni sisään, muttei nähnyt mitä hän siellä teki. 

Fürst tuijotti ymmällään esimiestään. 

- Katsos, iso osa ryöstäjistä kuului Rote Frontiin. Myös Tomski. Miksi he olisivat tappaneet toverinsa sen sijaan että olisivat vapauttaneet heidät?

- Koska he pelkäsivät heidän puhuneen?

- Mistä he tiesivät, olivatko miehet puhuneet vai eivät? Sitä varten heidät olisi pitänyt pelastaa ja kuulustella. Ei, tämän takana on nyt jotain muuta.

- En nyt oikein osaa seurata ajatuksenjuoksuanne. 

Weber naurahti. 

- Olette sitten samassa veneessä rouva Weberin kanssa. Mitä tuollaisessa kapakassa on? Pinssejä, lentolehtisiä, propagandaa. Kuolleelta ei löytynyt kuitenkaan jäsenkirjaa. Miksi hän olisi jättänyt sen pois taskustaan? Jos kantaa avoimesti Rote Frontin pinssiä, on jotain muutakin huolta kuin jäsenkirjan paljastuminen. 

- Teidän mielestänne rouva Barth siis kävi hakemassa tuosta kapakasta materiaalia, jota hänen alaisensa sitten kantoivat?

Weber löi käsiään yhteen.

- Aivan noin! Hän oletti, aivan oikein, että se usuttaisi meidät, Gestapon ja SD:n suinpäin kommunistien kimppuun. Vangitut kun tuskin puhuisivat vaikka tietäisivät hyökkäyksen lavastetuksi. 

Fürst vihelsi. 

- Ovelaa.

- Eikö olekin? Nyt, me tiedämme, että rouva Barth pyörittää Tollerin tiloissa mustan pörssin varastoa. Mutta me emme edelleenkään tiedä, kuka sen halusi ryöstää. Yhtään suoraa nimeä ei ole noussut esille. Mutta minulla on teoria.

- Kertokaa toki. 

- Tobias ja Tomski ovat sen verta korkealla järjestön hierarkiassa, että ihan pikkutekijän käskystä he eivät ole lähteneet liikkeelle. Oman olettamukseni on, että he tekivät sen järjestön nimissä. Kieltämisen jälkeen viralliset rahavirrat ovat sulkeutuneet ja epäilemättä väki on vähentynyt, joten rahapula uhkaa. Bensiinistä saisi säännöstelyn vuoksi reilusti varoja, samoin tietysti oopiumista. Dynamiittia tarvitaan omaan käyttöön. Meillä on tekijät ja meillä on motiivi. 

- Kuulostaa loogiselta, Fürst nyökkäili. - Mutta miten jatkamme?

- Meidän pitänee kuulla rouva Barthia ensimmäistä kertaa kunnolla. Viitta ja tikari -leikki saa riittää. 

---

- Mieletöntä!

Rouva Barthin huudahdus kaikui kuulustelusellissä. 

- On teillä ainakin hieno mielikuvitus. Tätäkö poliisityö on nykyisin? Temmataan tuulesta mitä älyttömättömämpiä väitteitä. Haluaisin kuulla mitä teillä on esittää todisteeksi. 

- Teidän on nähty menevän mieheksi pukeutuneena Rote Frontin kantakapakkaan. 

- Sekö on teidän todisteenne? Käsittääkseni mieheksi pukeutuminen ei ole laitonta?

- Ei, mutta kommunismin tukeminen on, Weber sanoi ja virnisti.

Rouva Barth kohensi hamettaan ja nosti jalkansa toisen päälle. Vihreät silmät säkenöivät silmälasien takaa.

- Sanoitte, että joku näki minut? Kuka tämä joku on?

- Sitä en voi valitettavasti paljastaa.

- Eli teillä ei ole yhtään mitään, mitä esittää väitteidenne tueksi. 

- Väärin. Herr Tollerin liikkeen ryöstössä varastettiin tavaraa, jota ei virallisen kirjanpidon mukaan pitäisi olla liikkeessä. Te vastaatte kirjanpidosta. Herr Lipp on kadonnut. Teidän nähtiin menevän työmieheksi pukeutuneena Rote Frontin luokse. Rote Frontin tunnuksia kantaneet miehet iskivät sairaalan ja tappoivat kuusi poliisia sekä yhden vangitun. Nämä ovat faktoja. Joten, olkaa hyvä ja selittäkää meille, mitä nämä faktat teistä osoittavat.

Rouva Barth oli hetken hiljaa.

- Noissa luettelemissanne faktoissa esiinnyn vain kahdesti, ja molemmissa olettamuksena. Herr Lipp on virallisesti vastuussa kirjanpidosta, minä olen vain sihteeri. Lisäksi tämä silmännäkijänne, miten hän on voinut erottaa minut pilkkopimeässä?

Weber puri huultaan. Keskustelu meni väärään suuntaan. Naisen luettelemat epäilykset pitivät paikkansa. Yksikään tervejärkinen tuomari ei olisi julistanut tuomiota näillä perustein. Mutta nyt oli lyötävä kunnolla vyön alle.

- Kuulkaahan, minä voin syöttää teidät Gestapolle. Ette ehkä tiedä mutta ne kaverit eivät tarvitse kummoisiakaan todisteita. Pelkästään jo se, että teidät on nähty kommunisteja kannattavassa paikassa riittäisi. Varsinkin kun sairaalaiskuun osallistuivat selvästi kommunistit. Joten, jos haluatte saada jonkinlaisen oikeudenkäynnin, puhukaa. Ja lupaan, ettei tämä ole bluffausta.

Rouva Barth nielaisi. Hän painoi päänsä. Silmät liikkuivat. Hän selvästi puntaroi vaihtoehtojaan. 

Barth kumarsi nopeasti. Hänen noustessaan ylös rouvan kädessä oli pieni taskupistooli. Weber ei ehtinyt liikahtaa, kun hän tunsi kirvelevän raapaisun poskessaan ja kuuli pamahduksen. Barthin takana seisonut konstaapeli heittäytyi koko painollaan tämän päälle. Nainen huusi ja kirkui. Säikähdyksestä selvinnyt Weber tarrasi naisen oikeaan käteen ja hakkasi sitä pöydänreunaan. Ase laukesi mutta ote kirposi. Ovi avautui ja sisään syöksyi lisää konstaapeleja. Rimpuileva ja huutava rouva Barth kannettiin pois. 

Selliin tullut Fürst ojensi Weberille nenäliinan. Weber painoi sen poskeaan vasten. 

- Paljonko?

- Suosittelisin käymään tikkaamassa, Fürst vastasi. 

Weber nyökkäsi. 

---

Weber ojensi sanomalehteä poikaa kohti ja osoitti lehtijuttua. 

- Katsopas, poika. Ilman sinua tuokaan ei olisi selvinnyt.

Poika kohautti hartioitaan ja mutusteli kalaa ja perunoita.

- Emmä osaa lukea.

Weber tuijotti hämmästyneenä poikaa.

- Et osaa lukea? Mutta miten myyt lehtiä?

Poika nauroi kuin vähämieliselle.

-Ei mun tartte osata lukea että ihmiset ostaa lehtiä. Nehän niitä lukee. Mä vaan myyn. 

Weber puisteli päätään ja jatkoi lehden selaamista. Siinä oli lyhyt juttu kuinka erään talon roska-astiasta oli löydetty naiseksi pukeutunut mies. Hänet oli kuristettu omilla sukkahousuillaan. 

- Elämä kulkee outoja teitä, Weber huokaisi itsekseen. 

*

Operaatio Sodoma

PROLOGI
Pysähdymme. Päällystetty tie päättyy. Viimeinen pari sataa metriä ovat röykkyistä, kivistä uraa, jota ei kuljeta edes maasturilla. Korkeilla kivimuureilla varustettu talo on maisemassa ainoa monen kilometrin säteellä. Kuitenkin olemme kätevästi kaupungin laidalla.

Nostamme reput ja kameralaukut mukaamme ja päästämme vuokrakuskimme paluumatkalle. Espanjalaisittain on viileä päivä, mutta meillä hiki puskee pintaan jo seisoskelusta. Lähdemme astelemaan hitaasti pientä polkua kivien välissä. Valvontakameroita ei näy, mutta oletamme meitä tarkkailtavan tiukasti.

Puolen tunnin päästä istumme verannalla katsellen hienoa näkymää kohti merta viettävästä laaksosta. Viinipuiden rivit jatkuvat horisonttiin. Tälle puolelle taloa käy tuulenviren, joka vilvoittaa sopivasti.

Isäntämme on huolehtinut eteemme kupit jääteetä. Hän näyttää edelleen jäntevältä, vaikka siilitukka ja lyhyt parta kuvastavat harmaan ja valkoisen eri sävyjä. Sinivihreät silmät tuijottavat tummien kulmien alta rävähtämättä, vaikka ääni ja eleet ovat ystävällisiä. Pihalla turvamiehet kulkevat asemapaikasta toiseen. Hihnassa riippuvat haulikot.

Olemme saaneet harvinaisen tilaisuuden haastatella miestä, jota Suomessa odottaisi elinkautinen maanpetoksesta. Timo "Sakke" Saukkosen nimi aiheuttaa edelleen vihaa ja pelkoa, vaikka sodasta on yli 30 vuotta.

Emme ole täällä kuitenkaan pelkästään Saukkosen takia. Tarkoituksenamme on selvittää tapahtumakulkuja, jotka johtivat sotaan ja siihen, että suomalaiset kääntyivät toistamiseen toisiaan vastaan. Meitä kiinnostaa Saukkosen lisäksi toinen nimi: Erik Iivo Hagsvik.  "Kapinakenraali" on edelleen Suomen vihatuin mies. Lukemattomat salaliittoteoriat spekuloivat, ettei hän kuollutkaan Puistolassa, vaan onnistui piiloutumaan maan alle ja pakenemaan ulkomaille, eläen nykyisin turvattua elämää uudella nimellä.

Ajatus ei ole täysin tuulesta temmattu. Edessämme istuu mies, joka kuului Hagsvikin luotetuimpiin miehiin ja joka teki juuri niin: pakeni Venäjän ja Ruotsin kautta oikeudenkäyntiään. Vain murto-osa Kalevalan kansantasavallan ylimmästä johdosta joutui koskaan vastaamaan teoistaan; ainoastaan verekseltään kiinnijääneet sekä Venäjän myöhemmin kansainvälisen painostuksen takia luovuttamat.

Jouduimme tekemään pitkän selvitystyön päästäksemme kontaktiin kalevalaisten maan alle painuneiden verkostojen kanssa. Aika on harventanut joukkoa, eivätkä kontaktit vaikuta enää olevan kovinkaan aktiivisia. Kalevalaisten keski-ikä alkaa olla pitkälti yli kuudenkymmenen, joten on viimeisiä aikoja kerätä vielä olemassaolevia muistikuvia ja käsityksiä tapahtumista. Hallituksen joukoissa taistelleiden "vapaussoturien" muistelmia on kerätty ja julkaistu vuosien varrella, mutta vastaavat teokset uupuvat kalevalaisten taholta.

Haastattelun ehtona on, ettemme paljasta Saukkosen olinpaikkaa tai nykyistä nimeä. Alkuperäisiä, suomalaisia nimiä saamme luvan käyttää, sillä "ne ovat kuitenkin tiedossa". Kysymyksiä on pitkä lista, sillä Saukkonen on antanut luvan vain yhteen haastatteluun.

Ensin hän haluaa kuitenkin kertoa nykyisestä elämästään. Kierreltyään maailmaa hän kertomansa mukaan oli saanut kasaan mukavan summan, jolla osti ränsistyneen huvilan maineen itselleen. Nykyisin hänet tunnetaan alueella viininviljelijänä ja gastronomistina, sillä useat kaupungin ravintolat tarjoavat hänen lähellä tuotettua viiniään sekä juustoa ja lihaa. Saukkonen on selvästi onnistunut uuden elämänsä rakentamisessa. Pyydämme lupaa aloittaa haastattelu, johon hän myöntyy. Saukkosen haastattelua sekä muita lähteitä on käytetty tämän kirjoituksen lähteinä.

SODAN SYNTY
2010-luku oli ollut kansainvälisesti myrskyisää aikaa. Ukrainan ja Syyrian sodat sekä terroriaallot olivat olleet maailman huomion keskipisteenä. Ilmastonmuutoksen vastainen taistelu oli myös saanut palstatilaa. Suomen ja Venäjän suhteet olivat vuoden 2014 alkujärkytyksen jälkeen palautuneet omiin uomiinsa. Suomi oli pyrkinyt toimimaan sovittelijana USA:n, EU:n ja Venäjän välillä, joissain asioissa myös onnistuen. Vuosikymmenen loppupuolella Ukrainan kanssa käydyt rauhantunnustelut herättivät toiveen pitkän sodan loppumisesta.

2020 -luvulle tultaessa asiat kuitenkin muuttuivat. Venäjän sisäpolitiikka kiristyi ikääntyvän presidentti Putinin pakotettua duuman jatkamaan hänen presidenttikauttaan, peruen samalla vaalit, joiden oli odotettu lännessä muuttavan Venäjän suuntaa. Samalla hän lisäsi entisestään jo muutoinkin laajoja valtaoikeuksiaan. Tämä aiheutti laajoja mielenosoituksia ja kansanliikkeitä vaatimaan Putinin ja duuman eroa sekä uusia vaaleja. Mielenosoitukset laajenivat ja väkivaltaistuivat "katutaisteluiksi", kirjoitti tuolloin Guardian-lehti. Talouspakotteiden heikentämä Venäjän talous oli myös samanaikaisesti alkanut kärsiä ilmastosopimusten aiheuttamasta öljyn kysynnän vähenemisestä. Venäjää vaadittiin kansainvälisesti lopettamaan öljyn sekä kaasun poraukset ja sulkemaan varsinkin ekologisesti herkillä alueilla Siperiassa toimivat pumppaamot.

Suomessa presidentiksi valittiin vihreä ja liberaalia politiikkaa edustanut nuori ehdokas. Hän ilmoitti julkisesti tukensa Venäjän poliittiselle oppositiolle sekä Venäjään kohdistuville ilmastopakotteille. Pääministeri julkisti lausunnon, jonka mukaan Suomi ja Ruotsi tulevat hakemaan Nato-jäsenyyttä vuosikymmenen loppuun mennessä.

Putinin huhuttiin kärsivän Alzheimerista tai Parkinsonista. Ruotsin suurlähetystön tietovuodon mukaan Putinin täytyi pidellä juomalasiaan kahdella kädellä vapinan estämiseksi. Asiantuntijat puhuivat "palatsivallankaappauksesta", jossa Venäjän asevoimien korkeimpaan johtoon nousseet nuoret kenraalit pyörittivät asioita.

Suomessa marginaaliin joutuneet äärioikeistoryhmittymät tekivät kolme terroriteoksi luokiteltua iskua Hervannassa, Oulussa sekä Joensuussa. Lappeenrannassa ja Imatralla tehtiin polttopulloiskuja maahanmuuttajien omistamiin liikkeisiin. Joukossa oli myös venäläistaustaisten omistamia liiketiloja. Venäläismediat repivät otsikoita "Kristalliyöstä", jossa "suomalaiset fasistit vainoavat rehellisiä ihmisiä - -  pääkohteiksi joutuvat varsinkin venäläiset". Moiset uutiset eivät jääneet ainoastaan pienemmille tiedotusvälineille, vaan nousivat valtiollisille uutiskanaville. Asiantuntijoiksi esittäytyneet, joukossa suomalainen Johann Bäckman, kertoivat Suomessa jo pitkään jatkuneesta äärioikeiston vahvistumisesta, jota valtiovalta salaa tuki. Poliisi ja armeija antoivat koulutusta "aseiden käyttöön ja pommien tekoon". Venäjä vaati luovuttamaan Imatran ja Joensuun iskuihin syyllistyneet sekä ne, jotka olivat "harjoittaneet selkeää väkivaltaa Venäjän kansalaisia kohtaan". Suomi kieltäytyi luovutuksesta, vedoten, että Suomen alueella tapahtuneita rikoksia tutkivat Suomen viranomaiset. Suomi kuitenkin tarjosi Venäjälle mahdollisuutta lähettää omia edustajiaan seuraamaan tutkintaa. Venäjä kieltäytyi tarjouksesta.

Venäläisten sotilaskoneiden rajaloukkaukset lisääntyivät. Venäläinen fregatti yritti puskea yhtä Suomen uusista korveteista Suomenlahdella. Törmäys vältettiin täpärästi suomalaislaivan kapteenin nopean reagoinnin ansiosta. Kaksi Suomen ilmatilaan tunkeutunutta Mig-31:stä liikehti uhkaavasti Hornet-parin tullessa tunnistamaan niitä. Liikehtiminen oli "taistelun kaltaista, tulipaikkojen hakemista", kuvasi partiota johtanut yliluutnantti. Ilmeisesti venäläispartiota johtanut kone ei ilmoittanut äkillisestä suunnanmuutoksesta siipimiehelleen, ja koneet törmäsivät ilmassa. Siipimies kuoli koneen ohjaamon murskauduttua. Partiota johtanut lentäjä käytti heittoistuinta ja selvisi. Koneet putosivat taivaalta, onneksi keskelle peltoa ja metsää, eikä sivuvahinkoja näin syntynyt. Suomen viranomaiset toimittivat lentäjän ensin hoitoon ja sen jälkeen tutkintavankeuteen epäiltynä laittomasta rajaloukkauksesta, lento-onnettomuuden aiheuttamisesta sekä kuolemantuottamuksesta.

Venäjä vaati tiukkasanaisesti molempien lentäjien palauttamista. Venäläiset syyttivät Hornettien ampuneen koneensa alas. Netissä ilmestyi ääninauha, jonka väitettiin olevan Mig-lentäjien käymä keskustelu ennen törmäystä. Johtokoneeksi väitetty ilmoittaa: "varoitus... ohjuslaukaus..väistö". Kansainvälinen media nosti tapauksen otsikoihin. Amerikkalainen tiedustelulähde julisti nauhan väärennökseksi. Tästä huolimatta se levisi venäläisessä sosiaalisessa mediassa. Pietarin ja Moskovan Suomen lähetystöjen edessä nähtiin laajoja mielenosoituksia.

"Yritimme turhaan saada audienssia Putinin luokse", Suomen tuolloinen Venäjän -suurlähettiläs kertoo muistelmissaan. "Puhuimme kuuroille korville. Saimme Suomesta reaaliaikaista tietoa tutkinnan edistymisestä. Emme voineet tehdä muuta kuin ilmoittaa presidentille, pääministerille sekä ulkoministerille kotimaahan, että audienssia ei ole luvassa."

Suomen presidentti piti televisioidun puheen, jossa selitti siihen astisen tutkinnan tulokset sekä seuraavat oikeuskäytännöt. Hän tarjosi suorassa lähetyksessä Venäjän viranomaisille mahdollisuutta osallistua tutkintaan ja valaista koneiden kuntoa, lentoreittiä ja muita toistaiseksi epäselviksi jääneitä asioita.

Venäjä ei vastannut presidentin tarjoukseen. Saman päivän iltana Venäjän Suomen-suurlähetystö toi presidentille ukaasin: lentäjät oli toimitettava Vaalimaan raja-asemalle 24 tunnin kuluessa. Mikäli näin ei tapahtunut, Venäjä tulisi vetämään asiasta omat johtopäätöksensä.

Hallitus hälytettiin kriisikokoukseen supistetussa muodossa. Presidentti, pääministeri sekä ulko-, sisä- ja puolustusministeri osallistuivat tapaamiseen Puolustusvoimien johdon kanssa. Sotilastiedustelu ilmoitti Venäjän siirtäneen ilmakuljetteisia joukkoja Pietarin alueelle. Yhteenlasketun määrän arvioitiin olevan noin 30 000 miestä, käsittäen pääosin ammattisotilaista koostuvia yksiköitä. Suojelupoliisi ilmoitti Venäjän suurlähetystön pakanneen tavaransa ja suunnanneen kohti rajaa. Valmiusyksiköiden valmiutta päätetään kohottaa. Ammattisotilasyksiköiden, kuten Ilma- ja Merivoimien sekä nopean toiminnan joukkojen, valmiutta oli kohotettu jo ennalta. Presidentin yritykset "kuuman linjan" käyttöön epäonnistuivat. Puolustusvoimien komentaja antoi käskyn kertauskutsun lähettämiseksi reserviläisille.

Klo 04:26, vain tunti sen jälkeen, kun Venäjän suurlähetystön edustajat olivat siirtyneet rajan toiselle puolelle, Suomen rajanylityspaikoille kohdistui raju tykistöisku. Sitä seurasi maahanlaskuyksiköiden nopea tunkeutuminen rajan ylitse, Suomen puolelle.

Sota oli syttynyt.

TULEVAT JOHTAJAT TAPAAVAT
Venäläisten etujoukot etenivät nopeassa tahdissa Lappeenrantaan ja Imatralle. Hyökkäyskiilan tunkeutuessa Kouvolaan ne kohtasivat ensimmäiset Karjalan prikaatin yksiköt. Kohtaamistaistelut olivat nopeita ja lopputulokset epäselviä. Rannikkoa myöten edennyt haara eteni Haminaan sekä Kotkaan. Karjalaiset onnistuivat pysäyttämään kiilan hetkeksi Kouvola-Lahti -moottoritielle.

Erik Hagsvikin ja Timo Saukkosen kannalta pysäytys tuli liian myöhään. Kohtalo oli heittänyt molemmat miehet samaan kaupunkiin, Lappeenrantaan, jossa he yöunilta herättyään saattoivat vain todeta tilanteen.

Kaksikko oli tavannut ensimmäisen kerran Vekaranjärvellä, Hagsvikin suorittaessa varusmiespalvelustaan. Kersantti Saukkonen oli toiminut hänen kouluttajanaan. Varusmiespalveluksen jälkeen Hagsvik siirtyi opiskelemaan Saimiaan kone- ja automaatiotekniikkaa. Koulukaverien muistelmien mukaan Hagsvik oli pätevä opiskelija, ei sen viinaanmenevämpi kuin korkeakouluopiskelijat yleensä. Joidenkin mielestä hän oli "turhankin tunnokas AMK:iin". Sodan syttyessä Hagsvik oli viettämässä viimeistä opiskelusyksyään ja aloittamassa lopputyötään. Timo Saukkonen taas oli siirtynyt opiskelemaan Maasotakoululle. Maasotakoulun rehtorin ainoa ohje oli "vetää siviilit päälle ja pyrkiä kohti pohjoista ja omia joukkoja", muistelee tuolloin kadettina jalkaväkilinjalla opiskellut.

Venäläiset sotapoliisit kuitenkin piirittivät ja valtasivat Maasotakoulun niin nopeasti, että harva onnistui pujahtamaan pakoon. Yksityisessä vuokra-asunnossa majaillut Saukkonen oli kasarmeissa yöpyneitä tovereitaan onnekkaampi, mutta törmäsi epäonnekseen tiesulkuun. Aseettomana ja vihollisten ympäröimänä, kersantti Saukkosen ei auttanut kuin antautua.

Hagsvikin ja tuhansien muiden Etelä-Karjalan alueella olleiden reserviläisten kannalta tilanne oli valoisampi. Venäläiset eivät juurikaan keskittäneet huomiotaan siviiliväestöön ensimmäiseen pariin viikkoon, joten metsien ja veneellä Saimaan kautta onnistui pakenemaan arvioiden mukaan parisen sataa suomalaisten hallussa oleville alueille.

Hagsvik oli alta kolmikymppinen, hyväkuntoinen aktiivireserviläinen, mutta hän ei liittynyt pakenijoihin. Hänen venäjänkielen taitonsa olisi luultavasti helpottanut pakoa. Jostain syystä hän päätti kuitenkin jäädä Lappeenrantaan. Jotkut kommentoijat ovat pitäneet tätä seikkaa "petturin ensiaskeleena", mutta niin tekivät tuhannet muutkin karjalaiset. Suurimpana syynä lienee ollut epätietoisuus. Televisiokanavat toimivat hyvin vielä usean päivän ajan, jolloin väestö saattoi seurata tilanteen kehittymistä. Uutisissa annettiin ohjeita pommitusten ja sähkö- sekä verkkojen katkeamisen varalta, muttei minkäänlaista ohjeistusta miehitetyllä alueella asuville.

Vasta toisella viikolla Hagsvik uskaltautui ulos asunnostaan. Hän eli suhteellisen vapaalla jalalla kolmatta viikkoa sodan syttymisestä, ennen kuin katupartio kysyi henkilöpapereita. Löydettyään Hagsvikin sotilaspassin hänet vangittiin (miksi Hagsvik kantoi edelleen sotilaspassia mukanaan, on arvoitus. Hänen pitkälle vapaudelleen on etsitty syitä, joista todennäköisimmät liittyvät ulkonäköön ja venäläisten resurssipulaan. Hagsvikin itsensä mukaan häntä oli usein luultu venäläiseksi sekä suomalaisten että venäläisten taholta. Venäläisillä ei myöskään riittänyt joukkoja kunnon selustavarmistukseen ja jokaisen kansalaisen tutkimiseen).

Jo ennen Helsingin valtausta venäläiset olivat alkaneet kysellä halukkuutta värväytyä. Tulokset olivat kuitenkin laihat, johtuen shokista ja vankien pienestä määrästä. Ammattisotilaat ja reserviläiset pidettiin vangittuna erikseen. Väestöstä vangittiin kaikki alta 30-vuotiaat, sotilaskuntoiset miehet sekä ne naiset, joilta tavattiin sotilaspassi. Helsingin romahtaessa vankien lukumäärä sekä värväyshalukkuus olivat kasvaneet. Sotavangeiksi saatuja kuljetettiin myös Lappeenrantaan, mahdollisimman kauas rintamalta.

VASTARINTA YLLÄTTÄÄ VENÄLÄISET
Venäjän pääesikunnan laatima operaatiosuunnitelma, joka tunnettiin leikkisästi "operaatio Sodomana", oli olettanut sodan loppuvan Helsingin valtaukseen. Toisin kuitenkin kävi. Suomalaisjoukot, pääasiassa Porin, Karjalan sekä Panssariprikaatin, tekivät yllättäviä vastahyökkäyksiä. Etujoukot pystyivät pureutumaan lähes Kehä III:lle saakka. Vastarinta vaikutti vain tiukkenevan, kello tikitti. Itä-Euroopassa tapahtui huolestuttavia Nato-joukkojen keskityksiä. YK:n turvallisuusneuvosto oli kutsuttu koolle. Moskovan sekä Pietarin kadut velloivat sotaa vastustavista mielenosoittajista. Poliisille oli annettu lupa ampua kovilla, jos tarve vaatisi. Yhdysvaltain presidentti lupasi kaiken mahdollisen tukensa Suomelle. Sota ei suinkaan yhdistänyt venäläisiä, vaan tuntui aiheuttavan entistä enemmän hajaannusta.

Oliko tullut tehtyä virhe?

Ammattisotilaita kului taisteluissa huolestuttavaa tahtia. Heitä saatettaisiin tarvita vielä sisäisten levottomuuksien tai Naton aggression torjujina. Toisaalta asevelvolliset olivat epäluotettavia. Opposition pelättiin vetoavan palvelustaan suorittaviin varusmiehiin ja puhuvan nämä puolelleen. Valtakunnan teräsnyrkkiä ei kannattanut tuhlata Suomessa epävarman tulevaisuuden häälyessä edessä.

Esiin kaivettiin sama suunnitelma kuin Ukrainan sodan aikana: jo vallatuille alueille tulisi perustaa "kansantasavalta". Sille pitäisi luoda siviilikoneisto ja asevoimat. Etsikkoajan jälkeen entistä suurempi osa sotimisesta ja selustavarmistuksesta voitaisiin siirtää kansantasavallalle ja lopullisessa tavoitteessa kokonaan. Suomalaiset pantaisiin taistelemaan toista sisällissotaa.

Tuossa vaiheessa vangittuja oli tuhatkunta. Sotilastiedustelu määrättiin suorittamaan ensimmäiset värväykset näiden parista. Tarkoitus oli käyttää näitä "ensilinjalaisia" lisävärväyksiin, sillä uskottiin olevan tehokkaampaa käyttää suomalaista värväämään suomalaista kuin vangitsija vangittua. Näiden ensimmäisten joukossa oli Erik Iivo Hagspik.

Motivaatiota tai käytettyä motivointia värväytymiseen voi vain arvailla. Osa Hagsvikin tunteneista on kertonut syyksi kaunan, jota hän kantoi intissä palveltuaan miehistössä. Toisaalta, kymmenet tuhannet muut miehistössä palvelleet ja epäilemättä kaunaiset eivät tehneet Hagsvikin ratkaisua. Historoitsijoiden arvailut vaihtelevat pelosta uhkailuun ja omaneduntavoitteluun. Ehkä lopullinen syy oli kombinaatio kaikista. Tosiasia oli kuitenkin se, että vain kolmisen kuukautta sodan alkamisesta, Eerik Iivo Hagsvik puki päälleen suomalaista M05-maastopukua muistuttavan Anglija-asepuvun ja suuntasi ulos kolminkertaisen piikkilanka-aidan takaa. Seuraavat kolme viikkoa kuluivat värväyskoulutuksessa.

KANSANTASAVALTA SYNTYY
Värväykset pyrittiin alkuvaiheessa kohdistamaan korkeakoulutettuihin, upseereihin sekä virkamiehiin, mikäli heidät oli tunnistettu vangitessa tai vankeusaikana. Jos yksittäisen reserviläisen värväytymistä ihmettelee, on syytä kysyä myös, miksi aktiiviupseereitakin värväytyi ensilinjalaisiin peräti kahdeksan kappaletta. Näitä tekoja on pyritty tulkitsemaan niin, että upseerit pyrkivät voittamaan luottamuksen, saamaan aseita ja sitten pakenemaan takaisin omien luokse. Tulevien tapahtumien valossa näin kuitenkin tapahtui vain kahdesti: kapteeni Aimo Juhani Tamminen sekä yliluutnantti Anni Iines Törmäinen pakenivat värväyskoulutukseen käytetystä Maasotakoulusta ja onnistuivat vaeltamaan metsien läpi suomalaisten joukkojen luo. Loput upseerit päätyivät muodostamaan kansantasavallan ylimmän upseeriston kaaderin.

Näillä värväysretkillä Hagsvik tapasi uudestaan Timo Saukkosen. Saukkosen mukaan tapaamista edeltäneinä viikkoina venäläiset olivat yrittäneet houkutella häntä värväytymään. Nämä "puhuttelut" olivat tapahtuneet erillisessä huoneessa. Tulkkina oli ollut venäläisnainen, joka oli puhunut "hoono soomi". Saukkonen kertoo lähinnä tuhahdelleensa näin onnettomille yrityksille.

Hagsvik oli törmännyt Saukkoseen saapuessaan aliupseerien leiriin ja nähnyt hänet piikkilanka-aidan vieressä tupakalla. Hagsvikin epoletissa oli komeillut yksi valkoinen nauha - jefreiter Hagsvik oli ilmeisesti saanut arvonsa palkkioksi koulutuksestaan ja venäjänkielen taidostaan.

Hagsvik oli osannut kiskoa oikeista naruista - hän oli puhunut kuinka Suomen hallitus oli siirtynyt jo Ouluun saakka, kun historiallinen kaupunki Vaasa oli käynyt liian kuumaksi. Ennen kaikkea hän oli vedonnut värväyksen etuihin: palkkaan, vaatteisiin, tupakkaan sekä ruokaan. Mahdollisuudet edetä virkaportaissa olivat myös erinomaiset pystyvälle miehelle. Hagsvik ei vaatinut kannan ilmoittamista heti, vaan jätti Saukkoselle miettimisaikaa. Hän antoi ohjeeksi, että jos Saukkonen päätti värväytyä, hänen tarvitsisi sanoa vanginvartijoille vain Hagsvikin nimi ja nämä kuljettaisivat Saukkosen pois leiriltä.

Kolmantena päivänä Hagsvikin vierailusta tupakantuskista kärsinyt Saukkonen kuiskasi vartijalle "jefreiter Hagsvik". Hänet toden totta saatettiin heti ulos ovesta. Istuessaan Uazin takaistuimella sisään nakattiin pussi, jossa oli hänen koko omaisuutensa: lompakko, sotilaspassi, hammasharja ja sytkäri.

Ilmeisesti Hagsvikin ehdotuksesta Saukkoselle annettiin hänen suomalainen sotilasarvonsa, vaikkei hän osannut venäjää ollenkaan. Sergeant Saukkonen yllättyi siitä, että Hagsvikin puheet pitivät kutinsa. Ruokaa ja ennen kaikkea tupakkaa sai niin paljon kuin halusi. Vodkaakin, mutta sen Saukkonen jätti toistaiseksi väliin.

Ensilinjalaiset onnistuivat värväämään yhteensä satakunta. Sotavankien värväys onnistui helpommin kuin siviilissä vangittujen. Saukkonen huomasi, että monet sotavangit kärsivät "sotaväsymyksestä, univajeesta, psykooseista ja kaikenlaisista mielenhäiriöistä". Tämän hän huomasi aloittaessaan joukkueensa koulutuksen.

Ensilinjalaisista muodostettiin sotapoliisikomppania. Vastuualueeksi tuli Lappeenranta. Anglija-maastopukujen lisäksi jostain varastoista oli kaivettu Kirza-saappaat (virallisesti käytöstä poistettu) sekä Lifchik-rintakantimet (myös käytöstä poistettu). Kypäriä ei jaettu, koska joukot eivät olleet etulinjassa. Verrattuna moniin venäläisiin joukko nautti huomattavia etuoikeuksia. Tämä oli osa värväystaktiikkaa.

Siviilihallinnon rakentaminen sujui takkuisammin. Virkamiehiä ei ollut tai sitten heitä ei oltu tunnistettu. Tilalle värvättiin tai tunki kaikenkarvaista osaajaa. Noin neljä kuukautta sodan alusta julistettiin "Kalevalan kansantasavallan" perustaminen. Kansantasavalta oli perustettu "kansalaisten kansanäänestyksessä osoittaman mielipiteen perusteella". Ensilinjalaisten sotilaspoliisikomppania oli ollut suojaamassa kyseistä äänestystä.  "Kaikki sen tiesi, että järjestetty juttu se oli", Saukkonen toteaa. "Pari vanhaa mummoa siinä kävi lappuja tiputtamassa, äänestivät kai Kekkosta".

VALLAN PORTAAT
Aika kului. Ensilinjalaisille kiirehdittiin etulinjapalvelusta, vaikka yksikkö ei minkään järjen mukaan ollut valmis. Taistelukokemuksen toivottiin "karaisevan ja lujittavan" joukkoa. Ensimmäiset kaatuneet, oli puoli kumpi tahansa, riittäisivät vaimentamaan epäröinnin.

Kansantasavallan 1. kaartin 1. pataljoonan 1. komppania (kaikki kansantasavallan prikaatit tulisivat olemaan kaarteja, siinä missä Venäjällä kaarti on ansionimi kunnostautuneelle yksikölle), kuten ensilinjalaisia komeasti kalskahtavasti kutsuttiin, sai tulikasteensa Jyväskylän alapuolella. Vastassa oli Karjalan prikaatin tiukka puolustusketju. Hätäinen hyökkäys päättyi verilöylyyn. Paikalle kiirehditty komppania otti rintamavastuun karaistuneelta 7. Mekanisoidun kaartinprikaatin komppanialta. Yllätetty komppanianpäällikkö ei ehtinyt juuri kertoa edes tilannetta, kun hänet määrättiin tukemaan jo hyökkäystä tietä pitkin. Tieosuus oli vahvasti kenttälinnoitettu ja miinoitettu, joten sen valtausta ei oltu varsinaisesti tunnustelujen jälkeen yritetty. Idempänä, noin kymmenen kilometrin päässä, olisi ollut huomattavasti pehmeämpi kohta Karjalan prikaatin sekä Kainuun prikaatin välikohdassa.

Komppania työnnettiin etelän pimeän ja loskaisen talviaamun vielä sarastamatta hyökkäykseen. Lyhyt, tuskin mainittava tulivalmistelu ainakin yllätti karjalaiset. "Kuin pystymetsästä olisivat nousseet", totesi jääkäri Salo päiväkirjassaan.

Valmiiksi kohdistettu ja pelkän radiokuittauksen päässä ollut raskaiden kranaatinheitinten tulisulku pysäytti kuitenkin ensilinjalaiset lähes alkuunsa.

"Tanner jysähti ja sirpaleet vonkui. Olinhan kyllä nähnyt miten kranaattikeskitys pölisee harjoituksissa, mutta ei sitä osannut tai tiennyt odottaa. Oma ryhmä lähti juoksemaan ja muusta joukkueesta en edes tiennyt. Ei siitä selvinnyt kuin kourallinen", Saukkonen muistelee.

Hagsvik, joka toimi ryhmänjohtajana, koki saman. Ryhmä ryntäsi takaisinpäin, suoraan ilmassa viuhuviin sirpaleisiin. Viisaimmat, jotka odottivat keskityksen loppua, pääsivät paikalta suhteellisen vähin vammoin. Käsiasetuli oli minimissään, yllättävästä syystä.

Muutamia jäi nimittäin haavoittuneina ja päästään sekaisin kentälle. Suomalaisia hämmensi suomeksi huudetut tuskanhuudot. "Säikähdin, että perkele, omiako tässä onkin ammuttu! Meinasin lähteä hakemaan niitä mutta kessu esti", kirjoittaa jääkäri Salo. Moni luuli samaa ja pidättäytyi siksi ampumasta näkemiään hahmoja. Seitsemän fyysisesti ehjää mutta poissa tolaltaan olevaa ensilinjalaista jäi vangiksi. Nyt suomalaisille paljastui ensimmäistä kertaa, että maanmiehiä värvättiin sotimaan heitä vastaan.

Tuli-iskun rajuudesta ja hyökkäyksen epäonnistumisesta kertonee se, että osallistuneista hieman alle sadasta takaisin palasi vain 46 (komppanian tukiosat olivat venäläisiä, joten niitä ei laskettu varsinaisesti vahvuuteen).

Selvinneet ensilinjalaiset olivat hämmentyneitä, tokkuraisia ja hetken päästä raivoissaan. Ryssät haluavat tapattaa meidät! oli monen ajatus. Venäläiset tajusivat itsekin, että komppanian tulikaste ei välttämättä ollut ollut edullinen jatkoa ajatellen. Mutta maahan kaatunutta maitoa oli turha itkeä.

Jäljelle jääneet kuljetettiin vallattuun Helsinkiin ja sijoitettiin Santahaminan tyhjiksi jääneisiin kasarmeihin. Joukosta poimittiin ne, jotka olivat osoittaneet jonkinlaista kykyä toimia tulen alla. Loput lähetettiin takaisin Lappeenrantaan toimimaan uudestaan värväreinä. Kansantasavallan armeija tarvitsi tykinruokaa ja lihaa luidensa ympärille.

Kansantasavallan puolustusvoimien komentajaksi nostettiin yliluutnantti Mika Tanninen. Viisissäkymmenissään oleva mies oli hieman outo valinta huipulle. Hän ei ollut upseereista korkea-arvoisin, eikä tausta antanut olettaa mitään piilevää lahjakkuuttakaan. Lähipiiri kuvasi Tannista "huumorintajuttomaksi, yrmyksi ja äreäksi", toisinaan suorastaan jopa sadistiseksi persoonaksi. Alkoholin käyttö oli hiponut ongelman rajaa jo vuosia. Hänet oli selvästi sysätty sivuraiteelle sotilasuralla, odottamaan eläkeikää. Tästä hän kantoi selvästi myös kaunaa Puolustusvoimille sekä entisille esimiehilleen. Ilmeisesti hänen katsottiin olevan tarpeeksi väritön ja ohjailtavissa ollakseen turvallinen valinta komentajan titteliin. Sotilasarvokseen tuore komentaja sai armeijakenraali. Kalevalan kansantasavallan ja Venäjän armeijan välinen sotilasarvon vastaavuus eivät pitäneet aluksi paikkansa - Tannisen venäläiseksi sotilasarvoksi merkittiin pitkään stárshij lejtenánt, mikä vastaa suomalaista yliluutnanttia.

Samanlaista "vetoa ylöspäin" kokivat myös monet muut. Upseerien oli aluksi annettu pitää suomalaista sotilasarvoaan vastaava sotilasarvo, kun taas aliupseerien kohdalla ilmeni suurta vaihtelua. Venäjän kielen taito tai muunlainen kunnostautuminen painoivat vaakakupissa enemmän. Ylenemisaallossa tilanne kuitenkin muuttui. Eerik Hagsvik sai lejtenantin eli luutnantin ja Timo Saukkonen mladshij lejtenantin eli vänrikin arvon. Helsingistä tehtiin uuden valtion pääkaupunki. Tosin tähän pääkaupunkiin liitettiin myös Espoon, Vantaan, Porvoon ja Sipoon alueet. Moinen massiivinen kaupunkiyhtymä olisi tuskin onnistunut Suomessa. Kaupunkiin pystytettiin ensin sotilaskomento, siviilihallinnon - jos sitä sellaiseksi kehtasi kutsua - jäädessä Lappeenrantaan.

ARMEIJA NOUSEE
"Tyhjäntoimittamista", kuvaa Saukkonen muistellessaan tuoreiden kansantasavallan upseerien ensimmäisiä viikkoja. Hienot tittelit ja komealta kuulostavat virat oli, muttei armeijaa jota johtaa. Kaikki kuusi ammattiupseeria ylenivät kenraalikuntaan. Heidät saattoi päivisin tavoittaa "upseerikerholta", kuppi kädessään. Jos varasto tyhjeni, käytiin autolla hakemassa lisää kaupungilta. Jäljelle jääneet asukkaat katselivat ketä tahansa univormuista pelokkaana ja kyräillen. Kalevalan kansantasavallan jälleenrakennus ottaisi aikansa.

Hagsvik erottui joukosta toimintatarmollaan. Hän alkoi insinöörimäisellä otteella kirjoittaa viestejä venäläisten esikuntiin - kerta kerralta aina vain ylemmäs komentoketjua. Suomalais-venäläisessä lyseossa opittu erinomainen venäjä helpotti huomattavasti asioiden hoitoa. Tulikasteen jättämä muisto sai hänet vaatimaan kaikkea: raskaita aseita kuten tykistöä ja kranaatinheittimiä, ilmatorjuntaa, panssarivaunuja, pioneerikalustoa... Useimmiten vastausta ei herunut. Aktiviiset taistelut nielivät kalustoa, paras osa tuli pitää reservissä Naton, Kiinan tai kaduilta nousevan vallankumouksen takia. Pahaisen nukkevaltion virkaheiton luutnantin kirjeet eivät siinä myllyssä paljoa painaneet.

Yksi kirjeistä kuitenkin osui yllättävään maaliin. Itse armeijakenraali Sergej Shojgu, osittain jo vallasta syrjäytetty vanha kenraali, päätti tarttua asiaan. Venäjän laajan valtakunnan lukemattomista sotatarvikevarastoista rahdattiin kaikkea pyydettyä, varastorasvoissa. Kalusto ei ollut aivan ensiluokkaista, mutta kävi paremman puutteessa. On arveltu, että Shojgun yllättävä tempaus oli osa Venäjän kabinettipolitiikkaa. Nuoremmat kenraalit olivat enemmän keskittyneitä mielenosoitusten hajoittamiseen; jos Kalevalan kansantasavalta vahvistuisi tarpeeksi, se voisi onnistua siinä missä Itä-Ukrainan separatistit epäonnistuivat. Idea oli Ukrainassakin ollut alunperin Shojgunin, joka oli epäonnistuessaan joutunut syrjään.

Sotilasasioiden lisäksi ensilinjalaisten tuli vastata myös siviilikysymyksiin, niin kauan kuin siviilihallintoa ei oltu saatu muodostettua. Niinkin perustavanlaatuiset asiat kuin ruoan, veden ja energianjakelu olivat työpöydällä. Kellään ei ollut mitään tietoa, kuinka paljon ruokaa oli esimerkiksi logistiikkaterminaaleissa tai olivatko vedenpuhdistamot, pumppaamot ja voimalaitokset vielä toiminnassa. Paremman puutteessa upseerit säntäilivät itse ympäri Helsinkiä, mukanaan ennen sotaa painettu kaupunkikartta. Yksi vedenpuhdistamo oli käytössä - työntekijät eivät olleet saaneet ohjeistusta valloituksen jälkeisiin toimiin, joten he olivat tulleet työpaikalleen kuten aina ennenkin. Voimalaitokset olivat pois toiminnasta, mutta kolme maakaasuvoimalaa havaittiin päällisin puolin ehjiksi ja käyttökelpoisiksi. Niillä saataisiin katettua ainakin osa energiantarpeesta. Eräs huvittava yksityiskohta on, että Helsinki säilyi kytkettynä valtakunnanverkkoon vielä pari viikkoa valtauksensa jälkeen, ennen kuin joku hoksasi kytkeä solmukohdat pois käytöstä.

Vakavasti ottaen ensilinjalaisilla oli käsissään ainekset inhimilliseen kärsimysnäytelmään. Vaikka Etelä-Suomen talvet olivat lauhtuneet lauhtumistaan, ilman lämpöä ja ruokaa jäljelle jääneet siviilit alkaisivat aiheuttaa levottomuuksia tai kerrassaan kuolla kupahdella, mikä ei ainakaan lisäisi Kalevalan kansantasavallan mainetta ulkomailla. Lisäksi oli olemassa vaara äkillisestä kovasta pakkasjaksosta tai lumivyörystä. Onnena onnettomuudessa sairaalat olivat pysyneet toimintakelpoisina omien varavoimalähteidensä avulla.

Jos Hagsvik profiloitui tuona aikana sotilasasioiden työmyyränä, Timo Saukkonen huolehti siviileistä. "Jotenkin se oli niin surkeaa", toteaa Saukkonen. "Kylmiä kämppiä, varsinkin kerrostalot kun kaukolämpö ei toiminut, kadulla hytiseviä mummoja, kodittomia puistoissa nuotiota polttamassa... Sääli siinä tuli puseroon, ei auttanut mikään." Saukkonen muun muassa järjesti "vanhuksille, sairaille, odottaville sekä lapsille" Venäjän armeijan muona-annoksia. Kalevalan kansantasavallan viirillä varustettu Uaz kurvaili terminaalien pihoilla ja Saukkonen tiukkasi elintarvikkeiden määrää sekä laatua. "Sähkönpuute tietty altisti tavaraa pilaantumiselle, onneksi oli kylmä sää niin suurin osa oli pelastettavissa."

Kansantasavallan kaarteihin oli värväytynyt toista sataa uutta, mutta oltiin vielä kaukana tavoitteesta. Nopeuttaakseen kaartien muodostumista, venäläiset levittivät värväyskehotteita Itä-Siperiassa ja Kaukoidässä. Palkaksi luvattiin 700 euroa kuussa ja automaattinen kansalaisuus. Viitisensataa vastasikin kutsuun, ja pian rintamalla nähtiin "kiinalaisia", kuten jääkäri Salo päiväkirjassaan päivitteli.

Siperialaisten värväys tykinruoaksi aiheutti ristiriitaisia tunteita ensilinjalaisissa. He kokivat venäläisten kävelleen heistä yli. Ehkä värväys nosti epämieluisaa tunnetta pintaan siitä, että he olivat lopulta vain kulissi ja marionetteja suurvallan käsissä. Siperialaiset, joista monet olivat burjaatteja ja näin buddhalaisia, sopeutuivat kuitenkin hyvin osaansa eivätkä jääneet ainakaan jälkeen muista venäläisistä joukoista. Ennen kaikkea, kansantasavallalla alkoi olla vihdoin omia lihaksia.

PRENIKOITA
Kansantasavalta oli saanut armeijan ja arvohierarkian, mutta siltä puuttuivat kunniamerkit. Toimeen asetettiin imatralainen taiteilijaopiskelija Martti Ripatti. Sivarinkäynyt Ripatti oli työhön outo valinta, mutta hän suostui työhön käytännössä nälkäpalkalla. Paljonpuhuvasti mitalit tehtiin kaksipuolisiksi - kielinä suomi ja venäjä.

Urhoollisuudelle taistelussa luotiin kolmiportainen, taistelun ulkopuolella osoitettuun urheuteen kaksiportainen ja muihin yhteiskunnallisiin saavutuksiin neliportainen kunniamerkkijärjestelmä. "Kalevalan kansantasavallan puolustajanristi" oli toiseksi korkein kunniamerkki. Sitä seurasivat 1. ja 2. luokan mitalit. "Kalevalan kansantasavallan kunnianmitalin" ensimmäinen, toinen ja kolmas aste olivat saatavilla myös siviileille. Yhteiskunnallisista ansioista oli saatavilla "Pioneeriristi" sekä "Pioneerimitali" kolmessa asteessa. Korkein kunniamerkki Kalevalan kansantasavallassa oli "Perustajanristi", joka jaettiin sadalle ensiksi värvätylle - puolelle heistä postuumisti. Venäläiseen tapaan armeijakenraali Tannisen rintamusta koristivat pian yksi kappale jokaista mitalia. Myös venäläisen tavan mukaisesti mitaleista ei tehty nauhaa, joten niitä piti kantaa sellaisenaan jopa taistelu-univormussa. Hagsvik ansaitsi Perustajanristin lisäksi Puolustajanristin. Saukkonen taas sai Puolustajanmitalin 1. luokan sekä Pioneeriristin. Hagsvik saattoi vaihtaa epolettinsa majurin yhteen suurtähteen ja Saukkonen kapteenin neljään pienempään.

"HUOJUVA JAKKARA"
Vaikka sotilaallisesti Kalevala alkoi vahvistua, sen yhteiskunnallinen kehitys ei vaikuttanut kovinkaan ruusuiselta. Ruotsalaisen yhteiskuntatutkijan tekemän tutkimuksen mukaan Kalevalan kansantasavallalta puuttui todellinen yhteiskunnallinen ja poliittinen sisältö. Se oli tyhjä taulu, johon jokainen saattoi kuvitella oman sisältönsä. Siksi se toisaalta myös houkutti ympäri maailmaa palkkasotureita äärioikealta äärivasemmalle. Serbian ja Venäjän lisäksi yksikään muu maa ei ollut tunnustanut Kalevalan itsenäisyyttä. Rahana toimi Venäjän rupla sekä erilaiset elintarvikekupongit, joita jaettiin isoimmissa kaupungeissa. Kuvaavaa on, että jokaisessa kaupungissa jaettu kuponki oli erinäköinen ja eriarvoinen.

"Tällä hetkellä Kalevalan kansantasavaltaa ei voi kuvata muuksi kuin sotilasdiktatuuriksi tai sotaherrojen klikiksi", kirjoitti tutkija. Suomalainen Sotakorkeakoulun tutkija majuri Antti Seppänen nimitti suoraviivaisemmin Kalevalaa "huojuvaksi jakkaraksi".

Kansainvälinen painostus oli johtanut siihen, että Kalevala oli käytännössä meri- ja kauppasaarrossa. Sen ainoa henkireikä oli Venäjä. Sodan arvioitiin maksavan Venäjälle "vähintään 10 miljoonaa dollaria per päivä" pelkästään sotilaallisissa kuluissa. Kansantaloustieteen tutkijat ennustivat "Venäjän täydellistä vararikkoa", joka "päihittää jopa tsaarin vallan aikaisen alennustilan".

Kello kävi edelleen, eikä se tuntunut käyvän Kalevalan puolesta.

RINTAMAVASTUU JA ENSIMMÄISET TELOITUKSET
Rintamalle saatettiin vihdoin lähettää kaksi kaartia. Tukevat osat oli edelleen pakko miehittää venäläisillä, mutta verrattuna 1. kaartin tasoon tulokkaat oli saatu koulutettua kelvolliselle mallille. Ensilinjalaiset saattoivat vihdoin kiinnittää huomionsa sotilasasioihin ja operatiivisiin seikkoihin. Tämä tuli tosin ikävänä yllätyksenä osalle kenraalikunnasta.

"Kaverit revittiin operaatiokartan ääreen pystymetsästä ja suoraan kaameasta kohmelosta. Osa oli nappaillut jotain vodkaakin väkevämpää. Ei niistä herroista ollut sotaa johtamaan", Saukkonen muistelee.

Komentovastuu jäi ammattiupseeri-kenraaleita alempien, aliupseereista ja miehistöstä ylennettyjen everstien ja majureiden vastuulle. Kenraaleille keksittiin uusi tehtävä. Yritykset luoda poliittista järjestelmää kansantasavaltaan olivat jääneet pelkiksi yrityksiksi. Olipa maalle valittu jopa presidentti, venäläinen, Suomessa ja Lappeenrannassa asunut liikemies Sergei Kozlov, mutta hän erosi tehtävästään parin päivän jälkeen. Ylimmäksi päättäjäksi ja poliittisen vallan käyttäjäksi muodostettiin kenraalikuvernöörin virka. Tähän nimettiin armeijankenraali Tanninen. Hänen sijalleen kansantasavallan armeijan johtoon tuli kenraalieverstistä armeijankenraaliksi samalla ylennetty Sini Pispala (ollen näin maailman ensimmäinen nainen virassaan).

Venäjän sotilastiedustelu GRU:ta oli pääosin työllistänyt muut asiat, mutta nyt se kiinnitti huomiota Kalevalan alueella mahdollisesti majaileviin "viidennen kolonnan asiamiehiin". Yksivärisissä maastopuvuissa raskaasti aseistautuneet ja suojavarustetut GRU:n joukot etsivät ja pidättivät useita epäiltyjä, joiden uskottiin olleen tärkeissä viroissa ennen sotaa. Monet olivat paenneet, mutta tilalle alettiin valikoida myös "fasistisia sympatioita" osoittaneita. Entinen Supon rakennus muutettiin "kuolemantaloksi", kuten helsinkiläiset sen oppivat pian tuntemaan.

Ensilinjalaiset olivat ensin tietämättömiä GRU:n otteista. Tilanne muuttui, kun GRU:n eversti "marssi esikuntaan ja vaati perustettavaksi salainen turvallisuusorganisaatio", Saukkonen muistaa. Yksi ensilinjalainen eversti nimettiin "Kalevalaisen salaisen poliisin" komentajaksi. Organisaatio tunnettiin siitä lähtien lähinnä sen venäläisellä lyhenteellä KTP. Alkuun jäsenet olivat GRU:n nimeämiä, mutta pian omaakin voimaa alettiin haalia. KTP jakoi GRU:n kanssa Kuolemantalon. Osa toiminnoista siirrettiin syrjemmälle, muun muassa entiseen Metropolia-ammattikorkeakouluun. KTP vastasi toimistaan ainoastaan kenraalikuvernöörille.

Jo GRU:n aikana tapahtuivat ensimmäiset kuolemantapaukset. Ilmeisesti kyseessä olivat osittain vahingot, kun kuulusteltavien terveys petti liian rankkojen metodien alla. "Fasisteja" taas alettiin surmata lähes suorin tein. Syyt ja varsinaiset puhdistuskäskyt ovat jääneet epäselviksi, mutta kyseessä lienee ollut ikiaikainen vallatun alueen varmistaminen ja kapinamielialan hillitseminen. Kuulusteluista ei ole jäänyt pöytäkirjoja, jos kohta sellaisia edes ensikädessä vaivauduttiin tekemäänkään. KTP:n henkilöstö ja "kova nyrkki" koostettiin pääasiassa siperialaisista sekä ulkomaalaisista vapaaehtoisista. Näillä kun ei uskottu olevan tunnesiteitä muuhun väestöön.

Huhut pidätyksistä ja teloituksista alkoivat kiertää. Käytännössä KTP:hen saattoi törmätä jo tavallisessa oikeudenkäynnissä. Oikeuslaitosten toiminta oli keskeytynyt mutta alkanut uudelleen, hetkeksi. Venäläiset sulkivat ne ja henkilöstö jäi näin virkaheitoksi. Ikävään tulkinnanvaraisuuteen jäi sekin, mitä lakia noudetettaisiin. Oikeusistuimet olivat noudattaneet Suomen lakia. Kansantasavallalle oli laadittu perustamisvaiheessa perustuslaki, mutta se oli liian ympäripyöreä varsinaiseen lainkäyttöön. Kansantasavalta olisi tarvinnut kipeästi lainsäädäntöä ja lakikokoelman, mutta se olisi herättänyt liian kiusallisia kysymyksiä. Sen sijaan lainkäyttövalta siirrettiin sotaoikeuksille, jotka "tiedostavat erityiset vallitsevat olosuhteet". Värväystoimintaan siirretyt ensilinjalaiset kuljetettiin nyt toimimaan sotatuomareina.

Kenraalikuvernöörin käskyssä nro. 107 todetaan "perustettavaksi sota-asiantuomioistuimet, joille kuuluvat kaikki siviilihenkilöiden ja harkintansa mukaisesti sotilashenkilöiden tekemät rikkomukset ja rikokset sotatoimialueen ulkopuolella". Sotaoikeuksien toimivallan ulkopuolelle jäi siis kummallisesti varsinaisella sotatoimialueella tehdyt rikokset, ja sotilaidenkin rikokset vain sen harkinnan mukaan. Yhdelläkään sotatuomariksi valitulla ensilinjalaisella ei ollut juridista koulutusta. Sellaisen saaneet yrittivät kyllä värväytyä avustajiksi, kun perustamiskäsky oli annettu, mutta heitä ei hyväksytty. Oikeudenkäyttö oli pikemminkin irvokasta näytelmää kuin todellista.

Saukkonen ei osaa kuvata tuonaikaista suhtautumistaan teloituksiin tai oikeudenkäyttöön. "Ei sitä sen kummemmin miettinyt. Oli niin paljon muita asioita mielenpäällä. Ja kun ne teloitukset oli salaisia, ei sitä miettinyt senkään vertaa. Poissa silmistä, poissa mielestä."

LÖYHÄ HIRSI
Sodan jatkuessa toisen vuotensa puoliväliin venäläiset saattoivat todeta, että sota oli hävitty ja tavoitteissa epäonnistuttu. Kalevalan kansantasavalta pysyi pystyssä vain tekohengitettynä. Venäjä nitisi valtiona liitoksistaan kuin aikoinaan Neuvostoliitto ikään. Sodan pitämiseksi käynnissä ja uusien ammattisotilaiden etujen pitämiseksi houkuttelevina kaikesta muusta oli jouduttu tinkimään. Lännessä Venäjällä vallitsevaa elintasoa verrattiin jo Pohjois-Koreaan. Tilanne oli kestämätön, tarkasteli sitä miten päin vain.

Salaiset rauhantunnustelut aloitettiin Suomen hallituksen kanssa. Ne sujuivat takkuillen, sillä Venäjä vaati ensin, että Kalevalan kansantasavalta jäisi olemaan niille alueille, jotka se oli jo vallannut. Suomalaiset eivät tähän suostuneet. Lopulta, puolen vuoden neuvottelujen jälkeen ja sodan lähestyessä kolmatta vuottaan, saatiin solmittua sopimus. Venäjä vetäisi omat joukkonsa alueelta ja tukensa kalevalaisilta. Venäjä vetosi siihen, ettei sillä ollut oikeutta "itsenäisen valtion asevoimien" aseistariisumiseen, kun suomalaiset vaativat lisäksi kalevalaisten ehdotonta antautumista.

Taistelut taukosivat moniksi kuukausiksi, kun suomalaiset lepuuttivat ja keräsivät joukkoja suurhyökkäykseen. Venäläiset pidättäytyivät etenemästä. Kalevalaiset, jotka eivät sopimuksesta tienneet, onnistuivat puskemaan kahden kaartin pihtihyökkäyksellä Jyväskylään. Siihen rintamalinja sitten asettuikin.

PETOS
Everstiksi ylennetty Saukkonen oli ottanut komentoonsa "Itäisen armeijakunnan", joka hallitsi seutua Imatra-Mikkeli-Jyväskylä. Hän oli sijoittanut esikuntansa Lappeenrantaan. Helsingissä Hagsvik oli ylennetty kenraaliluutnantiksi ja pääesikunnan päälliköksi.

Suurhyökkäys tuli kalevalaisille täytenä yllätyksenä. Panssariprikaatin, Porin prikaatin sekä Karjalan prikaatin yhteiset mekanisoidut joukot iskivät Jyväskylän tasalla. Rintama romahti nopeasti. Venäläiset olivat sijoittaneet omat prikaatinsa kaartien taakse, turvalliselle etäisyydelle. Silti venäläisjoukotkin kärsivät tappioita tykistö- ja ohjustulessa.

Noin neljä päivää hyökkäyksen alkamisesta, aamuyöllä, venäläiset joukot pakkasivat tavaransa ja suuntasivat kohti rajaa. Helsingissä joukot nousivat laivoihin.

Saukkonen heräsi siihen, että päivystävä aliupseeri tuli huutamaan "ryssät lähtevät!" Saukkonen ei voinut kuin unenpöpperöisenä katsella sotavalot päällä kohti itää suuntaavia kolonnia. "Venäläisten upseerit olivat ryypänneet tavallista rankemmin", Saukkonen muistelee, "ja se oli jotain se". Saukkosen armeijakunnan kaarti oli heitetty pois Mikkelistä. Imatralla päälle puskivat Immolan rajajääkärit.

Saukkonen antoi käskyn välittömästi vetäytyä kohti Kouvolaa. Vain tunti venäläisten lähdön jälkeen kalevalaisten kolonna suuntasi Kouvostoliittoon.

Viimeinen taisto oli alkanut.

EPÄTOIVON HETKIÄ
Venäläisten lähtö syöksi pääesikunnan sekasortoon. Venäläisten mukana Venäjälle siirtyivät kenraalikuvernööri sekä muutkin kenraalit. Esikunnan päällikkönä Hagsvik huomasi olevansa nyt vastuussa koko Kalevalan kansantasavallasta. Hyökkäyskiilat olivat tunkeutumassa kohti Helsinkiä joka suunnalta. Kaartien taistelumoraalista ei ollut tietoa.

Venäläiset olivat onneksi jättäneet ammus- ja asevarastonsa paikoilleen. Nopeasti suoritettu inventaario paljasti ammuksia satojen tuhansien patruunoiden edestä. Lisäksi joukossa oli tuhansia panssarintorjuntaohjuksia. Niiden jakelu kaarteille alkoi saman tein. Yksi asia oli kuitenkin varma: taisteluitta ei luovutettaisi.

LOPUN AIKA
Saukkosen joukkojen saavuttua Kouvolaan, Itäisen armeijakunnan komentaja oli todennut "kaikkien saavan painua helvettiin" ja kävellyt suorinta tietä lähimpään baariin. Alijohtajat eivät kuitenkaan noudattaneet käskyä, vaan käskivät normaalit puolustusvalmistelut ja vartiopalveluksen. Samaan aikaan suomalaisten kiilat tunkeutuivat jo Lahden esikaupunkeihin. Miksi Saukkonen ei iskenyt venyneen kiilan sivustaan, vaikka hän olisi ollut vain kivenheiton päässä? Saukkonen ei vastaa.

Kaartit olivat vetäytyneet Lahdesta kohti Helsinkiä. Lahteen oli kuitenkin jätetty kalevalaisten salainen ase: tarkka-ampujat. Tarkka-ammuntakoulutus oli aloitettu heti kun mahdollista. Venäläiset olivat suostuneet antamaan kalustoa ja koulutusta: raskasta kalustoa oli rajoitetusti, tarkkuuskivääreitä miljoonia salaisissa tunneleissa. Karjalan prikaatin jääkärit eivät ehtineet kauaa iloita valtauksestaan, kun ensimmäinen mies kellistyi sala-ampujan luotiin. "Siitä tuli pitkä savotta", vuodattaa jääkäri Salo päiväkirjassaan.

Suomen Merivoimat tekivät muutamia tunnusteluiskuja satamaan. Merivoimat olivat ehdottaneet Suomen pääesikunnalle, että Rannikkojääkäriprikaati tekisi maihinnousun, esimerkiksi Porkkalaan, josta joukot pääsisivät nopeasti Helsinkiin "takakautta". Merivoimien suureksi harmiksi pääesikunnan kenraalit kielsivät moisen yrityksen. Rannikkojääkärit kyllä osallistuisivat hyökkäykseen, mutta etenisivät lännestä rannikkoa myöten. Merivoimat korkeintaan tukisivat näitä epäsuoralla tulella.

Kukaan ei tiedä, miten maihinnousu olisi onnistunut, mutta eräs tapahtuma antoi ehkä viitteitä siitä. Ohjusvene ja kaksi partiovenettä tekivät uhkarohkean syöksyn kohti satamaa, tulittaen samalla aseillaan. Ohjusveneet olivat ensin käyttäneet ohjuksiaan maamaaleja vastaan, mutta se oli lopetettu tarpeeksi arvokkaiden maalien puutteessa. Kolmikkoa kohti laukaistiin "useita pst-ohjuksia laajalta sektorilta". Kaksi ohjusta osui yhteen partioveneeseen ja aiheutti sen uppoamisen. Toinen veneistä vaurioitui pahoin. Ohjusvene sai kolme osumaa, joista yksi "väisti muutamilla senteillä" kannella olevan ohjuskopan, sanoo matruusi Puustinen. "Vähän ylemmäs, ja koko töhnä olisi kosahtanut."

Immolan rajajääkärit etenivät Imatralle ja jatkoivat Lappeenrantaan. Sen tyhjenemisestä ilmoitettiin pääesikuntaan. Miksi kenraaleita ei kiinnostanut useiden kaartinyksiköiden katoaminen, varsinkin hyökkäyskiilan sivustassa? Huonosta kelistä johtuen droneilla ei oltu saatu näköyhteyttä poistuviin kaartilaisiin. Näiden entiseen olinpaikkaan oli tehty kuitenkin ilmaisku vain jonkin aikaa poistumisen jälkeen.

Luultavasti kenraalit tiedostivat riskit, mutta Helsinki kajasti edessä huomattavasti tärkeämpänä kohteena kuin muutama rampa kaarti. Pääesikunta nimittäin tiesi, että venäläiset olivat vieneet mukanaan raskaat aseet, kuten ilmatorjunnan, tykistön ja panssarivaunut. Kaarteille oli jäänyt vain lähi-ilmatorjunta ja kuorma-autot. Sellaisella joukolla ei tehtäisi hyökkäystä mekanisoitua taisteluosastoa vastaan.

Lahdessa Karjalan prikaatin joukot olivat jääneet kiinni katutaisteluihin yksittäisten ryhmien ja tarkka-ampujien kanssa. Aikataulu hidastui, muttei vääjäämättömästi. Tarkoitus oli edetä joka suunnasta ja näin ylikuormittaa vähälukuiset puolustajat. Ylivoima olisi musertava.

Kaartilainen Teppo Vesanen oli juuri päättänyt tarkka-ampujakoulutuksensa. Hän oli onnekas: koulutus oli pitänyt hänet poissa rintamalta ennen kuin nyt viimeisillä hetkillä. Hänen oli käsketty ilmoittautua Keravalla esikunnassa. Sieltä hän sai radiopuhelimen, kiväärin ja pistoolin. Vesasen käskettiin hankkiutua Järvenpäähän valvomaan Lahdesta tulevaa tietä. Vihollisen saapuessa Vesasen tulisi antaa ilmoitus ja pidätellä vastustajaa parhaansa mukaan.

Esikunnan läheisyys oli täynnä sinne tänne kulkevia miehiä, ajoneuvoja ja panssarivaunuja. Järvenpäätä kohti kävellessään seutu hiljeni. Vesanen ei pitänyt itseään "mitenkään hyvänä sotilasaineksena".

Hän löysi kerrostalon, josta näki tielle. Vesanen murskasi lasisen alaoven ja tunkeutui sisään. Valittuaan sopivan asunnon, hän ampui lukon auki. Asunto oli täysin kalustettu ja tyhjä. Useimmat siviilit oli kerätty satamaan, pois jaloista. Se oli ainoa Hagsvikin tekemä päätös, jolle suomalaiset antoivat tunnustusta.

Teppo Vesanen teki olonsa mukavaksi. Hän työnsi pöydän ikkunan eteen, samoin kuin nahkaisen laiskanlinnan. Sitten hän jäi odottamaan.

Odotus palkittiin noin kolmen tunnin jälkeen. Ilta oli jo hämärtymässä, aurinko valaisi vielä latvoja. Vesanen huomasi ketjussa tietä pitkin etenevät tiedustelijat. He olivat Porin prikaatista, mitä Vesanen ei tietystikään voinut tietää. Hän otti radion ja lausui kolmesti koodin, joka viesti vihollisen saapumisesta. Sitten hän heitti radion lattialle ja hakkasi sen kiväärinperällä palasiksi. Vesanen jätti aseensa asuntoon ja suori alaovelle. Tunnustelijat olivat ehtineet lähes jo talon kohdille.

"Älkää ampuko, haluan antautua", Vesanen muistaa huutaneensa. Hän toisti samaa lausetta kerta toisensa jälkeen, jotteivät hermostuneet tunnustelijat ampuisi häntä. Tunnustelijat käskivät hänet polvilleen ja painoivat maahan. Kaksi painoi polvensa kipeästi Vesasen selkään. Sen jälkeen he reuhtaisivat hänet ylös ja tuuppivat kiväärinperillä ja piipuilla tulosuuntaan. Vesanen näki tiellä silmänkantamattomiin Paseja ja miehiä.

Loppu oli alkanut.

VIIME HETKET
Rannikkojääkärit ja Panssariprikaati olivat joutuneet tiukkoihin taisteluihin lännessä ja luoteessa. Porin prikaati oli kiertänyt Lahden ja eteni esikaupunkeihin. Idässä Kainuun prikaati oli ohittanut Lappeenrannan ja työntyi Haminaan ja Kotkaan.

Puistolassa pääesikunta yritti pitää asiat koossa. Se lähetti eversti Saukkoselle viestin, jonka mukaan Itäisen armeijakunnan oli iskettävä Lahteen ja helpotettava näin painetta pääkaupungissa. Seuraavaksi joukkojen oli määrä vetäytyä itse kaupunkiin vahvistamaan puolustusta.

Käsky oli vuorokauden tai pari myöhässä. Saukkosen mukaan hänellä ei ole muistikuvia viimeisistä päivistä. Ehkei hänellä olekaan, sillä hänen alaistensa kuulustelukertomusten mukaan eversti vietti päivänsä "tukevasti perseet olalla".

Hagsvik sai yhden viimeisen viestin Venäjältä. Hänet nimettiin "virkaatekeväksi kenraalikuvernööriksi" ja ylennettiin armeijankenraaliksi. "Kalevalan kansantasavalta on jäävä historiaan vapauden ja demokratian tyyssijana. Venäjän kansa on ihaileva taisteluanne. Loppuun asti! Eläköön Kalevala!"

Kenraalikuvernöörin alue käsitti enää pieniä rippeitä. Maa värähteli ulkona kaikuvasta tulituksesta. Yhteydet olivat poikki. Joukot olivat pilkkoutuneet pieniksi palasiksi jo asutuskeskustaistelun lainalaisuuksien mukaan.

Porvooseen rynnistäneet Karjalan prikaatin etujoukot saivat osansa. Porvoonjoen yli yrittäneet joutuivat keskelle pst-ohjusmyrskyä. Kolme CV-vaunua tuhoutui, useita kuoli ja haavoittui. "Kaartilaiset käyttävät pst-aseita korvaamaan epäsuoraa tulta", todettiin prikaatin sotapäiväkirjassa.

Puistolassa esikunta oli siirtynyt kellarikerroksesta ylempiin kerroksiin. Kuvaukset ja Hagsvikin viimeiset hetket ovat historiankirjoituksen sumussa. Esikunnasta ei selvinnyt montakaan, eikä selvinneillä ollut selvää näköyhteyttä Hagsvikiin. Tulitus sytytti rakennuksen tuleen. Piirityksen tueksi tuodut CV-vaunut tulittivat sirpalekranaattien puutoksen vuoksi alikaliiberi-ammuksilla. Jälki oli hirveää. Ammukset läpäisivät koko rakennuksen läpi ja levittivät mennessään sirpaleita ympärilleen. Valkoista lippua yritti ilmeisesti moni puolustaja vilauttaa, mutta savussa ja taistelun humussa niitä ei huomattu. Vasta kun rakennus oli romahtamaisillaan liekkeihin, karjalaisten upseerit määräsivät tulitauon. Haavottuneita kannettiin ulos, kaartilaiset ja sotilaat yskivät savukaasujen alla. Elävissä ei Hagsvikia löydetty.

Taistelut jatkuivat virallisesti toisen päivän puolelle, ennen kuin puolilta päivin julistettiin yksipuolinen tulitauko. Tosiasiassa taistelut jatkuivat lähes viikon. Hierarkia oli romahtanut, eikä siperialaisilla ja ulkomaalaisilla ollut paljoakaan odotettavaa tulevaisuudelta.

Kesti lähes kuukauden, ennen kuin etsinnät ja pidätykset oli saatu suoritettua. Tästä kesti vielä pari kuukautta, kunnes tapahtumista oli saatu luotua jonkinlainen kuva. Ylimpiä upseereja etsittiin vastaamaan maanpetossyytteisiin oikeudessa. Mutta seula vuoti, ja sekä upseereita että rivimiehiä onnistui välttämään vuosikausien vankilatuomiot.

Eversti Saukkonen ei johtanut joukkojaan vankeuteen. Kun tulitauosta saatiin tieto, hän - epäilemättä kohmelossa - antoi käskyn jokaiselle hankkiutua turvaan miten taisi. Hän itse onnistui kulkeutumaan Lappeenrannan kautta rajan yli.

EPILOGI
Timo Saukkonen istuu edessämme hiljaisena. Hänen silmissään näkyy kosteutta. Saukkonen kaivaa taskustaan kotelon ja pistää sikariksi.

Vuosikymmenten takaiset tapahtumat tuntuvat edelleen painavan kapinajohtajaa. Haastattelun edetessä hän on käynyt vaiteliaammaksi. Tauot venyvät. Aurinko alkaa jo laskea, kohta on aikamme lähteä.

Saukkonen ja muut korkea-arvoiset luulivat olevansa turvassa Venäjällä, mutta kansainvälisen painostuksen vuoksi Venäjä luovutti ensin armeijankenraali Tannisen ja sitten yksi kerrallaan muita upseereita. Saukkonen otti kuulemastaan vaarin ja vaihtoi maisemaa.

Mitä sodasta jäi käteen?

"Ei mitään", Saukkonen vastaa pitkän hiljaisuuden päätteeksi. "Tai ehkä se, että elämä vie outoja ratoja".

Katuuko hän mitään?

"Arvaisitpa", Saukkonen tuhahtaa. "Mutta mennyttä ei voi katua. Ehkä jossain isossa oikeudessa nämäkin punnitaan. Mutta siitä näin yksinkertainen mies ei osaa sanoa mitään."

Jääkäri Salo kirjoitti päiväkirjansa viimeiseen merkintään:

"Paska reissu, mutta tulipa tehtyä."

*

(Tarina on fiktiota, mutta ainakin osittain inspiraationsa saanut Keskisarjan Viipuri 1918 -kirjasta)