Kohtuus

 Konepistoolien rätinä kaikuu lähellä. Puristan pistooliani. Tuijotan hämärässä kellarin oviaukkoa. Sen ovi on tykistötulessa hajonnut kappaleiksi. Meitä ei ole montaa, ehkä viisi. Vain aliupseerilla on konepistooli, muilla kivääri. 

Näen varjojen ilmestyvän oviaukolle. Yksi käsikranaatti, ja olemme vainaita. Kuin nurkkaan ahdistetut rotat. 

Mutta he eivät olekaan kokeneita. Näen ensimmäisen työntyvän sisään, varovasti. Luisevat kasvot korostavat liian isoa kypärää. Epoletit olkapäillä. Toverinsa tulee heti perässä. Tähtään häntä rintaan.

Korvani menevät lukkoon pistoolin paukahduksesta. Sekunnin jäljessä muutkin avaavat tulen. Etummaisena kävellyt poika lysähtää maahan, taaimpana tullut puristaa vaistomaisesti liipaisinta ennen tämän todellisuuden jättämistä. Luodit kipoilevat tiilistä. 

Ketään muuta ei näy. 

- Eteenpäin! huudahdan. - Ottakaa aseet! 

Jos jäämme tänne, seuraavat osaavat koputtaa kranaatilla. 

Suoristautuessani ulkona, pääni viereen iskee luoti. Vastaan tuleen sinne päin ja yritän suojautua. Keskivartaloani vihloo, se ei halua taipua. Muiden tulitus pakottaa venäläiset suojautumaan. 

- Mennään! 

Juoksemme kyyryssä katua eteenpäin. 

- Sturmbannführer, mihin olemme menossa?

- Rautatieasemalle! 

Koska Ronja on siellä, jatkan lausetta päässäni. Kuin hukkuvalla, yhtäkkinen halu elää on sekoittanut pääni. 

Ympärillä maailma hajoaa pieniksi yksittäisiksi tragedioiksi. Tarinoiksi rohkeudesta, pelkuruudesta, uhrautuvuudesta. Kamppailuksi siitä ainoasta, joka meillä on -elämästä - kun puolustuslinjat hajoavat. Sekasorrossa pääsemme eteenpäin. En katso taakseni, en sivuilleni, juoksen vain suojasta suojaan. Mieheni seuraavat, koska eivät ehdi ajatella. Joku näyttää suunnan - vääränkin - ja he seuraavat. 

Tulen asemakadulle. Näen auton. Se on ammuttu seulaksi. Ryntään auton viereen. Muutaman metrin päässä näen vartiomiehen kaatuneen harmaa mytty harteillaan. Ronjan kihara tukka on veressä, suikka tippuneena. Kosketan hänen harteitaan. Tunnen kylmyyden, jäykkyyden. He ovat olleet kuolleita jo useamman tunnin, sillä aikaa kun piilottelin kellarissa. 

- Sturmbannführer! 

Näen Marquardtin juoksevan eteeni. Yleensä nuhteettoman puhdas univormu on pölyinen, suittu tukka sekaisin. Hänellä on kädessään konepistooli. 

- Ryssät ovat tulleet läpi! Meidän täytyy vetäytyä! Sturmbannführer, kuuletteko! Vetäytyä!

Hänen äänensä nousee korkeuksiin, joita en uskonut aikuisen miehen saavuttavan. Hänen silmänsä ovat lasittuneet kuolemanpelosta, sinisiä silmiä ei erota pupillien mustuudesta. 

Tunnen ajan hidastuvan. Olen rauhallinen. 

Olen avaamassa suutani, kun Marquardtin ruumis tärisee. Hänen rintaansa ilmestyy suuria aukkoja. Verta pärskähtää haavoista. Hänen jalkansa pettävät. 

Venäläinen konepistoolimies tähtää minua. Nostan pistoolin ja ammun. Puristan liipaisinta kerta toisensa jälkeen, kunnes se jäykkenee. Jatkan puristamista,  tajuan patruunoiden loppuneen. Venäläinen on kadonnut näkyvistä. Heitän pistoolin sivuun ja ryömin Marquardtin ruumiille. Yllätykseni hän liikkuu vielä. Suu yrittää sanoa jotain, mutta verellä täyttyneet keuhkot eivät anna ilmaa. Revin konepistoolin hänen käsistään. Pakotan rampaa kättäni toimimaan. Ammun sarjan kujia kohti, kompuroin ylös ja juoksen kohti länttä, kohti  puita ja pusikkoa. 

Pääsen viimeisen talon nurkalle, kun tunnen kovan tönäisyn. 

Maailma sammuu. 

En koskaan nähnyt luotia, joka osui. 

*

Oikeus

 Tobias istui käsiraudoissa kuulusteluhuoneessa.  Lampun kelmeä valo näytti myrkynvihreän maalin rapistumisen ja betonin halkeamat. Kosteus valui pitkin seiniä lattialla olevaan viemäriaukkoon. 

Weber tuijotti nuorta miestä. Tämä ei voinut olla hetkeäkään paikallaan. Hän vilkuili Weberiä halveksuen, kulmien alta.

-Mitä sä kyyläät? Vitun pervo, hän tuhahti. 

Weber virnisti. 

- Aikamoinen asenne. Olen jutellut syyttäjän kanssa, teitä odottaa mestaus, ei hirtto. Olette murhannut valtion virkamiehiä. 

Tobias vilkaisi taas nopeasti ja puri leukojaan. 

- Ellei...Weber sanoi. - Ellette auta meitä. 

- Mähän en kyttiä auta! Tobias huudahti. 

- Entä jos se pelastaa teidät giljotiinilta?

- Ihan sama. Vallankumous vapauttaa!

- Entä jos saatte kostaa SA:lle?

Poika käänsi katseensa ja tuijotti Weberiä suoraan silmiin. Niissä näkyi epäilys kuin syöttiä haistelevalla ketulla. 

- Täh? 

- SA-miehet ryöstivät bensiiniä ja heidät tultiin vapauttamaan hyvin nopeasti. Juttu haisee. Jos selvitätte, kuka on mustan pörssin bensiinikaupan takana, säästytte terältä. Ja saatte samalla muutaman SA-miehen selliin. Miltä kuulostaisi?

Tobias kääntyi tuijottamaan pöydän pintaa. 

- Mitä mun pitää tehdä?

----

Fürst avasi Kadettin takapenkillä Tobiaksen käsiraudat. Weber istui ajajan paikalla ja katsoi tätä taustapeilistä. 

- Saatte 48 tuntia aikaa. Sen jälkeen teidän pitää tulla takaisin. Orpon partio on asemissa entisen kantapaikkanne lähellä siihen aikaan. Voitte laittaa hieman vastaan mutta ette saa mukiloida heitä lasarettiin. Passipoliiseista on pulaa.

Tobias virnisti. 

-Vähän kutittelen vain kaulan alta.

Kaikki kolme nousivat autosta. Weber ja Fürst kävelivät Tobiaksen molemmin puolin, kuin saattaakseen häntä sairaalaan. Yhtäkkiä Tobias riuhtaisi toisen kätensä vapaaksi ja iski täysillä Fürstiä palleaan. Hontelo mies taittui kaksinkerroin. Weber kääntyi, mutta Tobias käytti käsirautoja nyrkkirautana ja iski Weberiä ohimoon. Kokenut rikoskomisario tipahti maahan kuin perunasäkki. Nuori mies pinkaisi juoksuun. Hän katosi kujille ennen kuin kukaan ehti apuun. 

Fürst nousi ja aidosti huolissaan kumartui rikoskomisarion ylle. Tämä räpytti silmiään, koko oikea puoli ohimosta on veressä. Käsiraudat olivat repineet syviä naarmuja, verenvuoto oli runsasta. 

- Saatanan penikka. Pilasi ainoan hyvän takkini, Weber ärähti harmissaan.

-----

- Mitä Wulff sanoi? Fürst kysyi. He istuivat rikoskomisarion työhuoneessa. Ylietsivä tunsi vatsalihaksissaan edelleen ärtymystä. Weberin pää oli siteessä. 

-Haukkui, tietenkin, Weber tuhahti. - Piti liian vanhana poliisiksi jos keskenkasvuiset nulikatkin antavat turpaan. 

- Kerroitteko operaatiostamme?

- En, ettekä tekään saa hiiskua sanaakaan! Wulff päästi ne SA-köriläät ulos. Annetaan nyt savuverhon hetken olla ilmassa. 

- Entä tuleeko Tobias takaisin kuten sovittua?

Weber kohautti olkiaan. 

-Pään pitäminen harteilla on aika kova kannustin.

---- 

Metalli kolahteli. Tummat hahmot häärivät pimeydessä. Hevonen hirnahti. Isokokoinen roikale tarttui laatikkoon ja punnersi sen rattailta alas. Hiki valui, vaikka yö oli viileähkö. 

- Nopeasti sit, Abo Kühn ähkäisi. Vaikka kukaan ei suoranaisesti epäillyt kadunlakaisijan hevoskärryjä öisin, kymmenen miehen sakki kärryjen ympärillä voisi herättää ihmetystä. 

Viimeinen laatikko saatiin ulos. Kadunlakaisija, vanha ukko, kopsautti kantapäänsä yhteen ja nosti kätensä: 

-Heil Hitler!

-Heil Hitler! Kühn vastasi samalla tavalla. - Mee ny. Mä lähetän taas tyypin kertomaa millo seuraava kerta.

Kärryt kolisivat mennessään. Abo Kühn oikaisi selkänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan. 

Vanha ahtaaja oli elämänsä aikana nostellut laatikon jos toisenkin. Hän oli ollut sodassa pääosan aikaa ahtaajana, kunnes hänet oli pestattu Keisarilliseen laivastoon - ahtaajaksi. Heidän univormunsa olivat kuitenkin samanlaiset kuin matruuseilla, eikä kukaan huomannut eroa kun vallankumous alkoi. Kühn oli ollut mukana kuten kuka tahansa muukin. Vallankumous oli vain syönyt lapsensa, ja syntynyt Weimarin tasavalta oli kaikkea muuta kuin mitä Kühn oli toivonut. Tiukasta ajasta toiseen oli tarkoittanut ahtaajana saatujen voimien käyttöä muuhun toimintaan; järjestyksenvalvontaan, perintään, turvamiehenä toimimiseen. Hän ei ollut suoranaisesti ajautunut lain väärälle puolelle, vaikkei hän tasavallan laeista pahemmin perustanutkaan. Hän oli osallistunut suureen saksalaisuudenpäivän juhlaan Nürnbergissä ja näki kansallissosialistisen puolueen marssin. Se erottui muista. Kühnin vallankumouksellinen kipinä oli herännyt taas. 

Elämälle oli yhtäkkiä tullut sisältö ja tarkoitus. 

Kovanyrkkiselle ja käytännölliselle miehelle oli keksitty käyttöä. Pian hän oli saanut ylennyksen partionjohtajaksi. Hart als Kruppstahl, oli perusteissa sanottu. 

Abo Kühn kääntyi kuullessaan askelia kujan päästä. Tummat hahmot seisoivat rivissä, ainoat valonlähteet selkänsä takana kaukaisuudessa.

- Hei, perslävet! muita edempänä seisova Tobias huudahti. Hänen kädessään oli kaksipiippuinen haulikko. Kirjailtu ja kaiverrettu ase oli kuulunut eräälle yritysjohtajalle, joka oli tullut verotetuksi työväestön hyväksi arvoesineistään. 

Tobias tyhjensi molemmat piiput susihauleja Abo Kühnin rintaan. Iso mies hätkähti, nosti kätensä rintaan ja kaatui yllättynyt ilme kasvoillaan. Muutkin rivissä olleet avasivat tulen. Hetken aikaa kujaa valaisi aseiden suuliekkien meri. Rakennuksen sisällä olevat yrittivät vastata tuleen, mutta pakotietä ei ollut. Tuli hiljeni. Hahmot hajaantuivat. Muutama armonlaukaus kajahti. 

Alkoi kiireinen toiminta. Kuorma-auto peruutti kujalle. Äsken kärryistä nostetut tavarat nostettiin autoon. Tobias hoputti tovereitaan. Poliisiauton kilinä kuului jo. Sytyttimet välähtivät. Tobias veti esiin Browningin ja tyhjensi lippaan jäljellä oleviin polttoainekanistereihin. Hänen toverinsa sytyttimet välähtelivät. Polttopullojen rätit syttyivät. Valuva polttoaine syttyi iloisen humahduksen saattelemana liekkeihin. 

- Mennään! Tobias huudahti. Asemiehet hajaantuivat kuka minnekin, ja auto kaasutti tiehensä. 

----

Fürst katsoi kelloa. - Tobiasta ei näy. 

Weber istui työtuolissaan ja katseli ulos. 

- En uskonutkaan. 

Fürst näytti hämmentyneeltä. - Mutta sanoitte...

- Tiedän. 

- Ne ammutut SA-miehet...

- Eikö olekin näppärää, että joukossa oli eräs Abo Kühn? Paikalla, jossa luultavimmin toimi mustan pörssin varasto?

- Uskotte siis, että Tobias...? 

- En usko, olen varma siitä. Ja sen takia en usko, että näemme häntä enää. 

Fürst näytti tuskaiselta. 

- En suoraan sanottuna ymmärrä tästä yhtään mitään. 

- Yksinkertaista. Tobias, selvitettyään, kuka oli mustan pörssin bensiinikaupan takana, selvitti myös missä varastot sijaitsevat. Ja sattumoisin ystävämme Kühn oli juuri tuomassa sinne täydennystä. Varsin onneton yhteensattuma hänen kannaltaan. 

- Mutta menetimme Tobiaksen. 

- Se oli riski, joka toteutui. 

Weber nojautui taaksepäin, ja katsoi taas ulos. 

- Joskus oikeus tapahtuu omia kanaviaan pitkin.

*

Auringonkukkien aika

 Muhevien peltojen maassa

Auringonkukkien aika

Viikatteella kylvetään 

Mitä kaasulla niitettiin 

Kadulla lapsen silmien edessä

Aikuisten maailma

Kuolevien miesten halujen mukaan

Karjaa ajetaan teuraalle

Tikka nakuttaa 

Nakuttaa 

Nakuttaa...

Isoisä keihästään puristaa

Katsoo harmaiden silmien läpi 

Läpi aikojen virtojen 

Kuolema ohi kulkee

Hänelle nyökkää 

Isät hautaavat poikiaan

Narreista tulee johtajia

Johtajista narreja

Vääriä kuninkaita

Oikeita sotilaita

Vanhojen valtakuntien tuhkasta

Kasvaa uusia

Tyhmyys

Välinpitämättömyys

Kaivavat syviä hautoja.

*

Myrskynniittäjä

Seisoin paikoillani elokuun lämmössä puhtaassa, tärkätyssä Sturmbannführerin lomaunivormussani. Ilmassa leijui edelleen palaneen haju. Papin ääni kantoi ihmisjoukossa juuri ja juuri. 

Tuijotin pitkiä rivejä, joissa maata oli käännetty. Yhdessä niistä makasi äitini ja isäni. Tai se mitä heistä oli jäljellä. 

Pappi pauhasi kuinka brittien brutaali ja barbaarinen teko tultaisiin tuomitsemaan kaikkivaltiaan taholta, kuinka hänen voimansa johdattaisi aseemme voittoon. Hänen rinnallaan seisoi paikallinen Gauleiter kultaisen ruskeassa univormussaan ja muita puoluevirkailijoita. 

Papin puheen aikana mielessäni vaelteli kuvia samanlaisista haudoista. Ampumakäskyistä, kajahtelevista laukauksista. Palavista ruumiskasoista, kun pellot alkoivat täyttyä. Pitkistä vaunuletkoista, kun emme ehtineet tappaa tarpeeksi nopeasti. 

- Se, joka kylvää tuulta, niittää myrskyä! oli papin viimeinen lause. 

Mutta kuka olikaan kylväjä ja kuka niittäjä? 

Hoipertelin poistuvan ihmismassan joukossa. Osa oli jäänyt laskemaan kukkia.

Mutta eivät kuolleet kukkia tarvitse. 

 

Avasin taskumatin ja otin pitkän ryypyn. Konjakki oli liki kuumaa. Hikoilutti. Heitin suuhuni pari Pervitiniä ja yritin huuhtoa niitä konjakilla. Suuni oli silti nahkea. 

Kävelin kohti rautatieasemaa. Lomani riitti lähinnä Hampurissa käymiseen ja kääntymiseen. Talojen rauniot ja puut törröttivät mustina, kuin huonosti haudattujen ruumiiden kädet kohti pilvetöntä taivasta. 

Aloin olla asiantuntija. 

Asemalla istahdin penkille odottamaan seuraavaa junaa. Kuumuudessa yritin imeä viimeisiä pisaroita taskumattini pohjilta, mutta en onnistunut. 

Harmaahapsinen ukko linkkasi luokseni. Hän ojensi pulloa. 

- Kelpaako, Sturmbannführer? 

Hymähdin. Mutta rutikuiva suuni päätti toisin, ja ojensin käteni. Aine oli tuimaa, kotipolttoista. 

- Hautajaisissa? ukko kysyi ja viittasi peukalollaan olkansa yli. 

Nyökkäsin. 

- Mä oli silloin yövahdissa, ukko kähisi. - Jumalauta, mikä tulipatsas. Näky ihan perkuleen hyvin pimmeessä yös. Mutta se kuumuus! Tuntu mone kilsa päähä, saatana melkein vähänenki tukka paloi päästä. Emmää sellaista oo koskaa aiemmin kokenu, ees edellises soas. 

- Missä olitte? kysyin lähinnä refleksinä kuin tosissaan kiinnostuneena. 

- Voi mää ehi olla mones paikas. Ypres, Somme, mitä näitä ny oli. Koko aja helveti kylmä, märkää ja täitä. Ja ruummita, niit riitti. 

- Sittenhän tiedätte miltä ruumishauta haisee, naurahdin. 

- Se haju, jumalauta, se haju... ja ne rotat. Monasti näytti et koko kalmo liikkuu ku ne kalus mitä ikinä liharieppeit siin oli jälellä. Kauhia sota. Mut ei tää uuskaa sen pareelta tunnu. 

Otin pitkän ryypyn. 

- Tietäisittepä, sain köhäistyä. 

Ronja oli itkenyt enemmän kuin minä kuullessaan vanhempieni kuolleen. Nainen, joka oli nähnyt ystäviensä, sisarustensa ja vanhempiensa kuolevan sotilaidemme käsissä, itki teloittajan niittäessä vihdoinkin myrskyä. 

Ilmahälytys alkoi ulvoa. Siviilit ja kotirintamasotilaat juoksivat kuka minnekin, mutta minä ja ukko jäimme. Ilmatorjunnan jytinä kantoi tännekin. Amerikkalaiset, totesimme. 

Vanhat jänikset eivät enää säiky. 

*

Riikinkukot

Kylmä syysilta sai kädet kohmeisiksi. Weber kurkki vaunun takaa ratapihalle. Kello lähestyi kahta yöllä. Kauempana höyryveturi ulvaisi ja lähti liikkeelle. Tässä osassa ratapihaa vaihdettiin vaunuja, purettiin ja lastattiin tavarajunia. Ratamestari viittilöi kahden lampun kanssa. Pieni järjestelyveturi, jonka perässä oli kolme säiliövaunua, pysähtyivät. Järjestelyveturin miehet hyppäsivät ulos, kytkivät etummaisen vaunun jarrut päälle ja irrottivat vaunun kytkimestä. Veturi nytkähti liikkeelle ja palasi muihin töihin. Ratamestari katseli hetken aikaa veturin menoa, ennen kuin kiirehti makasiinin sisälle.

Weber tunsi addrenaliinin kuohuvan suonissaan kuten joskus vuosia sitten alppien korkeuksissa. Hän vilkaisi Fürstia.

- Hauptwachtmeister Wachsin pitäisi olla asemissa, Fürst kuiskasi.

Ratamestari palasi, mukanaan nahkatakkeihin ja työläislakkeihin pukeutuneita miehiä. Yksi kantoi käsipumppua, ja muut polttoainekanistereita. 

- Kahdeksan, Weber kuiskasi. 

Teräs kolisi, kun miehet nousivat ylös. Ratamestari rikkoi vahasinetin ja avasi luukun, ja pumppua kantanut kiinnitti sen paikoilleen. 

- Miten he luulevat saavansa noin paljon polttoainetta mukaansa? Füchs ihmetteli. 

- Ei heidän tarvitsekaan, Weber ähkäisi. Kyykkyasento alkoi kolottaa paikkoja, hän olisi halunnut nousta mutta tiesi liikkeen vetävän huomiota. 

Joukko täytti kymmenkunta kanisteria vikkelään, ja ratamestari korjasi yhden apulaisen kanssa sinetin takaisin paikoilleen. 

- Aika, Weber sanoi ja nousi kankeasti pystyyn. Hän kaivoi pillin ja vihelsi pitkään. Ratapihalla hyörivät miehet pysähtyivät mutta pinkaisivat ratamestaria lukuunottamatta sitten vastakkaiseen suuntaan. Suoraan Hauptwachtmeisterin miesten syliin. Ratamestari jäi seisomaan kädet ylhäällä kahden Lugerin osoittaessa häntä kohti. 

- Menkää auttamaan, Weber huusi heidän mukanaan oleville konstaapeleille ja etsiville kuullessaan makasiinista ähinää. Ratamestari tuijotti hermostuneena Lugeria. 

- Kriminalpolizei, rikoskomisario Weber. Olette pidätetty polttoaineen varastamisesta, virka-aseman väärinkäytöstä ja ehkä muistakin asioista. Füchs, olkaa hyvä. 

Füchs kaivoi käsiraudat ja kiinnitti ne ratamestarin käsiin. Tämän viiksien ja pyöreisen lasien takaa paistoi puhdas pelko, iho oli käynyt tuhkanharmaaksi. 

Kypäräpäinen, MP18:lla varustautunut Rottmeister tuli Weberin luokse. 

- Herra rikoskomisario, kaikki saatiin kiinni. 

- Erinomaista. Millä ajoneuvolla he ovat liikkellä? 

- Kadunlakaisijan hevoskärryillä, herra rikoskomisario. 

- Ei mikään häävi kulkupeli mutta huomaamaton. Otetaan talteen, saavat Orpon miehetkin vähän liikuntaa hevosta hoitaessaan, Weber naurahti. 

---

Weber pohti täytekynää naputellen. Tollerin ryöstön jälkeen he olivat yrittäneet tavoittaa mustan pörssin bensiinilähdettä. He olivat ymmärtäneet, että jokaisen kätkön etsiminen oli turhaa, helpompaa oli keskittyä itse lähteeseen. Säiliövaunuja säilytettiin ratapihalla, mutta niitä oli usein myös kaupungin ulkopuolisilla osuuksilla odottamassa. Ilman vartiota. Jos oli tarpeeksi taitava, sinetit saattoi korjata takaisin alkuperäisen näköisiksi. Kymmeniä tuhansia litroja sisältävästä vaunusta ei kukaan huomaisi parinkymmenen litran puuttumista. Se oli järkevän varkaan ohjenuora: varasta vain niin paljon, ettei sitä huomata. 

Katukaupassa bensiinilitran arvo oli huomattava, johtuen yksinkertaisesti siitä, että sitä oli saatavilla säännöstelyn ohi. Mutta lähteiden mukaan jopa mustan pörssin bensiinin saatavuus oli laskenut. Samaan aikaan sitä kuitenkin varastettiin litratolkulla. 

Joku oli keräämässä varastoa, Weber pohti. Se oli huolestuttavaa, yhdessä toiminnan laajamittaisuuden kanssa. Heillä oli iso kala vastassa, mutta he eivät olleet edes aikaisemmin tajunneet ison kalan olemassaoloa. 

Fürst astui sisään. 

 

- Herra rikoskomisario, miten hoidamme kuulustelun? 

- Aloitetaan ratamestarista, Weber sanoi. - Hän on luultavasti heikoin lenkki. 

---

Ratamestari istui hieman lysyssä. Hänen musta, päälaelta paennut tukkansa hapsotti sinne tänne. Mustat viikset laskeutuivat leuattoman leuan ohi. Ratamestarin arvomerkit olivat hiilipölyn tahrimat, samoin kädet ja kasvot. Jäljistä päätellen mies oli yrittänyt pyyhkiä hikeä toistuvasti käsillään. 

- Varsinaisista syytteistä ei ehkä kannata edes puhua tässä vaiheessa, Herr Stöcker. Jäitte itse teossa kiinni. Mutta kertokaapa minulle, kelle te työskentelette. 

- Olen...olen valtion rautate... 

- Kyllä me sen tiedämme! Weber ärähti väliin. - Älkää leikkikö tyhmää! Kuka on toimeksiantajanne bensiinivarkauksissa?

- Ei ole... toimeksiantajaa, tai siis minä, minä olen. 

- Te itse olette toimeksiantaja? 

- Niin, Stöcker sanoi ja tuijotti pöydänkantta käsiään hieroen. - Kun saan tiedon että bensalasti on tulossa, kutsun pojat paikalle. 

- Mistä saatte tiedon? 

- Rahtikirjoista, Stöcker sanoi. - Näen saapuvan ja varastoidun rahdin. 

- Ovatko järjestelymiehet tai kukaan muu ratapihalta mukana? 

- Ei, ainoastaan minä. 

- Miten sitten selitätte oudon käytöksenne, että juuri osa bensiinivaunuista viedään sivummalle? 

Stöcker näytti vaikealta. 

- Saatan... antaa joskus pullon tai pari. Se pitää heidät tyytyväisenä. 

- Viinaa vai bensiiniä? 

- Kumpaakin, sen mukaan mitä he haluavat. 

- Mistä olette saaneet leimasin sinettiin? 

- Eräältä... katukauppiaalta. 

- Mistä hän oli sen saanut? 

- Kuulemma... eräältä vanhalta työntekijältä.  Oli kuulemma varastanut sen kun jäi työttömäksi. 

- Ja tämä ei ihmetyttänyt teitä? 

Stöcker naurahti. 

- Olen nähnyt erikoisempaakin olevan kaupan. 

- Suunnittelitteko jo tuolloin alkavanne bensiiniryöstöihin? 

- En muista... Siitä on sen verta kauan. 

- Kuka on se katukauppias? Nimi? 

- En muista... en yleensä kysy... 

- No miten te sitten osaatte tämän "katukauppiaan" luokse? 

- Hän on usein... kantapaikkani lähistöllä. Ei aina, Stöcker kiirehti lisäämään. - Mutta aina joskus. 

- Mikä sitten on kantapaikkanne nimi? 

- Pieni merenneito. 

Weber tiesi sen. Pieni merenneito oli hyvin, hyvin pieni kapakka, ahdettuna entiseen kauppaan joka oli mennyt viime lamassa nurin. Tunnettu herkkullisista kala-annoksistaan. Pitäjä oli entinen matruusi, mikä vetosi tiettyihin kansanryhmiin. 

- Sanoitte, että te kutsutte pojat paikalle. Missä tutustuitte heihin? 

- Siellä sun täällä. 

- Eli yhtäkkiä vain päätitte kutsua kaverinne kasaan ja lähteä bensiiniryöstöön? 

- Niin, kai sitä voisi niinkin kuvailla. 

- Mitkä ovat heidän nimensä? 

Stöcker puri huulta. Kuten Weber oli arvellutkin, ratamestarilla ei ollut harmaankalpeaa aavistustaakaan, minkänimisiä herrasmiehiä kahdeksikkoon kuului. 

- Mikä on joukon johtajan nimi? Weber avitti. - Olisiko vaikkapa... Karl? 

- Karl, Karlhan se olikin, Stöcker huoahti lähes helpottuneena. 

- Väärin! Nyt saatte lopettaa leikkinne, ja kertoa keitä nuo miehet todellisuudessa ovat! Weber huusi. 

Stöcker säpsähti ja vetäytyi taaksepäin. Hän selvästi hikoili ja yritti keksiä ulospääsyä. 

Weber nojautui eteenpäin kyynärpäidensä varaan ja tuijotti Stöckeriä silmiin. Hän antoi hiljaisuuden vaikuttaa. Stöcker painoi katseensa ja vain hätäisesti vilkuili Weberin harmaansinisiin silmiin. 

- Tiedättekö, Weber sanoi hiljaa, lähes kuiskaten. - Minä voisin syöttää teidät Gestapolle, valtakunnan omaisuuden sabotoinnista. Viettäisitte kaksikymmentä vuotta suota kuokkien. Perheeltänne evättäisiin kansalaisluottamus. Mitä siihen sanotte?

Stöcker katseli kauhistuneena Weberiä silmiin. Hän selvästi tärisi. Paine oli liikaa. 

- Minä... minä kuolen... ne tappavat... hän kuiskasi kuivasta suustaan. 

- Kaksikymmentä vuotta pakkotyötä ei ole sekään leikinasia. 

- Ette ymmärrä... Minä... 

Stöcker vilkaisi olkansa yli vahdissa seisovaa konstaapelia. Sitten hän kumartui pöydän yli lähelle Weberin kasvoja. 

- Teillä ei ole... valtaa, hän pihisi. - He ovat... liian isoja... teille. He... teurastavat minut ja... perheeni. En pysty! Stöcker karjahti ja heilautti itsensä voimalla taaksepäin. Se onnistui säpsähdyttämään Weberin. 

- Viekää pois, Weber viittasi konstaapelille.

---

"Teillä ei ole valtaa" Weber pohti kävellessään selleistä takaisin työhuoneelleen. Asia vahvisti sen mitä hän oli pelännyt: mukana oli iso kala. Hän päätti miettiä kuulustelujärjestyksen uusiksi. Stöcker olikin ollut odotettua kovempi pala, mutta hän pelkäsi enemmän kuolemaa kuin tuomiota.

Weberin astuessa sisään häntä odotti yllätysvieras.

- Herra rikoskomisario, SA-Hauptsturmführer Haas haluaa tavata teidät, neiti Schulz ilmoitti. Weber katseli pitkää, laihaa kumaraa miestä, joka kääntyi häneen päin leveästi hymyillen. Haasin vasemman posken poikki kulki leveä arpi. Hänen ihonsa oli hyvin tumma, epäilemättä puolueen lomarannoilla saadusta rusketuksesta. 

- Herra rikoskomisario, tosiaan, haluaisin keskustella kanssanne eräistä asioista. Olen SA-Sturmbannführer Maierin adjutantti. Sopiiko että menemme työhuoneeseenne?

- Valitan, mutta minulla on hieman kiireistä meneillään olevan tutkinnan kanssa. Mitä asianne koskee?

- Olette pidättäneet vastikään kahdeksan tärkeää jäsentämme. Ettekö tosiaankaan voisi keskustella edes hetken aikaa?

Weber pysähtyi. Kahdeksaa bensiiniryöstäjää ei oltu kuultu vielä, heidän nimiään ei ollut tiedossa eikä heillä ollut ollut mitään henkilöpapereita mukanaan.

- Hyvä on, seuratkaa.

He kävelivät etsivien Füchsin, Jungin, Spechtin ja Kleinin pöytien ohitse, ja viimein ylietsivä Fürstin. Weber sulki oven takanaan.

- Sanoitte että kahdeksan jäsentänne? Emme ole tietääkseni pidättäneet yhtään SA-miestä.

Haas siirsi hermostuneena painon jalalta toiselle.

- Käsittääkseni kyse on... bensiiniryöstöstä tai jostain sellaisesta.

- Meillä on täällä kahdeksan bensiiniryöstäjää mutta heitä ei ole ehditty kuulla eikä heillä ollut henkilöpapereita. Te olette varma että nämä miehet kuuluvat SA:han? 

- Kyllä, olen varsin varma siitä. 

- Miten kuulitte ryöstöstä? 

- Tietokanaviamme kautta... Se ei ole nyt tärkeää. Nämä miehet ovat erittäin tärkeitä. Sturmbannführer Maier haluaa että päästätte heidät vapaaksi mitä pikimmiten. 

Weberiä hämmästytti Haasin röyhkeys.

- Käsittääkseni Sturmabteilungilla ei ole minkäänlaista päätäntävaltaa  Kriminalpolizeihin. Suoraan sanottuna tämä on julkeaa.

- Varokaa sanojanne, olen teitä ylempiarvoinen, Haas sihahti. Hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

- Voitte olla ylempiarvoinen SA:n riveissä, mutta teillä ei ole valtaa Kriminalpolizeihin. Tekisin virkavirheen päästämällä miehet ennen kuulustelua vapaaksi. Sitä paitsi, mikä estää heitä karkaamasta?

- Rikoskomisario, vakuutan teille etteivät he karkaa.

- Luotan vakuutukseenne, mutten miehiinne, Weber tuhahti. - Jos Sturmbannführer Maier haluaa nämä miehet vapaaksi, niin suosittelen kääntymään ihan virallisen virkaportaan puoleen.

Haasin kasvoilla kamppaili kimpaantuminen ja yritys säilyttää maltti, mutta lopulta kasvoille nousi vino hymy.

- Hyvä on, rikoskomisario. Palaamme asiaan vielä. Hyvää päivänjatkoa.

Haas pamautti oven turhankin kovaa kiinni. Weber istui alas ja löi pöydänkantta, pari kolme kertaa. Hänen sisällään kiehui.

Oveen koputettiin.

-Sisään! Weber karjaisi lyhyesti.

- Mikä tuo oli? Fürst kysyi hämmästyneenä.

- Riikinkukko, riikinkukko se oli! Weber huusi. - Kehtaa marssia tänne tekemään vaatimuksia. 

- Mitä hän vaati? 

- Halusi vapauttaa bensiiniryöstäjämme. 

Fürstin kulmat kohosivat. 

- Nii-in, Weber sanoi venyttäen ja katsoi ulos ikkunasta. Hänen kasvoilleen nousi pieni hymy. - Taisimme saada kalamme hermostumaan. 

---

Weberiä vastapäätä istui keskimittaista vantterampi, päälle nelissäkymmenissä oleva mies. Hänen viiksensä olivat jo harmaantuneet, mutta muutoin hän olisi voinut olla SA:n päällikön kaksoisolento, hivenen laihempi vain. Hartiat kertoivat ruumiillisesta työstä. Tummat, liki mustat silmät katsoivat kuin kaksi polttelevaa hiilikekälettä. Naama oli rokonarpinen, käsien rystyset muhkuraiset luultavasti useiden katu- ja baaritappeluiden jäljiltä. 

- Mikä on nimenne? 

Hiljaisuus. 

- Kuulutteko mihinkään järjestöön? 

Hiljaisuus. 

- Onko Hauptsturmführer Haas tuttu? 

Weber näki kuinka miehen ilme muuttui hivenen. 

- Entä Sturmbannführer Maier? 

Edelleen isompia muutoksia. 

- Kuulkaa, me tiedämme että kuulutte SA:n. Hauptsturmführer Haas kävi äsken sen ihan itse varmistamassa. Minusta se on hyvin ihmeellistä, ottaen huomioon ettei teillä ole ollut mitään papereita, ja olette olleet yöstä lähtien valtion majoituksessa. Jos luulette, että tilanteenne helpottuu, niin olette väärässä. Voi olla että Gestapon hymypojat ottavat teistä kopin. Sicherheitdienst voisi olla myös aika kiinnostunut mahdollisesta valtion vastaisesta salaliitosta. Vai mitä mieltä olette? 

- Pötyä! mies kivahti ja oli taas hiljaa. 

- Vaan mistäpä tiedämme että se on pötyä?Ettehän te kerro meille mitään. Vai olisiko jopa, että olette kommunistinen soluttautuja? Pihvi-SA:lainen? 

- Mä en oo mikää saatanan kommari! mies huusi ja nosti ylävartalonsa nyrkkien varaan pöydälle niin että konstaapelin oli painettava hänet väkisin takaisin penkille. 

- Kuka ja mikä te siis olette? Weber sanoi hiljaa.

- Te ette mua tääl kauaa piä. Haas hoitaa mut poies.

- Kuulutte siis sittenkin SA:han, Weber sanoi hymyillen. - Mikä rooli SA:lla on tässä? Miksi te varastatte bensiiniä? Yritättekö tahrata SA:n maineen, kommunisti? 

- Mä sanoin etten oo kommari! mies karjahti ja ponnahti pystyyn. Oikea heijari pysähtyi kuitenkin Weberin vasempaan käteen ja Weberin oikea nyrkki osui miestä kaulaan. Mies putosi kyljeen pöydälle ja kierähti siitä lattialle. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ettei konstaapeli ollut ehtinyt reagoida. 

Weber kiersi pöydän ympäri ja astui oikealla jalallaan miehen ojentuneen oikean käden sormien päälle. Mies piteli kaulaansa vasemmalla kädellään ja kakoi. Kivun älähdys tuli pohjan naulojen upotessa kämmenselkään Weberin siirtäessä painoaan kädelle. 

- Mikä. On. Nimenne, rikoskomisario kuiskasi. 

Mies pysyi hiljaa. Weber siirtyi ja nosti miehen rinnuksista seisaalleen. Sitten hän latasi polvipotkun miehen haarojenväliin. Mies ulvahti ja kellistyi pöydälle. 

- Nimi! Nimi! Weber huusi. 

- A-abo.... Kühn... mies ähkäisi hengenvetojen välillä. Weber päästi irti ja käveli kuulustelupöytäkirjan ääreen, ja kirjoitti kysymyksen ja vastauksen ylös. 

- Kuulutteko SA:han? 

- K-kyllä. 

- Arvo?

- Obertruppführer. 

Weber kirjasi vastaukset ylös. Nuori konstaapeli oli katsonut toimitusta silmät selällään. 

- Onko SA mukana bensiiniryöstöissä? 

Hiljaisuus. 

- Onko SA mukana bensiiniryöstöissä!? 

- Ei, mies huokaisi. Kipu alkoi helpottaa. 

Weber hymähti. 

- En usko, mutta tämä riittää tällä kertaa. Viekää mies putkaan. Antakaa kuppi kahvia. 

- Sika, mies suhahti konstaapelin tarratessa hänen olkapäähänsä. - Tulette vielä katumaan. 

- Se nähdään, Weber sanoi virnistäen. 

---

- Kriminaldirektor Wulff haluaa nähdä teidät, neiti Schulz sanoi kun Weber palasi selleiltä. 

Weber huokaisi. Hän kääntyi kannoillaan ja suuntasi kohti Wulffin uutta toimistoa, kerros ylöspäin. Mieluummin hän olisi seisonut passissa jouluaattona räntäsateessa kuin tavannut Wulffin. 

Hän soitti sähkökelloa. Vihreä väri välkähti ja sähkölukko surahti. Wulffin sihteeri painoi samantien toista sähkölukkoa, joka avasi Wulffin oven. Weber ei koputtanut, vaan astui suoraan sisään. 

Sisällä odotti epämiellyttävä yllätys. Wulff istui työpöytänsä ääressä, ja hänen pöytänsä edessä seisoi kaksi ruskeisiin univormuihin pukeutunutta miestä. Haasin kasvoille nousi pilkkaava virne. Toinen, päätä lyhyempi mutta yhtä ahavoitunut mies taisi olla Maier, Weber arvasi. 

- Rikoskomisario. Olette ilmeisesti pidättäneet kahdeksan SA-jäsentä? Heidät tulee päästää pikimmiten vapaiksi. 

- Mutta Herr kriminaldirektor, miehet ovat jääneet suoraan kiinni bensiinivarkaudesta... 

- Tiedän, mutta asia ei kuulu meille. Kyseessä on SA:n sisäinen kurinpitotoimi. 

- Herr Kriminaldirektor, ymmärrän toki, mutta mustan pörssin kauppa on vähän eri mittakaavan rikos....

- Onko teillä todisteita mustan pörssin kaupasta? 

- Saimme heidät kiinni itse teossa bensiinivarkaudesta. Uskomme että se on yksi mustan pörssin lähde....

- Onko teillä todisteita? Wulff kysyi uudelleen.

- Ei suoranaisia, mutta mihin muualle bensii...

- Teillä ei ole siis todisteita, Wulff sanoi. Hänen harmaat silmänsä välähtivät lasien takaa. Valkoiseksi harmaantunut tukka oli siististi kammattu. Kasvot olivat ilmeettömät.

- Koska teillä ei ole todisteita, niin asia siirtyy SA:n sisäiseen tutkintaan kurinpitorikkomuksena. Määrään teitä vapauttamaan vangit.

Weber tuijotti Maierin ja Haasin leveästi virnuilevia kasvoja. Saatanan riikinkukot, rikoskomisario kiroili mielessään.

- Kyllä, Herr Kriminaldirektor.

- Noniin hyvät herrat, jos suotte anteeksi, minulla olisi töitä. Jos asiaan ei ole kommentoitavaa, pyydän poistumaan.

Weber napsautti asennon, SA-miehet kumartelivat. He seurasivat Weberiä parin askeleen päässä työhuoneen ovelle.

- No, ettekö mene vapauttamaan vankeja? Maier kysyi.

- Nyt hetikö?

- Totta kai! Ettekö kuulleet Kriminaldirektorin käskyä? Vai ettekö ymmärtäneet? Haas piruili. 

Weber astui lähemmäs, lähes kiinni Maieriin ja tuijotti tätä silmiin. 

- Minä varoitan teitä... 

- Uhkailetteko? Maier kysyi maireasti hymyillen. 

- En, Weber sanoi. - Mutta voin luvata, että se joka tuon bensiinikeikan tilasi, saa pian pyrstösulkansa palamaan, Weber sähisi. 

- Siitä minä en tiedä mitään, Maier sanoi ja hymyili edelleen. - Hyvä että rikolliset saadaan kiinni ja vastuuseen. 

- Jotta te voitte vapauttaa heidät, Weber ärähti ja harppoi kohti sellejä. 

---

Raskaat ovet aukenivat, ja SA-miehet kävelivät voitokkaina ulos. Kühn kääntyi kohti Weberiä ja räkäisi syljen, joka väisti rikoskomisarion vain senttien päästä. Weber liikahti, mutta pidättäytyi. Maier ja Haas seisoivat tiellä. Kühn vielä huusi:

- Varokaas selkääs, pollari! Voi ol paha liikku öisi yksi. 

- Pitäkää miehenne aisoissa, Weber sähähti Haasille. Tämä vain virnisti herttaisesti. 

--- 

- Jopas, Fürst sanoi ja vihelsi. - Mitäs nyt? 

Weber mietti. He olivat kalan jäljillä, mutta se oli päässyt toistaiseksi karkuun. Weber tajusi, että seuraavaksi heidän tulisi varmistaa poliittinen selkäranka. 

- Me olemme jäljillä, Weber pohti ääneen. - Jos saamme saaliimme hermostumaan kunnolla, hän alkaa tehdä virheitä. 

Sitten Weberillä välähti. 

- Fürst, onko se Rote Frontin nokkava poika vielä tallessa? 

- Kyllä, miten niin? 

- Taisin keksiä suunnitelman, Weber sanoi ja virnisti. 

*

Ryöstö

Pimeys oli laskeutunut Berliiniin. Katulamput valaisivat katuja, ihmisiä kulki vielä kuka missäkin asioissa. Työläiset palasivat päivävuorosta ja toiset lähtivät iltavuoroon. Siviilit kulkivat kahviloissa ja kapakoissa, sotilaat iltalomilla. 

Erään sekatavarakaupan takapihalla viisissäkymmenissään oleva mies käveli hermostuneesti edestakaisin. Hän vilkuili taskukelloaan tupakan tuikkeessa. Vaikka ilta oli viileä, hänen raskas kehonsa hikoili valtoimenaan. Päällään hänellä oli vanha armeijan pomppa, suursodan ajoilta, nyt jo kulunut ja hyvä jos päälle mahtuva. 

Viimein kuului auton ääni. Jarrut kirskahtivat ja takorautaportin toiselle puolelle pysähtyi Ford. Kuljattajan vierestä noussut nuori mies vihelsi. Hänen oikean poskensa poikki kulki arpi. Vanha mies säpsähti ja lyllersi avaamaan portin. Kuljettaja peruutti tyhjänä kolisevan kuormurin pihaan. Nuori mies astahti vanhan miehen luokse ja suhahti:

- Avaimet!

Vanhan miehen huulet vapisivat kun hän irrotti avainketjunsa. Nuori mies viskasi sen työläislakkiin ja nahkatakkiin pukeutuneelle keski-ikäiselle. Lavalta purkautui kymmenkunta riuskaotteista kaveria. Nuori mies jäi seisomaan vanhemman kanssa portin pieleen, pitämään silmällä katua ja vanhaa miestä. 

Sisältä kuului särkyvän lasin ääni. Vanha mies säikähti ja alkoi höpöttää: - Älkää melutko... Kuuluu ja poliisi on niskassa...

Nuori mies naurahti ja nosti povitaskustaan revolverin.

- Tulkoot pollarit, näytetään vähän työmiehen nyrkkiä! 

Nuori mies pisti aseen takaisin poveensa ja puri mällitupakkaa. Vanha mies jatkoi höpötystään.

- Milloin saan rahani? Huomataan heti huomenna, että on viety... Rahat, miten rahat?

- Rahat saat kun tavara on myyty. Sinuna vaihtaisin lukaalia huomiseen mennessä. Voi olla että Kripolla on jotain kysyttävää. 

Riuskoilla otteilla auto täyttyi vartissa. Työnjohtajana toiminut mies nosti nyrkkinsä ja pumppasi pariin kertaan. Nuori mies vastasi nostamalla nyrkkinsä. Kuljettaja painoi kaasua ja selvästi alkua raskaammassa lastissa oleva kuormuri nytkähti liikkeelle. Lastaajat saisivat tyytyä jalkapeliin paluumatkalla.

Ilmaa halkoi terävät vihellykset. Yhtäkkiä molemmilta suunnilta katua syöksyi tummiin pukeutuneita hahmoja. 

- Achtung! Polizei! Ergeben Sie sich! 

Miehet olivat umpikujassa. Auton kuljettaja teki ratkaisunsa ja painoi polkimen lattiaan. Moottori urahti ja poliisit joutuivat väistämään. Sivulta syöksynyt poliisiauto pakotti kuitenkin kuljettajan kääntämään tiukasti oikealle, liian myöhään ja matka päättyi viereisen talon seinään. 

Hetken kaaos oli mahdollistanut miehille suoran hyökkäyksen. Nyrkit, pamput ja veitset puhuivat molemmin puolin. 

Kaksi poliisia oli syöksynyt nuoren ja vanhan miehen suuntaan, jolloin nuori mies oli tempaissut vanhan miehen kauluksista kiinni ja yllättävän kevyellä liikkeellä sysännyt tämän poliiseja kohti. Pamput läjähtivät vanhan miehen lihoihin ja tämä lyyhistyi mukulakiville. 

Kypäräpäisten joukossa käveli lierihattuinen herra, kasvoillaan tuikea virne. Työnjohtajana toiminut nahkatakki oli juossut auton perässä ja näin väistänyt ensimmäisen poliisiketjun, muttei lierihattua. Taskusta ilmestyi veitsi. Lierihatun kädessä heilui lyijypamppu, yksinkertainen nahkasäkki jonka sisällä oli lyijykuulia. Nahkatakki löi nopeasti nousevan lyönnin. Lierihattu torjui sen vasemmalla käsivarrellaan ja kumautti oikealla nyrkillään vastustajaansa poskeen. Tämän menetettyä tasapainonsa lierihattu löi rystylyönnillä pampulla nahkatakkia oikeaan ohimoon. Nahkatakkia hoiperteli ja kaatui maahan vasemmalle kyljelleen, puristaen veistä edelleen oikeassa kädessään. Ote kirposi vasta kun lyijypamppu osui ranteeseen. 

Nuori mies oli päässyt vetäytymään taaemmas tekemään tilannearviota. Se näytti synkältä, poliiseilla oli ylivoima, reitti oli tukittu.

- Scheisse! hän kirosi ja veti raskaan revolverin esiin. Kaksi poliisia, jotka painivat lastaajan kanssa, eivät huomanneet häntä. Nuori mies ampui kaksi laukausta. 

Lierihatun virne hyytyi hänen kuultuaan laukaukset. Yksi poliiseista vastasi Mauserillaan tuleen. Pimeässä, kaaoksessa, osumat olisivat haastavia. Esimerkin rohkaisemina muutkin nuoren miehen rikostoverit kaivoivat taskuaseitaan esiin. Laukaukset kaikuivat ja ainakin yksi poliisi kaatui ähkäisten maahan luodin osuessa kasvoihin. Lierihattu veti esiin Lugerin. Sen haukahduksessa oli eri tavalla voimaa kuin taskuaseissa. Yksi lastaajista puristi rintaansa ja lyyhistyi. Toinen sai surmansa hätääntyneen nuoren konstaapelin tyhjentäessä koko lippaan lähietäisyydeltä tämän vatsaan ja rintaan. 

Nuori mies tajusi, ettei edes aseiden käyttö auttaisi avaamaan poliisiketjua. Hän juoksi ja suojautui lastauslaiturilla olevien konttien taakse. Turmio tuli siinä kohtaa, kun panokset loppuivat. Vanhan revolverin lataus oli vaikeaa, tyhjät hylsyt piti tökkiä ulos yksi kerrallaan jollain erillisellä tikulla, eikä nuorella miehellä sattunut olemaan sellaista mukana. Hän käytti sitä vielä nuijana laiturille rynnineitä poliiseja vastaan, mutta kolmen miehen voimilla hänet taltutettiin nopeasti.

Lierihattu katseli ympärilleen nyreänä. Poliiseja oli haavoittunut ja luultavasti kuollut. Rikollisista hän ei niin jaksanut kantaa huolta.

- Kutsukaa ambulanssi. Täällä tarvitaan hieman paikkausta, lierihattu virkkoi toiselle, pidemmälle miehelle, joka oli pysynyt rytäkässä sivummalla.

---

Kriminaldirektor Wulffin kuulakärkikynä naputti pöytää. Hänen jäänsinisten silmiensä katse oli tiukka jo tavallisesti, nyt se oli, jos mahdollista, entistä penseämpi. Rikoskomisario Weber seisoi esimiehensä edessä asennossa. Hiljaisuutta oli jatkunut jo pari minuuttia. 

- Sanokaahan, miksi aina teidän jäljintänne jää ruumiita ja rusikoituja? hän kysyi hiljaisella äänellä. 

- Herr Kriminaldirektor, huomautan että he avasivat ensin tulen. Me vain vastasimme siihen. 

- En puhu nyt heistä. Minulle on yhdentekevää, vaikka olisitte ampuneet kaikki. Teitä oli eilen neljä ja 16 Orpon jäsentä teidän lisäksenne. Noista kahdestakymmenestä poliisista kolme kuoli ja viisi haavoittui vakavasti. Tiedättekö, kuinka paljon se oikein tulee maksamaan?

Weber seisoi hiljaa. Kello raksutti. Ulkoa kuului liikenteen melu. 

- Olen keskustellut aiheesta tänään Orpon päällikön kanssa. Henkilökunnasta on jo muutoinkin huutava pula. Tämä ei ole mikään iskuosasto juoksuhaudoissa. Mikäli tilanne toistuu vastaisuudessa, olen pakotettu harkitsemaan, sovellutteko lopulta rikoskomisarioksi. 

Wulff napsautti kynäänsä ja poimi paperinivaskasta lapun. 

- Sitten toiseen asiaan. Tästä lähtien rikoksesta epäillyille on suoritettava kraniometrinen tutkimus. Erityisesti, jos kyseessä on patologinen kriminaali. 

- Herr Kriminaldirektor, suonette anteeksi, mutta mikä?

- Kraniometrinen tutkimus. Se on kallon mittasuhteiden ja piirteiden mittaamista rodullisten ominaisuuksien kartoittamiseksi. Itse Reichsführer on antanut asiasta päiväkäskynsä. Tulette saamaan yksityiskohtaiset ohjeet mittausten suorittamiseen. Ei muuta. Poistukaa.

Weber napsautti asennon ja kääntyi kankeasti ulos. 

--- 

Nuori mies nojasi laiskasti tuoliinsa. Hän olisi luultavasti keikuttanut sitä, ellei sitä olisi pultattu lattiaan kiinni. Kasvoilla oli ylimielinen ilme, vaikka niitä koristikin muutama ylimääräinen ruhje. Arpi leiskui poskessa.

Asiapapereita ei ollut löytynyt. Taskuissa oli ollut lähinnä purutupakkaa, pari markkaa ja patruunoita. Etsivät penkoivat Orpon arkistoja. Mies oli tuskin ensikertalainen. 

- Mikä on nimenne?

- Haistakaa paska.

- Kysyn uudestaan, mikä on nimenne?

- Persläpi. 

Weber virnisti. 

- Siinäpä erikoinen nimi. Varmasti osuva. 

Nuoren miehen ilme muuttui, hän kröhäytti kurkkuaan ja lennätti räkäklimpin, jonka Weber ehti juuri väistää. Kaksi konstaapelia nappasivat nuorta miestä hartioista ja painoivat hänet väkisin tuoliin. 

- Suosittelisin lopettamaan pelleilyn. Oli teillä nimeä tai ei, teitä epäillään kahden ellei kolmen poliisimiehen surmasta ja kolmesta murhan yrityksestä. Tulette päätymään hirttolavalle siitä hyvästä. 

Nuoren miehen ilme ei muuttunut, mutta silmissä välähti hetken epävarmuus. 

- Haistakaa paska! Mua ette hirtä, siat! Se kuule työläiset nousee kapinaan ja sitten teitä porvareita ajetaan Spreehen! 

- Kuten spartakistit ja baijerilaiset? Weber kysyi maireasti hymyillen.

Nuori mies oli hiljaa. Weberille tuli tunne että hänen kannattaisi antaa mehustua vielä jonkin aikaa sellissään. Weber nyökkäsi konstaapeleille ja nämä kuljettivat rimpuilevan pojannulkin tiehensä. Uusi räkäisy-yritys loppui konstaapelin napakkaan lyöntiin. 

---

 Vanha mies istui tuolillaan raskaasti suun kautta hengittäen. Hänen oikea silmänsä oli turvoksissa, mutta sitä ei erottanut ellei erikseen katsonut tummista silmänalusista. Moniväriset viikset hapsottivat sinne sun tänne, pälvi paistoi lyhyen sängen takaa. Penkki natisi uhkaavasti miehen elopainon alla. 

- Herr Popp, otaksun?

Vanha mies nyökkäsi hätäisesti ja pyyhki hikeä nenäliinallaan. 

- Toimitte sekatavaraliikkeen talonmiehenä? 

- Kyllä, kyllä toimin, jo monta vuotta. 

- Oletteko kiinnittäneet huomiota mihinkään poikkeavaan viime aikoina?

Popp kurtisti kulmiaan ja näytti todellakin miettivän ankarasti. Rohina lakkasi, kuin hän olisi hoputtanut aivosolujaan parempaan ratkaisuun henkeään pidättämällä. 

- Ei, ei, en voi sanoa, niin. 

Weber hymyili vinosti.

- Katsokaas, se on hyvin kummallista, sillä eilen illalla ryöstäjien saaliista löydettiin bensiiniä, oopiumia sekä dynamiittiä. Käsittääkseni ette ole huoltoasema tai apoteekki, joten haluaisin kuulla mitä varten tuollaisia tavaroita oli liikkeen tiloissa?

Popp veti henkeä syvään, kröhähti ja vaihtoi asentoa tuolilla. 

- En, en, en minä tiedä, mitään tiedä tollasista... Kysyä johtajalta, sen liike... Mä vain talonmies. 

- Älkää huoliko, Herr Popp, tulemme kysymään aivan varmasti. Nyt, haluaisin kysyä, miten eiliset ryöstäjät olivat päässeet käsiksi tähän tavaraan. Portti kun on tietojemme mukaan lukossa, samoin ovet, joista kummastakin te vastaatte. Ja olitte itse paikalla. Osaatteko antaa selitystä?

Popp siristi silmiään, pyyhkäisi hikeä ja näytti painavan päänsä alas. Weber antoi ajan kulua, kunnes oli ehtinyt laskea kuuteenkymmeneen ja kysyi uudestaan, osasiko Herr Popp kertoa osuuttaan. 

Weberin hämmästykseksi Popp alkoi hytkyä. Meni hetki kunnes Weber tajusi tämän itkevän. 

- Älkää...älkää... mä oon yksinkertainen mies... Mulla ei oo rahaa... En mä, en mä tahallani, mut ne sano...tappavat Herr Tollerin... Herr Toller hyvä mies, aina ystävällinen... Mä en halua että se tapetaan...

Weber nojasi kyynärpäillä pöytään ja painoi otsansa nyrkkejään vasten. Hän yritti tukahduttaa sisältään kumpuavan empatian ja säälin. Popp oli auttanut ryöstäjiä ryöstämään oman työnantajansa. Se oli kylmä totuus, oli sen takana oleva motiivi mitä tahansa. Mutta ehkä hän antoi säälin käydä oikeudesta tällä kertaa, ja komensi konstaapelit saattamaan ystävällisesti Herr Popp takaisin selliinsä. 

---

Herr Toller istui penkillä selkä suorana. Harmaat mursunviikset ja pään sivuille paennut tukka henkivät iästä ja arvovallasta. Tollerin liike oli menestyvä, se oli selvinnyt läpi jopa suuren laman, mikä ei ollut lainkaan yleistä. 

Ennen kuin Weber ehti aloittaa, Toller kysyi:

- Voisinko saada selityksen, minkä tähden minua kuulustellaan kuten rikollista? Käsittääkseni kyseessä oli oma liikkeeni joka oli ryöstön ja vandalismin kohteena eilen illalla. 

- Herr Toller, tämä on aivan rutiininomainen kuuleminen. Meidän on kuultava kaikkia asiaan liittyviä henkilöitä kokonaiskuvan muodostaaksemme. Lisäksi eilen illalla selvisi muutamia seikkoja, jotka vaativat valaisua.

- Olen pelkkänä korvana, Toller sanoi kuivasti.

- Ryöstäjien autoa tutkittaessa löydettiin bensiiniä, oopiumia sekä dynamiittiä. Käsittääkseni mikään näistä kolmesta ei kuulu kauppanne valikoimiin. Osaatteko selittää, miten ryöstäjät ovat saaneet ne haltuunsa?

- Mistä minä sen tietäisin! Toller kivahti. - Ehkä ne olivat heidän mukanaan. Te olette poliiseja, teidän se pitäisi tietää. 

Weber hymyili jälleen. 

- Paraikaa. Ette siis tiedä mistä nuo tavarat ovat peräisin? Mitä luulette että ryöstäjät veivät kaupastanne?

Toller näytti vaivaantuneelta.

- En minä tiedä. Kai jotain. Kassan, rahaa... Kuulkaahan, en nyt ymmärrä tämän kuulustelun päämääriä. Minähän tässä se uhri olen!

- Teidän ei tarvitse kiihtyä, Herr Toller. Tutkimme auton ja ryöstäjät läpikotaisin eikä heiltä löytynyt mitään kassaan verrattavaa rahasummaa. Lisäksi kassakaappinne oli koskematon. Ainoa selitys on, että bensiini, oopium sekä dynamiitti on saatu teidän liikkeestänne. Ja koska asia tapahtui niin nopeasti, heidän on täytynyt tietää, mitä etsiä. 

Vanhan miehen ryhti lysähti. Hänen kasvoilleen ilmestyi ryppyjen hämähäkinseitti. Kallon ääriviivat näkyivät paperimaisen kuivan ihon takaa. Aika oli tehnyt tehtävänsä.

- Minä...minä en ole enää aktiviisesti mukana liiketoimissa. Minulla...minulla on hieman vaivaa mahani ja sydämeni kanssa. Vävyni, Herr Lipp, on ollut pääasiallisesti vastuussa liketoimista, käytännön asioissa.

Weber nojasi taaksepäin ja hymyili sisäänpäin. Vyyhti alkoi purkautua.

---

Puhelin pirisi rikoskomisarion pöydällä. 

- Weber.

- Herra rikoskomisario, Fürst täällä. Herr Lipp ei ole ilmaantunut työpaikalleen tänään.

- Kas, sepä kovin yllättävää. Käykää hänen kotonaan. 

- Lähetin paikalle jo Füchsin ja Jungin. Mutta oma veikkaukseni on, että hän on poissa sieltäkin.

- Vaatisi aikamoista kylmähermoisuutta ottaa poliisit vastaan jos on ollut vehkeilemässä mustan pörssin kaupan kanssa.

- Miten toimimme?

- Kyselkää siellä, onko Lippillä jotain kantapaikkaa. Jos ette saa mitään tietoja, menkää Füchsin ja Jungin perässä hänen kotiinsa ja kyselkää sielläkin. Itse lähden kuuntelemaan satakieltä. 

Linjalla oli hetken hiljaisuus. Weber saattoi lähes aistia kuinka Fürst virnisti. 

- Kyllä, herra rikoskomisario.

---

Tiergarten oli aina yhtä viihtyisä. Weber ei pitänyt kiirettä, vaan käveli rauhaksiin ja istuskeli eri penkeillä. Häntä olisi voinut luulla puiston rauhasta nautiskelevaksi turistiksi, mutta todellisuudessa hänen silmänsä etsivät erästä tiettyä hahmoa. Lopulta hän löysikin tämän. 

- Ostakaa lehti! Uusimmat uutiset! Franco etenee Espanjassa! Ostakaa lehti!

Weber harppoi lehteä myyvän hontelon pojan luokse. Tämän housut ja takki olivat jääneet lyhyiksi kasvupyrähdyksen takia. 

- Yksi lehti, kiitos, Weber sanoi hymyillen. 

Poika säpsähti tunnistaessaan Weberin. Hän ojensi hätäisesti lehden ja otti rahat. 

- Olet näköjään vaihtanut puolta. Olet yleensä länsilaidalla. 

- Kyllä, herra. Täällä on enemmän asiakkaita, poika sanoi ja vilkuili ympärilleen. 

- Kun olet saanut nuo myytyä, tule länsilaidalle. Odottelen siellä. 

- Kyllä, herra, poika sanoi. 

Weber lähti kävelemään taiteltu lehti kainalossaan. 

Poika ilmestyi puolen tunnin päästä. Weber viittasi penkillään vieressään olevaan lihapiirakkaan. Poika tarrasi siihen epäröimättä. 

- Herr Tollerin liike ryöstettiin eilen, Weber sanoi. Hän antoi hiljaisuuden vaikuttaa. 

- Tunnetko Herr Lippiä?

Weber vilkaisi poikaa, joka puisteli nopeasti päätään. Hän söi kuin ajokoira, pureksimatta.

- Entä erästä arpinaamaa? Ruskeat hiukset, sinun kokoisesi, arpi oikeassa poskessa? Kovaääninen pentele. 

Poika jäi miettimään ja kerrankin pureskelemaan. 

- Tobias. Sukunimeä en tiedä. Suutarikisälli. Vaikkei se töitä tee, poika sanoi ja jatkoi syömistä.

- Kiitos. Entä kenelle hän tekee keikkaa?

Poika epäröi ja oli hiljaa.

- En mä tiedä. 

- Harmi. Toivoisin että ottaisit selvää. Samoin mitä miehiä Herr Lipp on. 

Weber kaivoi taskustaan lihapiirakan käärepaperin ja työnsi sen pojalle. Tämä punnitsi kääröä hetken ja pisti nopeasti taskuunsa.

- Loput saat kun olet tuonut tiedon, Weber sanoi ja katsoi muualle. Hän kuuli kuinka poika nielaisi viimeiset palat, rutisti käärepaperin ja nousi seisomaan. Hiekka rahisi hetken, kunnes tuli hiljaista. Weber vilkaisi ympärilleen. Hän oli yksin. Weber otti käärepaperin, tutki sen nopeasti ja heitti lähimpään roskakoriin. Hän arveli saavansa tiedot parissa päivässä. 

Poika oli ollut painonsa arvoinen kultaa tähän mennessä. Hän saattoi kulkea missä päin kaupunkia tahansa, huomaamatta. Sanomalehtipoikia ei kukaan painanut mieleensä. 

Hän oli tullut ilmi eräässä tutkinnassa pari vuotta takaperin. Kyseessä oli ollut nuorehko pankkivirkailija. Virkailijan tuore morsian oli tehnyt rikosilmoituksen miehensä epämääräisistä taipumuksista, mustasukkaisuuttaan ja huomion puutteesta. Mies oli viettänyt turhan paljon aikaa nuorten poikien seurassa. Lehtimyyjä-poika oli ollut yksi heistä. Weberin selkäpiissä kulki väristys kun hän ajatteli juttua. Sellaiset toimeksiannot olivat kaikista vastenmielisimpiä. Ne olivat kurkistuksia ihmisen salaisuuksiin, mutaisiin vesiin. Ne olivat kuin hyökkäys soisen ei-kenenkään-maan yli:

Joka askeleella paljastui uusia luurankoja.

---

Sairaalassa tuoksui desinfiointiaine. Weber ja Fürst kulkivat sokkeloisilla käytävillä. He huomasivat tulleensa oikealle osastolle nähdessään kahden vihreäpukuisen Orpon seisovan osastonovella. Nämä tekivät kunniaa Kripon miesten kulkiessa ohi. 

Sisällä osastossa oli neljä muuta Orpoa. He nousivat seisomaan. Yksi pisti hätäisesti lukemansa lehden selkänsä taakse. 

- Kaikki tallella? Weber ei voinut olla kysymättä. 

- Kaikki, herra rikoskomisario. 

Kolme ryöstäjää oli haavoittunut vakavasti, niin että he olivat jääneet sairaalaan hoidettaviksi. Muut oli tikkauksen jälkeen passitettu selleihin. Osastolla jokaiselle oli annettu oma huone, jotta heitä oli helpompi kuulustella. Lähimpänä ovea olevalla petillä makasi pää ja oikea käsi kääreessä Weberin hellästi kiinniottama nahkatakkinen mies. Hänen vieressään oli laskiämpäri. 

- Alexander Tomski? Weber kysyi. 

Nahkatakki käänsi päätään. Oikea silmä oli myös kääreellä peitetty, ilmeisesti näköhermot olivat vaurioituneet. 

- Pystyttekö puhumaan saksaa?

Tomski oli hiljaa. Hän käänsi päänsä takaisin makuuasentoon. 

- Kehottaisin vastaamaan. Venäjän kansalainen varmasti kiinnostaa Gestapoa. He eivät ole yhtä helläkätisiä kuin me. 

Tomski yskähti. Ehkä hän nauroi. 

- Mistä tiesitte murtautua juuri Tollerin liikkeeseen? 

Hiljaisuus.

- Antoiko joku vihjeen?

Hiljaisuus. 

- Mistä lähtien Tollerin liike on ollut mustan pörssin varastona?

Nyt Tomski yski putkeen, kunnes puri hammasta ja veti syvään henkeä. Aivovaurio oksetutti, sen Weber tiesi omastakin kokemuksestaan.

- Aina, Tomski kähähti. - Tollerin ukko on pihalla kuin lumiukko. Elää vieläkin 1800-lukua. Saatanan porvarisika. 

- Entä Herr Lipp?

Tomski hiljeni. 

- Kuulkaa, olen suhteellisen varma ettei Toller itse pyöritä varastoa. Lipp on ollut vastuussa Tollerin käytännön asioista jo yli kymmenen vuotta. Miten Lipp liittyy tähän kaikkeen?

Tomski hytkyi jälleen. 

- Tollerin ukko ei olekaan ainoa joka on ihan pihalla. Kannattaisi varmaan vaihtaa alaa. Meillä olisi käyttöä noin kovanyrkkiselle tyypille.

- Kiitos tarjouksesta, mutta voin nähdä, että sillä puolella sänkyä elämä ei näytä sen paremmalta. 

Tomski oli taas hiljaa.

- Jos Lipp ei ole tämän takana, niin kuka?

- Lipp ei ole kuin laiska paska. Se rääpäle ei tappelisi itseään edes puhelinkopista ulos. 

- No kuka sitten?

Tomski näytti nauttivan olostaan tiedon vartijana. 

- Lipp ei käy varastossa. Se ottaa vaan siistit inventteerauskirjat. Sillä ei ole mitään käryä mitä varastossa on ja ei ole. 

Weber alkoi ärsyyntyä arvausleikkiin. 

- Kuka sitten on tietoinen?

Tomski hymyili niin että tupakan ja elämän tummentamat hampaat näkyivät. Mukana oli yksi kultahammas. 

- Sen saatte ihan itse päätellä. 

---

Sihteeri Heli Barth käveli ripeästi. Hän oli pukeutunut vihreään mekkoon. Mustat hiukset olivat tiukalla nutturalla ja harmaa käsilaukku heilui kävelyn rytmissä. 

Tummansininen Opel Kadett seisoi kadunvarressa. Weber katseli naisen kävelyä ja tunsi heikotuksen mahassaan. Fürst oli liian nuori nähdäkseen Barthin ikäistä naista samalla tavalla. Weber ja Barth olivat samanikäisiä, mutta toinen oli säilynyt hyvin ja toinen ei. 

- Heli Barth. Mies kadonnut sodassa. Poika kuollut espanjantautiin. Ollut Tollerilla töissä pikkutytöstä lähtien. 

- Voisiko hän pyörittää mustan pörssin kauppaa?

- Jaa-a, hyvä kysymys. Jos Tomski on yhtään oikeassa, Toller on seniili ja Lipp tärkeilijä. Sihteeri on saa tiedon kaikesta ja voi vaikuttaa myös sen luonteeseen. Huppista, pari konttia nauloja katosi. Eihän niitä tosin koskaan ollutkaan, joten miten sellainen voi kadota?

- En heti yhdistäisi sitä keskiluokkaiseen naiseen, Fürst puuskahti.

Weber vilkaisi syrjäsilmällä alaistaan. 

- Luulisi teidän olleen jo sen verta pitkään tällä alalla, että tiedätte olettamusten olevan vaarallisia. Ei, rouva Barth tuskin juoksee öisin kaduilla mukiloimassa ihmisiä. Muttei hänen tarvitsekaan. Rahalla saa lihaksia. Aivoiksi hän kelpaa hyvin.

- En nyt kyllä vieläkään ymmärrä miksi tutkimme Tollerin liikkeen henkilöstöä. Eikö meidän pitäisi yrittää etsiä sitä, joka tilasi ryöstön?

- Ryöstetty tavara oli selvästi mustaan pörssiin tarkoitettua. Ryöstäjien nopeus kertoi siitä, että he tiesivät mitä etsiä. Minua ainakin ammattini puolesta huolestuttaisi kovin jos meidän nokkamme alla toimii mustan pörssin varasto emmekä tiedä siitä yhtään mitään. Koko homma haiskahtaa reviirikiistalta. Kuka tahansa pyörittääkin Tollerin varastoa, hän oli saada pahan näpäytyksen itselleen. Jos pääsemme häneen käsiksi, osaamme ehkä etsiä tekijääkin. 

- Tomski tuntui olevan kovin puhelias. 

- Tietysti hän halusi siirtää puheenaiheen pois itsestään kilpailijaan. Hänen esimiehelleen on vain etu, että Tollerin varaston pitäjä tippuu pois pelistä. Omista asioistaan Tomski oli hiljaa. Mutta ehdimme hyvin palata häneen. 

- Onko Tiergartenin satakieli laulanut vielä mitään?

Weber vilkaisi uudestaan alaistaan ja naurahti. 

- Ei, toistaiseksi. Menen luultavasti tänään vielä kuulemaan, onko mitään uutisia. Oikeita ja valheita.

Rouva Barth oli katoamassa ihmisjoukkoon. Weber ja Fürst eivät kuitenkaan pitäneet kiirettä. Füchs ja Jung olivat asemissa juuri siellä, mihin Barth oli menossa. 

- Mitä luulette Lippille tapahtuneen? 

- Jaa-a. Jos hän olisi saanut kuulla, millaista tavaraa varastossa oli hänen tietämättään, hän olisi luultavasti osannut epäillä sihteeriä. Lippin katoaminen kohdistaa epäilykset juuri sopivasti häneen. Ehkä hänet ongitaan Spreestä jossain vaiheessa.

Nyt Weber ja Fürst nousivat autosta ja lähtivät kulkemaan ripeästi. He näkivät Jungin seisovan kulmassa. Kun Jung näki heidät, hän lähti Barthin ja Füchsin perään. 

Oli ruokatunti ja rouva Barthilla oli runsaasti aikaa hoidella asioitaan. Varsinkin, kun sekä Toller että Lipp olivat poissa paikalta. 

Rouva Barth käveli kuitenkin yllätyksettömästi asuntoonsa. Weber oli pettynyt. Hän ohjeisti Fürstia jatkamaan tarkkailua. Hän itse pistäytyisi Tiergartenissa.

---

Tällä kertaa poika oli länsipuolella, valmiiksi istumassa penkillä. Weber ojensi tälle voileipä-pinkan ja antoi hetken syöntirauhan. 

- Selvisikö mitään?

- Kyllä, herra. Herra Lipp harrastaa naiseksi pukeutumista eräällä klubilla. Hän on sen paikan kanta-asiakas. 

- Onko häntä näkynyt?

- Ei ole tällä viikolla kertaakaan, vaikka yleensä hän käy pari kertaa viikossa. 

Weber mietti. 

- Entä Tollerin liikkeen ryöstö? Liikkuiko siitä mitään huhuja?

- Ei, herra. Lähinnä siitä kuinka monta pollaria kuoli. Ja siitä kuinka osa kuuluu Antifaan ja Rote Frontiin. 

Se ei yllättänyt Weberiä. 

- Kuuluuko Tobias niihin?

- Kyllä, herra. Tobias on erään satakunnan apulaiskomentaja. 

- Entä rouva Barth? Kuulostaako nimi tutulta?

Poika mietti. Suun jauhanta hidastui. Leipäpala oli juuttua kurkkuun. Weber käski mielessään muistuttaa itseään että seuraavan kerran hän toisi juotavaa. 

- Ei, herra. Haluatteko, että otan asiasta selvää?

- Kyllä. Tosin voi olla ettei hän liiku omalla nimellään. Jos haluat nähdä, minkä näköinen hän on, niin käy hänen kotonaan tai seiso Tollerin liikkeen vieressä. Hän on keskimittainen, tumma, silmälasipäinen nainen. Suunnilleen neljänkymmenen näköinen. 

Weber kaivoi taskustaan pienen paperilapun ja ojensi sen poikaa kohti. Tämä nappasi lapun nopeasti ja piilotti repaleisiin housuihinsa.

- Ai niin, tässä vielä jotain, Weber sanoi ja ojensi lehden pojalle. Tämä vilkaisi sitä ja Weberiä, puristi lehden tiukasti kylkeensä ja nousi loppujen voileipien kanssa. 

- Huomenna, Weber sanoi ja poika nyökkäsi. Hän katosi puiston kätköihin. 

---

Weber katseli herra Lippin valokuvaa. Tollerin liikkeen arkistoista oli löytynyt valokuva muutaman vuoden takaa. Miehellä oli korkeat, piikeiksi vahatut viikset ja heikko leuka. Weber ihmetteli, miten hän saattoi pukeutua naiseksi, mutta ilmeisesti joillain oli erilainen maku. 

Rouva Barth oli antanut kuvan mielellään, kun Weber oli käynyt sitä kysymässä, etsintäkuulutuksen varjolla. Weberin hämmästykseksi Barth oli vetänyt hänet syrjempään ja vihjannut "Sternglimmer" nimisestä yökerhosta, jossa Lipp tapasi käydä. Weber oli pokkana kiittänyt tiedosta. 

Rouva Barth luuli olevansa askeleen edellä. Hänet kannatti pitää siinä luulossa.

- Teemme Herr Lippistä etsintäkuulutuksen, Weber sanoi. - Jung tai Füchs saa myös käydä klubilla vilkaisemassa paikkoja. Meidän tulee näyttää siltä, että etsimme Lippiä kaikin voimin. 

- Entä rouva Barth? Fürst kysyi. 

- Hän hoitaa luultavasti asiansa puhelimen välityksellä. Meidän tulee pyytää SD:tä kuuntelemaan hänen puhelintaan. Fürst, teillä oli omia lähteitänne. Levittäkää verkkoa vesille. Ei liian kovaäänisesti, ettei se kantaudu Barthin korviin. 

Samassa ovesta syöksähti sisään SD:n uniformuun pukeutunut lähetti. 

- Herra rikoskomisario, sairaalaan on tehty isku!

---

Weber katseli lohdutonta näkyä. Verijäljet johtivat ulko-ovelle saakka. Osasto, jolla vangit olivat olleet, oli pahin. Valkoinen tausta korosti tuhotyön jälkiä. Seinillä oli mustia pisteitä luodinreikinä ja mustia viiruja kimpoamisjälkinä. 

Viisi työläispukuista miestä oli tullut sisään kukkakimppujen kanssa. He olivat kävelleet osaston ovelle, jossa kaksi Orpoa olivat pysäyttäneet heidät. Miehet olivat vetäneet aseet esiin ja ampuneet molemmat poliisit. Sisällä olleet vartijat olivat ehtineet vetää aseet esiin ennen kuin miehet olivat avanneet oven. Seuranneessa tulitaistelussa ensimmäisenä ovesta sisään tullut kuoli. Hyökkääjät heittivät sisään käsikranaatteja ennen kuin juoksivat pois ulkona odottavaan pakoautoon. 

Tomski oli saanut surmansa sirpaleista mutta kaksi muuta vankia olivat hengissä. Orpon miesten tilanne oli toinen, suurella todennäköisyydellä kaikki kuusi olisivat kuolleita. 

Henkilökunnan mukaan hyökkääjät olivat huutaneet kommunistisia iskulauseita. Kaatuneen hyökkääjän rinnassa oli Rote Frontin pinssi. Hänen taskustaan löytyi myös lentolehtisiä ja muuta tavaraa. 

- Vakava juttu, Weber sanoi. Fürst tyytyi nyökkäämään.

- Tämä siirtyy Gestapolle ja SD:lle, Fürst sanoi. 

- Epäilemättä. Mutta en halua antaa niiden puupäiden rynnätä valmiiseen pöytään. Mennään!

---

Tiergarten oli ennallaan. Weber ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota, vaan odotti hermostuneena poikaa. Tämä saapui paikalle ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen.

Poika otti lihapiirakan muttei alkanut syödä. 

- No? 

- Herra, kukaan ei tunne rouva Barthia, ainakaan nimeltä. Mutta näin eilen kuinka se meni työmiehenä erääseen kapakkaan. Se oli Rote Frontin kantapaikka.

- Jatka. 

- En tietty päässyt sisälle, mutta se oli siellä tunteroisen ja lähti pois. Ei mennyt asunnolle samaa reittiä kuin tuli. 

- Mistä tiedät ajan?

- Kuulin kaupungin kellonsoiton puoleltaöin, herra.

Weberin päätä alkoi kivistää. Naiseksi pukeutuvia miehiä ja mieheksi pukeutuvia naisia. 

- Kiitän. Nyt, annan vaikeimman tehtävän tähän mennessä. Yritä saada selville, kenen laskuun Tobias tai Tomski työskentelivät. Muistat nimet? Tobias ja Tomski. 

Poika nyökkäsi. Weber nousi ja jätti penkille sodapullon. Sen vieressä oli pieni pussi. Poika nappasi molemmat mukaansa ja poistui. 

--- 

- Selvä tapaus. Rouva Barth kävi palkkaamassa pari kommunistia tekemään selvää kilpailijoistaan. Eiköhän tekijät löydy ratsialla Rote Frontin koloon, Fürst analysoi. 

Weber ja Fürst istuivat Kadettissa. Weber nosti sormensa pystyyn. 

- Eipäs hoppuilla. Satakieli näki kuinka rouva Barth meni sisään, muttei nähnyt mitä hän siellä teki. 

Fürst tuijotti ymmällään esimiestään. 

- Katsos, iso osa ryöstäjistä kuului Rote Frontiin. Myös Tomski. Miksi he olisivat tappaneet toverinsa sen sijaan että olisivat vapauttaneet heidät?

- Koska he pelkäsivät heidän puhuneen?

- Mistä he tiesivät, olivatko miehet puhuneet vai eivät? Sitä varten heidät olisi pitänyt pelastaa ja kuulustella. Ei, tämän takana on nyt jotain muuta.

- En nyt oikein osaa seurata ajatuksenjuoksuanne. 

Weber naurahti. 

- Olette sitten samassa veneessä rouva Weberin kanssa. Mitä tuollaisessa kapakassa on? Pinssejä, lentolehtisiä, propagandaa. Kuolleelta ei löytynyt kuitenkaan jäsenkirjaa. Miksi hän olisi jättänyt sen pois taskustaan? Jos kantaa avoimesti Rote Frontin pinssiä, on jotain muutakin huolta kuin jäsenkirjan paljastuminen. 

- Teidän mielestänne rouva Barth siis kävi hakemassa tuosta kapakasta materiaalia, jota hänen alaisensa sitten kantoivat?

Weber löi käsiään yhteen.

- Aivan noin! Hän oletti, aivan oikein, että se usuttaisi meidät, Gestapon ja SD:n suinpäin kommunistien kimppuun. Vangitut kun tuskin puhuisivat vaikka tietäisivät hyökkäyksen lavastetuksi. 

Fürst vihelsi. 

- Ovelaa.

- Eikö olekin? Nyt, me tiedämme, että rouva Barth pyörittää Tollerin tiloissa mustan pörssin varastoa. Mutta me emme edelleenkään tiedä, kuka sen halusi ryöstää. Yhtään suoraa nimeä ei ole noussut esille. Mutta minulla on teoria.

- Kertokaa toki. 

- Tobias ja Tomski ovat sen verta korkealla järjestön hierarkiassa, että ihan pikkutekijän käskystä he eivät ole lähteneet liikkeelle. Oman olettamukseni on, että he tekivät sen järjestön nimissä. Kieltämisen jälkeen viralliset rahavirrat ovat sulkeutuneet ja epäilemättä väki on vähentynyt, joten rahapula uhkaa. Bensiinistä saisi säännöstelyn vuoksi reilusti varoja, samoin tietysti oopiumista. Dynamiittia tarvitaan omaan käyttöön. Meillä on tekijät ja meillä on motiivi. 

- Kuulostaa loogiselta, Fürst nyökkäili. - Mutta miten jatkamme?

- Meidän pitänee kuulla rouva Barthia ensimmäistä kertaa kunnolla. Viitta ja tikari -leikki saa riittää. 

---

- Mieletöntä!

Rouva Barthin huudahdus kaikui kuulustelusellissä. 

- On teillä ainakin hieno mielikuvitus. Tätäkö poliisityö on nykyisin? Temmataan tuulesta mitä älyttömättömämpiä väitteitä. Haluaisin kuulla mitä teillä on esittää todisteeksi. 

- Teidän on nähty menevän mieheksi pukeutuneena Rote Frontin kantakapakkaan. 

- Sekö on teidän todisteenne? Käsittääkseni mieheksi pukeutuminen ei ole laitonta?

- Ei, mutta kommunismin tukeminen on, Weber sanoi ja virnisti.

Rouva Barth kohensi hamettaan ja nosti jalkansa toisen päälle. Vihreät silmät säkenöivät silmälasien takaa.

- Sanoitte, että joku näki minut? Kuka tämä joku on?

- Sitä en voi valitettavasti paljastaa.

- Eli teillä ei ole yhtään mitään, mitä esittää väitteidenne tueksi. 

- Väärin. Herr Tollerin liikkeen ryöstössä varastettiin tavaraa, jota ei virallisen kirjanpidon mukaan pitäisi olla liikkeessä. Te vastaatte kirjanpidosta. Herr Lipp on kadonnut. Teidän nähtiin menevän työmieheksi pukeutuneena Rote Frontin luokse. Rote Frontin tunnuksia kantaneet miehet iskivät sairaalan ja tappoivat kuusi poliisia sekä yhden vangitun. Nämä ovat faktoja. Joten, olkaa hyvä ja selittäkää meille, mitä nämä faktat teistä osoittavat.

Rouva Barth oli hetken hiljaa.

- Noissa luettelemissanne faktoissa esiinnyn vain kahdesti, ja molemmissa olettamuksena. Herr Lipp on virallisesti vastuussa kirjanpidosta, minä olen vain sihteeri. Lisäksi tämä silmännäkijänne, miten hän on voinut erottaa minut pilkkopimeässä?

Weber puri huultaan. Keskustelu meni väärään suuntaan. Naisen luettelemat epäilykset pitivät paikkansa. Yksikään tervejärkinen tuomari ei olisi julistanut tuomiota näillä perustein. Mutta nyt oli lyötävä kunnolla vyön alle.

- Kuulkaahan, minä voin syöttää teidät Gestapolle. Ette ehkä tiedä mutta ne kaverit eivät tarvitse kummoisiakaan todisteita. Pelkästään jo se, että teidät on nähty kommunisteja kannattavassa paikassa riittäisi. Varsinkin kun sairaalaiskuun osallistuivat selvästi kommunistit. Joten, jos haluatte saada jonkinlaisen oikeudenkäynnin, puhukaa. Ja lupaan, ettei tämä ole bluffausta.

Rouva Barth nielaisi. Hän painoi päänsä. Silmät liikkuivat. Hän selvästi puntaroi vaihtoehtojaan. 

Barth kumarsi nopeasti. Hänen noustessaan ylös rouvan kädessä oli pieni taskupistooli. Weber ei ehtinyt liikahtaa, kun hän tunsi kirvelevän raapaisun poskessaan ja kuuli pamahduksen. Barthin takana seisonut konstaapeli heittäytyi koko painollaan tämän päälle. Nainen huusi ja kirkui. Säikähdyksestä selvinnyt Weber tarrasi naisen oikeaan käteen ja hakkasi sitä pöydänreunaan. Ase laukesi mutta ote kirposi. Ovi avautui ja sisään syöksyi lisää konstaapeleja. Rimpuileva ja huutava rouva Barth kannettiin pois. 

Selliin tullut Fürst ojensi Weberille nenäliinan. Weber painoi sen poskeaan vasten. 

- Paljonko?

- Suosittelisin käymään tikkaamassa, Fürst vastasi. 

Weber nyökkäsi. 

---

Weber ojensi sanomalehteä poikaa kohti ja osoitti lehtijuttua. 

- Katsopas, poika. Ilman sinua tuokaan ei olisi selvinnyt.

Poika kohautti hartioitaan ja mutusteli kalaa ja perunoita.

- Emmä osaa lukea.

Weber tuijotti hämmästyneenä poikaa.

- Et osaa lukea? Mutta miten myyt lehtiä?

Poika nauroi kuin vähämieliselle.

-Ei mun tartte osata lukea että ihmiset ostaa lehtiä. Nehän niitä lukee. Mä vaan myyn. 

Weber puisteli päätään ja jatkoi lehden selaamista. Siinä oli lyhyt juttu kuinka erään talon roska-astiasta oli löydetty naiseksi pukeutunut mies. Hänet oli kuristettu omilla sukkahousuillaan. 

- Elämä kulkee outoja teitä, Weber huokaisi itsekseen. 

*

Luminen taivas

Astun toimiston tummasta ovesta sisään. Silmälasipäinen Oberschütze nyökkää ovea kohti. Vaaleaverikkö sihteeri vilkaisee minua nopeasti, samalla kun hänen sormensa tanssivat kirjoituskoneella. Suoristan vaistomaisesti ryhtini, kokeilen solmioni ja univormun takin suoruuden, ennen kuin harppaan napakasti ovelle ja suoritan kolme koputusta.

- Sisään, kuuluu juuri ja juuri äänieristetyn oven läpi.

Harmaapäinen Standartenführer ei nosta katsettaan kun kävelen rivakasti kolmen askeleen päähän pöydästä ja ilmoitan olevani käskystä paikalla.

- Lepo.

Jään seisomaan kevyeen haara-asentoon. Standartenführer silmäilee edessään olevia papereita, kirjoittaa nopeasti ja siirtää paperin kevyellä ranneliikkeellä pois seuraavan tieltä. Ainoastaan kultaisen pöytäkellon vaimea naksutus, paperin suhahtelut ja Prinz-Albrecht-Strassen liikenne antavat kuulua itsestään.

Sekä sydämeni että keuhkoni. Huomaan katseeni yrittävän alkaa harhailla, terästäydyn tuijottamaan Führeriä silmiin Standartenführer takana yläpuolella.

- Missä yksikössä palvelitte aiemmin? Standartenführer kysyy yllättäen.

Nielaisen. Yritän vastata nopeasti, kakomatta.

- Totenkopfin ratsuväkirykmentissä, 3. eskadroonassa, Standartenführer.

- Teillä ei siis ole taistelukokemusta?

- Ei, me emme ehtineet mukaan taisteluihin.

- Ja Ranskaan mennessä olitte jo esiupseerikurssilla?

- Kyllä, Standartenführer.

Standartenführer nostaa katseensa mutta siirtää sen tuijottamaan ulos ikkunasta. Hänen talviurheilu-harrastuksensa päivettämille kasvoille nousee hymy.

- Olette varmasti kadehtinut Kameradeneitanne etulinjassa. Minulla on kuitenkin teille hyviä uutisia: pääsette rintamalle! Ensimmäinen panssariarmeijakunta on pyytänyt meitä lähettämään heille nuoria, innokkaita esiupseereita. Olitte ensimmäinen, joka tuli mieleeni. Lähdette mahdollisimman nopeasti. Kirjurini antaa teille komennustodistuksen. Voitte poistua.

- Kiitän, Standartenführer!

Napsautan asennon, käännyn terävästi ja marssin ovesta ulos. Päässäni humisee ja otan mistään mitään tajuamatta Oberschützen ojentaman vaaleanruskean kansion.

En tiedä itkeäkö vai nauraa.

----
Kiristän manttelini kaulusta. Seison matka-arkkuni vierellä ja odotan kyytiä. Kylmä kevättuuli tunkeutuu luihin ja ytimiin. Peltotilkku, jota Luftwaffe kutsuu kentäksi, on täynnä sinne sun tänne säntäilevää henkilöstöä. Pitkä, ahdas ja kylmä lentomatka painaa. Ylennyksenikään ei enää jaksa piristää mieltäni.

Valkoisella maalilla huonosti maalattu, alun perin kelta-vihreä henkilöauto pompahtelee kentän reunaan. Pitkä, kumara kuski nousee ja hetken katseellaan etsiskeltyään harppoo luokseni.

- Sturmbannführer, tervetuloa Venäjälle! nukkavieru Oberschütze sanoo jostain asentoa muistuttavasta. Hänen napinläpeään koristaa toisen luokan rautaristin nauha.

- Kiitän, mutta tuokaa tuo rakkine nyt lähemmäs, niin voimme nostaa arkkuni mukaan. Minun täytyy ilmoittautua vielä esikunnassa.

Ällistyksekseni Oberschütze vain nyökkää ja lompsii kohti autoa. Päätän jättää toistaiseksi mainitsematta asiasta. Mutainen auto pompahtelee arkkuni viereen, ja nostamme yhdessä tuumin arkun autoon. Rimpulan oloinen auto jää vinoon sen painosta.

Oberschütze jurnuttaessa autoa pitkin teiksi kutsuttuja rengasuria, katselen lumista, harmaata maisemaa. Aina välillä akseli tavoittaa kiven, ja selkärangassani vihlaisee.

- Tulette Sturmbannführer Kühnin tilalle. Epäonninen tapaus... Miesparka. Partisaanit saivat hänet kiinni matkalla takaisin esikunnasta. Hänet oli naulattu puhelinpylvääseen pistimellä, silmät puhkottuina.

Oberschütze vilkuilee syrjäsilmällä suuntaani puhuessaan. Päätän, että tämä saa riittää.

- Oberschütze! Oletteko te sotilas vai venäläinen juoruämmä?! Vaikka teillä on rautaristi, se ei anna teille mitään etuoikeuksia käytöksenne suhteen. Tästä lähtien puhuttelette niin kuin teille on opetettu. Puhutte vain kun teiltä kysytään. Ymmärrättekö?

- Kyllä!

- "Kyllä" mitä? Ymmärrättekö?!

- Kyllä, Sturmbannführer!

Loppumatka esikuntaan sujuu hiljaisuuden vallitessa. Miehille pitää opettaa, mikä olen miehiäni. Edeltäjäni on voinut kaveerata miehistön kanssa, mutta sellainen ei sovi oikealle johtajalle.

Esikunta on entisessä kolhoosissa. Pysähdymme konekivääripesäkkeen kohdalle, jossa vartiomiehet tarkastavat paperimme. Toinen samanlainen pesäke vartioi ensimmäistä, mutta siitä pääsemme läpi kädenheilautuksella. Kolhoosin pihalla irtonainen koira räksyttää hetken, ennen kuin toteaa työnsä tehdyksi ja jolkottolee laiskasti takaisin koppiinsa.

Kylmälän jälkeen olevassa eteisessä ilmoittaudun päivystävälle Scharführerille. Hän viittaa kädellään oikealle, minusta vasemmalle, ja sanoo Obergruppenführerin ottavan minut vastaan hetken kuluttua.

Sanottu yllättää minut pahan kerran. Oletin ilmoittautuvani jollekulle Wehrmachtin everstille tai korkeintaan Oberführerille. Astelen heikoin jaloin ruskealla tapetilla sisustetun talon hämärään. Istun penkille ja seuraan mitään näkemättä kirjureiden ja esikuntaupseereiden hyörinää. Ketään ei tunnu kiinnostavan yksinään istuksiva Sturmbannführer.

Kellertävän valkoinen ovi aukeaa ja ulos astuu Brigadenführer. Ponnahdan seisomaan. Minua päätä lyhyempi mies katsoo tummilla silmään tiukasti sekunnin, ennen kuin harppoo pois. Tunnen sydämeni hakkaavan ja veren kohisevan, kun lasken sekunteja.

Laskettuani enemmän tai vähemmän kolmeenkymmeneen harppaan oven eteen ja pamautan kolmesti.

- Sisään!

Astun hämärään huoneeseen. Se on yllättävän tilava. Tunnistan Obergruppenführer Hausserin. Hänen työpöytänsä on sivuttain oveen nähden. Oikealla on leveä pöytäryhmä. Seinälle on nostettu karttoja.

Napsautan asennon ja ilmoittaudun. Hausserin pienet, jäänsiniset silmät tutkivat minua hiljaisuudessa.

- Lepo.

Jään seisomaan sulkemani oven eteen. Tuijotan vastapäätä olevan ikkunan yläkarmia. Hän ojentaa kätensä. Tajuan, että hän haluaa kansioni.

Hausser istuu ja alkaa lukea tietojani. Hiljaisuus jatkuu.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Hausser nostaa katseensa.

-  Meillä on tarpeeksi esikuntaupseereja. Saatte komentoonne kaatuneen Sturmbannführer Kühnin pataljoonan. Se on ollut taisteluissa jo useampia viikkoja. Ryssät yrittävät kukkulajonon haltuun hallitakseen aluetta.

Hausser nousee seisomaan ja kävelee karttojen luokse, viitaten minut vierelleen. Seuraavan tunnin vietän Obergruppenführerin tilannekatsauksessa. Mitä enemmän hän kertoo, sitä enemmän kiven ja myllyn väliin tunnen joutuvani.

- Täydennyksiä tulee tipottain ja ne heitetään yleensä suoraan taisteluun raiteilta. Pirun partisaanit sotkevat paikkoja, Einsatzgruppet eivät tunnu saavan tilannetta aisoihin.

Tilannekatsaus päättyy. Istun autoon pää tyhjänä. Päivä alkaa jo hämärtää, Oberschütze pysyy hiljaa vaikka hän vilkuileekin siihen malliin, että haluaisi puhua. Pelännee partisaaneja.

Saavumme pataljoonan komentopaikkaan pimeyden keskellä. Kuittaan itselleni konepistoolin. Jään seisomaan yksin komentotelttaan, öljylampun valo jaksaa juuri ja juuri voittaa pimeän.

---

Katselen kartan päälle asetettua peitepiirrosta. Tilanne on pahempi kuin oletin. Pataljoona on olemassa vain nimellisesti - suurin osa sen kalustosta makaa edelleen jollain rautatieasemalla Saksan ja tämän jumalanhylkäämän maan välillä. Komppaniat ovat asettautuneet kyliin ja asutuksenryppäisiin siilipuolustukseen. Venäläiset ovat tehneet jatkuvasti hyökkäyksiä, yrittäessään saada niitä haltuunsa.

Saapumisestani on jo toista viikkoa. Sänki kutittaa kasvoja. Ruoka on ollut lähinnä puurontapaista ja kahvi kitkerää korviketta. Ryssät ovat pommittaneet ja ampuneet tykistöllä komentopaikkaa. Pari kirjuria sai naarmuja, yksi kuski kuoli. Öisin häiritsevät röplöttävät kaksitasot.

Käännyn komppanianpäällikön puoleen. Hänellä on jo kunnon parta, lumipuku riekaleinen ja likainen. Silmät tuijottavat eteenpäin näkemättä mitään. Hauptsturmführer toimi vanhimpana vastuussa edeltäjäni kaaduttua. Hän huokaisi kuuluvasti helpotuksesta saapuessani.

Nyt ymmärrän miksi.

Annan hänelle ohjeeksi ryhmittää komppaniansa enemmän itää kohti. Nyt se on hajanaisena pienen kukkulan lounaspuolella. Vaarana on, että vihollinen pureutuu kylään ja pakottaa komppanian vetäytymään. Halki aavan maiseman se tietäisi itsemurhaa.

Hauptsturmführer hätkähtää. Hän tuijottaa minua sekunnin ja nyökkää. Ulos mennessään kuulen hänen helistelevän Pervitin-purkkia.

Venäläiset partiot ahdistelevat linjoja. Varsinkin 5. ja 7. komppanian alueet ovat olleet kiinnostuksen kohteena. Jostain sieltä suunnalta olisi odotettavissa hyökkäys. Olen käskenyt siirtää komentopaikkaa lähemmäs ja tiivistää. 2. ja 3. komppania ovat reservissä, kauempana linjasta. Niiden tehtävä on myös pitää huoltoreitti auki.

Tunnen, että piakkoin alkaisi tapahtua.

---
Tunnen kuinka joku vatkaa jalkaani irti. Ponnahdan ylös ja nostan rinnallani maannutta konepistoolia. Oberschütze työntää kädellään piippua toiseen suuntaan. Hän kertoo, että 1. ja 4. komppanian alueelta on kuulunut jatkuvaa tulitusta. Radioyhteyttä ei ole toistaiseksi saatu. Ulkona on vielä pimeää. Vilkaisen kelloani, se näyttää puoli neljää aamulla.

Pienen metsikön laidalla pystyy näkemään tummaa taivasta vasten maasta kimpoavia luoteja. Kumusta päätellen ryssä painaa kunnolla päälle. Harkitsen lähetin lähettämistä paikalle tiedustelemaan, mutta häntä voitaneen tarvita vielä.

Viideltä tulitus loppuu äkkiä. Menee vielä puoli tuntia, ennen kuin saan nelosen komppanianpäälliköltä viestin: Vihollisen hyökkäys pysäytetty. Omat tappiot minimaaliset.

Tasan kuudelta taivaalta putoaa yhtäkkiä tavarajunan verran rautaa viidennen ja seitsemännen alueelle. Yhtämittaista rytinää kestää vartin verran, sen jälkeen se muuttuu summittaisemmaksi.

Olen ymmälläni. Testaavatko ryssät, mistä kohdin linjamme pettää? Onko tämä harhautus vai oliko ensimmäinen?

Käsken radistia kiivaasti ottamaan yhteyttä komppanianpäälliköihin. Yritys on tulokseton. Käsken komentojoukkuetta ottamaan puolustuslinjat metsäsaarakkeesta. Olemme kahden kukkulan välissä, hieman taaempana. Käsken lähettiä pysymään lähtövalmiudessa.

---
Tilanne on epäselvä. Radisti ei parhaista yrityksistään huolimatta ole saanut yhteyttä komppanianpäälliköihin. Taistelu jatkuu edelleen. Vihollinen ampui lyhyen tunnusteluiskun metsäsaarekkeeseemme. Seisoskelemme Oberschützen kanssa 3.7 cm tykillä varustetun puolitelavaunun takana.

Yhtäkkiä metsästä kuuluu ammuntaa. Konekiväärin repivä ääni, kiväärien paukahtelu. Olemme ampua luoksemme ryntäävän nuoren sotamiehen, joka ilmoittaa vihollisten hyökkäävän metsäsaarekkeen kylänpuoleiseen päätyyn, vaunujen tukemana. Ulommainen pesäke on kuulemma tulittamassa vihollisen sivustaa.

Olen sijoituttanut ovenkolkuttimen toiselle metsäsaarekkeessa kulkevista kahdesta urasta. Olemme siitä muutaman sadan metrin päässä. Sen lävähdykset erottuvat. Nyt alkaa kuulua moottorien möyrynää. Koko metsä tuntuu olevan yhtä aseiden tulitusta täynnä. Kutsun lähetin ja käsken häntä viemään sanan 1., 2., 3. ja 4. komppanioille. 2. ja 3. saisivat valmistautua vastahyökkäykseen 5. ja 7. kylään. Scharführer pokkaa ja polkaisee sivuvaununsa käyntiin ja katoaa sinisen savun mukana.

Oberschütze on polvillaan puolitelavaunun takana. Hän on rauhallinen. Konepistooli roikkuu rinnalla.

- Äänekkäitä nämä venäläiset linnut näin aamuisin, hän sanoo leveästi virnistäen.

Tiheätahtinen rummutus kantaa kivääritulen yli. Puolitelavaunua johtava Unterscharführer nojautuu takalaidan yli ja huutaa:

- Tiedusteluvaunu!

Mietin kuumeisesti seuraavaa siirtoa. Aseiden ääntä lukuunottamatta mitään merkkejä vihollisesta ei näy. Epäröin lähettää vaunua syvemmälle metsään, epäselvässä tilanteessa.

- Unterscharführer! Ajakaa tätä uraa eteenpäin! Seuraamme perässänne! Joukkue, Schützenreihe!

Lähdemme etenemään rivissä. Pakokaasut kirvelevät silmiä. Luminen pusikko rajoittaa näkyvyyttä. Epäilen pian ajatustani, tätä menoa ajaudumme omien tulilinjalle.

Edessä näkyy liikettä. Lyömme maihin. Pieni panssarivaunu nousee uralle. Se etenee meihin nähden poikittain, oikealta vasemmalle. Puolitelavaunun ampuja ei jäädy - piiskatykin laukaus lähtee parin sekunnin jälkeen. Toinen, kolmas. Vasta neljännen jälkeen vihollinen pysähtyy.

Vaunun perässä tielle toikkaroi jalkaväkeä. Osalla on lunipuvut, osa on ruskeissa vaatteissa. Nostan konepistoolin ja sydän takoen puristan liipaisinta. Tähtäinten näkemisestä ei ole tietoakaan; konepistoolini kiemurtelee kuin elävä olento käsissäni. En tajua ammusten jo loppuneen, vaan puristan edelleen liipaisinta.

Oberschütze harppaa viereeni. Hän nostaa nelikymppisen hetkeksi ylös, ampuu parin-kolmen laukauksen sarjan ja laskee aseen alas.

- Sturmbannführer, vihollinen on vetäytymässä. Mitkä ovat käskynne?

Tuijotan Oberschützeä. Aivoni lyövät tyhjää. Käsky, käsky..?

Oikealta kantautuva huuto "Eteenpäin" herättää minut selkounestani.

- Pistimet kiinni! Joukkue, hyökkäysriviin! Eteen!

Vilkuilen ympärilleni ja näen komentojoukkueen ryhmittyvän. Pumppaan kädelläni ja lähdemme puolijuoksua eteenpäin.

Hyökkäämme siis kahdella joukkueella. Onneksemme ryssät ovat saaneet tarpeekseen; johtajien kaaduttua kukaan ei ole ajamassa heitä eteenpäin. Yksi sotilas luikahtaa kohti lähtöasemia, sitten toinen, kolmas, kunnes kaikki jäljellä olevat juoksevat minkä jaloistaan lähtevät.

Pysäytän ennen kuin tulemme avoimelle. Sydän tykyttää, keho on lämmin, väsymys on poissa. Kehaisen ohimennen hyökkäykseen lähtenyttä nuorta Untersturmführeriä ripeästä aloitteellisuudesta. Palaamme takaisin. Vasta asemissa tajuan hyökänneeni lataamatta uutta lipasta.

Kuinka tyhmä ihminen voi olla?

Olen päättänyt ryhmittää komentojoukkueen uudelleen. Vaihdan lippaan kun alaiseni ovat kiireisiä. Ovenkolkutin on valitettavasti tuhottu - sen edessä on toisen tiedusteluvaunun palavat jäänteet.

Sankarivainajia tulee sinä päivänä muitakin.

Kun hyökkäysten vihdoin päättyessä selaan tappio-ilmoituksia, ihmettelen, onko pataljoonassa enää yhtään taistelukuntoista miestä.

Lähetti on kertonut muutaman venäläisen jääneen vangiksi. Myöhemmin tieto muuttuu, ettei yhtään venäläistä ole jäänyt vangiksi. Linjalta on kuulunut yksittäisiä laukauksia. Päätän olla tekemättä asialle sen ihmeempiä. Totuus on, että tässä tilanteessa vangeista olisi vain riesaa.

Illalla punikit ampuvat vielä muutaman kranaatin.

- Hyvää yötä venäjäksi, kuulen Oberschützen vitsailevan.

---

Tempaudun hereille haukkoen ilmaa kuin kala. Kehoni muistuttaa olemassaolostaan kivulla. Jäseneni ovat jäykistyneet maatessani poterossa manttelin päällä. Ympärillä on pimeää.

- Sturmbannführer, esikunnasta käskettiin teidän mennä ilmoittautumaan.

Vilkaisen kelloani taskulampulla peittäen sen mattelilla. Puoli kaksi yöllä. Olen nukkunut hädin tuskin kolmatta tuntia.

Jatkuva hermojen sahaus näkyy. Ilmapommituksia ja tykistökeskityksiä päivällä, yöpommituksia. Miehet nukahtelevat niille sijoilleen. Jotkut torkkuvat seisaaltaan puuta vasten nojaten. Olen yrittänyt pitää pataljoonaa liikkeessä, mutta polttoainetta on vähän, eivätkä väsyneet jaksa marssia pitkiä matkoja.

Matka esikuntaan sujuu hyvin. Oikeastaan en tiedä mstkasta mitään, sillä herään Oberschützen avatessa oven ja lentäessäni lähes rähmälleen pihamaalle.

Mietin kokelasaikaani seisoessani Obergruppenführerin oven takana. Näin epäsiistissä kunnossa lienee harvoin ilmoittauduttu kenraalille. Olen peseytynyt viimeksi Berliinissä. Partani on pitkä, naamani likainen, lumipuku repeytynyt sieltä täältä. Konepistooli on poikittain selässäni. En edes huomaa sen olemassaoloa enää.

Hausser avaa itse oven. Annan lyhyen ilmoituksen. Kurkkuni on karhea, silmäni pysyvät hyvä jos auki. Heijaan itseäni edestakaisin huomaamattani.

Hausser tarkastelee minua alhaalta ylös, kuten ensimmäisellä kerralla. Mutta nyt hänen ohuilla huulillaan on pieni hymynkare.

- Teistä näyttää tulleen sittenkin sotilas. Kun saavuitte, mietin mielessäni, oletteko samanlainen riikinkukko kuin useat muut esikuntaupseerit joita Berliini on tänne lähettänyt. Monesta on pelkkää riesaa, osa ei kestä viikkoakaan. Teillä on vielä paljon oppimista, mutta olette oikealla tiellä.

Yhtäkkiä tunnen väsymykseni kaikonneen.

- Kiitän, Obergruppenführer.

---

Pieni auto pompahtelee Oberschützen kiitäessä pienten sotavalojen opastamana rospuuttoteitä pitkin. Yön aikana tiet sentään jäätyvät joten kuten ajokelpoisiksi, ainakin näin kevyelle autolle. Jousitus pohjaa, auto valittaa.

Edessä näkyy valo. Kaksi sotapoliisia viittoo pysähtymään. Hidastamisen sijaan Oberschütze painaa kaasua. Moottori valittaa, sotapoliisit syöksyvät suojaan. Runko pamahtelee, meitä ammutaan.

Kysyn, mitä helvettiä hän tekee.

- Partisaaneja! hän huutaa vastaukseksi.

Vastentahtoisesti olen alkanut luottaa Oberschützeen. Hän ei ole sotilaallisuuden perikuva, mutta taistelussa hän ei pelkää.

Päästyämme parin kilometrin päähän Oberschütze selittää, että partisaanit olivat jonkin aikaa sitten väijyttäneet sotilaspoliisijoukkueen. Ruumiit oli riisuttu, joten väärän univormun käyttö oli odotettavaa.

Päästessämme takaisin yksikköön en saa unen päästä kiinni.

--
Tilanne on käymässä vaikeaksi, erityisesti kylän suunnalla. Neukut ovat voineet pureutua ensimmäisiin taloihin, eikä joukoillamme ole enää mahdollisuutta hallita tulella kylän ulkopuolista aluetta. Iljutschinit pommittavat kylää taukoamatta. Yksinäinen kaksitaso kaartelee alueella ja maalittaa meitä tykistölle.

Katselin aamulla itseäni pienestä peilistä, joka oli jäänyt edeltäjältäni. Takaisin katsoi aivan tuntematon, sänkipartainen, silmäpussinen resupekka. Mietin, kuinka Berliinissä kiikutin univormun pesulaan pienen tahran takia. Naurahdin. Räätälini, vanha mies, saisi varmasti sydänkohtauksen nähdessään asuni tässä kunnossa.

Olen päätynyt yhdistämään 5. ja 7. komppanian yhdeksi. 2. ja 3. komppanian vastahyökkäykset oli pakko peruuttaa, ne olisivat muuten rynnineet keskelle tulimyrskyä. Olen vaatinut uutta tulenjohtajaa kaatuneen tilalle. Tykistö ilmoittaa ammusten olevan lopussa. Kranaatinheittimillä ei ole juurikaan parempi tilanne. Ammuksia on kiikutettu jalkapatikassa yötä myöten komppaniasta toiseen. Kaikki havoittuneet, jotka jaksavat pitää kivääriä kädessään, on komennettu takaisin täydennusmiehiksi.

Mikä sotku. 

Pahinta on panssarintorjunta-aseiden puute. T34:ia on jouduttu torjumaan kasapanoksilla ja improvisoiduilla miinoilla. Pst-kivääreistä ei ole tässä tilanteessa mitään hyötyä.

Olen puntaroinut 2. ja 3. sekä komentoyksikön vetämistä kylän takana sijaitsevaan metsikköön. Pystyisimme hallita tulella sivustaa, mutta samalla antaisimme venäläisille entistä suuremman katvealueen, jota pitkin siirtää joukkoja. Joten jäämme paikoillemme.

Venäläisten ei tarvitse kuin potkaista kerran, niin luhistumme kasaan.

---

Tällä kertaa hyökkäys alkaa illalla, pari tuntia ennen auringonlaskua. T34:t rynnivät jalkaväki päällään kylään. Samaan aikaan metsikköömme sataa tykistötulta. Yritän tulessa huutaa radistille ohjeita, mutta se on toivotonta. Paineaallot viskovat lunta ja jäätynyttä maata. Sirpaleet vongahtelevat. Käteni vapisevat, tunnen kuinka ohimoita puristaa ja hermoni venyvät katkeamispisteeseen.

Minun on pystyttävä kasassa, hoen itselleni. Jos romahdan, koko pataljoona on mennyttä.

Kylästä nousee valoammus. Se tarkoittaa vetäytymistä.

Huudan radistia ottamaan yhteyttä divisioonaan ja vaatimaan mitä tahansa tukea, mitä on saatavilla. En kuule mitä hän vastaa, sillä viereen tullut ammus paiskaa minut poteron seinään.

Sekavana, tietämättä mitä teen, hoippuroin ylös poterosta. Selkiemme takana punainen taivaanranta hehkuu verenkarvaana, idässä taivas on musta kuin kaivo. Hengitys ja pakokaasut tiivistyvät valkoisiksi pilviksi.

Kuoleman maisema, ajattelen, kun tunnen kovan iskun ja kaadun maahan.

Havahdun kun kasvoilleni läpsitään. Erotan juuri ja juuri Oberschützen kasvot. Taustalla kuuluu kirkuna, josta on vaikea erehtyä.

- Stukat! Oberschütze kiljuu keuhkojensa täydeltä. - Stukat! Ovat täällä!

Stukien ohjaamokuomut välähtelevät niiden kääntyessä syöksyyn. Pasuunat soivat, uusi välähdys kun ne oikaisevat syöksystä, maa tärähtää ja patsas nousee ylös kuin valtavat sormet, jotka tavoittelevat munivia kuolemanlintuja.

Menetän uudestaan tajuntani.

---

Seison tutun maalaistalon käytävällä. Vasen käteni on siteessä, samoin koko keskivartaloni niin, etten pysty istumaan kovinkaan hyvin. Kipuja ei ole onneksi, Sanitärscharführer, joka näytti ihan Himmleriltä, pisti tarpeeksi morfiinia.

Obergruppenführerin ovi avautuu ja ulos astuu nuori  Sturmbannführer. Hänen univormunsa on moitteettoman siisti, kasvot puhtaat ja ajellut, vaalea tukka siististi kammattu. Laatat sädehtivät tuoreuttaan. Arvaan hänen olevan seuraajani. Sinisissä silmissä välähtää inhon ja ylemmyyden tunne, kun hän katselee resuista, veristä ulkomuotoani.

- Aa, Sturmbannführer, tulkaa toki sisään, kuulen Hausserin virkahtavan leppoisasti. Hetken aikaa näen kenraalin tilalla vanhan miehen, hänen kasvoillaan risteilevien uurteiden verkon, vuosikymmenten aikana raskaiden huolten uurtamien.

Se kestää vain hetken.

- Pataljoonanne tullaan vetämään linjalta ja korvaamaan toisella. En ole vielä päättänyt, hajotetaanko se ja miehet jaetaan toisiin yksiköihin täydennykseksi vai täydennetäänkö se uudeksi, Hausser sanoo, äänessään ja ryhdissään taas saksalaisena ammattiupseerina.

Hän kääntyy katsomaan ulos, räntäsateeseen, ja katsoo minua sitten syrjäsilmällä.

- Teitte muutamia taktisia virheitä, jotka antoivat viholliselle mahdollisuuden hyödyntää tuli- ja määräylivoimaansa. Ette jättäneet kunnollisia reservejä, ja työnsitte kaiken etulinjaan jauhettavaksi. Pahimmoilleen moiset virheet olisivat voineet uhata koko divisioonaa, jos vihollinen olisi saanut aikaan läpimurron.

Seison hiljaa. Olen rauhallinen. En tiedä johtuuko se morfiinista.

- Obergruppenführer, kaikella kunnioituksella, siinä tilanteessa, missä pataljoonani oli, en olisi voinut toimia toisin. Kaukovaikutteisten pst-aseiden ja kuljetusvälineistön puute pakotti minut staattiseen puolustukseen. Komppaniat olivat alimittaisia taisteluvoimiltaan, joten minun täytyi käyttää niitä kaikkia, jotta linjalla olisi ollut jotain mahdollisuutta kestää. Vihollisella taas oli käytössään kaukovaikutteista suorasuuntaus- ja epäsuoraa kalustoa. Minun oli otettava riski ja pakotettava vihollinen lähitaisteluun. En keksi miten olisin voinut toimia toisin. Myönnän, että ilman Stukien ratkaisevaa tukea vihollinen olisi voinut pakottaa komppaniani ulos kylästä aukealla, mikä olisi tarkoittanut niiden tuhoa. Stukien tuhottua vihollisen hyökkäyksen toisen vaiheen komppanianpäälliköitteni aloitteellisuus vastahyökkäykseen mahdollisti kulutetun ja hajanaisen vihollisen lyömisen.

Hausser katsoo minua ja hänen huulilleen nousee leveä hymy.

- Sturmbannführer, te olette oppineet. Minusta on harmi menettää teitä, mutta toivon, että luunsahaajat saavat vammanne kuntoon ja palaatte palvelukseen. Meillä on teille kyllä käyttöä.

- Kiitän, Obergruppenführer! Minulla olisi yksi asia, jota haluan teiltä pyytää.

- Jatkakaa, Hausser vastaa epäluuloisena.

- Toivon, että Oberschütze Müllerille esitetään ensimmäisen luokan rautaristiä hänen teoistaan. Haavoitettuani ja ollessani kykenemätön johtamaan, hän otti komentoonsa komentojoukkueen ja viestitti komppanianpäälliköille haavoittumisestani. Hän myös johti puolustustaistelua asemissa.

- Hän on varmasti rautaristinsä ansainnut, jos kerran te sitä ehdotatte. Hyvä on, katson mitä voin tehdä.

- Kiitän, Obergruppenführer!

Hausser astuu eteeni ja puristaa lujasti kättäni.

- Hyvää matkaa, Sturmbannführer. Tulkaa pian takaisin.

*
PS: Tarina on täysin fiktiivinen, vaikka se sisältää joitain faktuaalisia elementtejä. Henkilöiden näkemykset on pyritty kuvaamaan kuten aikalaiset olisivat sen saattaneet kokea. Kertomus ei pyri oikeuttamaan natsi-Saksan ja SS:n tekoja tai itärintamalla molemmin puolin tapahtuneita sotarikoksia. Lukija muistakoon, että minä-kertoja on aina epäluotettava lähde, ja kriittinen ajattelu on paikallaan.