Kaatuneen malja

 Keväinen aamu tuntui hieman kolealta. Kosteus oli tiivistynyt pinnoille ja lehtiin. Kersantti Alanen nousi ylös kosteasta makuupussistaan ja suuntasi hoiperrellen tyhjentämään rakkoaan. Toimituksen jälkeen hän vilkaisi kelloaan: 0407.

Käytyään potkimassa korpraali Salmisen hereille, Alanen pesi hampaansa. Linnut lauloivat, koivut ja ruoho tuoksuivat. Jossain kaukana jylisi.

Aivan kuin sotaa ei olisi ollutkaan.

He  keittelivät trangiassa kuumaa vettä ja söivät kuivamuonia sissipakkauksesta. Pikakahvin voimalla Alanen harppoi komentopaikalle kuulemaan päivän epistolaa. Evakuointivaunun johtana hän kuului suoraan komppanianvääpelin alaisuuteen.

Komppanianvääpeli, jo lähemmäs kuusikymppinen, kalju ja yrmy yliluutnantti murahti huomenet. Alanen ja yliluutnantti Pora eivät tulleet kovin hyvin juttuun. Alasesta tuntui, että Pora rakasti huomauttaa pikkuasioista ja etsimällä etsi virheitä voidakseen vittuilla niistä. Kuitenkin mies itse oli varsinainen häseltäjä, eikä paineensietokyky ollut ihan sitä luokkaa mitä kapiaiselta olisi voinut luulla löytyvän. Pora oli toiminut koko uransa RUK:n kouluttajana.


"Noni. Aletaas. Annan käskyn" Pora totesi ja odotti, jotta Alanen saisi kaivettua muistiinpanovälineet esiin.

"Tilanne: vihollinen on iskenyt Pataljoona 72:n asemiin raskaalla tykistöllä, siellä on paljon haavoittuneita, jotka pitää saada evakuoitua. Meidän pataljoonamme on käsketty avustaa evakuoinnissa. Vihollisella on aktiivista lennokkitiedustelua alueella.

Tehtävä: otatte komentoonne pataljoonan kaksi muuta evakuointivaunua ja lähdette reittiä Y23-U43-I67-K07 evakuointipisteelle, johon on järjestetty opastus risteyksestä K07. Viette heidät prikaatin joukkosidontapaikalle reittiä K07-L18-L5-J45. Risteyksestä J45 on taas järjestetty opastus. Ette luultavasti saa kerralla kaikkia, vaatii useamman ajon. Lähtövalmius on oltava klo 0600.

Tankkauspiste on L18 kääntyessä suuntaan L20, sielläkin lienee opastus.

Kysyttävää?"

Alanen kertasi nopeasti käskyn. "Onko kenties muiden komppanioiden evakuointivaunuja informoitu tehtävästä?"

"Ovat, tietysti!" Pora tiuskaisi. "Ne oottaa teitä Y23:ssa. Kunhan saatte itsenne sinne paikalle."

"Niin. Aivan."

Alanen poistui huoltojoukkueen keittiökatoksen kautta ja nappasi mukaansa pikkupurtavaa. Päivästä voisi tulla pitkä.

---

Kellon ollessa suunnilleen kuuden aikoihin, 3. komppanian vaunu ajoi paikalle. Alanen oli ajattanut vaununsa ilmasuojaan. 2. komppanian vaunu oli tullut puolisen tuntia sitten. Kolmosta saatiin odotella. He sopivat käytettävät radiotaajuudet ja Alasen käsimerkistä kolonna lähti liikkeelle.

Pataljoona 72 ei sanonut Alasella sinänsä mitään, mutta hän päätteli sen olevan yksi monista paikallispuolustuspataljoonista. Ilmeisesti se oli suojaamassa pohjoista sivustaa. Mitä lähemmäs etulinjaa he tulivat, sitä enemmän tienvarsilla näkyi tuhottua kalustoa, kraattereita, palanutta metsää. Ajoittain oli työkomennuskuntia, jotka yrittivät pitää tiet kunnossa.

Lähestyessään risteystä puska liikahti tien varressa. Melkein kokonaan oksiin naamioitunut sotilas raahusti vaunun viereen. Alanen karjui käskynsä moottorin höplötystä vasten. Parrasta reserviläiseksi tunnistettava sotilas viittoi kädellään oikealle. Nyt vasta Alanen huomasi, että sieltä mistä sotilas oli tullut oli naamioitu potero jonka reunalla toinen piti heitä kessillä piikillä.

Nämä eivät pelleilleet.

Sidontapaikalla heidät ohjattiin valmiiksi ilmasuojiin. Alanen ja muut vaununjohtajat hyppivät ulos. Koneet pidettiin käynnissä.

Matkaa oli satakunta metriä lääkintäteltoille. Polun varressa oli mustilla roskasäkeillä peitettyjä ja havuilla naamioituja rivejä.

Alanen nielaisi. Ei siihen koskaan tottunut.

Silmälasipäinen, hontelo ja kiharatukkainen lääkintäupseeri otti heidät vastaan.

"Kranaatinheitinjoukkue sai pahimman iskun, meni melkein koko joukkue kerralla. Matkaa on sen verta että pakko aloittaa helpommista, muuten niistä tulee punaisia ennen kuin ehditte muiden kanssa perille. Punaisia on paljon, mutta pitää priorisoida."

Pitkä, kalju yliluutnantti hoiperteli vastaan. Hänellä oli pää siteissä, samoin toisen käsi.

"En mä tarvii evakuointia, pysyn hengissä, viekää nuo muut eka!" hän jylisi.

"Meidän täytyy..."

"Paskat, viekää muut eka, mä voin tulla viimesenä! En jätä jätkiä tähän!"

Lääkintäupseeri puri huultaan mutta antoi periksi.

Jääkärijoukkueetkin olivat ottaneet osumaa, mutta pahiten oli osunut krh:on.

Lääkintämiehet kantoivat ja avustivat haavoittuneita vaunuja kohti. Piti toimia nopeasti, ettei vaunujen läsnäolo paljastaisi paikkaa eikä haavoittuneiden tila kävisi kriittiseksi.

Ollessaan lähdössä Alanen huomasi pitkän upseerin kumartuvan erään punalaputetun, maassa makaavan haavoittuneen viereen.

"Veijanen, mikä olo?"

Alanen pysähtyi ja katsoi tarkemmin.

Haavoittuneen lonkka oli kääritty kokonaan harsoon. Hänen päänsä silmiä myöten oli myös harsotettu, kuten myös  kädet ja käsivarret. Suupielestä oli valunut verta, joka oli kuivunut mustiksi kokkareiksi.

Hänen päälleen oli levitetty repalainen asepuku, jonka rinnassa oli yksi väkänen ja osittain repeytynyt nimikyltti.

Alanen tunnisti. Veijanen oli hänen ja Salmisen yhteinen armeijakaveri. Vaikkei miestä enää ollutkaan tunnistaa.

Suu avautui, mutta sieltä pääsi vain kähinää.

"Ei tartte puhua jos et pysty" yliluutnantti sanoi ja taputti  varovasti ainoaa ehjää kohtaa kädestä. "Kohta pääset hoitoon."

Alasen päässä kohisi. Hän nieli mutta suu oli kuiva.

"Mennäänkö?" Alanen kuuli takaansa tiukalla, heleällä äänellä. Nuori naisalikersantti seisoi hänen edessään ja vaikutti olevan täysin irti tästä maailmasta.

"Ah, joo, mmm, joo, niin, aivan. Mennään."

"Mä tuun teiän mukaan kattoon tilannetta."

Alanen nyökkäsi ja harppoi vaunulle.

He lähtivät saman tien ajamaan kohti prikaatin jiiäspeetä.

Alasella oli nyt henkilökohtainenkin syy kiirehtiä.

---
Pora oli ollut oikeassa. Parikaan keikkaa ei riittäisi. Alanen ohjasi vaunuletkan parasta mahdollista vauhtia pitkin teitä. Jiiäspeellä asiat sujuivat vauhdikkaasti. Toisellakin kerralla lastattiin keskivaikeasti haavoittuneita, sillä heitä oli eniten. Lievästi haavoittuneet oli lähetetty jo takaisin linjaan. Pitkä yliluutnantti järjesti taas näytöksen vaatien, että punalappuiset vietäisiin seuraavaksi. Mutta tähän lääkintäupseeri ei taipunut.

Palatessaan viimeiselle kierrokselle Alanen huomasi, että puolet punalappsuisista oli viety pois. Mustien säkkien rivi oli saanut toisen.

Yliluutnantti oli hiljentynyt. Hän nilkutti vaunua kohti.

"Anteeksi", Alanen kysyi. "Missä Veijanen?"

Yliluutnantti kääntyi. Hän nyökkäsi kohti mustien säkkien riviä. Sen jälkeen hän käveli vaunulle.

Alanen nielaisi.

---
Tankattuaan ja pestyään vaunut - veri ja muut kehon eritteet loivat sinne helposti kalman hajun - Alanen ja Salminen palasivat takaisin komppaniaansa.

Komentopaikalla kapteeni Nirri otti Alasen vastaan.

"Teitte hyvää työtä. Johditte evakuointijoukkuetta tehokkaasti. Asento! Ylennän teidät tällä päivämäärällä ylikersantiksi. Onneksi olkoon! Ja koska vaunussa kukaan ei ole toista parempi, niin ylennän korpraali Salmisen alikersantiksi. Lepo! Toimittakaa Salmiselle lisäraudat. Saatte myös ylimääräisen kuntoisuusloman. Voitte poistua."

Salminen ilostui toisista natsoista. Hän nosti teekuppia ja toivotti pitkää ikää. Alanen punnitsi mitä kertoisi. Hän kuitenkin päätti olla rehellinen.

Salmisen iloinen tuuli vaihtui epäuskoon, sitten suruun.

He nostivat yhdessä kaatuneen maljan.

*

Sodan työ

 Kersantti Alanen astui sisään taloon. Komppanian komentopaikka oli tupaten täynnä. Paikalla olivat paitsi joukkueiden johtajat, niin myös vaunujen johtajat.

Yliluutnantti Takoja selkeytti kurkkuaan.

- Aloitetaan!

Puheensorina hiljeni.

- Annan seuraavaksi hyökkäyskäskyn.

Takoja odotti hetken, jotta muistiinpanovälineet oli kaivettu esiin.

- Tilanne: Vihollisen motorisoitu komppania on ryhmittynyt puolustukseen Ravattila-Nevala alueelle. Se toimii sivustasuojana vihollisen 7. Reserviprikaatin toiminnalle. Panssariprikaatin ja Karjalan prikaatin yhdistetty taisteluosasto Mäntylä tulee suorittamaan hyökkäystä painopistesuunnassa Haapajärvi - Vainikkala. Pataljoonamme tehtävä on sitoa vihollinen taisteluun taisteluosaston sivustan turvaamiseksi.

- Komppaniamme tehtävä on lyödä vihollinen ja vallata Hänninmäki ja tukea toisen ja kolmannen komppanian taistelua alueella. Toinen ja kolmas komppania toimivat meistä itään.

- Taistelujärjestys on seuraava: ensimmäinen joukkue etenee suunnasta Poikharju Penttiläntien suuntaisesti. Toinen ja kolmas joukkue etenevät Myllärilästä pohjoiseen. Ensimmäisen joukkueen jalkautumistasa ja lähtöasema on Anolan kolmen tien risteys. Toisen joukkueen jalkautumistasa ja lähtöasema on Perätalo, kolmannen Keskilä. Ensimmäisen joukkueen tavoite on Pekantalon tie. Toisen Hänninmäki ja kolmannen Ahopelto. Ensimmäinen joukkue suojaa toisen ja kolmannen joukkueen hyökkäystä ja valmistautuu tuhoamaan vihollisen reservit. Toinen joukkue valmistautuu jatkamaan hyökkäystä ja valtaamaan Kivikkoharjun. Kolmas valmistautuu puolustamaan ja lyömään vihollisen vastahyökkäyksen Ahopellossa.

- Komppanialle on alistettu pioneerijoukkue kevyellä raivauskalustolla. Jokaiselle joukkueelle alistetaan yksi pioneeriryhmä.

- Vaunujen riittävyyden varmistamiseksi huoltojoukkueen vaunut alistetaan joukkueiden käyttöön. Vaunut tukevat hyökkäystä suorasuuntausasein.

- Epäsuoraa tulta on varattu kolme tuliannosta kevyttä ja kolme raskasta heitintä. Tulenjohtaja liikkuu toisen joukkueen mukana.

Alanen kuunteli hiljaa. Hänen lääkintävaununsa osallistuisi siis hyökkäykseen. Se ei saanut häntä hyppimään innosta.

Käskynanto päättyi pian. Joukkueenjohtajat tekisivät omat käskynsä joukkueilleen. Alasen kävellessä ulos vänrikki Mattila pysäytti hänet.

- Sun vaunus on nyt sitte meän käytössä. Onks sul siin tussaria kiinni?

- Eipä taida olla, torni vaan.

- No käskes ny laittaa siihe pyssykkä kiinni niin ei oo nii orpo olo ku puskaneukkua tullee vastaan. Joku jägsteri siihe ampumaa nii avot. Vaunuilleha tuo on vähä paskaa maastoo ku mitä kartast näkee et aika mettää ja pusikkoo, mut eiköhä se lutviinnu.

Partainen keskisuomalainen virnisti. Hänet oli pakotettu vääpelistä vänrikiksi. Leppoisan ulkokuoren alla oli vuosikymmenien aktiivisen ressuilun tuoma ammattitaito.

- Niin, aivan, eiköhän se onnistu.

Korpraali Salminen makaili vaunun takatilassa piirrosvihko kädessään.

- Saamari näitä hyttysiä. Eivät anna missään rauhaa. Mä vähä taas piirrustin huvikseni.

Alanen naurahti.

- Se on hyvä. Pitää mielen virkeänä.

Alanen huomasi ylikersantti Makkosen tulevan paikalle. Hän toimi yksvitosena ja vastasi näin vaunuista. Liian iso sirpaleliivi ja kypärä tekivät kävelystä vaikeaa. Parhaimpia oli taas jaettu.

- Sää oot sitte meiän porukassa. Mites myö tehhää järjestykse kanssa? Pioneerit kai ajjaa ekana mut sitte se jälkee.

- Ei kai sillä sen suurempaa väliä ole.

- No joo, no tehhää sillee et mää ajan pionjin vaunun takana ja sää tuut toisena. Vähä vaikee siin on kauheesti tukea mut katotaa jos saahaa vähä levitettyy. Telaketjuna sit tilantee mukaa. Saaks sää asetta?

- Kai jojo sen sitten käskee, en mää tiiä miten tuo menee.

- No joo, no mää voin käyä sannoo Karimäelle et laittaa sen kiinni.

Makkonen taapersi liian isoissa varusteissaan pois. Alanen istahti nojaamaan renkaaseen.

---

Mahanpohjaa kiristi. Moottorin tärinä ei ainakaan parantanut oloa. Kesäaamun hämäryys oli jo poistumassa. Sissimuonapakkauksen pikakahvi taisi olla vikatikki.

Alanen näki muiden vaunujen johtajien nousevan luukuista. Hän nousi myös. Vilpoinen aamuyön ilman raikkaus ja kasteen tuoksu sekoittuivat dieselin katkuun. Edessä olevat nostivat kätensä ylös. Kello läheni. Pumppaava liike.

- Vaunu mars.

Kolahdus, paineilman suhahdus. Moottorin kierrokset nousivat ja vaunu lähti liikkeelle.

Katse tähyili sivuille, eteen ja ilmaan. Dronet huolestuttivat. Vaikka heille olikin sanottu, että elso tukee hyökkäystä, niin tällainen oli aina riskialtista.

Suomalainen kesämaisema sai unohtamaan, että oli sota. Tämä alue ei ollut vielä kärsinyt epäsuoran tulen möyhentämää harmautta.

Jalkautumisalue tuli vastaan. Letka pysähtyi. Alanen käski sisäpuhelimessa jalkaväen ulos. Addrenaliini laittoi veren kohisemaan. Uusi käsimerkki, liikkeelle.

Matkaa ei ehditty tehdä kuin sata metriä kun tuli ilmoitus: miinoja. Alasta hermostutti, koko joukkue oli yhtenä letkana tykistön maalina. Sitten edessä jyrähti. Savupilviä nousi suunnilleen vihollisen oletettujen asemien kohdalla. Pitäisi päästä liikkeelle.

Jyrä jatkoi matkaa. Parin metrin jälkeen sen edessä välähti. Ympärillä vongahteli. Alanen laskeutui luukusta. Muutaman metrin välein jyrän edessä pöllähtää savua. Vihollisen suojamiinoitus on tavattu.

Yhtäkkiä punaisia valojuovia kimposi tiestä. Jyrä pysähtyi. Se vastasi tuleen. Makkosen vaunukin avasi tulen. Jyrävaunun panssari kipinöi osumista. Se ampui savut.

Radiohiljaisuus muuttui kakofoniaksi. Jyrävaunun johtaja huusi, että motti on paskana, ajaja kuollut. Makkonen huusi radioon, että mutkassa on vihollisen BTR asemissa. Kymppi käski kakkos- ja kolmosryhmille haka vasemman. Jalkaväen keskellä välähti, tuli ilmoitus miinoista. Pioneeriryhmä kiirehti raivainten kanssa eteenpäin. Epäsuora isku oli loppunut. Metsä paloi savuista ja valojuovista. Alanen huomasi hengittävänsä kiivaasti, katkonaisesti. Etuvasemmalla räjähti, puut huojahtivat. Pioneerit käyttivät putkiraivaimia. Pioneerivaunusta kannettiin veristä myttyä ulos, jalat laahasivat maata.

Makkosen vaunu ajoi eteenpäin ja työnsi pioneerivaunun ojaan. Kaksi pioneeria juoksi putkiraivainten kanssa Makkosen vaunun tasalle. He neuvottelivat hetken ja alkoivat valmistella raivaimia. Vaunun ampuja päästi sarjoja tien molemmille laidoille.

Putkiraivainten räjähdyksen jälkeen Makkosen vaunu ajoi eteenpäin. Alanen käski omansakin liikkeelle. Metsässä rätisi. Alanen näki vihollisen BTR vaunun, se paloi. Makkosen vaunu eteni kävelyvauhtia. Savu ja aluskasvillisuus esti näkyvyyden. Oikealla alkoi pilkottaa taloja, he ajoivat alamäkeen.

- Alfa, vaunut, tulta taloihin.

Vaunu tärisi kun raskas konekivääri avasi tulen. Savu pöllähti kun Makkosen ajaja lisäsi syöttöä. Ensimmäisen parin talon kohdalla Makkosen vaunun alla välähti.

- Perkl... kuului kiljahdus radiosta.

Renkaan riekaleita oli lennellyt ympäriinsä. Vaunu yritti liikkua eteenpäin mutta oikean puolen eturengas lähti vanteelta. Alanen hätkähti kun tuulilasissa pamahti ja siihen ilmestyi särö. Raskas konekivääri jatkoi ampumista.

- Alfa nolla kaksi, Alfa 1-5.

- Alfa nolla kaksi.

- Aja ohi, jatka liikettä meidän tasalle. Odota raivausta.

Alanen komensi Salmisen liikkeelle. He ajoivat Makkosen vaunun tasalle.

- Alfa, Papa yksi. Emme pääse eteenpäin, liikaa tulta.

- Alfa vaunut, suojatkaa.

Kaikkien kolmen vaunun raskaat konekiväärit ampuivat valojuovaa ympärille. Talot savusivat, ne olivat saaneet osumaa.

Taustapeileistä Alanen näki kuinka pioneerit juoksivat raivainten kanssa ja välillä syöksyivät maihin.

- Alfa 10, Alfa yksi, tavoitteessa.

- Alfa yksi, pitäkää asemat, tukekaa.

- Alfa 1-5. Alfa 10. Vaunut liikkeelle, tarvitaan tukea!

- Alfa 1-5.

- Alfa, vaunut, raivauksen jälkeen poljin lattiaan!

Pioneerit kytkivät sytyttimiä. Toinen heistä nousi polvelle. Hetken päästä hän retkahti alas. Toinen pioneeri ryömi toverinsa viereen, yhdisti langat ja pyöräytti kammesta. Paineaalto iski vaunuun, tie peittyi harmaaseen savuun ja pölyyn.

- Vaunu mars mars!

Salminen painoi syöttöpolkimen lattiaan. Moottori mörähti, tumma savu syöksyi pakoaukosta ja vauhti kiihtyi.

Alasen johdolla kaksi jäljellä olevaa vaunua syöksyivät eteenpäin savun seasta. Konekiväärit ampuivat taloja ja vasemmalla puolella olevaa pöpelikköä.

Salminen lasketti reipasta vauhtia mäkeä ylös. Tie avautui vasemmalta, se olisi heidän tavoitetasansa.

Äkkiä heidän eteensä kaasutti BTR.

- Vaunu, edessä! Alanen huusi. Salminen löi jarrut pohjaan. BTR:n torni ei ollut kääntynyt vielä, se osoitti etelään, rungon suuntaisesti.

Vain muutaman kymmenen metrin päästä raskaan konekiväärin ampuja ampui kyljestä läpi. Valojuovat kimmahtivat taivaalle toiselta puolelta. BTR:n kylkiluukku avautui, joku yritti poistua mutta valojuovat tavoittivat.

- Omia oikealla puolella! Alanen karjui sisäpuhelimeen kun kookoampuja ampui oikealla olevia taloja.

Kaksi vaunua seisoi nyt keskellä tietä. BTR blokkasi heidän reittinsä. Sen takana, etuvasemalla, näkyi myös taloja.

- Vaunu mars, tiukka vasen.

Salminen pyöritti rattia. Vaunu taipui ja keula alkoi painua kohti ojanpohjaa. Salminen vaihtoi nopeasti automaatista pakkoykkösen ja kytki sekä pitkittäis- että poikittaislukot.

Harva lepikko kaatui kun kuusi pyörää vetivät sutien neljätoista tonnia massaa eteenpäin. Takana oleva vaunu päätti tehdä saman.

- Alfa, Alfa nolla kaksi, tavoitteessa.

Metsästä juoksi jääkäri Salmisen oven viereen. Hän huusi ja viittoili taloja kohti.

Ampuja laski sarjoja omakotitaloon. Pian talo savusi ja liekit iskivät ikkunoista.

Alanen katseli palavaa taloa. Se ei herättänyt hänessä riemua. Talo vaikutti uudelta, joku oli sen rakentanut uskoen tulevaisuuteen, omaksi kodikseen.

Jääkäriryhmä juoksi heistä ohi oikealle. Vihollisen jalkaväkiryhmän jäänteet pakenivat. Ilmeisesti tässä oli ollut komentopaikka, koska yksi vaunu oli säästetty tähän.

Vasta nyt Alanen huomasi olevansa hiestä märkä. Kurkkua kuivasi. Hän otti kenttäpullon ja joi kaksi käsin. Kädet vapisivat.

Sodan työ oli tälle päivälle tehty.

*

Altis

 Istuin nojaamaan kiviaitaan. Tuuli puski ja tuntui viileältä. Ilma oli ehkä 15 astetta, mutta merituuli teki siitä koleaa. Katselin lokkien lentoa. Satamasta, parin sadan metrin päästä kuului työn ääniä. 

Korpraali Antoniou kaivoi tupakkarasian taskustaan ja ojensi kohti minua. Puistelin päätäni. Hän muikisteli suutaan, nappasi itselleen yhden ja kilautti zipon palamaan. Tuulessa sytyttäminen oli vaikeaa mutta onnistui. Hän tuli kanssasi istualleen pitämään kiviaitaa pystyssä. 

- Vittu miten typerää touhua, hän puuskahti ja puhalsi savua sätkänsä ohi.

Tiesin, että alikersantti Loizou olisi suuttunut jos olisi tavannut meidät loikoilemasta yleisön nähden. Mutta jalkoja särki ja alaselkäni halusi lepoa.

- Onhan tämä, tyydyin vastaamaan. 

Olimme partioineet jo viikon ajan Pyrgosin katuja taistelupareina. Komppaniamme oli sijoitettu valvomaan tätä rantakaistaletta sekä 5 km päässä olevaa lentokenttää. Joukkueita kierrätettiin: yksi vartioi Pyrgosia, yksi lentokenttää ja yksi miehitti tukikohtaa n. 7 km täältä kaakkoon. Tosin suurin osa tukikohdan joukkueen tyypeistä oli vapailla.

Mietin, että voisin olla tekemässä kesätöitä tai lisäopintoja. Yliopistossa oli kesätauko, ja rahalle olisi ollut tarvetta. Sen sijaan olin saanut käskyn ilmoittautua palvelukseen.  

Olin suorittanut pakollisen palvelukseni vasta pari vuotta sitten. Puoli vuotta aseen purkamista ja kokoamista, ammuntaa, ryömimistä, sotaleikkejä. Sen jälkeen joka vuosi pakollinen viikko kertausta kunnes täyttäisin 30 vuotta.

Vilkaisin kivääriäni. Se oli sodanaikainen kivääri, kuten suurin osa varusteistamme. Saatoin nähdä vanhoissa historiafilmeissä samoja kamoja. Kodinturvajoukoille, joihin kaikki asevelvolliset kuuluivat, ei ollut varaa hankkia mitään hienompaa. Vakinaisilla oli jo modernia rompetta, mutta me saimme tyytyä siihen mitä annettiin. 

- Niinku, mitä helvetin paskaa neukut muka haluis täältä? Antoniou jatkoi purnaustaan. - Ei täällä saatana mitään. Lampaita! Kalaa! Eikö niillä itelläänki oo jo sitä tarpeeks?

Syynä läsnäoloomme oli neuvostoliittolainen laivasto-osasto joka oli kierrellyt aluevesiämme. Neuvostoliitto oli vaatinut meitä luovuttamaan rantakaistaa sotilassataman rakentamiseen ja lentokenttien yhteiskäyttöön. Pääministerimme oli kieltäytynyt. Seuraavaksi laivasto-osasto oli ilmestynyt Välimerelle sotaharjoituksiin. 

Korpraali sai sätkänsä loppuun ja hieroi sen katukiveykseen. Taukomme oli päättynyt, ja ponnistelemme kangistunein jäsenin ylös. 

Ehdin nähdä koneet ennen kuin kuulin äänen. Ne lensivät ihan talojen kattoja hipoen. Sitten kuului pamaus. Korvat menivät lukkoon. Näin kuinka talojen ikkunoita hajosi. 

- Mitä helvet...

Muuta en kuullutkaan. Olimme yhtäkkiä valppaana. Kuuloni palautui pikkuhiljaa. Koneiden lentosuunnasta kuului kumeaa jyrinää. Huomasimme savupilvien nousevan. 

Kopterit kuulimme ennen kuin ne lensivät ylitsemme. Isoja koptereita. Ne tulivat viiden kopterin ryppäissä. Saatoin nähdä aseet niiden siivissä. Niitä saattoivat raskaammin aseistetut kopterit. Niiden kyljessä oli punainen tähti.

- Katso! korpaali huusi ja osoitti etelään. Näin taivaalla useita kuljetuskoneita. Hetken päästä lahden eteläpuolelle avautui varjoja. 

Olimme seuranneet tapahtumia suu auki ihmeissämme, mutta varjojen tulo sähköisti meidät. Meidän piti päästä nopeasti Loizoun ja muun ryhmän luokse. 

Siviileitä oli tullut pihoille katsomaan tapahtumia. Lähdimme juoksemaan kohti kaupungintaloa ja huusimme heitä menemään sisälle ja lukitsemaan ovet.

Hengästyin pinkomisesta, suussa maistui rauta ja kengät painoivat, mutta addrenaliini piti liikkeessä. 

Kaupungintalolla näimme joukkueenjohtajamme luutnantti Gavrielin antavan käskyä ryhmänjohtajille. Kaikkien ilme oli vakava. 

-... kolmas ja neljäs ryhmä ottavat puolustusasemat etelään päin. Yritän saada yhteyttä tukikohtaan...

- Ne ovat jo täällä! Antoniou huudahti haukkoen henkeään. - Varjoja tuli maahan lahden eteläpuolelle!

Gavriel mulkaisi meitä. 

- Loizou, Pieri. Menkää! 

- Porukka kasaan! molemmat alikersantit huusivat. Loizou harppoi meidän kohdallemme ja läpsäytti rystysillä korpraalia olkavarteen. 

- Mennään! Näyttäkää missä niitä on! 

Käännyimme kannoillamme ja aloimme ravata samoja katuja pitkin takaisin. Odotin sydän kurkussa näkeväni laskuvarjomiesten tulevan meitä vastaan, mutta pääsimme paikkaan jossa olimme nojailleet kiviaitaan. 

Korpraali huitoi etelään päin ja selitti kiivaasti mitä oli tapahtunut. Menin itse kiviaidan viereen, polvistuin ja nojasin kiväärini sen päälle. Hiki valui silmiin. Varmistin että tähtäin oli kolmosen kohdalla ja jäin tarkkailemaan maastoa. 

- Ottakaa asemat! alikersantti katkaisi Antonioun pulinan. Levittäydyimme pitkin kiviaitaa. Yritin silmä kovana tarkkailla, näkyisikö jossain liikettä.

Meidän ja eteläisen rannan välissä oli rajavalvontatorni. Sitä harvoin miehitettiin, mutta nyt pari rajavartijaa oli paikalla. Heidän vihreä Volkkarinsa oli parkkeerattu tornin viereen. 

Kuului laukaus. En tiedä kuka sen ampui, mutta sen jälkeen etelärannalla alkoi rätinä. Tornissa välähti, räjähdyksen kumu tuli myöhässä. Vatsaa kouraisi.

Ovi avautui ja keski-ikäinen nainen katsoi oven takaa rappusilta silmät selällään. Loizou karjahti hänet sisälle. Alikersantti ohjeisti meitä ampumaan heti jos jotain näkyy. 

Varjoja oli tullut alas kymmeniä, ainakin joukkueellinen. Ellei enemmän. Mahassa oli painava möykky. Jalkoja heikotti. Meillä ei ollut mitään suojaa kuin kiviaita. Emme olleet tehneet edes hiekkasäkkejä. 

Kuulin liikettä takaa ja käännyin katsomaan. Alikersantti Pieri juoksi kyyryssä Loizoun luokse. Hän kyseli näimmekö missä vihollista oli. 

Huomasin jotain liikettä rantapusikossa. Nostin kiväärin mutten ampunut. Oliko se lammas? Rusakko? 

Vasemmalla joku ampui, kai joku neljännestä. Puristin itsekin liipaisinta. Mitään ei tapahtunut. Tajusin, että varmistin oli päällä. 

Kivääri potkaisi. Tulitin ensimmäisen kamman pusikkoon. Latasin uuden. Haistoin ruudin, mädän kananmunan. Hikoilin. Huomasin vasemmalla, tien toisella puolella  hahmon. Hänen univormunsa oli ruskea. Asetin etujyvän hänen keskelleen. Epäröin. Painoin liipaisinta. Hahmo pysyi pystyssä. Ammuin toisen, kolmannen. Hahmo oli kadonnut. 

Kuulin kovan napsahduksen. Toisen, kolmannen... Yhtäkkiä ympärillämme alkoi napsua ja surahdella. Noissa äänissä oli jotain hermostuttavaa. Sitten tajusin: meitä ammutaan. 

Kyyristyin aidan taakse. Siinä missä pääni oli ollut, pamahti. Kivensiruja satoi päälleni. En halunnut nostaa päätäni. Halusin käpertyä suojaan. 

Kierähdin ja katsoin korpraali Antoniouta. Hänkin oli käpertynyt, mutta hänen asennossaan oli jotain luonnotonta. Nykäisin häntä käsivarresta. Ei vaikutusta. Ryömin lähemmäs ja työnsin. Veri on mustaa, kun se tulee sydämestä, oli sanonut pappani. Hän oli ollut teurastaja.

- Kolmas! Irti! Irti! 

Pakotin itseni ylös. Jalkani olivat löysät, ne eivät kantaneet. Konttasin kunnes pääsin pystyyn. Talojen seinät pöllähtelivät osumista. 

Olisimme luultavasti juosseet päättömästi saaren toiseen päähän saakka, ellei alikersantti Loizou olisi pysähtynyt ja repinyt meitä paikoillemme. Katselin ympärilleni hämmentyneenä. En nähnyt kaikkia tuttuja naamoja. 

Korvani soivat. Tuntui kuin olisin katsellut kaikkea ulkopuolelta. 

- Pysykää paikoillanne! 

Makasin kiviportaiden takana. Katselin katua. Olimme vetäytyneet ehkä 100 m. Näin vaaleanruskeita myttyjä kiviaitaa vasten, missä olimme olleet. Aivoni eivät käsittäneet mitään. Olin automaattiohjauksella. Näin, mutten ymmärtänyt.

Kuulin kaukaisia tupsahduksia. Hetken päästä kiviaita katosi savuun ja välähdykseen. Ilkeä vongahdus meni pääni vierestä. Tanner tärähti. Kivitalo, josta nainen oli tullut katsomaan, sai täysosuman. Vaalea kivipöly sekoittui mustaan savuun. 

Vasemmalta kuului kiivasta ammuntaa. Alikersantti Loizoun pää pyöri. Sen verta tajusin, että vihollinen oli koukkaamassa. 

- Kolmonen, Alfa irti! Bravo, suojaa! 

Hän katseli ympärilleen. Ryhmän varajohtajaa ei näkynyt. Hänen katseensa lukittui minuun. 

- Paphitis! Johdat Bravoa! 

Käänsin katseeni hänestä kadun päähän. Kiviaita oli osin romahtanut. En halunnut nähdä tarkemmin. Näin siellä liikettä. Nostin kiväärini ja ammuin. Ammuin, välittämättä mitä ammuin. Kilahdus, tyhjä kampa hyppäsi ulos. Latasin toisen.

Aloin selvitä humalastani. Muut seurasivat esimerkkiäni ja ampuivat. Vilkaisin taakseni. Alikersantti viittoi meitä tulemaan. 

- Bravo....

Kurkkuni oli täysin kuiva. Pihinääni olisi tuskin kuullut kukaan. Nielaisin. Kieleni tuntui karhealta möykyltä suussani. 

- Bravo! Irti! Suojaan! 

Käännyin katsomaan muita. He katsoivat minua. 

- Menkää! 

He pyörähtivät ja alkoivat juosta. Jatkoin tulitustani. Ammuin jokaista epäilyttävää kohtaa. Kouraisin chestrigini viimeistä kampataskua. Se oli tyhjä. 

Lisäkampoja oli repussani. 

Nousin ja lähdin juoksemaan. Pääsin rauhassa muun ryhmän luokse. 

Tulitusta kuului myös takaamme. Kaiken yllä kaikui kuljetuskoneen jyrinä. Katselimme, kuinka varjojen varassa putosi vaunuja.

Kopteri lensi matalalta. Kaksi tummaa möhkälettä tippui sen alta. Paineaalto mutkitteli talojen välissä. Savupilvi nousi talojen takaa. 

- Vetäydytään talolle. Irti! 

Juoksimme niin nopeasti kuin pystyimme kohti kaupungintaloa. Luutnantti huusi radioon mutta linja oli epäselvä. Tulitus siirtyi yhä lähemmäs. Moottorin äänien kakofonia kuului etelästä. Konetykkien kumea pauke kantautui korviimme.

Lopulta hän kääntyi meidän puoleemme ja käski irtautua kohti pohjoista. 

Jätimme palavan Pyrgosin taaksemme. 

*

Tuokiokuvia

 "Oikealle seuraavasta", kersantti Alanen sanoi sisäpuhelimeen.

Korpraali Salminen nosti jalan kaasulta ja painoi maiharillaan jarrua. Vaihde vaihtui pienemmälle, turbon hukkaportti vihelsi ja paineilmajarrut suhahtelivat. Vaunu niiasi kevyesti. Taittaessaan tiukasti oikealle se kallistui vasemmalle, korkea kun oli.

"No niin, varovasti".

"Pysäytä tähän".

Alanen kipusi vaunusta ja kävi ojentamassa paperit vartiomiehelle. Tämä luki ne pari kertaa läpi ja ojensi takaisin. Vartiokorpraali huiskaisi kättään ja kaksi toveriaan vetivät suuaukon edessä olevan naamioverkon syrjään.

"Vaunu mars, hitaasti."

Salminen ryömitti vaunua eteenpäin. Heidän kohteensa oli entinen parkkihalli. Nyt siitä oli tehty huollon tukikohta. Hesco-vallit kiersivät avonaisia laitoja. Ihan ulommaisena kiersi naamioverkko. Se oli yhtä paljon naamiointiin kuin estämään droneja lentämästä sisään.

Viitat opastivat oikealle tasolle. Korkean vaunun kanssa oviaukoista ajaminen oli senttimetripeliä. Oikealla tasolla heitä vastassa oli pitkä, silmälasipäinen ylikersantti.

"Ajakaa tonne!" hän huusi moottorin kaikuessa. Alanen ei kuullut, mutta ymmärsi viittoilusta.

Kun moottori sammui ja jäljellä oli enää jäähtyvän metallin napse, silmälasiylikessu harppoi Alasen luo.

"Tere! Mä oon Markku Karimäki!" ylikessu sanoi ja puristi Alasen kättä.

"Aa, niin, joo, aivan. Alanen, Kari", hän sanoi koettaen kuulostaa viralliselta. Karimäen tuttavallisuus ja suorasukaisuus hämmensi sotilaalliseen kanssakäymiseen tottunutta Alasta.

"Oliks sulla sitä huoltokäskyä?"

Alanen ojensi lappuset. Karimäki tutkaili niitä hetken.

"Hei, täs menee sen verta pitkään että menkää syömään. Ruoka- ja pesukontit on tuolla ihan alimmassa kerroksessa. Hissit ei toimi että suosittelen kävelemään."

"Aa, jaahas. Kai sitä sitten täytyy."

Maan alle piilotetut majoitus-, pesu- ja ruokailukontit tuntuivat luksukselta telttamajoituksen jälkeen. Kummallakin oli onneksi puhtaita vaatteita repussaan. Pyyhettä ei ollut muttei se haitannut. Saunakonttikin oli, tämähän on suklaata!

Istuessaan saunanraikkaana, maha täynnä pahvinen kahvikuppi kädessään Alanen vaipui ajatuksiinsa. Hän oli evakuointivaunun johtajana nähnyt sodan raakuuden läheltä. Vaunuja oli pitänyt usein pestä sisältä, koska verta ja ulostetta oli lattialla lainehtien. Jatkuva kuolemanpelko miinojen, tykistön ja dronien alla. Parikin kertaa he olivat välttäneet itsemurhadronen iskun hiuskarvalla. Punainen risti vaunun kyljessä ei ollut suoja, se oli tähtäinpiste. Kuukausien eläminen teltassa, nukkuminen välillä vaunussa. Kotiin sai muutaman suojatun puhelun kuukaudessa. Isä oli korjaamossa hitsaamassa vaurioituneita vaunuja kasaan. Äiti taas paiski ylitöitä sotilassairaalassa. Molemmat olivat jo vanhoja, eläkeikäisiä, mutta he tekivät velvollisuutensa.

Välillä hän pohti kaveriensa kohtaloa. Heistä ei ollut kuulunut mitään. Olivatko hengissä, haavottuneita - kuolleita? Varsinkin inttikaveriaan, ja monella kurssilla mukana ollutta.

Salminen käveli munkki toisessa ja kahvi toisessa kädessään Alasen viereen.

"Miten menee?" hän kysyi.

Salmisen kysymys yllätti. Alaselta ei ollut kukaan kysynyt miten menee, ei sodassa eikä siviilissä. Hän joutui keräämään ajatuksiaan hetken.

"Jaa-a. Paremminkin voisi mennä. Alkaa jo tämä sota väsyttää."

Salminen nyökkäsi.

He juttelivat matalalla äänellä. Molemmilla sota painoi. Kaksikko oli palvellut jo armeijassa samassa joukkueessa. He olivat tunteneet 16 vuotta. Se oli pitkä aika.

Ympärillä pyöri monenikäisiä maastopukuisia. Nuoria, 18 vuotiaita varusmiehiä ja vanhempia, harmaapartaisia reserviläisiä.

Alanen oli joutunut tekemään myös ruumiskuljetuksia. Hän muisti kaatuneiden kokoamispaikan, sen makeahkon hajun joka maatuvista ruumiista tulee. Hän oli nähnyt nuorien varusmiestenkin ruumiita. Yksi oli erityisesti jäänyt mieleen, nuoren naisalikersantin kasvot. Tämän vaaleat, pisamaposkiset kasvot, vaalea tukka ja vaaleansiniset silmät. Mutta hänellä ei ollut alaruumista. Itsemurhadrone oli osunut suoraan hänen keskelleen.

Alanen vilkaisi kelloa. Ulkona alkoi jo hämärtää.

"Jaahas, kai meidän pitää jo mennä."

He nousivat ja rutistivat kahvikupit.

*

Eräs sota

 - Alanen!

Kersantti Kari Alanen kääntyi joukkueenjohtajan suuntaan. Pienikokoinen, nuori luutnantti Kaunisto harppoi hänen luokseen. 

- Selänteellä on sulle hommia.

- Jaahas, Alanne sanoi ja puki taisteluvarusteet päälle. Hän nappasi M4-karbiinin mukaansa - aseapua liittolaiselta.

He kävelivät ripeästi metsikön suojaan pystytetyn komentoteltan luokse. 

Alanen oli pitkä mies, 192 cm, ja hän joutui konttaamaan puolijoukkuetelttaan sisään. Ase jäi kiinni teltanliepeeseen, ja kiroten hän repäisi sen irti. 

Kapteeni Selänne oli kuitenkin vielä pidempi, kaksi metriä ja pari senttiä päälle, ja kahden pitkän miehen läsnäolo täytti telttaa. Siinä missä Alanen oli juoksijatyyppiä - vielä 34-vuotiaana hän juoksi kolmen tonnia Cooperissa - Selänne oli varsinainen karhu. Komppanian sotilaat olivat joskus vitsailleet, että Selänne repisi vihollisen kappaleiksi pelkillä paljailla käsillä. 

- Noni, hyvä, Selänne selvitti kurkkuaan. - Onko vaunussa polttoainetta ja ammuksia?

- Tankki on 3/4 täynnä, patruunat täysiä.

- Hyvä hyvä. Hetkinen, Selänne sanoi ja kaivoi uuden, puhtaan peitepiirroksen ja tussit. 

- Ollaan nyt suunnilleen tässä, Selänne osoitti paksulla sormellaan karttaa. - Kolmas komppania on jäänyt täällä aika pahasti saarroksiin, kapteeni jatkoi sormen siirtyessä kartan vasenta ylänurkkaa kohti ja piirtäessä ympyrän. - Ryssä on pommittanut asemia koko ajan ja jsp on täynnä. Haavoittuneet pitää evakuoida. Sinne pitäisi toimittaa lisää lääkintätarvikkeita ja ammuksia. 

Alanne rykäisi kurkkuaan. - Evakuointivaunu ei voi kuljettaa tst-kamaa. 

Selänne katsoi häntä hetken silmiin. - Jos se sielua helpottaa, revi ne lätkät irti ja laita takaisin paluumatkalla. Ryssä on työntynyt suunnilleen tällä lailla, Selänne sanoi ja piirsi ensin sinisellä 3. komppanian asemat ja sitten punaisella vihollisen. - Tämä reitti lienee kaikista paras, pienin riski miinoista, mutta siinä pitää rynnätä aukean yli. 

Alanne tuijotti karttaa. Maanmittarina hänelle sen ymmärtäminen oli helppoa. Reitti oli mutkitteleva ja vaatisi ajoa Lappeenrannan pommitetun kaupungin läpi. 

- Juu, kyllä tuo näyttäisi olevan paras, Alanen totesi. 

-Saat mukaasi kaksi lääkintämiestä, ovat tuolla lääkintäteltassa. Mene Häyrysen kautta, saavat kantaa ne tarvikkeet vaunulle. Taajuus on 451 suoraan tänne koopeelle. Toinen kanava on 342, se on 3. komppanian koopeelle. Kun olet tarpeeksi lähellä, ilmoita meille, niin ilmoitamme kolmoselle. Vaihda sitten kanava. Tunnuksesi on Myyrä, me ollaan Kettu ja kolmonen on Pöllö. Tunnussana Äyräpää ja taistelutunnus leka. Valmistaudu tekemään pari reissua. Onko kysyttävää?

Alanen vilkaisi raapustuksiaan ja toisti käskyn pääkohdat. Selänne nyökkäili. 

- Juuri noin. Lykkyä tykö! 

Alanen konttasi ulos. Hän heitti ensin kiväärin ja ryömi perässä. Sen tummennus oli kulunut pois. Joskus hän oli miettinyt, monennettako sotaa kivääri mahtoi käydä, ja kuinka mones isäntä hän sille oli. 

Lääkintäteltalla hän huomasi lääkintäylikersantin. Yhtäkkiä Alanen tajusi tuntevansa tämän. 

- Ralf! 

Ylikersantti kääntyi. Hän tihrusti pullonpohjalasien takaa ja sitten lamppu syttyi. 

- Kari! No jopas jotakin. 

He kättelevät hymyillen. He olivat tutustuneet yhteisen tuttavan kautta, ja lanittaneet useita kertoja vuosien varrella.

- Te ootte mun lämärit?

- Juu, ollaan. Silventoinen! Hanna!

Lääkintäteltan vierestä, laatikoiden päältä makaamasta nousi lyhyt naiskersantti. Hän näytti oikeasti nukkuneen. Silventoinen kohensi varustustaan ja käveli paikalle. 

- Valmis, herra ylikersantti! hän ilmoitti. Äänessä oli hieman pilkallisuutta ja ilkikurisuutta. 

- No niin, hyvä, lähetään. Pitää vielä Häyryseltä hakea kamat.

Harmaatukkainen, silmälasipäinen sotilasmestari seisoi huoltopaikalla ikuinen lista käsissään. 

- Häyrynen, sulla oli kamoja?

- Aa, joo, ne on tuolla. Tarttetteko kantoapua?

- Kyllä. 

- Markkula! 

Hieman vanhempi lyhyt naisvääpeli tuli paikalle.

- Ota Alanto ja muut ja kanna nuo varusteet evakuointivaunulle. 

Tavaraa oli ihan tarpeeksi kymmenelle kannettavaksi. Alasen johdolla letka pääsi vaunulle. 

- Laittakaa tähän laitaan lähelle ovea, niin helppo ja nopea nostaa pois. 

Alanen kiersi vaunun toiselle puolelle. 

- Salminen! 

Korpraali Martin Salminen hätkähti hereille vaunun viereltä. 

- Lähetään keikalle, laita vaunu timmiin. 

- Asia harvinaisen selvä, Salminen vastasi unenpöpperössä ja kiipesi vaunun päälle. Hoikka mies livahti luukusta ajajan paikalle. 

Kuului kolahdus kun päävirtakytkin käännettiin päälle. Sitten pumpun kimeä ääni kun se puski öljynpainetta järjestelmään. Hetken päästä käynnistinmoottori pyörähti ja Cumminsin kuusilitrainen hörähti käyntiin. Salminen tuijotti öljynpainetta, -lämpötilaa sekä jäähdytysveden lämpötilaa.

Markkula näytti peukkua ja Alanen vastasi. Huolto lähti tarpomaan takaisin. Alanen huusi ja viittoi kohti naamioverkkoa. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen auttoivat häntä kokoamaan sen. Naamioverkko toimi samalla dronesuojana. Alanen taittoi kasaan alumiinitolpan joka piti sitä irti vaunusta. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen asettuivat vaunun sisään ainoille kahdelle matkustajaistuimelle; muut oli poistettu paareja varten. He laittoivat kuulokkeet päähänsä pystyäkseen kommunikoimaan vaunun sisäpuhelimella.

Salminen kääntyi ja näytti peukkua, vaunu oli valmiina. Alanen vastasi samoin ja nosti päänsä vaununjohtajan luukusta ulos. 

- Vaunu taakse mars. 

Kolahdus kun Salminen siirsi vaihteenvalitsimen R:lle. Hän tarttui moottoripyörän sarvia muistuttavaan ohjaimeen ja väänsi kaasua. Kierrokset nousivat, momentinmuunnin toimi ja renkaat nytkähtivät. MIKUP peruutti ulos kolostaan. 

Alanen käännätti vaunun vasemmalle. Hän vilkuili karttaa käsissään. Suoraan ja sitten ihan päässä vasemmalle, hän ohjeisti itseään. 

- Vaunu eteen mars.

Salminen kiihdytti vaunun vauhtiin. 

Alanen ajatutti vaunua pitkin sodanruntelemaa kaupunkia. Hän oli käynyt siellä useita kertoja, ja mielessään hän saattoi kuvitella vielä kesän, kauniit naiset ja kylmän huurteisen linnoituksen valleilla. Nyt liki jokainen talo on oli hajalla. Harvakseltaan vastaan tuli pieniä sotilasporukoita, kukin milläkin asialla. Osa nosti laiskasti kättä. 

- Laske kierroksia. Ajetaan tuohon ilmasuojaan, käyn vähän tiedustelemassa, Alanen sanoi sisäpuhelimessa. Hän kuuli tangentin rasahtavan, Salminen kuittasi. 

MIKUP pysähtyi koivikon alle. He olivat ajaneet sorapäällysteistä pyörätietä. Alanen käski lääkintäylikersantin ja Silventoisen ulos lähivartioon. Hän nappasi M4:n ja lähti varovasti metsikön kautta kohti tietä. Sen toisella puolella oli selvästi aukea, ja metsikkö, joka näkyi oli reitti kolmannen komppanian jsp:n paikalle. Alanen meni varovasti siten, että näki aukean reunan, ja tähysti sitä hetken okulaarillaan. Hän ei nähnyt mitään, mutta ryssä oli hyvä naamioitumaan. 

Hän palasi takaisin. Nyt hän muisti, ja nappasi irti lääkintävaunun magneettilätkät.

- Okei, tehdään näin. Ajetaan varovasti tohon tielle, ja sit mä sanon sulle, ajat niin kovaa kun vehkeestä lähtee. Ok? Alanen sanoi Salmiselle. Tämä näytti peukkua.

Alanen painoi toista tangenttia. 

- Kettu, Myyrä. Kettu, Myyrä. 

Hän odotti hetken. Mahaan tuli ikävä tunne. Hän ei halunnut olla yhdessä paikassa näin lähellä vihollista kovin pitkään. Itsemurhadrone tai tähystysdrone voisi ihan millä hetkellä hyvänsä havaita hänet. 

- Kettu. Alanen huokaisi.

- Myyrä asemissa.

- Kettu. Odota.

Sekunnit tuntuivat pitkältä. 

- Myyrä, Kettu.

- Myyrä.

- Pöllö valmis. 

- Myyrä. Kuitti.

Alanen painoi nappia ja vaihtoi kanavaa. 

- Pöllö, Myyrä.

Taas pitkä odotus. 

- Pöllö. 

-  Myyrä. Asemissa. Kohta pesällä. Olkaa valmiita.

- Pöllö. Asia selvä, kuitti. 

- Vaunu taakse mars!

Salminen peruutti vaunua. Alanen ohjasi häntä, vaikka Salminen näki kyllä peruutuskamerasta mitä takana oli. Onneksi kyseessä oli pyörävehje, Alanen mietti. Vanhassa ällitällissä, eli MT-LBv:ssä johon hänet ja Salminen oli alun perin koulutettu, ketjujen kitinän ja V8:n pörinän olisi kuullut kilometrin päähän. MIKUP oli pyöräversio MIKUsta, jolla ällitällit oli korvattu. 

- Vaunu seis. Vaunu eteen, mars. 

Vaunu eteni hitaasti asvalttitielle. Aukealle oli ylitettävä oja, mutta MIKUPille se oli helppo rasti.

- Kierroksia! Alanen komensi. Automaattilaatikko vaihtoi alaspäin, moottorin murina koveni ja keula painui alas. Vaunu pompahteli hetken. Alanen oli sulkenut luukun ja kääntänyt raskaan konekiväärin kohti aukean reunaa vasemmalle. 

- Kierroksia! 

Moottori jyrisi nyt oikeilla kierroksilla, vaunun taakse jäi mustaa dieselkatkua. Keltainen ruoko lakosi ja musta maa tuli näkyviin renkaiden alta. Metsän reuna lähestyi, Alanen tuijotti konekiväärin tähtäimen näyttöä ja samalla eteensä. Hän ohjailutti vaunua pienin käännöksin etsien sopivaa paikkaa ajaa metsikön sisään. 

Yhtäkkiä hän huomasi paksun koivun juurella liikettä. Sotilas seisoi sen vieressä ja viittoili. 

- Oikealle. Suoraan. Aja siitä sisään. 

- Hidasta. 

Vaunu tuli vauhdilla ja lepikkö pölisi. Alanen käänsi kookoon piipun sivummalle ja avasi luukun. Sama kaveri juoksi vaunun eteen ja jatkoi viittoilua. 

- Seuraa häntä. 

He ajoivat vaunun pusikkoon. Alanen käski Salmisen pitää moottoria päällä ja valmistautua äkkilähtöön. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen nousivat vaunusta. Opastaja tuli suoraan puhumaan heille. Hän oli täydessä taisteluvarustuksessa eikä lääkintänauhaa näkynyt, mutta ilmeisesti hän oli johtava lääkintämies tai lääkäri. He poistuivat puolijuoksua. 

Nyt Alasella oli aikaa vilkuilla ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt kuin luontoa, mutta pian hän erotti naamiodut teltat ja korsut. 

Metsiköstä ilmestyi paareja kantavia sotilaita. Vaunuun mahtui neljä paaria. Lisäksi talutettiin muita. Kannelle mahtui kymmenen, jos pystyisivät pitämään kiinni. Alanen muisti laittaa lääkintälätkät takaisin. 

Johtava lämäri palasi. 

- Montako mahtuu? 

- Neljä paaria ja kannelle kymmenen lievää. 

- Ok! 

Tavarat purettiin vaunusta ja sisään työnnettiin neljät paarit. Haavoittuneiden näkeminen vihlaisi mahanpohjassa. Alasella oli myös tst-pelastajan koulutus, ja useita aikaisempia keikkoja, joten hän oli valmistautunut tähän, mutta tietystä tunteesta ei koskaan päässyt irti. 

- Menkää! lääkintämies huusi ja poistui juosten. 

- Pitäkää kiinni! Alanen huusi haavoittuneille. Lääkintäylikersantti oli jäänyt lajittelemaan haavoittuneita seuraavaa keikkaa varten, Silventoinen tarkkailisi haavoittuneita vaunussa. 

 He peruuttivat ja käänsivät vaunun. Samoja jälkiä takaisin. Nyt Alanen ei sulkenut luukkua, kannella oli haavoittuneita, ei hän voisi piiloutua. He pääsivät tien toiselle puolelle kun ensimmäinen kranaatti osui metsikköön jossa he olivat olleet. Perkele, Alanen kirosi. Seuraava keikka on vaikeampi. 

Paluumatka oli ilmeetön. He jättivät haavoittuneet oman komppanian jsp:lle jatkoa varten ja palasivat. 

Sama paikka, asvalttitie. Nyt kurkussakin oli palanen. 

- Pöllö, Myyrä. Pöllö, Myyrä.

- Pöllö. 

- Myyrä. Voidaanko tulla pesälle?

- Pöllö. Voitte, moukari heilui, ei nastoja. 

- Myyrä, kuitti.

Renkaat mönkivät jo kahteen kertaan kynnettyjä jälkiä pitkin. Sama tyyppi oli vastassa.

- Nyt on kiire. Pojat havaitsi dronen tässä päällä. Saatiin se alas mutta kohta tulee varmaan toinen. 

Neljä uutta paaripotilasta ja kymmenen haavoittunutta kannelle. Lääkintäylikersantti laskeutui myös paikalleen. 

Nyt vaunu ehti metsikön reunaan kun kranaatti putosi juuri siihen pusikkoon mihin he olivat piiloutuneet. Salminen nosti kierroksia. MIKUP tärisi. Ajoviima viilensi kasvoja, vaikka nakkipipon alla Alanen hikoili.

Osumat kuulostivat kuin joku olisi lyönyt vasaralla kylkeä. Alanen ei voinut vastata, kansi oli täynnä. Kranaatti osui eteen oikealle, aivan asvalttitien reunaan. Vauhtia oli ojaan tullessa niin paljon, että vaunun keula ampaisi ylös ja Alanen löi päänsä prismoihin. Vaunu lähes lensi ilmassa kuin rampista ja laskeutui toiselle puolelle. Nyt kyljessä kuului pienempiä paukahduksia. Vaunu eteni vääjäämättä näkösuojaan. Alanen vilkaisi taakseen, neljä mustaa myttyä oli jäänyt makaamaan heidän reitilleen. Hän ei voinut kuitenkaan pysähtyä. 

Noin kilometrin ajon jälkeen Alanen pysäytti vaunun ja nousi ulos. Hänen kätensä vapisivat ja jalat tuntuivat tunnottomilta. Kersantti kysyi haavoittuneiden kuntoa, pari oli saanut lisäosumia. Alanen käski lämärit paikkaamaan. Hän kiersi vaunun oikealle puolelle. Kaikissa renkaissa oli reikiä, ilman pakenemisen kuuli. Pumppu yritti pitää ilmanpaineet. Ylempään ponttooniin oli tullut läpäiseviä reikiä, mutta ne olivat pysähtyneet ilmeisesti pääpanssariin. Heitä oli ammuttu raskaalla konekiväärillä ja jollain pienemmällä. Punaisen ristin keskellä oli yksi musta aukko. 

- Martin! Voitko pitää paineet?

- Eiköhän se jaksa!

- Hyvä. Jatketaan! 

He ajoivat loppumatkan. Perillä Alasesta tuntui, kuin hän olisi käynyt juoksemassa maratonin. Vaunu vaatisi korjausta. Sisällä olleet paaripotilaat olivat selvinneet. Neljä kannella ollutta kymmenestä selvisi. 

Alanen huokaisi syvään. Milloin tämä sota loppuisi?

*

Kohtuus

 Konepistoolien rätinä kaikuu lähellä. Puristan pistooliani. Tuijotan hämärässä kellarin oviaukkoa. Sen ovi on tykistötulessa hajonnut kappaleiksi. Meitä ei ole montaa, ehkä viisi. Vain aliupseerilla on konepistooli, muilla kivääri. 

Näen varjojen ilmestyvän oviaukolle. Yksi käsikranaatti, ja olemme vainaita. Kuin nurkkaan ahdistetut rotat. 

Mutta he eivät olekaan kokeneita. Näen ensimmäisen työntyvän sisään, varovasti. Luisevat kasvot korostavat liian isoa kypärää. Epoletit olkapäillä. Toverinsa tulee heti perässä. Tähtään häntä rintaan.

Korvani menevät lukkoon pistoolin paukahduksesta. Sekunnin jäljessä muutkin avaavat tulen. Etummaisena kävellyt poika lysähtää maahan, taaimpana tullut puristaa vaistomaisesti liipaisinta ennen tämän todellisuuden jättämistä. Luodit kipoilevat tiilistä. 

Ketään muuta ei näy. 

- Eteenpäin! huudahdan. - Ottakaa aseet! 

Jos jäämme tänne, seuraavat osaavat koputtaa kranaatilla. 

Suoristautuessani ulkona, pääni viereen iskee luoti. Vastaan tuleen sinne päin ja yritän suojautua. Keskivartaloani vihloo, se ei halua taipua. Muiden tulitus pakottaa venäläiset suojautumaan. 

- Mennään! 

Juoksemme kyyryssä katua eteenpäin. 

- Sturmbannführer, mihin olemme menossa?

- Rautatieasemalle! 

Koska Ronja on siellä, jatkan lausetta päässäni. Kuin hukkuvalla, yhtäkkinen halu elää on sekoittanut pääni. 

Ympärillä maailma hajoaa pieniksi yksittäisiksi tragedioiksi. Tarinoiksi rohkeudesta, pelkuruudesta, uhrautuvuudesta. Kamppailuksi siitä ainoasta, joka meillä on -elämästä - kun puolustuslinjat hajoavat. Sekasorrossa pääsemme eteenpäin. En katso taakseni, en sivuilleni, juoksen vain suojasta suojaan. Mieheni seuraavat, koska eivät ehdi ajatella. Joku näyttää suunnan - vääränkin - ja he seuraavat. 

Tulen asemakadulle. Näen auton. Se on ammuttu seulaksi. Ryntään auton viereen. Muutaman metrin päässä näen vartiomiehen kaatuneen harmaa mytty harteillaan. Ronjan kihara tukka on veressä, suikka tippuneena. Kosketan hänen harteitaan. Tunnen kylmyyden, jäykkyyden. He ovat olleet kuolleita jo useamman tunnin, sillä aikaa kun piilottelin kellarissa. 

- Sturmbannführer! 

Näen Marquardtin juoksevan eteeni. Yleensä nuhteettoman puhdas univormu on pölyinen, suittu tukka sekaisin. Hänellä on kädessään konepistooli. 

- Ryssät ovat tulleet läpi! Meidän täytyy vetäytyä! Sturmbannführer, kuuletteko! Vetäytyä!

Hänen äänensä nousee korkeuksiin, joita en uskonut aikuisen miehen saavuttavan. Hänen silmänsä ovat lasittuneet kuolemanpelosta, sinisiä silmiä ei erota pupillien mustuudesta. 

Tunnen ajan hidastuvan. Olen rauhallinen. 

Olen avaamassa suutani, kun Marquardtin ruumis tärisee. Hänen rintaansa ilmestyy suuria aukkoja. Verta pärskähtää haavoista. Hänen jalkansa pettävät. 

Venäläinen konepistoolimies tähtää minua. Nostan pistoolin ja ammun. Puristan liipaisinta kerta toisensa jälkeen, kunnes se jäykkenee. Jatkan puristamista,  tajuan patruunoiden loppuneen. Venäläinen on kadonnut näkyvistä. Heitän pistoolin sivuun ja ryömin Marquardtin ruumiille. Yllätykseni hän liikkuu vielä. Suu yrittää sanoa jotain, mutta verellä täyttyneet keuhkot eivät anna ilmaa. Revin konepistoolin hänen käsistään. Pakotan rampaa kättäni toimimaan. Ammun sarjan kujia kohti, kompuroin ylös ja juoksen kohti länttä, kohti  puita ja pusikkoa. 

Pääsen viimeisen talon nurkalle, kun tunnen kovan tönäisyn. 

Maailma sammuu. 

En koskaan nähnyt luotia, joka osui. 

*

Oikeus

 Tobias istui käsiraudoissa kuulusteluhuoneessa.  Lampun kelmeä valo näytti myrkynvihreän maalin rapistumisen ja betonin halkeamat. Kosteus valui pitkin seiniä lattialla olevaan viemäriaukkoon. 

Weber tuijotti nuorta miestä. Tämä ei voinut olla hetkeäkään paikallaan. Hän vilkuili Weberiä halveksuen, kulmien alta.

-Mitä sä kyyläät? Vitun pervo, hän tuhahti. 

Weber virnisti. 

- Aikamoinen asenne. Olen jutellut syyttäjän kanssa, teitä odottaa mestaus, ei hirtto. Olette murhannut valtion virkamiehiä. 

Tobias vilkaisi taas nopeasti ja puri leukojaan. 

- Ellei...Weber sanoi. - Ellette auta meitä. 

- Mähän en kyttiä auta! Tobias huudahti. 

- Entä jos se pelastaa teidät giljotiinilta?

- Ihan sama. Vallankumous vapauttaa!

- Entä jos saatte kostaa SA:lle?

Poika käänsi katseensa ja tuijotti Weberiä suoraan silmiin. Niissä näkyi epäilys kuin syöttiä haistelevalla ketulla. 

- Täh? 

- SA-miehet ryöstivät bensiiniä ja heidät tultiin vapauttamaan hyvin nopeasti. Juttu haisee. Jos selvitätte, kuka on mustan pörssin bensiinikaupan takana, säästytte terältä. Ja saatte samalla muutaman SA-miehen selliin. Miltä kuulostaisi?

Tobias kääntyi tuijottamaan pöydän pintaa. 

- Mitä mun pitää tehdä?

----

Fürst avasi Kadettin takapenkillä Tobiaksen käsiraudat. Weber istui ajajan paikalla ja katsoi tätä taustapeilistä. 

- Saatte 48 tuntia aikaa. Sen jälkeen teidän pitää tulla takaisin. Orpon partio on asemissa entisen kantapaikkanne lähellä siihen aikaan. Voitte laittaa hieman vastaan mutta ette saa mukiloida heitä lasarettiin. Passipoliiseista on pulaa.

Tobias virnisti. 

-Vähän kutittelen vain kaulan alta.

Kaikki kolme nousivat autosta. Weber ja Fürst kävelivät Tobiaksen molemmin puolin, kuin saattaakseen häntä sairaalaan. Yhtäkkiä Tobias riuhtaisi toisen kätensä vapaaksi ja iski täysillä Fürstiä palleaan. Hontelo mies taittui kaksinkerroin. Weber kääntyi, mutta Tobias käytti käsirautoja nyrkkirautana ja iski Weberiä ohimoon. Kokenut rikoskomisario tipahti maahan kuin perunasäkki. Nuori mies pinkaisi juoksuun. Hän katosi kujille ennen kuin kukaan ehti apuun. 

Fürst nousi ja aidosti huolissaan kumartui rikoskomisarion ylle. Tämä räpytti silmiään, koko oikea puoli ohimosta on veressä. Käsiraudat olivat repineet syviä naarmuja, verenvuoto oli runsasta. 

- Saatanan penikka. Pilasi ainoan hyvän takkini, Weber ärähti harmissaan.

-----

- Mitä Wulff sanoi? Fürst kysyi. He istuivat rikoskomisarion työhuoneessa. Ylietsivä tunsi vatsalihaksissaan edelleen ärtymystä. Weberin pää oli siteessä. 

-Haukkui, tietenkin, Weber tuhahti. - Piti liian vanhana poliisiksi jos keskenkasvuiset nulikatkin antavat turpaan. 

- Kerroitteko operaatiostamme?

- En, ettekä tekään saa hiiskua sanaakaan! Wulff päästi ne SA-köriläät ulos. Annetaan nyt savuverhon hetken olla ilmassa. 

- Entä tuleeko Tobias takaisin kuten sovittua?

Weber kohautti olkiaan. 

-Pään pitäminen harteilla on aika kova kannustin.

---- 

Metalli kolahteli. Tummat hahmot häärivät pimeydessä. Hevonen hirnahti. Isokokoinen roikale tarttui laatikkoon ja punnersi sen rattailta alas. Hiki valui, vaikka yö oli viileähkö. 

- Nopeasti sit, Abo Kühn ähkäisi. Vaikka kukaan ei suoranaisesti epäillyt kadunlakaisijan hevoskärryjä öisin, kymmenen miehen sakki kärryjen ympärillä voisi herättää ihmetystä. 

Viimeinen laatikko saatiin ulos. Kadunlakaisija, vanha ukko, kopsautti kantapäänsä yhteen ja nosti kätensä: 

-Heil Hitler!

-Heil Hitler! Kühn vastasi samalla tavalla. - Mee ny. Mä lähetän taas tyypin kertomaa millo seuraava kerta.

Kärryt kolisivat mennessään. Abo Kühn oikaisi selkänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan. 

Vanha ahtaaja oli elämänsä aikana nostellut laatikon jos toisenkin. Hän oli ollut sodassa pääosan aikaa ahtaajana, kunnes hänet oli pestattu Keisarilliseen laivastoon - ahtaajaksi. Heidän univormunsa olivat kuitenkin samanlaiset kuin matruuseilla, eikä kukaan huomannut eroa kun vallankumous alkoi. Kühn oli ollut mukana kuten kuka tahansa muukin. Vallankumous oli vain syönyt lapsensa, ja syntynyt Weimarin tasavalta oli kaikkea muuta kuin mitä Kühn oli toivonut. Tiukasta ajasta toiseen oli tarkoittanut ahtaajana saatujen voimien käyttöä muuhun toimintaan; järjestyksenvalvontaan, perintään, turvamiehenä toimimiseen. Hän ei ollut suoranaisesti ajautunut lain väärälle puolelle, vaikkei hän tasavallan laeista pahemmin perustanutkaan. Hän oli osallistunut suureen saksalaisuudenpäivän juhlaan Nürnbergissä ja näki kansallissosialistisen puolueen marssin. Se erottui muista. Kühnin vallankumouksellinen kipinä oli herännyt taas. 

Elämälle oli yhtäkkiä tullut sisältö ja tarkoitus. 

Kovanyrkkiselle ja käytännölliselle miehelle oli keksitty käyttöä. Pian hän oli saanut ylennyksen partionjohtajaksi. Hart als Kruppstahl, oli perusteissa sanottu. 

Abo Kühn kääntyi kuullessaan askelia kujan päästä. Tummat hahmot seisoivat rivissä, ainoat valonlähteet selkänsä takana kaukaisuudessa.

- Hei, perslävet! muita edempänä seisova Tobias huudahti. Hänen kädessään oli kaksipiippuinen haulikko. Kirjailtu ja kaiverrettu ase oli kuulunut eräälle yritysjohtajalle, joka oli tullut verotetuksi työväestön hyväksi arvoesineistään. 

Tobias tyhjensi molemmat piiput susihauleja Abo Kühnin rintaan. Iso mies hätkähti, nosti kätensä rintaan ja kaatui yllättynyt ilme kasvoillaan. Muutkin rivissä olleet avasivat tulen. Hetken aikaa kujaa valaisi aseiden suuliekkien meri. Rakennuksen sisällä olevat yrittivät vastata tuleen, mutta pakotietä ei ollut. Tuli hiljeni. Hahmot hajaantuivat. Muutama armonlaukaus kajahti. 

Alkoi kiireinen toiminta. Kuorma-auto peruutti kujalle. Äsken kärryistä nostetut tavarat nostettiin autoon. Tobias hoputti tovereitaan. Poliisiauton kilinä kuului jo. Sytyttimet välähtivät. Tobias veti esiin Browningin ja tyhjensi lippaan jäljellä oleviin polttoainekanistereihin. Hänen toverinsa sytyttimet välähtelivät. Polttopullojen rätit syttyivät. Valuva polttoaine syttyi iloisen humahduksen saattelemana liekkeihin. 

- Mennään! Tobias huudahti. Asemiehet hajaantuivat kuka minnekin, ja auto kaasutti tiehensä. 

----

Fürst katsoi kelloa. - Tobiasta ei näy. 

Weber istui työtuolissaan ja katseli ulos. 

- En uskonutkaan. 

Fürst näytti hämmentyneeltä. - Mutta sanoitte...

- Tiedän. 

- Ne ammutut SA-miehet...

- Eikö olekin näppärää, että joukossa oli eräs Abo Kühn? Paikalla, jossa luultavimmin toimi mustan pörssin varasto?

- Uskotte siis, että Tobias...? 

- En usko, olen varma siitä. Ja sen takia en usko, että näemme häntä enää. 

Fürst näytti tuskaiselta. 

- En suoraan sanottuna ymmärrä tästä yhtään mitään. 

- Yksinkertaista. Tobias, selvitettyään, kuka oli mustan pörssin bensiinikaupan takana, selvitti myös missä varastot sijaitsevat. Ja sattumoisin ystävämme Kühn oli juuri tuomassa sinne täydennystä. Varsin onneton yhteensattuma hänen kannaltaan. 

- Mutta menetimme Tobiaksen. 

- Se oli riski, joka toteutui. 

Weber nojautui taaksepäin, ja katsoi taas ulos. 

- Joskus oikeus tapahtuu omia kanaviaan pitkin.

*

Riikinkukot

Kylmä syysilta sai kädet kohmeisiksi. Weber kurkki vaunun takaa ratapihalle. Kello lähestyi kahta yöllä. Kauempana höyryveturi ulvaisi ja lähti liikkeelle. Tässä osassa ratapihaa vaihdettiin vaunuja, purettiin ja lastattiin tavarajunia. Ratamestari viittilöi kahden lampun kanssa. Pieni järjestelyveturi, jonka perässä oli kolme säiliövaunua, pysähtyivät. Järjestelyveturin miehet hyppäsivät ulos, kytkivät etummaisen vaunun jarrut päälle ja irrottivat vaunun kytkimestä. Veturi nytkähti liikkeelle ja palasi muihin töihin. Ratamestari katseli hetken aikaa veturin menoa, ennen kuin kiirehti makasiinin sisälle.

Weber tunsi addrenaliinin kuohuvan suonissaan kuten joskus vuosia sitten alppien korkeuksissa. Hän vilkaisi Fürstia.

- Hauptwachtmeister Wachsin pitäisi olla asemissa, Fürst kuiskasi.

Ratamestari palasi, mukanaan nahkatakkeihin ja työläislakkeihin pukeutuneita miehiä. Yksi kantoi käsipumppua, ja muut polttoainekanistereita. 

- Kahdeksan, Weber kuiskasi. 

Teräs kolisi, kun miehet nousivat ylös. Ratamestari rikkoi vahasinetin ja avasi luukun, ja pumppua kantanut kiinnitti sen paikoilleen. 

- Miten he luulevat saavansa noin paljon polttoainetta mukaansa? Füchs ihmetteli. 

- Ei heidän tarvitsekaan, Weber ähkäisi. Kyykkyasento alkoi kolottaa paikkoja, hän olisi halunnut nousta mutta tiesi liikkeen vetävän huomiota. 

Joukko täytti kymmenkunta kanisteria vikkelään, ja ratamestari korjasi yhden apulaisen kanssa sinetin takaisin paikoilleen. 

- Aika, Weber sanoi ja nousi kankeasti pystyyn. Hän kaivoi pillin ja vihelsi pitkään. Ratapihalla hyörivät miehet pysähtyivät mutta pinkaisivat ratamestaria lukuunottamatta sitten vastakkaiseen suuntaan. Suoraan Hauptwachtmeisterin miesten syliin. Ratamestari jäi seisomaan kädet ylhäällä kahden Lugerin osoittaessa häntä kohti. 

- Menkää auttamaan, Weber huusi heidän mukanaan oleville konstaapeleille ja etsiville kuullessaan makasiinista ähinää. Ratamestari tuijotti hermostuneena Lugeria. 

- Kriminalpolizei, rikoskomisario Weber. Olette pidätetty polttoaineen varastamisesta, virka-aseman väärinkäytöstä ja ehkä muistakin asioista. Füchs, olkaa hyvä. 

Füchs kaivoi käsiraudat ja kiinnitti ne ratamestarin käsiin. Tämän viiksien ja pyöreisen lasien takaa paistoi puhdas pelko, iho oli käynyt tuhkanharmaaksi. 

Kypäräpäinen, MP18:lla varustautunut Rottmeister tuli Weberin luokse. 

- Herra rikoskomisario, kaikki saatiin kiinni. 

- Erinomaista. Millä ajoneuvolla he ovat liikkellä? 

- Kadunlakaisijan hevoskärryillä, herra rikoskomisario. 

- Ei mikään häävi kulkupeli mutta huomaamaton. Otetaan talteen, saavat Orpon miehetkin vähän liikuntaa hevosta hoitaessaan, Weber naurahti. 

---

Weber pohti täytekynää naputellen. Tollerin ryöstön jälkeen he olivat yrittäneet tavoittaa mustan pörssin bensiinilähdettä. He olivat ymmärtäneet, että jokaisen kätkön etsiminen oli turhaa, helpompaa oli keskittyä itse lähteeseen. Säiliövaunuja säilytettiin ratapihalla, mutta niitä oli usein myös kaupungin ulkopuolisilla osuuksilla odottamassa. Ilman vartiota. Jos oli tarpeeksi taitava, sinetit saattoi korjata takaisin alkuperäisen näköisiksi. Kymmeniä tuhansia litroja sisältävästä vaunusta ei kukaan huomaisi parinkymmenen litran puuttumista. Se oli järkevän varkaan ohjenuora: varasta vain niin paljon, ettei sitä huomata. 

Katukaupassa bensiinilitran arvo oli huomattava, johtuen yksinkertaisesti siitä, että sitä oli saatavilla säännöstelyn ohi. Mutta lähteiden mukaan jopa mustan pörssin bensiinin saatavuus oli laskenut. Samaan aikaan sitä kuitenkin varastettiin litratolkulla. 

Joku oli keräämässä varastoa, Weber pohti. Se oli huolestuttavaa, yhdessä toiminnan laajamittaisuuden kanssa. Heillä oli iso kala vastassa, mutta he eivät olleet edes aikaisemmin tajunneet ison kalan olemassaoloa. 

Fürst astui sisään. 

 

- Herra rikoskomisario, miten hoidamme kuulustelun? 

- Aloitetaan ratamestarista, Weber sanoi. - Hän on luultavasti heikoin lenkki. 

---

Ratamestari istui hieman lysyssä. Hänen musta, päälaelta paennut tukkansa hapsotti sinne tänne. Mustat viikset laskeutuivat leuattoman leuan ohi. Ratamestarin arvomerkit olivat hiilipölyn tahrimat, samoin kädet ja kasvot. Jäljistä päätellen mies oli yrittänyt pyyhkiä hikeä toistuvasti käsillään. 

- Varsinaisista syytteistä ei ehkä kannata edes puhua tässä vaiheessa, Herr Stöcker. Jäitte itse teossa kiinni. Mutta kertokaapa minulle, kelle te työskentelette. 

- Olen...olen valtion rautate... 

- Kyllä me sen tiedämme! Weber ärähti väliin. - Älkää leikkikö tyhmää! Kuka on toimeksiantajanne bensiinivarkauksissa?

- Ei ole... toimeksiantajaa, tai siis minä, minä olen. 

- Te itse olette toimeksiantaja? 

- Niin, Stöcker sanoi ja tuijotti pöydänkantta käsiään hieroen. - Kun saan tiedon että bensalasti on tulossa, kutsun pojat paikalle. 

- Mistä saatte tiedon? 

- Rahtikirjoista, Stöcker sanoi. - Näen saapuvan ja varastoidun rahdin. 

- Ovatko järjestelymiehet tai kukaan muu ratapihalta mukana? 

- Ei, ainoastaan minä. 

- Miten sitten selitätte oudon käytöksenne, että juuri osa bensiinivaunuista viedään sivummalle? 

Stöcker näytti vaikealta. 

- Saatan... antaa joskus pullon tai pari. Se pitää heidät tyytyväisenä. 

- Viinaa vai bensiiniä? 

- Kumpaakin, sen mukaan mitä he haluavat. 

- Mistä olette saaneet leimasin sinettiin? 

- Eräältä... katukauppiaalta. 

- Mistä hän oli sen saanut? 

- Kuulemma... eräältä vanhalta työntekijältä.  Oli kuulemma varastanut sen kun jäi työttömäksi. 

- Ja tämä ei ihmetyttänyt teitä? 

Stöcker naurahti. 

- Olen nähnyt erikoisempaakin olevan kaupan. 

- Suunnittelitteko jo tuolloin alkavanne bensiiniryöstöihin? 

- En muista... Siitä on sen verta kauan. 

- Kuka on se katukauppias? Nimi? 

- En muista... en yleensä kysy... 

- No miten te sitten osaatte tämän "katukauppiaan" luokse? 

- Hän on usein... kantapaikkani lähistöllä. Ei aina, Stöcker kiirehti lisäämään. - Mutta aina joskus. 

- Mikä sitten on kantapaikkanne nimi? 

- Pieni merenneito. 

Weber tiesi sen. Pieni merenneito oli hyvin, hyvin pieni kapakka, ahdettuna entiseen kauppaan joka oli mennyt viime lamassa nurin. Tunnettu herkkullisista kala-annoksistaan. Pitäjä oli entinen matruusi, mikä vetosi tiettyihin kansanryhmiin. 

- Sanoitte, että te kutsutte pojat paikalle. Missä tutustuitte heihin? 

- Siellä sun täällä. 

- Eli yhtäkkiä vain päätitte kutsua kaverinne kasaan ja lähteä bensiiniryöstöön? 

- Niin, kai sitä voisi niinkin kuvailla. 

- Mitkä ovat heidän nimensä? 

Stöcker puri huulta. Kuten Weber oli arvellutkin, ratamestarilla ei ollut harmaankalpeaa aavistustaakaan, minkänimisiä herrasmiehiä kahdeksikkoon kuului. 

- Mikä on joukon johtajan nimi? Weber avitti. - Olisiko vaikkapa... Karl? 

- Karl, Karlhan se olikin, Stöcker huoahti lähes helpottuneena. 

- Väärin! Nyt saatte lopettaa leikkinne, ja kertoa keitä nuo miehet todellisuudessa ovat! Weber huusi. 

Stöcker säpsähti ja vetäytyi taaksepäin. Hän selvästi hikoili ja yritti keksiä ulospääsyä. 

Weber nojautui eteenpäin kyynärpäidensä varaan ja tuijotti Stöckeriä silmiin. Hän antoi hiljaisuuden vaikuttaa. Stöcker painoi katseensa ja vain hätäisesti vilkuili Weberin harmaansinisiin silmiin. 

- Tiedättekö, Weber sanoi hiljaa, lähes kuiskaten. - Minä voisin syöttää teidät Gestapolle, valtakunnan omaisuuden sabotoinnista. Viettäisitte kaksikymmentä vuotta suota kuokkien. Perheeltänne evättäisiin kansalaisluottamus. Mitä siihen sanotte?

Stöcker katseli kauhistuneena Weberiä silmiin. Hän selvästi tärisi. Paine oli liikaa. 

- Minä... minä kuolen... ne tappavat... hän kuiskasi kuivasta suustaan. 

- Kaksikymmentä vuotta pakkotyötä ei ole sekään leikinasia. 

- Ette ymmärrä... Minä... 

Stöcker vilkaisi olkansa yli vahdissa seisovaa konstaapelia. Sitten hän kumartui pöydän yli lähelle Weberin kasvoja. 

- Teillä ei ole... valtaa, hän pihisi. - He ovat... liian isoja... teille. He... teurastavat minut ja... perheeni. En pysty! Stöcker karjahti ja heilautti itsensä voimalla taaksepäin. Se onnistui säpsähdyttämään Weberin. 

- Viekää pois, Weber viittasi konstaapelille.

---

"Teillä ei ole valtaa" Weber pohti kävellessään selleistä takaisin työhuoneelleen. Asia vahvisti sen mitä hän oli pelännyt: mukana oli iso kala. Hän päätti miettiä kuulustelujärjestyksen uusiksi. Stöcker olikin ollut odotettua kovempi pala, mutta hän pelkäsi enemmän kuolemaa kuin tuomiota.

Weberin astuessa sisään häntä odotti yllätysvieras.

- Herra rikoskomisario, SA-Hauptsturmführer Haas haluaa tavata teidät, neiti Schulz ilmoitti. Weber katseli pitkää, laihaa kumaraa miestä, joka kääntyi häneen päin leveästi hymyillen. Haasin vasemman posken poikki kulki leveä arpi. Hänen ihonsa oli hyvin tumma, epäilemättä puolueen lomarannoilla saadusta rusketuksesta. 

- Herra rikoskomisario, tosiaan, haluaisin keskustella kanssanne eräistä asioista. Olen SA-Sturmbannführer Maierin adjutantti. Sopiiko että menemme työhuoneeseenne?

- Valitan, mutta minulla on hieman kiireistä meneillään olevan tutkinnan kanssa. Mitä asianne koskee?

- Olette pidättäneet vastikään kahdeksan tärkeää jäsentämme. Ettekö tosiaankaan voisi keskustella edes hetken aikaa?

Weber pysähtyi. Kahdeksaa bensiiniryöstäjää ei oltu kuultu vielä, heidän nimiään ei ollut tiedossa eikä heillä ollut ollut mitään henkilöpapereita mukanaan.

- Hyvä on, seuratkaa.

He kävelivät etsivien Füchsin, Jungin, Spechtin ja Kleinin pöytien ohitse, ja viimein ylietsivä Fürstin. Weber sulki oven takanaan.

- Sanoitte että kahdeksan jäsentänne? Emme ole tietääkseni pidättäneet yhtään SA-miestä.

Haas siirsi hermostuneena painon jalalta toiselle.

- Käsittääkseni kyse on... bensiiniryöstöstä tai jostain sellaisesta.

- Meillä on täällä kahdeksan bensiiniryöstäjää mutta heitä ei ole ehditty kuulla eikä heillä ollut henkilöpapereita. Te olette varma että nämä miehet kuuluvat SA:han? 

- Kyllä, olen varsin varma siitä. 

- Miten kuulitte ryöstöstä? 

- Tietokanaviamme kautta... Se ei ole nyt tärkeää. Nämä miehet ovat erittäin tärkeitä. Sturmbannführer Maier haluaa että päästätte heidät vapaaksi mitä pikimmiten. 

Weberiä hämmästytti Haasin röyhkeys.

- Käsittääkseni Sturmabteilungilla ei ole minkäänlaista päätäntävaltaa  Kriminalpolizeihin. Suoraan sanottuna tämä on julkeaa.

- Varokaa sanojanne, olen teitä ylempiarvoinen, Haas sihahti. Hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

- Voitte olla ylempiarvoinen SA:n riveissä, mutta teillä ei ole valtaa Kriminalpolizeihin. Tekisin virkavirheen päästämällä miehet ennen kuulustelua vapaaksi. Sitä paitsi, mikä estää heitä karkaamasta?

- Rikoskomisario, vakuutan teille etteivät he karkaa.

- Luotan vakuutukseenne, mutten miehiinne, Weber tuhahti. - Jos Sturmbannführer Maier haluaa nämä miehet vapaaksi, niin suosittelen kääntymään ihan virallisen virkaportaan puoleen.

Haasin kasvoilla kamppaili kimpaantuminen ja yritys säilyttää maltti, mutta lopulta kasvoille nousi vino hymy.

- Hyvä on, rikoskomisario. Palaamme asiaan vielä. Hyvää päivänjatkoa.

Haas pamautti oven turhankin kovaa kiinni. Weber istui alas ja löi pöydänkantta, pari kolme kertaa. Hänen sisällään kiehui.

Oveen koputettiin.

-Sisään! Weber karjaisi lyhyesti.

- Mikä tuo oli? Fürst kysyi hämmästyneenä.

- Riikinkukko, riikinkukko se oli! Weber huusi. - Kehtaa marssia tänne tekemään vaatimuksia. 

- Mitä hän vaati? 

- Halusi vapauttaa bensiiniryöstäjämme. 

Fürstin kulmat kohosivat. 

- Nii-in, Weber sanoi venyttäen ja katsoi ulos ikkunasta. Hänen kasvoilleen nousi pieni hymy. - Taisimme saada kalamme hermostumaan. 

---

Weberiä vastapäätä istui keskimittaista vantterampi, päälle nelissäkymmenissä oleva mies. Hänen viiksensä olivat jo harmaantuneet, mutta muutoin hän olisi voinut olla SA:n päällikön kaksoisolento, hivenen laihempi vain. Hartiat kertoivat ruumiillisesta työstä. Tummat, liki mustat silmät katsoivat kuin kaksi polttelevaa hiilikekälettä. Naama oli rokonarpinen, käsien rystyset muhkuraiset luultavasti useiden katu- ja baaritappeluiden jäljiltä. 

- Mikä on nimenne? 

Hiljaisuus. 

- Kuulutteko mihinkään järjestöön? 

Hiljaisuus. 

- Onko Hauptsturmführer Haas tuttu? 

Weber näki kuinka miehen ilme muuttui hivenen. 

- Entä Sturmbannführer Maier? 

Edelleen isompia muutoksia. 

- Kuulkaa, me tiedämme että kuulutte SA:n. Hauptsturmführer Haas kävi äsken sen ihan itse varmistamassa. Minusta se on hyvin ihmeellistä, ottaen huomioon ettei teillä ole ollut mitään papereita, ja olette olleet yöstä lähtien valtion majoituksessa. Jos luulette, että tilanteenne helpottuu, niin olette väärässä. Voi olla että Gestapon hymypojat ottavat teistä kopin. Sicherheitdienst voisi olla myös aika kiinnostunut mahdollisesta valtion vastaisesta salaliitosta. Vai mitä mieltä olette? 

- Pötyä! mies kivahti ja oli taas hiljaa. 

- Vaan mistäpä tiedämme että se on pötyä?Ettehän te kerro meille mitään. Vai olisiko jopa, että olette kommunistinen soluttautuja? Pihvi-SA:lainen? 

- Mä en oo mikää saatanan kommari! mies huusi ja nosti ylävartalonsa nyrkkien varaan pöydälle niin että konstaapelin oli painettava hänet väkisin takaisin penkille. 

- Kuka ja mikä te siis olette? Weber sanoi hiljaa.

- Te ette mua tääl kauaa piä. Haas hoitaa mut poies.

- Kuulutte siis sittenkin SA:han, Weber sanoi hymyillen. - Mikä rooli SA:lla on tässä? Miksi te varastatte bensiiniä? Yritättekö tahrata SA:n maineen, kommunisti? 

- Mä sanoin etten oo kommari! mies karjahti ja ponnahti pystyyn. Oikea heijari pysähtyi kuitenkin Weberin vasempaan käteen ja Weberin oikea nyrkki osui miestä kaulaan. Mies putosi kyljeen pöydälle ja kierähti siitä lattialle. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ettei konstaapeli ollut ehtinyt reagoida. 

Weber kiersi pöydän ympäri ja astui oikealla jalallaan miehen ojentuneen oikean käden sormien päälle. Mies piteli kaulaansa vasemmalla kädellään ja kakoi. Kivun älähdys tuli pohjan naulojen upotessa kämmenselkään Weberin siirtäessä painoaan kädelle. 

- Mikä. On. Nimenne, rikoskomisario kuiskasi. 

Mies pysyi hiljaa. Weber siirtyi ja nosti miehen rinnuksista seisaalleen. Sitten hän latasi polvipotkun miehen haarojenväliin. Mies ulvahti ja kellistyi pöydälle. 

- Nimi! Nimi! Weber huusi. 

- A-abo.... Kühn... mies ähkäisi hengenvetojen välillä. Weber päästi irti ja käveli kuulustelupöytäkirjan ääreen, ja kirjoitti kysymyksen ja vastauksen ylös. 

- Kuulutteko SA:han? 

- K-kyllä. 

- Arvo?

- Obertruppführer. 

Weber kirjasi vastaukset ylös. Nuori konstaapeli oli katsonut toimitusta silmät selällään. 

- Onko SA mukana bensiiniryöstöissä? 

Hiljaisuus. 

- Onko SA mukana bensiiniryöstöissä!? 

- Ei, mies huokaisi. Kipu alkoi helpottaa. 

Weber hymähti. 

- En usko, mutta tämä riittää tällä kertaa. Viekää mies putkaan. Antakaa kuppi kahvia. 

- Sika, mies suhahti konstaapelin tarratessa hänen olkapäähänsä. - Tulette vielä katumaan. 

- Se nähdään, Weber sanoi virnistäen. 

---

- Kriminaldirektor Wulff haluaa nähdä teidät, neiti Schulz sanoi kun Weber palasi selleiltä. 

Weber huokaisi. Hän kääntyi kannoillaan ja suuntasi kohti Wulffin uutta toimistoa, kerros ylöspäin. Mieluummin hän olisi seisonut passissa jouluaattona räntäsateessa kuin tavannut Wulffin. 

Hän soitti sähkökelloa. Vihreä väri välkähti ja sähkölukko surahti. Wulffin sihteeri painoi samantien toista sähkölukkoa, joka avasi Wulffin oven. Weber ei koputtanut, vaan astui suoraan sisään. 

Sisällä odotti epämiellyttävä yllätys. Wulff istui työpöytänsä ääressä, ja hänen pöytänsä edessä seisoi kaksi ruskeisiin univormuihin pukeutunutta miestä. Haasin kasvoille nousi pilkkaava virne. Toinen, päätä lyhyempi mutta yhtä ahavoitunut mies taisi olla Maier, Weber arvasi. 

- Rikoskomisario. Olette ilmeisesti pidättäneet kahdeksan SA-jäsentä? Heidät tulee päästää pikimmiten vapaiksi. 

- Mutta Herr kriminaldirektor, miehet ovat jääneet suoraan kiinni bensiinivarkaudesta... 

- Tiedän, mutta asia ei kuulu meille. Kyseessä on SA:n sisäinen kurinpitotoimi. 

- Herr Kriminaldirektor, ymmärrän toki, mutta mustan pörssin kauppa on vähän eri mittakaavan rikos....

- Onko teillä todisteita mustan pörssin kaupasta? 

- Saimme heidät kiinni itse teossa bensiinivarkaudesta. Uskomme että se on yksi mustan pörssin lähde....

- Onko teillä todisteita? Wulff kysyi uudelleen.

- Ei suoranaisia, mutta mihin muualle bensii...

- Teillä ei ole siis todisteita, Wulff sanoi. Hänen harmaat silmänsä välähtivät lasien takaa. Valkoiseksi harmaantunut tukka oli siististi kammattu. Kasvot olivat ilmeettömät.

- Koska teillä ei ole todisteita, niin asia siirtyy SA:n sisäiseen tutkintaan kurinpitorikkomuksena. Määrään teitä vapauttamaan vangit.

Weber tuijotti Maierin ja Haasin leveästi virnuilevia kasvoja. Saatanan riikinkukot, rikoskomisario kiroili mielessään.

- Kyllä, Herr Kriminaldirektor.

- Noniin hyvät herrat, jos suotte anteeksi, minulla olisi töitä. Jos asiaan ei ole kommentoitavaa, pyydän poistumaan.

Weber napsautti asennon, SA-miehet kumartelivat. He seurasivat Weberiä parin askeleen päässä työhuoneen ovelle.

- No, ettekö mene vapauttamaan vankeja? Maier kysyi.

- Nyt hetikö?

- Totta kai! Ettekö kuulleet Kriminaldirektorin käskyä? Vai ettekö ymmärtäneet? Haas piruili. 

Weber astui lähemmäs, lähes kiinni Maieriin ja tuijotti tätä silmiin. 

- Minä varoitan teitä... 

- Uhkailetteko? Maier kysyi maireasti hymyillen. 

- En, Weber sanoi. - Mutta voin luvata, että se joka tuon bensiinikeikan tilasi, saa pian pyrstösulkansa palamaan, Weber sähisi. 

- Siitä minä en tiedä mitään, Maier sanoi ja hymyili edelleen. - Hyvä että rikolliset saadaan kiinni ja vastuuseen. 

- Jotta te voitte vapauttaa heidät, Weber ärähti ja harppoi kohti sellejä. 

---

Raskaat ovet aukenivat, ja SA-miehet kävelivät voitokkaina ulos. Kühn kääntyi kohti Weberiä ja räkäisi syljen, joka väisti rikoskomisarion vain senttien päästä. Weber liikahti, mutta pidättäytyi. Maier ja Haas seisoivat tiellä. Kühn vielä huusi:

- Varokaas selkääs, pollari! Voi ol paha liikku öisi yksi. 

- Pitäkää miehenne aisoissa, Weber sähähti Haasille. Tämä vain virnisti herttaisesti. 

--- 

- Jopas, Fürst sanoi ja vihelsi. - Mitäs nyt? 

Weber mietti. He olivat kalan jäljillä, mutta se oli päässyt toistaiseksi karkuun. Weber tajusi, että seuraavaksi heidän tulisi varmistaa poliittinen selkäranka. 

- Me olemme jäljillä, Weber pohti ääneen. - Jos saamme saaliimme hermostumaan kunnolla, hän alkaa tehdä virheitä. 

Sitten Weberillä välähti. 

- Fürst, onko se Rote Frontin nokkava poika vielä tallessa? 

- Kyllä, miten niin? 

- Taisin keksiä suunnitelman, Weber sanoi ja virnisti. 

*