Aseveli

 Kävelen 

Muistojen kujia

Aikoja 

Kauan sitten haihtuneita

Kuvia 

Ajan kuluttamia

Taotaan 

Vaikeuksien alla

Ketjut

Verta vahvemmat

Ajan virta 

Kohinassa 

Sanojen kaukaisuus

Valoja vahvempi 

On ystävyys.

*

Kaatuneen malja

 Keväinen aamu tuntui hieman kolealta. Kosteus oli tiivistynyt pinnoille ja lehtiin. Kersantti Alanen nousi ylös kosteasta makuupussistaan ja suuntasi hoiperrellen tyhjentämään rakkoaan. Toimituksen jälkeen hän vilkaisi kelloaan: 0407.

Käytyään potkimassa korpraali Salmisen hereille, Alanen pesi hampaansa. Linnut lauloivat, koivut ja ruoho tuoksuivat. Jossain kaukana jylisi.

Aivan kuin sotaa ei olisi ollutkaan.

He  keittelivät trangiassa kuumaa vettä ja söivät kuivamuonia sissipakkauksesta. Pikakahvin voimalla Alanen harppoi komentopaikalle kuulemaan päivän epistolaa. Evakuointivaunun johtana hän kuului suoraan komppanianvääpelin alaisuuteen.

Komppanianvääpeli, jo lähemmäs kuusikymppinen, kalju ja yrmy yliluutnantti murahti huomenet. Alanen ja yliluutnantti Pora eivät tulleet kovin hyvin juttuun. Alasesta tuntui, että Pora rakasti huomauttaa pikkuasioista ja etsimällä etsi virheitä voidakseen vittuilla niistä. Kuitenkin mies itse oli varsinainen häseltäjä, eikä paineensietokyky ollut ihan sitä luokkaa mitä kapiaiselta olisi voinut luulla löytyvän. Pora oli toiminut koko uransa RUK:n kouluttajana.


"Noni. Aletaas. Annan käskyn" Pora totesi ja odotti, jotta Alanen saisi kaivettua muistiinpanovälineet esiin.

"Tilanne: vihollinen on iskenyt Pataljoona 72:n asemiin raskaalla tykistöllä, siellä on paljon haavoittuneita, jotka pitää saada evakuoitua. Meidän pataljoonamme on käsketty avustaa evakuoinnissa. Vihollisella on aktiivista lennokkitiedustelua alueella.

Tehtävä: otatte komentoonne pataljoonan kaksi muuta evakuointivaunua ja lähdette reittiä Y23-U43-I67-K07 evakuointipisteelle, johon on järjestetty opastus risteyksestä K07. Viette heidät prikaatin joukkosidontapaikalle reittiä K07-L18-L5-J45. Risteyksestä J45 on taas järjestetty opastus. Ette luultavasti saa kerralla kaikkia, vaatii useamman ajon. Lähtövalmius on oltava klo 0600.

Tankkauspiste on L18 kääntyessä suuntaan L20, sielläkin lienee opastus.

Kysyttävää?"

Alanen kertasi nopeasti käskyn. "Onko kenties muiden komppanioiden evakuointivaunuja informoitu tehtävästä?"

"Ovat, tietysti!" Pora tiuskaisi. "Ne oottaa teitä Y23:ssa. Kunhan saatte itsenne sinne paikalle."

"Niin. Aivan."

Alanen poistui huoltojoukkueen keittiökatoksen kautta ja nappasi mukaansa pikkupurtavaa. Päivästä voisi tulla pitkä.

---

Kellon ollessa suunnilleen kuuden aikoihin, 3. komppanian vaunu ajoi paikalle. Alanen oli ajattanut vaununsa ilmasuojaan. 2. komppanian vaunu oli tullut puolisen tuntia sitten. Kolmosta saatiin odotella. He sopivat käytettävät radiotaajuudet ja Alasen käsimerkistä kolonna lähti liikkeelle.

Pataljoona 72 ei sanonut Alasella sinänsä mitään, mutta hän päätteli sen olevan yksi monista paikallispuolustuspataljoonista. Ilmeisesti se oli suojaamassa pohjoista sivustaa. Mitä lähemmäs etulinjaa he tulivat, sitä enemmän tienvarsilla näkyi tuhottua kalustoa, kraattereita, palanutta metsää. Ajoittain oli työkomennuskuntia, jotka yrittivät pitää tiet kunnossa.

Lähestyessään risteystä puska liikahti tien varressa. Melkein kokonaan oksiin naamioitunut sotilas raahusti vaunun viereen. Alanen karjui käskynsä moottorin höplötystä vasten. Parrasta reserviläiseksi tunnistettava sotilas viittoi kädellään oikealle. Nyt vasta Alanen huomasi, että sieltä mistä sotilas oli tullut oli naamioitu potero jonka reunalla toinen piti heitä kessillä piikillä.

Nämä eivät pelleilleet.

Sidontapaikalla heidät ohjattiin valmiiksi ilmasuojiin. Alanen ja muut vaununjohtajat hyppivät ulos. Koneet pidettiin käynnissä.

Matkaa oli satakunta metriä lääkintäteltoille. Polun varressa oli mustilla roskasäkeillä peitettyjä ja havuilla naamioituja rivejä.

Alanen nielaisi. Ei siihen koskaan tottunut.

Silmälasipäinen, hontelo ja kiharatukkainen lääkintäupseeri otti heidät vastaan.

"Kranaatinheitinjoukkue sai pahimman iskun, meni melkein koko joukkue kerralla. Matkaa on sen verta että pakko aloittaa helpommista, muuten niistä tulee punaisia ennen kuin ehditte muiden kanssa perille. Punaisia on paljon, mutta pitää priorisoida."

Pitkä, kalju yliluutnantti hoiperteli vastaan. Hänellä oli pää siteissä, samoin toisen käsi.

"En mä tarvii evakuointia, pysyn hengissä, viekää nuo muut eka!" hän jylisi.

"Meidän täytyy..."

"Paskat, viekää muut eka, mä voin tulla viimesenä! En jätä jätkiä tähän!"

Lääkintäupseeri puri huultaan mutta antoi periksi.

Jääkärijoukkueetkin olivat ottaneet osumaa, mutta pahiten oli osunut krh:on.

Lääkintämiehet kantoivat ja avustivat haavoittuneita vaunuja kohti. Piti toimia nopeasti, ettei vaunujen läsnäolo paljastaisi paikkaa eikä haavoittuneiden tila kävisi kriittiseksi.

Ollessaan lähdössä Alanen huomasi pitkän upseerin kumartuvan erään punalaputetun, maassa makaavan haavoittuneen viereen.

"Veijanen, mikä olo?"

Alanen pysähtyi ja katsoi tarkemmin.

Haavoittuneen lonkka oli kääritty kokonaan harsoon. Hänen päänsä silmiä myöten oli myös harsotettu, kuten myös  kädet ja käsivarret. Suupielestä oli valunut verta, joka oli kuivunut mustiksi kokkareiksi.

Hänen päälleen oli levitetty repalainen asepuku, jonka rinnassa oli yksi väkänen ja osittain repeytynyt nimikyltti.

Alanen tunnisti. Veijanen oli hänen ja Salmisen yhteinen armeijakaveri. Vaikkei miestä enää ollutkaan tunnistaa.

Suu avautui, mutta sieltä pääsi vain kähinää.

"Ei tartte puhua jos et pysty" yliluutnantti sanoi ja taputti  varovasti ainoaa ehjää kohtaa kädestä. "Kohta pääset hoitoon."

Alasen päässä kohisi. Hän nieli mutta suu oli kuiva.

"Mennäänkö?" Alanen kuuli takaansa tiukalla, heleällä äänellä. Nuori naisalikersantti seisoi hänen edessään ja vaikutti olevan täysin irti tästä maailmasta.

"Ah, joo, mmm, joo, niin, aivan. Mennään."

"Mä tuun teiän mukaan kattoon tilannetta."

Alanen nyökkäsi ja harppoi vaunulle.

He lähtivät saman tien ajamaan kohti prikaatin jiiäspeetä.

Alasella oli nyt henkilökohtainenkin syy kiirehtiä.

---
Pora oli ollut oikeassa. Parikaan keikkaa ei riittäisi. Alanen ohjasi vaunuletkan parasta mahdollista vauhtia pitkin teitä. Jiiäspeellä asiat sujuivat vauhdikkaasti. Toisellakin kerralla lastattiin keskivaikeasti haavoittuneita, sillä heitä oli eniten. Lievästi haavoittuneet oli lähetetty jo takaisin linjaan. Pitkä yliluutnantti järjesti taas näytöksen vaatien, että punalappuiset vietäisiin seuraavaksi. Mutta tähän lääkintäupseeri ei taipunut.

Palatessaan viimeiselle kierrokselle Alanen huomasi, että puolet punalappsuisista oli viety pois. Mustien säkkien rivi oli saanut toisen.

Yliluutnantti oli hiljentynyt. Hän nilkutti vaunua kohti.

"Anteeksi", Alanen kysyi. "Missä Veijanen?"

Yliluutnantti kääntyi. Hän nyökkäsi kohti mustien säkkien riviä. Sen jälkeen hän käveli vaunulle.

Alanen nielaisi.

---
Tankattuaan ja pestyään vaunut - veri ja muut kehon eritteet loivat sinne helposti kalman hajun - Alanen ja Salminen palasivat takaisin komppaniaansa.

Komentopaikalla kapteeni Nirri otti Alasen vastaan.

"Teitte hyvää työtä. Johditte evakuointijoukkuetta tehokkaasti. Asento! Ylennän teidät tällä päivämäärällä ylikersantiksi. Onneksi olkoon! Ja koska vaunussa kukaan ei ole toista parempi, niin ylennän korpraali Salmisen alikersantiksi. Lepo! Toimittakaa Salmiselle lisäraudat. Saatte myös ylimääräisen kuntoisuusloman. Voitte poistua."

Salminen ilostui toisista natsoista. Hän nosti teekuppia ja toivotti pitkää ikää. Alanen punnitsi mitä kertoisi. Hän kuitenkin päätti olla rehellinen.

Salmisen iloinen tuuli vaihtui epäuskoon, sitten suruun.

He nostivat yhdessä kaatuneen maljan.

*

Tuonelan marssi

 Syksyinen pimeys

Aamun koissa

Sateinen sää 

Helmeilee lasin pinnalla

Olen kävellyt 

Pelottaville poluille

Olen kävellyt 

Pimeyden luokse

Kuolemanenkelien siipien rahina

Kun ne ympärilläni kiertelevät

Kantakaa, jalkani

Pidelkää, vapisevat käteni 

Älä katso tuonenenkeliä silmiin 

Se jäätää katseellaan

Maa upottaa

Kuulen kuiskinnan

Valkoisten käytävien kaiun 

Naurujen äänen ruoskinnan

Yksinäisyyden loputtoman hiljaisuuden

Kuulen huutojen kakofonian

Käskyjen kajahdukset

Tunnen

Pakkasten raatelemien käsieni tuskan

Siellä missä pojista miehiä tehdään 

Murretaan selkäranka

Heikot tapetaan

Narsistien mielihyvän takia

Tumma hahmo seisoo edessäni 

Luulin jo päässeeni pois

Mutta kuolema seuraa minua

Luulin jo päässeeni

Pois jäisten laaksojen kylmyydestä

Mutta rakkaus sokaisee

Tie helvettiin

On kivetty hyvillä aikomuksilla. 

*

Kiiltävien nauhojen valtakunta

 Kiiltävien nauhojen valtakunnassa

Onnenpyörän aika

Ruletti pyörii 

Vaan kelle osuu arpa?

Vanhan jäniksen katseessa

Tiedon tuska

Äänessä

Katkeruuden kalkki

Kahlehdittu kateus

Pahin kaikista

Menneisyys

Lasikatollaan kasvun tukahduttaa

Viha ketunpojan lailla jyrsii

Tuijotan suolammen pintaa

Nähdäkseni oman peilikuvani

*

Palava rauha II

Korppi tuijotti näkyä peilistä. Aavikkounivormu oli tuttu, mutta rinnassa kimaltava ruusuke ei. Herra ja upseerismies, Korppi tuumi hämmentyneenä. Se oli hyvin outoa ainaiselle aliupseerille. Huomenillalla odotti lento Kabuliin.

Olikin ehtinyt kulua jo aikaa viimeisimmistä rotaatiosta A-staniin. Korppi oli hakenut ja omaksi yllätyksekseen päässyt henkilötiedustelu-linjalle. Muutaman viikon kalvosulkeiset ja tilanneharjoitukset Niinisalossa sekä Santahaminassa olivat takana. Todisteena olivat HUMINT-pätevyys ja RT-ylennys. Rauhanturvatehtävät olivat itsessään kiinnostavia, mutta ainainen ryhmänjohtajana - lapsenvahtina - oleminen kyllästytti. Jotain muutakin kuin rynkyn kanssa vuoristossa juoksentelua tai check pointilla itsensä grillaamista.

Jännitti. Pakko se oli myöntää. Kaikki oli toisaalta tuttua, mutta toisaalta taas erilaista. Vastuullisempaa ja samalla yksinäisempää. Sellaisen käsityksen hän oli saanut vuosien ja koulutuksen myötä HUMINT-touhusta. Ehkä siihen oppisi.

- Huomenna Kabuliin ja viikolla basaariin, Korppi riimeili sihauttaessaan lähtötölkin auki.

---

- Tere! Sä taidatkin olla meidän uus HUMINT-tyyppi? huudahti reippaasti kohti harppova aavikkopukuinen. Korppi availi vielä korviaan ja yritti välttää joka paikkaan tunkeutuvan pölyn syömistä. Lähempänä mies ojensi kätensä ja antoi jämerän puristuksen. Jäntevä, paljas käsivarsi oli paahtunut tummaksi. Samoin raybanien peittämät kasvot. Rinnassa oli kaksi tummaa ruusuketta ja rinnassa hapsotti "Miettinen". Korpin tunnistaminen ei ollut vaikeaa -paitsi, että hän oli ainoa sotilasasuinen, hän loisti valkoisena kuin juuri maahan satanut hiutale.

Miehet kävelivät lentoaseman ulkopuolella odottavan RG32:n luokse. Sen raskaan kookoon takana seisoi kasvonsa huivilla peittänyt jääkäri. Kabulilaiset selvästi arastelivat suomalaisia; mikä toisaalta ei ollut mikään ihme, sodan jatkuttua jo lähes parikymmentä vuotta, asukkaat olivat hyvinkin oppineet, että aseistetut ulkomaalaiset toivat ongelmia. Suoria tai epäsuoria.

Autoa ajava kersantti painoi syöttöpolkimen lattiaan heti kun raskaat panssariovet kolahtivat kiinni. Hiekanvärinen jättiläinen huojahteli rämisevien toyotacorollien ja moottoripyörien muodostamassa hallitussa kaaoksessa. Hesco-muurien suojaaman tukikohdan ulkopuolella oli kahden afgaanisotilaan vartioima tarkastuspiste. ANA:n sotilaiden ulkoasu oli sekoitus länsimaista kevlar-kypärää ja halvalla kopioitua BDU-aavikkopukua. Rinnalla roikkuivat kuluneenoloiset Kalashnikovit. Hauraan afganistanilaisen demokratian ja rauhan turvaajat.

Ja paskat, Korppi tiesi. Kun viimeinen länsimaalainen maihinnousukenkä irtoaisi maankamaralta, koko maa luisuisi sisällissotaan ja kaaokseen. Itsensä avustusrahoilla lihottaneet poliitikot ja sotaherrat poistuisivat maasta ja jättäisivät köyhän kansan kärsimään. Elleivät sitten liittoutuisi talebanin kanssa. Valta ja raha ovat kummallisia asioita, Korppi mietti. Ne hengasivat usein yhdessä ja tavallisella tallaajalla oli kumpaakin niin kovin vähän.

Miettinen johdatti iippokassiaan raahaavaa Korppia kohti yhtä hiekkaväreillä maalattua konttia. Ilmastointilaitteiden metallinen hurina kaikui aiempiin rotaatioihin verrattuna huomattavasti tyhjemmällä pihalla.

- Mä esittelen sut meidän chiefille, Barstadtille, Miettinen sanoi. - Se johtaa tätä rosvopataljoonaa.

Komentokontissa oli ahdasta, mutta selvästi viileämpää kuin ulkona. Jenkkisiilinen, vaaleatukkainen viikinki nousi tuolista, joka narahti helpotuksesta. Vakavailmeinen ja huolten rypistämä nelikymppinen majuri huokui auktoriteettia pelkällä olemuksellaan. Kädenpuristus meinasi rusentaa käden, eikä Korppi ollut mikään hento mies.

- This is our new HUMINT guy, O-1 Korppi from Finland, Miettinen esitteli.

- Welcome. Lieutenant Miettinen will brief about the situation here. I heard you aren't a greenie. That's good, because this shithole is about to explode.

Korppi ei ollut varma, oliko majuri vitsaillut. Hän ei tosin vaikuttanut mieheltä, joka heittää läpändeerusta ihan hevillä.

Viikinki-majurin jatkaessa töitään Miettinen vei Korpin majoitustilan kautta messiin. Tyhjillään olevassa ruokalassa luutnantti marssi suoraan jääkaapille ja nosti sieltä pari jääkylmää colaa. Niiden kanssa hän istuutui tiedustelumiestä vastapäätä.

- Noni! Mites haluat tehdä, kyseletkö vai alanko pitämään monologia?

- Mä en oikeen tiedä mitä näin kylmiltään kysyä, Korppi vastasi. -Asiat on vähä muuttuneet mun ajoista.

- Ok, mennään siis monologilla. Kuten Barstadt äsken sano, tää paskaläjä on osumassa tuulettimeen. Tarkkaa päivää ei tiedetä, mutta amerikkalaiset on lähtemässä parin tulevan kuukauden aikana. Kaikki. Ja meidän nilkit seuraa perästä, Miettinen sanoi virnuillen.

Huumorimiehiä, mietti Korppi. Häntä tosin alkoi ärsyttää jatkuvien nokkeluuksien viljely, kesken vakavan asian.

- Se ei ole mitään uutta. Uutisissa siitä mainittiin jo joku aika sitte.

- Kato, vielä joku jaksaa iha uutisissa saakka mainita. Mutta siis, tilanne on se, että ANA hallitsee vain Kabulin ympäristöä täysin. Muu maa on jo käytännössä menetetty. Meidän tehtävä on suojata täällä olevia avustustyöntekijöitä. Vielä puoli vuotta sitten saatto ajaa Hiluxilla Helmandiin ja pysyä ehjänä - tätä nykyä siitä hyvästä saisi ykspuoleisen taivasmatkan. Punasen Ristin porukkakin on joutunu rajottamaan liikettään, ku meidän oli pakkoa sanoo että ei voida vastata niide turvallisuudesta syrjäkylillä.

- Entäs sitte ku me lähetään?

Miettinen kohautti olkiaan. - Sitte joutuvat pärjäämään omillaan. Ei haluttaisi olla niiden saappaissa. Varsinkaan naisten. Taleban ei ole oikein herrasmiesten maineessa.

- Mitä yksiköitä täällä vielä on?

- Kirkuvat kotkat eli sata-ykkösen laskuvarjojääkäreitä on pataljoonan verran. Miinaraivurit norskeilta, PR-yksikkö jenkeiltä. Liittouman operatiivinen päämaja, siellä on jenkkejä sekä brittejä. Sitte on tää meidän pataljoona, vähä kaikkea sekalaista. Pääasiassa koulutetaan ANA:n porukkaa, suojataan avustustyötekijöitä ja tehdään henkilötiedustelua. Sillisalaattia kaikilla mausteilla. Ainiin, siitä puheenollen, fransmannit huolehtii muonituksesta. Be aware.

- Onko ollut jotain probleemaa?

- Jos unohdetaan sota? Nää afgaanit eivät oikein diganneet luutnatti Peltosesta. Sitä vähä kyrpi ku joutui jättämään koulutushommat.

- Mikäs siinä niin ongelmia aiheutti?

- Hanna kun sattuu olemaan naaraspuolinen ihmislajin edustaja. Vaikka sillä onkin isommat ballsit ku monella faitterilla.

- Jaaha, Korppi tyytyi toteamaan.

- Hanna on sitte joutunu hoitamaan tuota tiedustelupuolta, vaikkei sillä oo mitään koulutusta. Siks mä aattelinki naittaa teiät pariksi, Miettinen sanoi ilkikurisesti. - Hanna voi opastaa sut paremmin henkiseen maastoon.*

(* Amerikkalainen käsite, jossa fyysisen maaston lisäksi on olemassa väestön suhtautumisen muodostama henkinen maasto, jonka voi voittaa tai menettää.)

- Ookoo, Korppi sanoi. Häntä harmitti. Ei hän tarvinnut mitään lapsenvahtia!

- Ne tulee iltapäivällä partiosta. Tee sillä aikaa olos kotosaksi. Huomenna alkaa sitte oikeet duunit. Ne jaetaan kaheksan aikaan iltabriiffauksessa.

- Entä miten käytännön jutut täällä basessa?

- Tää on messi, kuten huomaat. Paskalaarit ja kusiputki poltetaan kerran, pari viikossa. Sen pitäs olla fransmannien homma mut yleensä me tehään se. Pesukontit on tuolla vähä sivummalla. Punkkas jo näitkin. Sidontapaikka on se kontti, jonka eessä seisoo lanssi. Ja ja... Työpöytäs on Peltosen kanssa samassa kontissa. Aattelin, että se vähä helpottaa kommunikointia.

- Eiköhän tällä pärjää kasiin asti, Korppi totesi ja veti viimeisen sivun lämminnyttä kasvisuutetta.

- Ainiin, väijy hoidetaan norskien kanssa vuoroviikoin. Skandinaavista solidaarisuutta, Miettinen heitti ennen kuin astui ulos ovesta.

Mitähän tästäkin tulee, Korppi pohti.

---

- Terse! Sä taiat olla se uus? pölyinen ja hikinen Hanna Peltonen tervehti myöhäisiltapäivällä tullessaan työ"huoneeseen". Hänellä oli päässään keltaiset ampujalasit ja kaulassaan shemagh. Lyhyet hiukset ja leveät hartiat korostivat poikamaista olemusta.

- Moro, Korppi tervehti lyhyesti.

- Onko Miettinen jo briiffannut sut tähän situun?

- Kyllähän tuo läppää heitti aamulla.

Saatuaan tavaransa laskettua käsistään Peltonen tuli Korpin luokse käsi ojossa.

- Tehhään tää ihan virallisesti - Peltosen Hanna, hän sanoi reippaasti.

- Sami Korppi, vänrikki sanoi. Hän ei noussut eikä katsonut yliluutnanttia.

Peltonen jäi seisomaan hetkeksi, avasi suunsa mutta sulki sen ja poistui sanaakaan sanomatta.

---

Korppi tuijotti ruskean eri sävyjä huokuvaa maisemaa. RG huojahteli eteenpäin "valtatiellä", joka oli pikemminkin renkaiden uurtama ura maastossa. Tutuksi tullut kersantti Mäkinen oli taas ratin ääressä. Takana istuivat Peltonen sekä jääkäri Laven. Jääkäri Maasilta seisoi raskaan kookoon varressa.

Vastaan tuli ajoittain täyteen lastattuja toyotahiluxeja sekä pieniä avolavakuormureita. Parhaimmillaan autoissa roikkui miten kuten jostain kiinni pidellen liki 30 ihmistä. Olisi siinä suomalaisilla katsastusmiehillä kauhistelemista, Korppi tuumi. Monia autoja oli paikkailtu sieltä sun täältä, usein eri värisillä purkuosilla. Osassa näkyi selviä luodinreikiä. Ylikansoitus oli niin tavallista, että epäilystä herättivät täysin yksinään

ajelevat autot, varsinkin sellaiset, jotka eivät kaahanneet kuin hullut. Lavenin puolituumainen heilahti sellaisten autojen kohdalla ja kokenut faitteri piti ne piikillä, kunnes ne olivat takana ajavan RG:n vastuualueella. Yksinäisillä liittouman autoilla ei ollut asiaa pääkaupungin ulkopuolisille teille. Ne olivat aivan liian haavoittuvia väijytyksille.

Viikkoja oli jo kulunut rutiinitehtävien hoidossa. Väärällä jalalla alkanut työsuhde yliluutnantti Peltosen kanssa ei ollut ainakaan parantunut. Korppia otti päähän moni asia: ensinnäkin, hän ei pitänyt siitä, että nainen oli hänen esimiehensä, vaikkei tällä ollut edes tiedustelukoulutusta. Toiseksi häntä suoraan sanottuna kadehdutti 27-vuotiaan faitterin menestys; hän oli ehkä nuorimpia yliluutnantteja PV:ssa, siinä missä Korppi tiesi joutuvansa luovuttamaan ainokaisen natsansa rotaation päätyttyä. Tosin Korpin oli myönnettävä, että naisesta oli ollut myös apua: hänen avullaan saatettiin jututtaa afgaaninaisia paljon helpommin. Siinä auttoi myös toinen tulkki, Maria. Hän sekä Abdullah olivat takana ajavassa ajoneuvossa yhdessä norjalaisten kanssa.

Tämän kertainen tehtävä oli jututtaa erään pienen kylän vanhimpia. Kylä sijaitsi vain 20 kilometrin päässä Kabulista. Amerikkalaiset tiedustelulennokit olivat havainneet epätavallisen vilkasta liikehdintää yöaikaan. Liittouma epäili talebanin soluttautumisyrityksiä. Ne seurasivat yleensä samaa kaavaa: ensimmäisessä vaiheessa "lähettiläät" livahtivat kyliin ja tunnustelivat, suostuttelivat, lahjoivat sekä kiristivät kyläpäälliköitä ja suvun vanhimpia. Ajoittain lähettiläät myös salamurhasivat hallituksen kannattajiksi epäilemiään. Toisessa vaiheessa talebanin edustajat saarnasivat jo avoimemmin pyhää sotaansa epäsuosittua Kabulin hallintoa ja ulkomaalaisia valloittajia kohtaan.

Korppi epäili, että kyseessä oli väärä hälytys. Mitä huonommin ja kauemmin sota oli kestänyt, sitä vainoharhaisemmaksi amerikkalaiset olivat käyneet. Tuntui uskomattomalta, että taleban olisi niin uhkarohkea, että pyrkisi saamaan sillanpääaseman suoraan liittouman nenän alta. Toisaalta, mitä enemmän Korppi oli tavannut paikallisia virkamiehiä, sitä enemmän hänelle tuli tunne uppoavasta laivasta. Leveiden hymyjen takana löytyi pälyileviä, pelokkaita katseita. Alemmat tason virkailijat, joilla ei ollut ylempiensä tavoin varallisuutta, tunsivat olevansa välikädessä. Kabulin hallinto eikä myöskään taleban tarjonnut hyviä vaihtoehtoja. Ylipäänsä pääkaupungissa aisti maailmanlopun tunnelman. Aina kun uutiset kertoivat talebanin vallanneen uuden kylän ja provinssin, virastojen luona leijui palavan paperin tuoksu ja kaupungin lentokenttä täyttyi ykkösluokan matkustajista.

Korpin keskittymistä häiritsi eräs episodi pari iltaa sitten. He silloin olivat palanneet yhdeltä avustustyöntekijöiden suojauskeikalta. Korppi piti niistä, hänestä oli hienoa nähdä ihmisten iloitsevan niinkin yksinkertaisista asioista kuin uusista vaatteista sekä ruokapaketeista. Varsinkin lasten vilpitön ilo avustustyöntekijöiden jakamista makeisista lämmitti mieltä. Kuitenkin Korpin hyvä mieli oli saanut kolauksen baseen tullessa. Peltonen oli tapansa mukaan häipynyt työkontista sanaakaan sanomatta. Hän palasi sinne vasta illalla, kun Korppi oli lähtenyt messiin iltapalalle. Tällä kertaa Korppi oli kuitenkin lähtenyt tavallista aikaisemmin pystyäkseen näkemään uutiset messin televisiosta. Ollessaan nukkumakonttien kohdalla hän kuuli auki olevasta ikkunasta osan keskustelusta.

- Mä en kestä enää sitä saatanan jätkää! Peltonen huudahti vihaisena.

- Mitäs se nyt on? Miettisen rauhoitteleva ääni kuului hädin tuskin.

- Arvaa! Se kohtelee kui mua ei oliskaan. Nääksä miten se kattoo mua?! Kui paskaa kengänpohjassa! Ja kun puhuu, se on pelkkää vittuilua.

- Ei se musta oo kovin paha...

- Sä et ookaan sen työpari! Arvaa huvikseks haluttaako sen kanssa tehä töitä? Jumalauta, täsä ollaa aikuisia ihmisiä mut jätkä käyttäytyy kui keskenkasvuine jonne!

- Jos sä haluat, niin mä voin siirtää sut johonkin muuhun jobiin...

- Ai munko täytyy lähteä ku toinen on sovinistinen paskiainen?

- Emmä sitä tarkottanu.

- Etpä vissiin. Haluttais tehä valitus chieffille. Mut mitä sitä turhaa. Vittu.

- Jos sovitaa, et mä otan sen tarkkailuun? Josse jatkaa vittuilua niin tuu sanoon nii mä puhun sille.

Enempää Korppi ei ollut viitsinyt jäädä salakuuntelemaan. Ensin hän oli ollut hämillään, sitten oli tullut viha. Jumalauta jos ämmällä ei ole munaa tulla valittamaan hänelle suoraan vaan piti puhua selän takana! Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeammaksi hänen olonsa tuli. Tässä oli monta muutakin asiaa rasittamassa hermoja. Hän mietti, millaista olisi itse olla esimiehenä tyypille, joka ei muuta kuin halveksi. Korppi totesi, että sellaisessa tilanteessa hänen pinnansa ei olisi luultavasti kestänyt kahta päivääkään, vaan hän olisi vienyt tyypin korjaamohallien taakse pienelle ojennukselle.

Tapauksen jälkeen Korpilla ei ollut kuitenkaan ollut aikaa jutella asiasta. Häntä hävetti. Sekin esti asian puheeksi ottamisen. Sinä iltana oli kulunut pari ylimääräistä Heinäkenkää messissä.

---

Korppi vilkaisi kelloaan. Se näytti viittä vaille kolmea. Tapaaminen oli ollut pitkä, mutta tulokseton. Kyläläiset arkailivat tulijoita. Kaiken lisäksi oikean silmänsä menettänyt kylänvanhin oli kertonut poikansa kuolleen kymmenen vuotta sitten amerikkalaisen Apachen ohjukseen tämän tullessa iltamyöhään Kabulista markkinoilta. Amerikkalaiset olivat luulleet häntä terroristiksi.

Parikymmentä vuotta kestänyt sota oli tuottanut tuhansia samanlaisia tarinoita. Aina löytyi joku, joka oli menettänyt perheenjäsenensä, ystävänsä tai sukulaisensa liittouman vuoksi. Yleensä kyseessä oli "oheisvahinko", kun liittouma oli tulitaistelussa talebanin kanssa tai sitten yksinkertainen erehdys, väärä tunnistus.

Norjalaisten auto ajoi edellä. Turvaohjeiden vastaisesti he joutuivat palaamaan samaa reittiä, koska kylään ei johtanut mitään muuta tietä. Ainakaan sellaista, joka olisi ollut kuljettavissa neljä ja puoli tonnia painavalla RG32:lla.

Saattue läheni Kabulin ensimmäisiä taloja. Jännitys alkoi lieventyä.

Etummainen ajoneuvo peittyi savuun ja pölyyn. Paineaalto heitti hiekkaa heidänkin päälleen. Norjalaisten auto jäi vinoon. Sen vasen takarengas oli poissa, ainoastaan tummunut tukivarsi sojotti yksinään. Mäkinen oli lyönyt jarrupolkimen pohjaan. Sekunnit olivat vuosia. He katselivat ihmeissään näkyä.

Vasta toinen räjähdys ihan heidän edessään havahdutti toimintaan.

- Eagle-1, Eagle-1, here is Fox-2. We hit IED, I repeat, we hit IED. Our location is... Peltonen luetteli radioon.

- Ooksä kunnossa?! Korppi huusi Mäkiselle. Tämä nyökättyä hän toisti kysymyksensä Lavenille.

- Kato onks Maasilta ok, Korppi komensi. Konekivääriampuja oli kaikista suojattomin räjähdyksessä lentävältä tavaralta.

- Fox-2, Eagle-1. Do you see any hostiles, I repeat, do you see any hostiles?

Hetken kammottavan hiljaisuuden jälkeen konekiväärin takana seisonut Maasiltakin oli näyttänyt elonmerkkejä. Hän selitti sisäpuhelimeen, että täräys oli irrottanut sisäpuhelimen liittimen.

- Eagle-1, Fox-2, no hostiles in sight.

- Fox-2, what is the situation with Fox-1?

Norjalaisten vastaus saatiin toisella kanavalla pian.

- Fox-2, Fox-1. Everything is okey. No casualties.

- Fox-2, Eagle-1. Do not dismount, I repeat, do not dismount. We send EVAC.

- Eagle-1, Fox-2. Roger that.

Uusien ohjeiden mukaan tienvarsipommin jälkeen ei saanut jalkautua, vaan piti pysyä ajoneuvossa. Vaikka monet suomalaiset eivät pitäneet ohjeistuksesta - paikallaan olevassa ajoneuvossa kököttäminen tuntui maalitauluna olemiselta - se oli vähentänyt tappioita. Uudet miinasuojatut ja panssaroidut ajoneuvot olivat turvallisempia kuin ulkona käsiasetulessa säntäily, myös mahdollisten uusien, piilotettujen IED:n takia. Talebaneilla oli harvoin käytössään tarpeeksi järeää kalustoa pommien lisäksi tuhoamaan liittouman ajoneuvoja. Korpille entisenä panssarisotilaana ajoneuvossa olo tulen alla ei ollut mikään uusi asia; jalkaväkipuolen tovereille se tuntui kalana kuivalla maalla olemiselta.

Diesel-moottori ronklottaen rauhanturvaajat istuivat ilmastoiduissa autoissaan odottaessaan evakuointisaattuetta. Evakuointi oli varsin mittava operaatio. Ensin amerikkalaiset lähettäisivät taivaalle lennokin valvomaan aluetta. Tämän jälkeen taivaalle nousisivat Apachet. Sitten joukkueellinen laskuvarjojääkäreitä ajaisi Strykereillä paikalle ja toisi mukanaan lavetin, johon vaurioituneet ajoneuvot nostettaisiin, samoin kuin lanssin, jos oli haavoittuneita. Amerikkalaiset dominoivat EVAC-operaatioita, koska he olivat ainoita, joilla oli tarpeeksi raskasta evakuointikalustoa, eivätkä he luottaneet eurooppalaisten liittolaistensa suojauskykyyn.

Jos tilanteesta jotain positiivista haki, ainakin EVAC-tyypit olivat saaneet paljon harjoitusta. Ensimmäisten Strykereiden ilmestymisestä siihen, että vaurioitunut RG32 oli lavetin päällä, kului alle tunti. Tukikohdassa lääkintähenkilöstö kävi heidät kaikki läpi aivotärähdysten ja shokin varalta. Vaikka isku ei ollutkaan vaatinut uhreja - onneksi - sen taloudellinen ja poliittinen hinta oli kova. Rahaa paloi suojausoperaatioon sekä vaurioituneen ajoneuvon korjaamiseen. Osat täytyi lennättää paikalle Suomesta tai sitten suoraan valmistajalta. Poliittinen hinta taas näkyisi kotimaassa mutta myös Kabulissa. Taleban oli näyttänyt asukkaille, että se ei pelännyt iskeä suoraan liittouman joukkoihin näiden vahvimmassa tukikohdassa, pääkaupungissa. Jossain virastossa roihuaisi taas paperikokko.

---

Uutisissa puhuttiin saattueen, jossa mukana oli ollut myös suomalaisia, ajaneen tienvarsipommiin Kabulissa. Korppia ei koskaan lakannut hämmästyttämästä se, miten tieto muuttui, kun se kulki virkaportaassa eteenpäin, varsinkin uutisiin saakka. Jutussa haastateltiin puhelimessa puolustusvoimien ulkomaanasioiden päällikköä, sitten lyhyesti luutnantti Miettistä.

- Onnittelut, sä pääsit telkkaan, Korppi huikkasi Heineken-pullon ylle kumartuneelle Miettiselle.

- Tänks! Seuraavaks eduskuntaan! Miettinen nauroi ja nosti maljan itselleen.

Tukikohdan suomalaiset olivat änkeytyneet ahtaaksi käyneeseen messiin. Myös yliluutnantti Peltonen istui tuijottaen ruutua.

Korppi keräsi rohkeutensa ja kröhäytti kurkkuaan.

- Peltonen, jutellaaks vähä tuolla sivummalla?

Yliluutnantti vilkaisi Miettistä ja nyökkäsi sitten. Miettinen seurasi kaksikkoa katseellaan ja puntaroi, pitäisiköhän hänen lähteä mukaan. Lopulta hän päätti antaa olla.

Ulkona pimeä oli jo peittänyt Kabulin. Jossain lännessä näkyi ohut punainen viiva, joka pian katoaisi kokonaan. Peltonen seisoi kädet puuskassa, suu tiukkana viivana.

- Krhm. Tuota. Hyvin toimittu sillo tossa päivemmällä.

- Kiitos, Peltonen totesi lyhyesti. Hän seisoi edelleen odottavana.

- Olis mulla muutaki asiaa. Mä, krhm, tota, haluisin pyytää anteeks...

- Sitä, että oot kusipää mulkku? Peltonen laukoi.

Korppi hämmentyi. - Nii, kai. Tai siis sitä just.

- Mikä siinä on nii vitun ongelmallista, ettei voi käyttäytyy asiallisesti?

- Emmä tiiä. Tai siis... mua vitutti sillo se, että Miettine laitto sut mun pomoks. Musta tuntu et sä oot niinku lapsenvahti mulle. Mä sentää oon ollu näissä hommissa jo muutaman vuoden. Emmä oo mikää hiutale.

- Luulekssä, et se antaa sulle oikeuden olla täys mulkku mua kohtaa?

- Ei. Ei.

- Vittu, tääl on muutenki perse korvissa ku kaikki on menossa päin vittua. Siihe ei tarvi mitää kiukuttelevaa faitteria vittuilemaan. Ymmärräks sä?

Korppi tyyntyi murahtelemaan ja nyökkäilemään. Hän tuijotti maata ja potki hiekkaa.

- Emmä sano et sun täytys tykätä musta. Se on yks vitun hailee mulle. Kuha oisit ees asialline. Onks selvä?

Korppi nyökkäsi. Sen saattoi juuri ja juuri nähdä pimeässä.

- Jos sovitaa nii, et unohdetaa menneet ja ollaa tästä lähin asiallisia. Sopiiko? Peltonen sanoi ja ojensi kätensä.

- Sovitaa niin. Anteeks vielä. Sussa on sotilasainesta. Oikeesti. Se näky tänää. Mä oon nähny monenlaista hiipparii tähän mennessä.

- Saaks mä olla rehelline? Sä oot sovinisti. Kute mä sanoin, mulle se on yks vitun hailee, kuha sä hoidat hommas.

Jostain syystä kummatkin purskahtivat nauramaan, puristaessaan lujasti toistensa kättä.

- Sovitaa sitte nii, Korppi sanoi.

Peltonen suuntasi kohti messiä. Ovella tuli vastaan Miettinen. Tämä katsoi kysyvästi, mutta Peltonen puisti päätään ja löi tätä olkapäähän. Luutnantti vilkaisi Korppia ja painui takaisin sisälle.

Korppi seisoi hetken yksin pimeässä. Taivaalla saattoi erottaa jo tähtiä - Kabulissa oli niin vähän toimivia katuvaloja, että valosaaste ei ollut ongelma.

- On sillä ballsit, Korppi sanoi itsekseen katsellessaan luonnon katuvaloja. Hän ei ollut filosofi, yksinkertainen skappari vain, mutta aina välillä hän tunsi kokevansa jotain tavallista suurempaa.

Paskat, Korppi tuhahti lopulta ja päätti avata jääkylmän Heinäkengän.

*

Gloria Mundi

Sumu leijaili kaikkialla. Pilvet uivat matalalla, kuin kehystäen syksyn synkkyyttä. Märkä maa oli muuttunut mutavelliksi siellä, missä tuhannet jalat tai kymmenet ajoneuvot olivat rikkoneet sen rauhan.

Laukaussarja.

Se ei hätkähdyttänyt ketään. Enää. Itse kunkin silmien loisto oli sammunut. Mieli valmisteli ruumista viimeiselle kävelylle. Sille, jonka hävinnyt kävelee. He tuijottivat kohtaloaan silmiin kuin lihakarja.

Ja silti jonain päivänä joku pystyttäisi heille muistomerkin. Näiden viikkojen tapahtumia pahoiteltaisiin, armahduksia jaettaisiin postuumisti. Kuolleiden sureminen on halvin katumuksen keino. Se on paljon helpompaa kuin elävien anteeksiantaminen.

Portti avautui. Kymmenen sotilaan ryhmä puski maassa istuvien keskelle. Mustat käsivarsinauhat kertoivat kaiken.

He olivat kuoleman sotilaita.

Miehen katse kiinnittyi ryhmää johtavaan upseeriin. Hän tunnisti tämän vuosien takaa. Ajalta, jolloin ihminen opettelee elämään ihmisiksi. Mies oli epäonnistunut siinä. Siksi hän istui tässä, väärällä puolella piikkilankaa.

Upseeri huomasi sen ainoan ihmisen, joka oli osoittanut elonmerkkejä. Hänkin tunsi miehen, sen näki.

- Tämä tässä, upseeri sanoi sotilailleen, tämä otetaan seuraavaksi.

Sotilaiden kasvoilla oli sama mitäänsanomaton ilme kuin maassa istuvilla. Heidän silmänsä olivat peilejä. He eivät olleet täällä, he eivät olleet niitä, jotka ampuivat entisiä kanssaeläjiään. Sen teki joku toinen, joka noudatti vain käskyjä. Niin tekivät muutkin. Kun vastuu jakautuisi tarpeeksi laajalle, kukaan ei olisi syyllinen.

Kenttäoikeus oli nopea. Silmälasipäinen, nelikymmenvuotias perheenisä luki tämän päivän sadannen tuomion, tutulla kaavalla. Hänen vieressään kaksi ammattiupseeria, toinen kahden lapsen äiti ja toinen lääkäri, vahvistivat tuomion oikeellisuuden.

Ulkona upseeri antoi sotilailleen luvan hermosavuihin. Monet polttivat parikin askia päivässä, yhden sätkän jokaisen ammutun jälkeen. Käsien vapina ei silti lakannut.

Mies katseli ympärilleen. Maastokuvioituja ajoneuvoja, maastokuvioitua ihmisyyttä. Menossa minne tarvittiin. Pohjoiseen, etelään. Itään, länteen. Jyrinä kertoi hävittäjien varmistavan taivaallisen ulottuvuuden.

Tilhiparvi ruokaili äänekkäästi läheisessä pihlajassa. Linnut pyrähtivät välillä lentoon liian lähelle tulevia ihmisiä säikkyen, mutta palasivat aina takaisin. Muutama utelias talitintti tuli katselemaan miestä pää kenossa.

- Noniin, mennääs, upseeri totesi. - Ole sentään iloinen, että oltiin joskus kavereita. Pääset helpommalla kuin monet.

Näitä monia mies oli ehtinyt nähdä. Ohikulkevista yksiköistä oli irtautunut välillä porukoita, joita vähälukuiset vartijat eivät olleet voineet estää. Sotilaat purkivat kiukkuaan. Kohteiksi joutuneet saivat maistaa kiväärinperiä ja nyrkkiä. Hakkaamista jatkettiin maassa. Savi värjäytyi verestä, pääluut rusahtelivat teräksen alla. Ruumis sätki yleensä vielä kuoleman jälkeenkin. Se toi miehen mieleen kolkatun kalan värinän.

Aukio oli hieman kauempana. Mies näki työvelvollisia seisomassa sivummalla. Heidän vaatteensa olivat ravassa ja veressä. Heidän tehtävänsä oli nostaa ruumiit kuorma-auton lavalle, jolla ne kuljetettaisiin muualle haudattavaksi.

Mies käveli ohjeistamatta siihen, mistä raahausjäljet alkoivat. Sotilaat napsauttelivat varmistimet pois ilman eri käskyä. Päivä olisi vielä pitkä, piti olla tehokas.

- Tähdätkää!

Miehen katse kiersi sotilaiden kasvoja. Miehiä, naisia. Entisen ystävänsä kasvojen kohdalla hänen silmänsä pysähtyivät.

Olo oli turta. Epäuskoinen. Jännitys kiristi mahaa, se oli heräämässä. Mieli oli hiljaa.

Tulta-käsky hukkui kiväärien pamahduksiin. Miehen keho pysyi silmänräpäyksen paikoillaan, kunnes eräs luoti katkaisi selkärangan.

Yksi sotilaista liikahti armonlaukausta varten, mutta upseeri nosti kätensä:

-Ei. Minä menen.

Sotilas pysähtyi. Silmäparit seurasivat, kun upseeri harppoi miehen viereen. Ruumis värisi. Upseeri nosti kivääriään. Liipaisin vaikutti raskaalta. Sen puristaminen tuntui vaativan koko kehon voimat.

Lopulta virekynsi päästi vasaran. Tuttu tuuppaus, pamahdus. Pienestä reiästä lasittuneiden silmien välistä lähti liikkeelle veritippa. Mieli oli hiljaa. Jalat olivat lähteä alta, keho oli voimaton. Upseeri käveli taakseen katsomatta takaisin joenrantaan.

Tilhet tirskuivat edelleen pihlajassa.

*