Tuonelan marssi

 Syksyinen pimeys

Aamun koissa

Sateinen sää 

Helmeilee lasin pinnalla

Olen kävellyt 

Pelottaville poluille

Olen kävellyt 

Pimeyden luokse

Kuolemanenkelien siipien rahina

Kun ne ympärilläni kiertelevät

Kantakaa, jalkani

Pidelkää, vapisevat käteni 

Älä katso tuonenenkeliä silmiin 

Se jäätää katseellaan

Maa upottaa

Kuulen kuiskinnan

Valkoisten käytävien kaiun 

Naurujen äänen ruoskinnan

Yksinäisyyden loputtoman hiljaisuuden

Kuulen huutojen kakofonian

Käskyjen kajahdukset

Tunnen

Pakkasten raatelemien käsieni tuskan

Siellä missä pojista miehiä tehdään 

Murretaan selkäranka

Heikot tapetaan

Narsistien mielihyvän takia

Tumma hahmo seisoo edessäni 

Luulin jo päässeeni pois

Mutta kuolema seuraa minua

Luulin jo päässeeni

Pois jäisten laaksojen kylmyydestä

Mutta rakkaus sokaisee

Tie helvettiin

On kivetty hyvillä aikomuksilla. 

*

Novelli 18

"Pösö! Tänne!"

Kultainennoutaja nostaa päänsä. Sen nenän päällä on lunta. Innokkaasti tohottaen se hyppii polveen ulottuvassa lumihangessa.

Pakko hymyillä. Veijarin menoa katsellessa ei voi olla surullinen, vaikka paljon olisi aihetta. Jotkut voivat olla huoletonna.

Jatkan kävelyä tallattua polkua pitkin. Muutama punatulkku hyppelee oksilla. Taas niitäkin näkee, pitkään olivat poissa. Pakkanen nipistelee poskia.

Vaikka päätin ulos lähtiessä, etten murehdi, ajatukset ryömivät esiin. Epävarmuus vääntelee vatsassa.

Ja vääntelee siellä muutakin.

Sen jälkeen kun Risto sai kenkää tehtaalta, on ollut varsin tiukkaa. Ensin se haki innokkaasti töitä, nyt into on lopahtanut. Kaikkialla tarjotaan ei oota.

Monesti se vain tuijottaa tyhjyyteen. On ärtynyt ja tiuskii kaikesta. Muutama kunnon riitakin on ollut. Häipyy toisinaan kaverinsa kanssa parille ja palaa kaatokännissä sohvalle.

Masentunut Risto kai on. Lehdessä oli siitä juttua joskus. Vaan ei sille arvaa sanoa, käy kunnian päälle.

Miehet. Niiden käsitykset asioista on joskus kovin kummallisia. Niin kovin ylpeitä ovat olevinaan. Ensin touhutaan kovalla vauhdilla, sitten kun tulee nenilleen niin jäädään istuksimaan persiilleen ja itketään itsesääliä. Nälkään reppanat kuolisivat, ellei joku hoitaisi arkihommia.

Pösö pukkaa kättä. Se kerjää rapsutuksia. Lässytän sille kuinka hyvä koira se on. Tummista silmistä pilkistää pennun into ja ilo. Otan hangesta pilkistävän kepin ja heitän sen pitkälle. Pakkaslumi pöllyää.

Koirissa ja miehissä on paljon samaa. Molemmille pitää antaa virikkeitä, niin eivät masennu. Välillä silittää ja paijata.

Naurahdan.

Koirat on helpompia.

Polun päähän tullessani tunnen vääntöä mahassa. Säikähdän. Onneksi pahoinvointia ei nyt tule. Tätäkin niin odotettiin, nyt se tuntuu enemmänkin taakalta. Kahden ihmisen sijaan pitää ajatella kolmea.

Puuterilumi kimaltaa ohittaessaan auringon. Horisontti säteilee punaisena. Tehtaan piipusta nousee savua, tai mitä höyryä se nyt onkaan.

Kyllä met selvittää.

*