Avoin maa

 Pimeyden sylissä
Kylmän kosteuden kädet
Auringon jäähyväiset
Kuolevan kesät jäänteet

Raapivat
Ajan kynnet kasvojani
Uurteissa 
Menneisyyden huolet

Kuka kävelee haudallasi
Ajan tuolla puolen?
Painaa terän kaulallesi
Silmissään vain järven heijastus

Puukiipijän matka
Lehmuksen kyljessä
Lepakon häivähdys
Auringon laskevissa säteissä

Kylmällä pedillä
Hiljaisuus
Hiljaisessa huminassa
Ajatusten pyörteily

Ei ole jumalaa
Vain ajan virta
Vanajan rannoilla

Avoin maa
Vaan ei minulle
Vielä.

*

Syys

 Sateen äänessä
Valuvien muistojen kaiku
Maan tuoksussa
Muistutus kaikesta

Huutosi tuulessa
Tunturien päällä
Varjojen hahmot nurkissa
Kosketuksia nukkuessa
Ääniä hiljaisuudessa

Soivat kellot taas
Äärellä avatun maan
Viimeinen heistä
Ensimmäinen meistä

Tumman mäntymetsän keskellä
Pimeyden sylissä
Suunnaton tie
Varjojen mailla

Haavan arpi
Ei koskaan katoa.

*

Etruskit

Ajan juoksussa
Pronssiin valettujen hahmojen kasvoissa
Ihmisyyden heijastuksia
Kauan sitten kadonneiden sanojen
Kaikuja kivisistä seinistä

Mikä muuttuu 
Kasvojen takana?
Pääkallon hymyssä
Ajan päättymisen lahja

Kantavat rumpujen lyönnit
Sydämen tahtiin
Vuorilta pelloille
Pelloilta synkkien kuusien alle

Lausu sanasi
Etäiselle kuvajaiselle
Hänen kävellessään 
Polkujesi viertä

Hopeaan kiedottujen kääröjen sisällä
Etruskien haudat

Anna 
Tumman veden viedä.

* 

Värinä

 Tyynen veden hiljaisuus

Udussa kulkevia hahmoja

Auringon säteiden seittejä 

Mihin elämä vei

Kallioiden alla

Mihin antoi 

Peilien heijastukset?

Iiristen välissä

Laaksojen ketjut

Vuorenhuippujen kohoamiset 

Mariaanien hauta

Kuun pinnalta

Värähtelee 

Maailmankaikkeus

Seittejä pitkin kulkee

Tieto ajasta 

Kellotaajuuden lomittuessa

Kosketuksessa

Rikkinäinen mosaiikki 

Tuijottaa katosta

Elämän ikuisia kysymyksiä

Samoja, vaikeita vastauksia

Kuolema muistuttaa 

Sydämen tärkeydestä.

*

Linnavuori

 Jäisen härmän seassa

Muisto menneestä kesästä

Syvällä graniitin sisässä

Auringon lämmön hiven

Pakkasen raapiessa kasvoja

Kantaa pihlaja

Pyhyytensä painoa

Harteillaan

Talven leutoa

Huomisen huolia

Tikan taonnassa 

Hitaiden päivien kulku

Synkkien kuusistojen varjossa

Häivähdyksiä olennoista

Kauan täällä vaeltaneista

Taottiin kirjokansi 

Taottiin kauan sitten

Taottiin kirjavaksi

Taottiin loistavaksi

Taottiin kullasta aurinko 

Taottiin hopeasta pilvet 

Taottiin raudasta myrskyt

Petäjässä

Mesikämmenen kallo 

Yliselle tavoittelee 

Elämälle vihelteleepi

Tuulella kuiskaileepi 

Linnavuoren laella

Soturi kauas katsoo

Katsoo kohti itää 

Katsoo soihtujen ketjua

Kuuleepi sotarummun kumua

Naakan silmissä

On ihmisen katse.

*

Vanha

 Hiljaisuudessa 
Lausutaan 
Painavimmat sanat

Pimeydessä
Nähdään 
Kirkkaimpien valojen loiste

Tähtien tuikkeessa
Menneiden muistojen kyyneleet
Ajasta, joka koskaan ei palaa

Tummana varjona
Seuraa haamujen vana
Häilähdys silmänurkassa

Mihin jää tulesi
Hiipuu kipinäsi 
Pakkasen tuulessa?

Väsyneenä kulkemaan
Painaa pään jäkälään
Korven kätköön lepäämään 

Vain korpin huutojen kaiku 
Jää muistona 
Luovuttaneesta

Ajalle
On pitkä matka.

*

Nurmilintu

 Kerran me astumme
Viimeiselle portille
Kerran me lausumme
Viimeiset sanamme
Kerran me vuodatamme
Viimeiset kyyneleemme

Hiljaisuuden äänelle
Soi kanteleen helinä
Laululle heleälle
Kyyneleen kerimä

Kannamme
Lausumattomien sanojen painon
Kannamme
Kadonneiden kosketusten muiston
Kannamme
Haavojen mosaiikin 

Laulakaa 
Tuutulaulu kansan vanhan
Nurmilinnun unehen
Antakaa sieluni uupua
Katsokoon kasvoni
Juhannuksen nousua
Tuonelan virttä kulkemahan
Manan majoille astumahan

Pääskysen päänaluseen
Suljemme silmämme.

Soturin matka

 Käy 
Askel 
Kohti pimeää
Käsi 
Keihästä puristaa

Korpin raakunnassa
Kaikkeuden aika
Tummien silmien katseessa
Lopullisen syvin henki 

Tumma veri 
Maahan valuu 
Itseään kiihdyttää 

Jalkojen kantamatta
Maahan polvistuu 
Nostaa päänsä 
Nousevien tähtien luo 

Käsi olkapäälle laskeutuu 
Hellästi puristaa
Keihäs maahan kaatuu 
Kyynel rengaspaitaa kastuttaa

Keveys väsynyttä nostattaa
Raskaus ruumista kavahduttaa
Hiljaa painuu maja tomuun 
Tietoisuus pimeyden hentoon syliin 

Soturin matkan pää 
On korpien kätkö. 

*

Hämeen kallioilla

 Pitenevien päivien edessä
Katoavan ajan huntu
Pääskysten leikissä 
Elämän kierron kaiku 

Virtaa Vanaja 
Ikiaikaista uomaansa
Kallioiden kuiskinnassa
Hämeen korpien muisto
Esivanhempien askellus
Saniaisten seassa
Satakielen laulu 
Pisintä päivää juhlii

Tanssii lempi
Auringonlaskun tulessa
Järven rannalla 
Veden sumussa
Maahisten kullan tenho

Kuoleman maille 
Painuu aurinko 
Ulvonta säteitä tavoittaa
Kalliolle lepoon 
Käy harmaja 

Rautaisten porttien takaa
Vastausta kuulla saa.

*

Kaatuneen malja

 Keväinen aamu tuntui hieman kolealta. Kosteus oli tiivistynyt pinnoille ja lehtiin. Kersantti Alanen nousi ylös kosteasta makuupussistaan ja suuntasi hoiperrellen tyhjentämään rakkoaan. Toimituksen jälkeen hän vilkaisi kelloaan: 0407.

Käytyään potkimassa korpraali Salmisen hereille, Alanen pesi hampaansa. Linnut lauloivat, koivut ja ruoho tuoksuivat. Jossain kaukana jylisi.

Aivan kuin sotaa ei olisi ollutkaan.

He  keittelivät trangiassa kuumaa vettä ja söivät kuivamuonia sissipakkauksesta. Pikakahvin voimalla Alanen harppoi komentopaikalle kuulemaan päivän epistolaa. Evakuointivaunun johtana hän kuului suoraan komppanianvääpelin alaisuuteen.

Komppanianvääpeli, jo lähemmäs kuusikymppinen, kalju ja yrmy yliluutnantti murahti huomenet. Alanen ja yliluutnantti Pora eivät tulleet kovin hyvin juttuun. Alasesta tuntui, että Pora rakasti huomauttaa pikkuasioista ja etsimällä etsi virheitä voidakseen vittuilla niistä. Kuitenkin mies itse oli varsinainen häseltäjä, eikä paineensietokyky ollut ihan sitä luokkaa mitä kapiaiselta olisi voinut luulla löytyvän. Pora oli toiminut koko uransa RUK:n kouluttajana.


"Noni. Aletaas. Annan käskyn" Pora totesi ja odotti, jotta Alanen saisi kaivettua muistiinpanovälineet esiin.

"Tilanne: vihollinen on iskenyt Pataljoona 72:n asemiin raskaalla tykistöllä, siellä on paljon haavoittuneita, jotka pitää saada evakuoitua. Meidän pataljoonamme on käsketty avustaa evakuoinnissa. Vihollisella on aktiivista lennokkitiedustelua alueella.

Tehtävä: otatte komentoonne pataljoonan kaksi muuta evakuointivaunua ja lähdette reittiä Y23-U43-I67-K07 evakuointipisteelle, johon on järjestetty opastus risteyksestä K07. Viette heidät prikaatin joukkosidontapaikalle reittiä K07-L18-L5-J45. Risteyksestä J45 on taas järjestetty opastus. Ette luultavasti saa kerralla kaikkia, vaatii useamman ajon. Lähtövalmius on oltava klo 0600.

Tankkauspiste on L18 kääntyessä suuntaan L20, sielläkin lienee opastus.

Kysyttävää?"

Alanen kertasi nopeasti käskyn. "Onko kenties muiden komppanioiden evakuointivaunuja informoitu tehtävästä?"

"Ovat, tietysti!" Pora tiuskaisi. "Ne oottaa teitä Y23:ssa. Kunhan saatte itsenne sinne paikalle."

"Niin. Aivan."

Alanen poistui huoltojoukkueen keittiökatoksen kautta ja nappasi mukaansa pikkupurtavaa. Päivästä voisi tulla pitkä.

---

Kellon ollessa suunnilleen kuuden aikoihin, 3. komppanian vaunu ajoi paikalle. Alanen oli ajattanut vaununsa ilmasuojaan. 2. komppanian vaunu oli tullut puolisen tuntia sitten. Kolmosta saatiin odotella. He sopivat käytettävät radiotaajuudet ja Alasen käsimerkistä kolonna lähti liikkeelle.

Pataljoona 72 ei sanonut Alasella sinänsä mitään, mutta hän päätteli sen olevan yksi monista paikallispuolustuspataljoonista. Ilmeisesti se oli suojaamassa pohjoista sivustaa. Mitä lähemmäs etulinjaa he tulivat, sitä enemmän tienvarsilla näkyi tuhottua kalustoa, kraattereita, palanutta metsää. Ajoittain oli työkomennuskuntia, jotka yrittivät pitää tiet kunnossa.

Lähestyessään risteystä puska liikahti tien varressa. Melkein kokonaan oksiin naamioitunut sotilas raahusti vaunun viereen. Alanen karjui käskynsä moottorin höplötystä vasten. Parrasta reserviläiseksi tunnistettava sotilas viittoi kädellään oikealle. Nyt vasta Alanen huomasi, että sieltä mistä sotilas oli tullut oli naamioitu potero jonka reunalla toinen piti heitä kessillä piikillä.

Nämä eivät pelleilleet.

Sidontapaikalla heidät ohjattiin valmiiksi ilmasuojiin. Alanen ja muut vaununjohtajat hyppivät ulos. Koneet pidettiin käynnissä.

Matkaa oli satakunta metriä lääkintäteltoille. Polun varressa oli mustilla roskasäkeillä peitettyjä ja havuilla naamioituja rivejä.

Alanen nielaisi. Ei siihen koskaan tottunut.

Silmälasipäinen, hontelo ja kiharatukkainen lääkintäupseeri otti heidät vastaan.

"Kranaatinheitinjoukkue sai pahimman iskun, meni melkein koko joukkue kerralla. Matkaa on sen verta että pakko aloittaa helpommista, muuten niistä tulee punaisia ennen kuin ehditte muiden kanssa perille. Punaisia on paljon, mutta pitää priorisoida."

Pitkä, kalju yliluutnantti hoiperteli vastaan. Hänellä oli pää siteissä, samoin toisen käsi.

"En mä tarvii evakuointia, pysyn hengissä, viekää nuo muut eka!" hän jylisi.

"Meidän täytyy..."

"Paskat, viekää muut eka, mä voin tulla viimesenä! En jätä jätkiä tähän!"

Lääkintäupseeri puri huultaan mutta antoi periksi.

Jääkärijoukkueetkin olivat ottaneet osumaa, mutta pahiten oli osunut krh:on.

Lääkintämiehet kantoivat ja avustivat haavoittuneita vaunuja kohti. Piti toimia nopeasti, ettei vaunujen läsnäolo paljastaisi paikkaa eikä haavoittuneiden tila kävisi kriittiseksi.

Ollessaan lähdössä Alanen huomasi pitkän upseerin kumartuvan erään punalaputetun, maassa makaavan haavoittuneen viereen.

"Veijanen, mikä olo?"

Alanen pysähtyi ja katsoi tarkemmin.

Haavoittuneen lonkka oli kääritty kokonaan harsoon. Hänen päänsä silmiä myöten oli myös harsotettu, kuten myös  kädet ja käsivarret. Suupielestä oli valunut verta, joka oli kuivunut mustiksi kokkareiksi.

Hänen päälleen oli levitetty repalainen asepuku, jonka rinnassa oli yksi väkänen ja osittain repeytynyt nimikyltti.

Alanen tunnisti. Veijanen oli hänen ja Salmisen yhteinen armeijakaveri. Vaikkei miestä enää ollutkaan tunnistaa.

Suu avautui, mutta sieltä pääsi vain kähinää.

"Ei tartte puhua jos et pysty" yliluutnantti sanoi ja taputti  varovasti ainoaa ehjää kohtaa kädestä. "Kohta pääset hoitoon."

Alasen päässä kohisi. Hän nieli mutta suu oli kuiva.

"Mennäänkö?" Alanen kuuli takaansa tiukalla, heleällä äänellä. Nuori naisalikersantti seisoi hänen edessään ja vaikutti olevan täysin irti tästä maailmasta.

"Ah, joo, mmm, joo, niin, aivan. Mennään."

"Mä tuun teiän mukaan kattoon tilannetta."

Alanen nyökkäsi ja harppoi vaunulle.

He lähtivät saman tien ajamaan kohti prikaatin jiiäspeetä.

Alasella oli nyt henkilökohtainenkin syy kiirehtiä.

---
Pora oli ollut oikeassa. Parikaan keikkaa ei riittäisi. Alanen ohjasi vaunuletkan parasta mahdollista vauhtia pitkin teitä. Jiiäspeellä asiat sujuivat vauhdikkaasti. Toisellakin kerralla lastattiin keskivaikeasti haavoittuneita, sillä heitä oli eniten. Lievästi haavoittuneet oli lähetetty jo takaisin linjaan. Pitkä yliluutnantti järjesti taas näytöksen vaatien, että punalappuiset vietäisiin seuraavaksi. Mutta tähän lääkintäupseeri ei taipunut.

Palatessaan viimeiselle kierrokselle Alanen huomasi, että puolet punalappsuisista oli viety pois. Mustien säkkien rivi oli saanut toisen.

Yliluutnantti oli hiljentynyt. Hän nilkutti vaunua kohti.

"Anteeksi", Alanen kysyi. "Missä Veijanen?"

Yliluutnantti kääntyi. Hän nyökkäsi kohti mustien säkkien riviä. Sen jälkeen hän käveli vaunulle.

Alanen nielaisi.

---
Tankattuaan ja pestyään vaunut - veri ja muut kehon eritteet loivat sinne helposti kalman hajun - Alanen ja Salminen palasivat takaisin komppaniaansa.

Komentopaikalla kapteeni Nirri otti Alasen vastaan.

"Teitte hyvää työtä. Johditte evakuointijoukkuetta tehokkaasti. Asento! Ylennän teidät tällä päivämäärällä ylikersantiksi. Onneksi olkoon! Ja koska vaunussa kukaan ei ole toista parempi, niin ylennän korpraali Salmisen alikersantiksi. Lepo! Toimittakaa Salmiselle lisäraudat. Saatte myös ylimääräisen kuntoisuusloman. Voitte poistua."

Salminen ilostui toisista natsoista. Hän nosti teekuppia ja toivotti pitkää ikää. Alanen punnitsi mitä kertoisi. Hän kuitenkin päätti olla rehellinen.

Salmisen iloinen tuuli vaihtui epäuskoon, sitten suruun.

He nostivat yhdessä kaatuneen maljan.

*

Kirsikoiden kukkiessa

 Kävelen
Keväisen aamun säteissä
Katselen
Lintujen lentoa
Yhden ajan loppua

Vereni kantama kirous
Nojaa olkapäähäni
Hymyilee ikuista hymyään
Hivelee niskaani
Kuiskii hitaita sanojaan
Rautaisten porttien toiselta puolelta
Epärytmisen taonnan tahdissa

Avaamattomien ovien tuska
Takaraivossani
Sanomattomien sanojen paino
Kasaan painuneiden hartioiden päällä
Tekemättömien tekojen aaveet
Leijuvat silmieni edessä

Tulevaisuuteni
Kulki muille teille
Haaveeni
Kuoli aikaiseen hautaan
Aika ajoi kiinni
Epäröivän

Tunnen luisen käden kädessäni
Pohjattomien silmien katseen
Pakenin
Sitä, joka meidät kaikki löytää
Tanssiin, viimeiseen

Kukkivien kirsikoiden aikaan
Kuolevat haaveet.

*

Kylmä kevät

 Kylmän kevään säteissä
On lupaus kesästä
Kylmyyden kourissa
On talven ruoskan muisto

Menneisyyden haamujen äänet
Hitaiden hermojen syövereissä
Muistojen perukoilla
Synkkien mielen kellarien alla

Vaipuu voimat kevään kimalaisen
Kylmyyden kalpeaan valoon
Uupuu toivo kesästä
Kuoleman kaihoon syliin

Aika valuu käsistämme
Sulavien koskien vauhdilla
Ja pian on jo vuosia
Niistä hetkistä
Joiden luulimme palaavan

Vain yksinäisen kaakkurin huudossa
Kuulemme vastauksen.

*

Erik

 Taivaalla
Tuhansien tähtien loisto
Karjalan mailla ja mannuilla
Sodan jylinän kaiut
Pakkasen purressa kasvoista

Sanomattomien sanojen paino
Muistellessani heitä
Joiden polkua kerran kuljin
Muistojeni hopeisten pallojen pinnalta
Näen kasvojen rivit
Kuulen äänien helähdykset
Haistan hengitystensä läheisyyden
Kosketuksien lämmön
Täällä korpien keskellä

Suljettujen ovien hämärässä
Huudan ikävääni
Täysikuun säteillessä
Vastuun painaessa
Leveiden hartioiden kaarta

Ei kukaan voi todistaa
Hallitsijan valtikan arvoa
Kuin kukin itsensä kanssa
Olen takonut vaarnan
Suolammen raudasta
Elämän kuumassa hehkussa
Suden ulvonnassa
On viisauden kaikkinainen kaiku

Kalevalanpojan veressä
On elämän salaisuuden ytimet.
*

Kaakkurin laulu

 

Kuolema kuljettaa

Miekkaansa elämän tahkolla

Hioo rosoiseksi 

Terän jonka langettaa

Hiipuvan valon äärellä

Heijastusten maailma vilkuttaa 

Linnan seinien sisällä kaikuu 

Menneiden elämien kaiut

Kiven matka hiekaksi

Ikuisuuden määrättömyys

Lausumattomien sanojen kaipaus

Saviseen maahan 

Haudattuna Reininmaan verenperintö

Jääkauden jälkeiseen multaan

Kauas pohjolaan

Sammaloituneiden ristien alla

Sinisen veren salaisuudet

Viimeisten pääskyjen mukana

Katoaa kesän lämpö 

Syksyn viileyden edeltä

Huominen on menneidensä orja

Maa on syntinen laulunsa

Hulluuden äärelle 

On kaivettu totuuden hauta

Hyvien aikomusten polulle

On naulattu kultaharkkojen ristejä

Hopealangoista on kudottu

Narrien naamioiden kyyneleet

Maailmanratas huojuu

Aikansa tahtiin 

Tanssivat tulet taivaalla

Aurinkotuulen mukana

Tappavan kauneuden lailla

Kuin sudenkorennot ruskossa

Tunturilammen äärellä 

Vain kaakkurin laulu.

*

Valkoinen kohina

 Murtuu 

Auringon säteissä

Jään murskaava voima

Vanajan aaltojen vapautuessa

Kevät aloittaa uuden elämän tanssin

Joutsenten vannoessa valojaan

Kuoleman mustasta viitasta

Nousee hentoinen varsi

Kurottelee kohti tähteä

Narisee 

Nitisee

Taivaanratas

Ikuisen kiertonsa kulkiessa

Tyhjyyden keskellä 

Ihmisapina yrittää ymmärtää

Äärettömyyden muotoa

Sen hiljaista ääntä

Valkoisen kohinan keskellä 

Kuulee oman äänensä

Taivaanrannassa

Näkyy savujen ketju

Ukkosta selkeällä säällä kuunnellaan

Teroitetulla viikatteella

Niitetään sielujen hentoja varsia

Palokärjen rummutuksessa

Temmataan ylisen latvoille

Satavat 

Tulikivet alas 

Huutavat pasuunoiden äänellä

Me etsimme laumaa 

Jonka mukana ulvoa

Kohti täysikuuta

Kahden auringon keskellä 

Me valitsemme pisteitä kartalla

Kun haemme salaisuuksien kätköjä

 

Rumpu lyö 

Hitaasti

Kasvavalla rytmillä

Se lyö 

Kuin sydän 

Aistien terävöityessä

Tie helvettiin on kivetty

Hyvillä aikomuksilla.

*

Yrityksen katkera tähti

 Tähteni 

Kerran kirkkaana loistanut

Nyt hiljaa sammuu 

Olen nähnyt maailman 

Väsyneillä silmilläni 

Tuntenut sen kylmän terän

Valtimoni sykkivän päällä 

Tuntenut sanojen ruoskat

Tuntenut valheiden vaarnat

Itsekin niitä antanut

Sanoja ilkeitä sivaltanut

Musta aurinko 

On kevääni väri

Musta aurinko 

On vereni väri

Kuolema koputtaa

Sydämeni vieressä 

Epätahtista rytmiään 

Sukuni kirouksen äänellä

Lausutaan lopullisia sanoja

Ei suolaisessa maassa

Voi elättää 

Uutta elämää 

Kun siemenissä elää rutto

Ja viikate varvutkin niittää 

Silmieni heijastuksessa

Pääkallon virnistys

Sisäisen tyhjyyden kaiku

Mieleni sellien kolkkous

Elinkautiseen tuomitun huuto

Riistetty

Normaali elämä 

Ihmisten säälissä

On ylemmyydentunnon maku

Kun on taistellut

Vain saadakseen olla olemassa

Väsyy matkalle kulkija

Yritin 

Vaan ei riittänyt.

*

Vaka vanha

 Tuijotan mustaan yöhön 

Päivien päättyvien jälkeen

Jähmeä on aurinko 

Pakkanen jäätää valonsa 

Huominen huolensa

Jättää ovelle

Orvoksi tuntee

Piruparka itsensä

Jäätyvien toiveiden aikaan

Kuolema unohtaa nimensä 

Viikatteelle antaa teränsä

Virtaa pitkin laskee

Vain harva poikki vaeltaa

Raudasta taottujen kahleiden helinä

Uneen tuudittaa

Oikeus antaa kasvonsa

Vallan jumalan ääneksi

Kultaisten salien valtakunnassa

Teräksen kosketus kavahduttaa

Voima on valtaa

Vain niin kauan kuin haluaa

Giljotiinin suhinassa

On rauhoittava sävy

Jäähileiden joukossa

Vain yksin saa sataa

Absoluuttisen nollapisteen kutsu

Aurinkojen ytimissä

Mustien aukkojen luona

Näet heijastuksia tulevasta

Synapsiesi hermokäyrät

Yrittävät ymmärtää itseään

Miljoonan voltin voimalla

Ykkösten ja nollien valtakunnassa

Keskimmäinen on kuningas

Päättämättömyyden ydin 

Saa fotonilta kosketuksensa

Mikä on entropian hymy 

Sen katsoessa meitä unessamme?

Alkemisti sekoittaa 

Ruudin ja raudan

Kuninkaan hovissa vannotaan

Vala siskoon ja veljeen

Pohjoisen suon pohjassa

Elää maahisten valtakunta

Jossa taotaan suoraudan siemeniä 

Hauenleuan soinnuilla

Viedään miestä Vienasta

Pohjolan kylmiin metsiin 

Poronluiden äärille

Karjalasta kadotaan

Tunturien tuntemattomaan

Kirveenterässä

On historian paino. 

*

Kultapöly

 Illat
Pimeyden kietomat
Talven hiipivät askeleet

Katson
Tähtien ikuisuuden päähän
Tiedän, polkuni
Kulkevan iltaan
Huomiseen
Aina yksin

Kuolleiden päivänä
Lausun vanhan lauseen
Vanhimman kaikista
Katson Otavaan
Sen seitsemään veljekseen

Kuoleman kuukausi
Ennen talven jäistä valtaa
Tulenliekki
Pitää varjot poissa

Näen
Vanhan miehen
Ajattomuuden katse silmissään
Kysyn seitojen nimiä
Hän hymyilee
Katsoo minne näkee
Hauenleuan kadonneen

Näen
Kauneimman miehistä
Komeimman naisista
Maailman ruhtinaan
Aamunkoissa langenneen
Hän hymyilee
Pohjattoman hymyä
Tummien silmiensä tyhjyys
Avaruuden naurussa

Näen
Itseni kullan pinnasta
Hymyilen
Pinnan vääristynyttä hymyä
Tunnen sen painon
Vetävän alaspäin
Kylmyyden
Jäätävän sieluani

Näen
Itseni suolammen pinnasta
Rautamalmin kehdosta
Liekkien leikistä
Syntyy uuden elämän ihme
Taotaan rautaiset siteet
Menneeseen
Verenruskeaan

Kalevalanpoika
Omalla haudallaan
Graniitin kyljen haavat
Kertovat vierailustamme
Tämän pallon pinnalla
Ikuisuuden rinnalla
Silmänräpäys
Kuiskaus
Aurinkotuulessa
Joka vie muistomme
Avaruuden reunalle

Nollien ja ykkösten valtakunnassa
Kolmannen käsittämättömyys
Ihmisen pimeimpien kolkkien kauissa
Äitimme pehmeät kasvot
Paratiisin ajoilta

Syvin viisaus
Haudattuna naakan silmiin
Suden ulvonnan äänien takia
Mekin täällä olemme
Kuu elää auringosta
Kuin narsisti ihmisestä

Viisaus on
Kultapöly päällämme.

*

Tuonelan marssi

 Syksyinen pimeys

Aamun koissa

Sateinen sää 

Helmeilee lasin pinnalla

Olen kävellyt 

Pelottaville poluille

Olen kävellyt 

Pimeyden luokse

Kuolemanenkelien siipien rahina

Kun ne ympärilläni kiertelevät

Kantakaa, jalkani

Pidelkää, vapisevat käteni 

Älä katso tuonenenkeliä silmiin 

Se jäätää katseellaan

Maa upottaa

Kuulen kuiskinnan

Valkoisten käytävien kaiun 

Naurujen äänen ruoskinnan

Yksinäisyyden loputtoman hiljaisuuden

Kuulen huutojen kakofonian

Käskyjen kajahdukset

Tunnen

Pakkasten raatelemien käsieni tuskan

Siellä missä pojista miehiä tehdään 

Murretaan selkäranka

Heikot tapetaan

Narsistien mielihyvän takia

Tumma hahmo seisoo edessäni 

Luulin jo päässeeni pois

Mutta kuolema seuraa minua

Luulin jo päässeeni

Pois jäisten laaksojen kylmyydestä

Mutta rakkaus sokaisee

Tie helvettiin

On kivetty hyvillä aikomuksilla. 

*

Suolammen heijastus

 Sumu aamuisin

Auringon punertava sävy 

Siltojen läpi loistaa

Keltaisten lehtien alla

Talven tulevat kasvot

Heijastuvat tummasta vedestä

Mustaa verta 

Itkee sydämeni 

Valintojen painava taakka

Ikuisen ylämäen edessä

Ikä painaa 

Jälkensä kasvoilleni 

Kuolema raapii 

Sydämeni kylkeä

Jättää rytmin välistä

Öisin kuulen

Siskoni äänen

Kuiskivan hiljaisia sanoja

Varjona kulkee 

Elontieni mukana

Unissani 

Menneisyys elää uudelleen

Sekoittamalla todellisuuden

Herään kuolonunesta

Vielä kerran

Painajainen rintani päällä 

Pääkallon kuva nauravilla kasvoilla

Kalmankoira ovella

Vartijani 

Kahleitaan tempoo 

Kaikki kaunis

Vain tuhkaa

Vain kivun todellisuus

Erottaa unen todesta

Vain tuskan syvyys

Viisaan tyhmästä

Vain veren väri

Elävän kuolleesta.

Suolammen syvyydessä

Sukuni hauta.

*