Tyynen veden hiljaisuus
Udussa kulkevia hahmoja
Auringon säteiden seittejä
Mihin elämä vei
Kallioiden alla
Mihin antoi
Peilien heijastukset?
Iiristen välissä
Laaksojen ketjut
Vuorenhuippujen kohoamiset
Mariaanien hauta
Kuun pinnalta
Värähtelee
Maailmankaikkeus
Seittejä pitkin kulkee
Tieto ajasta
Kellotaajuuden lomittuessa
Kosketuksessa
Rikkinäinen mosaiikki
Tuijottaa katosta
Elämän ikuisia kysymyksiä
Samoja, vaikeita vastauksia
Kuolema muistuttaa
Sydämen tärkeydestä.
*
Jäisen härmän seassa
Muisto menneestä kesästä
Syvällä graniitin sisässä
Auringon lämmön hiven
Pakkasen raapiessa kasvoja
Kantaa pihlaja
Pyhyytensä painoa
Harteillaan
Talven leutoa
Huomisen huolia
Tikan taonnassa
Hitaiden päivien kulku
Synkkien kuusistojen varjossa
Häivähdyksiä olennoista
Kauan täällä vaeltaneista
Taottiin kirjokansi
Taottiin kauan sitten
Taottiin kirjavaksi
Taottiin loistavaksi
Taottiin kullasta aurinko
Taottiin hopeasta pilvet
Taottiin raudasta myrskyt
Petäjässä
Mesikämmenen kallo
Yliselle tavoittelee
Elämälle vihelteleepi
Tuulella kuiskaileepi
Linnavuoren laella
Soturi kauas katsoo
Katsoo kohti itää
Katsoo soihtujen ketjua
Kuuleepi sotarummun kumua
Naakan silmissä
On ihmisen katse.
*
Hiljaisuudessa
Lausutaan
Painavimmat sanat
Pimeydessä
Nähdään
Kirkkaimpien valojen loiste
Tähtien tuikkeessa
Menneiden muistojen kyyneleet
Ajasta, joka koskaan ei palaa
Tummana varjona
Seuraa haamujen vana
Häilähdys silmänurkassa
Mihin jää tulesi
Hiipuu kipinäsi
Pakkasen tuulessa?
Väsyneenä kulkemaan
Painaa pään jäkälään
Korven kätköön lepäämään
Vain korpin huutojen kaiku
Jää muistona
Luovuttaneesta
Ajalle
On pitkä matka.
*
Kerran me astumme
Viimeiselle portille
Kerran me lausumme
Viimeiset sanamme
Kerran me vuodatamme
Viimeiset kyyneleemme
Hiljaisuuden äänelle
Soi kanteleen helinä
Laululle heleälle
Kyyneleen kerimä
Kannamme
Lausumattomien sanojen painon
Kannamme
Kadonneiden kosketusten muiston
Kannamme
Haavojen mosaiikin
Laulakaa
Tuutulaulu kansan vanhan
Nurmilinnun unehen
Antakaa sieluni uupua
Katsokoon kasvoni
Juhannuksen nousua
Tuonelan virttä kulkemahan
Manan majoille astumahan
Pääskysen päänaluseen
Suljemme silmämme.
Käy
Askel
Kohti pimeää
Käsi
Keihästä puristaa
Korpin raakunnassa
Kaikkeuden aika
Tummien silmien katseessa
Lopullisen syvin henki
Tumma veri
Maahan valuu
Itseään kiihdyttää
Jalkojen kantamatta
Maahan polvistuu
Nostaa päänsä
Nousevien tähtien luo
Käsi olkapäälle laskeutuu
Hellästi puristaa
Keihäs maahan kaatuu
Kyynel rengaspaitaa kastuttaa
Keveys väsynyttä nostattaa
Raskaus ruumista kavahduttaa
Hiljaa painuu maja tomuun
Tietoisuus pimeyden hentoon syliin
Soturin matkan pää
On korpien kätkö.
*
Pitenevien päivien edessä
Katoavan ajan huntu
Pääskysten leikissä
Elämän kierron kaiku
Virtaa Vanaja
Ikiaikaista uomaansa
Kallioiden kuiskinnassa
Hämeen korpien muisto
Esivanhempien askellus
Saniaisten seassa
Satakielen laulu
Pisintä päivää juhlii
Tanssii lempi
Auringonlaskun tulessa
Järven rannalla
Veden sumussa
Maahisten kullan tenho
Kuoleman maille
Painuu aurinko
Ulvonta säteitä tavoittaa
Kalliolle lepoon
Käy harmaja
Rautaisten porttien takaa
Vastausta kuulla saa.
*
Keväinen aamu tuntui hieman kolealta. Kosteus oli tiivistynyt pinnoille ja lehtiin. Kersantti Alanen nousi ylös kosteasta makuupussistaan ja suuntasi hoiperrellen tyhjentämään rakkoaan. Toimituksen jälkeen hän vilkaisi kelloaan: 0407.
Käytyään potkimassa korpraali Salmisen hereille, Alanen pesi hampaansa. Linnut lauloivat, koivut ja ruoho tuoksuivat. Jossain kaukana jylisi.
Aivan kuin sotaa ei olisi ollutkaan.
He keittelivät trangiassa kuumaa vettä ja söivät kuivamuonia sissipakkauksesta. Pikakahvin voimalla Alanen harppoi komentopaikalle kuulemaan päivän epistolaa. Evakuointivaunun johtana hän kuului suoraan komppanianvääpelin alaisuuteen.
Komppanianvääpeli, jo lähemmäs kuusikymppinen, kalju ja yrmy yliluutnantti murahti huomenet. Alanen ja yliluutnantti Pora eivät tulleet kovin hyvin juttuun. Alasesta tuntui, että Pora rakasti huomauttaa pikkuasioista ja etsimällä etsi virheitä voidakseen vittuilla niistä. Kuitenkin mies itse oli varsinainen häseltäjä, eikä paineensietokyky ollut ihan sitä luokkaa mitä kapiaiselta olisi voinut luulla löytyvän. Pora oli toiminut koko uransa RUK:n kouluttajana.
"Noni. Aletaas. Annan käskyn" Pora totesi ja odotti, jotta Alanen saisi kaivettua muistiinpanovälineet esiin.
"Tilanne: vihollinen on iskenyt Pataljoona 72:n asemiin raskaalla tykistöllä, siellä on paljon haavoittuneita, jotka pitää saada evakuoitua. Meidän pataljoonamme on käsketty avustaa evakuoinnissa. Vihollisella on aktiivista lennokkitiedustelua alueella.
Tehtävä: otatte komentoonne pataljoonan kaksi muuta evakuointivaunua ja lähdette reittiä Y23-U43-I67-K07 evakuointipisteelle, johon on järjestetty opastus risteyksestä K07. Viette heidät prikaatin joukkosidontapaikalle reittiä K07-L18-L5-J45. Risteyksestä J45 on taas järjestetty opastus. Ette luultavasti saa kerralla kaikkia, vaatii useamman ajon. Lähtövalmius on oltava klo 0600.
Tankkauspiste on L18 kääntyessä suuntaan L20, sielläkin lienee opastus.
Kysyttävää?"
Alanen kertasi nopeasti käskyn. "Onko kenties muiden komppanioiden evakuointivaunuja informoitu tehtävästä?"
"Ovat, tietysti!" Pora tiuskaisi. "Ne oottaa teitä Y23:ssa. Kunhan saatte itsenne sinne paikalle."
"Niin. Aivan."
Alanen poistui huoltojoukkueen keittiökatoksen kautta ja nappasi mukaansa pikkupurtavaa. Päivästä voisi tulla pitkä.
---
Kellon ollessa suunnilleen kuuden aikoihin, 3. komppanian vaunu ajoi paikalle. Alanen oli ajattanut vaununsa ilmasuojaan. 2. komppanian vaunu oli tullut puolisen tuntia sitten. Kolmosta saatiin odotella. He sopivat käytettävät radiotaajuudet ja Alasen käsimerkistä kolonna lähti liikkeelle.
Pataljoona 72 ei sanonut Alasella sinänsä mitään, mutta hän päätteli sen olevan yksi monista paikallispuolustuspataljoonista. Ilmeisesti se oli suojaamassa pohjoista sivustaa. Mitä lähemmäs etulinjaa he tulivat, sitä enemmän tienvarsilla näkyi tuhottua kalustoa, kraattereita, palanutta metsää. Ajoittain oli työkomennuskuntia, jotka yrittivät pitää tiet kunnossa.
Lähestyessään risteystä puska liikahti tien varressa. Melkein kokonaan oksiin naamioitunut sotilas raahusti vaunun viereen. Alanen karjui käskynsä moottorin höplötystä vasten. Parrasta reserviläiseksi tunnistettava sotilas viittoi kädellään oikealle. Nyt vasta Alanen huomasi, että sieltä mistä sotilas oli tullut oli naamioitu potero jonka reunalla toinen piti heitä kessillä piikillä.
Nämä eivät pelleilleet.
Sidontapaikalla heidät ohjattiin valmiiksi ilmasuojiin. Alanen ja muut vaununjohtajat hyppivät ulos. Koneet pidettiin käynnissä.
Matkaa oli satakunta metriä lääkintäteltoille. Polun varressa oli mustilla roskasäkeillä peitettyjä ja havuilla naamioituja rivejä.
Alanen nielaisi. Ei siihen koskaan tottunut.
Silmälasipäinen, hontelo ja kiharatukkainen lääkintäupseeri otti heidät vastaan.
"Kranaatinheitinjoukkue sai pahimman iskun, meni melkein koko joukkue kerralla. Matkaa on sen verta että pakko aloittaa helpommista, muuten niistä tulee punaisia ennen kuin ehditte muiden kanssa perille. Punaisia on paljon, mutta pitää priorisoida."
Pitkä, kalju yliluutnantti hoiperteli vastaan. Hänellä oli pää siteissä, samoin toisen käsi.
"En mä tarvii evakuointia, pysyn hengissä, viekää nuo muut eka!" hän jylisi.
"Meidän täytyy..."
"Paskat, viekää muut eka, mä voin tulla viimesenä! En jätä jätkiä tähän!"
Lääkintäupseeri puri huultaan mutta antoi periksi.
Jääkärijoukkueetkin olivat ottaneet osumaa, mutta pahiten oli osunut krh:on.
Lääkintämiehet kantoivat ja avustivat haavoittuneita vaunuja kohti. Piti toimia nopeasti, ettei vaunujen läsnäolo paljastaisi paikkaa eikä haavoittuneiden tila kävisi kriittiseksi.
Ollessaan lähdössä Alanen huomasi pitkän upseerin kumartuvan erään punalaputetun, maassa makaavan haavoittuneen viereen.
"Veijanen, mikä olo?"
Alanen pysähtyi ja katsoi tarkemmin.
Haavoittuneen lonkka oli kääritty kokonaan harsoon. Hänen päänsä silmiä myöten oli myös harsotettu, kuten myös kädet ja käsivarret. Suupielestä oli valunut verta, joka oli kuivunut mustiksi kokkareiksi.
Hänen päälleen oli levitetty repalainen asepuku, jonka rinnassa oli yksi väkänen ja osittain repeytynyt nimikyltti.
Alanen tunnisti. Veijanen oli hänen ja Salmisen yhteinen armeijakaveri. Vaikkei miestä enää ollutkaan tunnistaa.
Suu avautui, mutta sieltä pääsi vain kähinää.
"Ei tartte puhua jos et pysty" yliluutnantti sanoi ja taputti varovasti ainoaa ehjää kohtaa kädestä. "Kohta pääset hoitoon."
Alasen päässä kohisi. Hän nieli mutta suu oli kuiva.
"Mennäänkö?" Alanen kuuli takaansa tiukalla, heleällä äänellä. Nuori naisalikersantti seisoi hänen edessään ja vaikutti olevan täysin irti tästä maailmasta.
"Ah, joo, mmm, joo, niin, aivan. Mennään."
"Mä tuun teiän mukaan kattoon tilannetta."
Alanen nyökkäsi ja harppoi vaunulle.
He lähtivät saman tien ajamaan kohti prikaatin jiiäspeetä.
Alasella oli nyt henkilökohtainenkin syy kiirehtiä.
---
Pora oli ollut oikeassa. Parikaan keikkaa ei riittäisi. Alanen ohjasi vaunuletkan parasta mahdollista vauhtia pitkin teitä. Jiiäspeellä asiat sujuivat vauhdikkaasti. Toisellakin kerralla lastattiin keskivaikeasti haavoittuneita, sillä heitä oli eniten. Lievästi haavoittuneet oli lähetetty jo takaisin linjaan. Pitkä yliluutnantti järjesti taas näytöksen vaatien, että punalappuiset vietäisiin seuraavaksi. Mutta tähän lääkintäupseeri ei taipunut.
Palatessaan viimeiselle kierrokselle Alanen huomasi, että puolet punalappsuisista oli viety pois. Mustien säkkien rivi oli saanut toisen.
Yliluutnantti oli hiljentynyt. Hän nilkutti vaunua kohti.
"Anteeksi", Alanen kysyi. "Missä Veijanen?"
Yliluutnantti kääntyi. Hän nyökkäsi kohti mustien säkkien riviä. Sen jälkeen hän käveli vaunulle.
Alanen nielaisi.
---
Tankattuaan ja pestyään vaunut - veri ja muut kehon eritteet loivat sinne helposti kalman hajun - Alanen ja Salminen palasivat takaisin komppaniaansa.
Komentopaikalla kapteeni Nirri otti Alasen vastaan.
"Teitte hyvää työtä. Johditte evakuointijoukkuetta tehokkaasti. Asento! Ylennän teidät tällä päivämäärällä ylikersantiksi. Onneksi olkoon! Ja koska vaunussa kukaan ei ole toista parempi, niin ylennän korpraali Salmisen alikersantiksi. Lepo! Toimittakaa Salmiselle lisäraudat. Saatte myös ylimääräisen kuntoisuusloman. Voitte poistua."
Salminen ilostui toisista natsoista. Hän nosti teekuppia ja toivotti pitkää ikää. Alanen punnitsi mitä kertoisi. Hän kuitenkin päätti olla rehellinen.
Salmisen iloinen tuuli vaihtui epäuskoon, sitten suruun.
He nostivat yhdessä kaatuneen maljan.
*
Kävelen
Keväisen aamun säteissä
Katselen
Lintujen lentoa
Yhden ajan loppua
Vereni kantama kirous
Nojaa olkapäähäni
Hymyilee ikuista hymyään
Hivelee niskaani
Kuiskii hitaita sanojaan
Rautaisten porttien toiselta puolelta
Epärytmisen taonnan tahdissa
Avaamattomien ovien tuska
Takaraivossani
Sanomattomien sanojen paino
Kasaan painuneiden hartioiden päällä
Tekemättömien tekojen aaveet
Leijuvat silmieni edessä
Tulevaisuuteni
Kulki muille teille
Haaveeni
Kuoli aikaiseen hautaan
Aika ajoi kiinni
Epäröivän
Tunnen luisen käden kädessäni
Pohjattomien silmien katseen
Pakenin
Sitä, joka meidät kaikki löytää
Tanssiin, viimeiseen
Kukkivien kirsikoiden aikaan
Kuolevat haaveet.
*
Kylmän kevään säteissä
On lupaus kesästä
Kylmyyden kourissa
On talven ruoskan muisto
Menneisyyden haamujen äänet
Hitaiden hermojen syövereissä
Muistojen perukoilla
Synkkien mielen kellarien alla
Vaipuu voimat kevään kimalaisen
Kylmyyden kalpeaan valoon
Uupuu toivo kesästä
Kuoleman kaihoon syliin
Aika valuu käsistämme
Sulavien koskien vauhdilla
Ja pian on jo vuosia
Niistä hetkistä
Joiden luulimme palaavan
Vain yksinäisen kaakkurin huudossa
Kuulemme vastauksen.
*
Taivaalla
Tuhansien tähtien loisto
Karjalan mailla ja mannuilla
Sodan jylinän kaiut
Pakkasen purressa kasvoista
Sanomattomien sanojen paino
Muistellessani heitä
Joiden polkua kerran kuljin
Muistojeni hopeisten pallojen pinnalta
Näen kasvojen rivit
Kuulen äänien helähdykset
Haistan hengitystensä läheisyyden
Kosketuksien lämmön
Täällä korpien keskellä
Suljettujen ovien hämärässä
Huudan ikävääni
Täysikuun säteillessä
Vastuun painaessa
Leveiden hartioiden kaarta
Ei kukaan voi todistaa
Hallitsijan valtikan arvoa
Kuin kukin itsensä kanssa
Olen takonut vaarnan
Suolammen raudasta
Elämän kuumassa hehkussa
Suden ulvonnassa
On viisauden kaikkinainen kaiku
Kalevalanpojan veressä
On elämän salaisuuden ytimet.
*
Kuolema kuljettaa
Miekkaansa elämän tahkolla
Hioo rosoiseksi
Terän jonka langettaa
Hiipuvan valon äärellä
Heijastusten maailma vilkuttaa
Linnan seinien sisällä kaikuu
Menneiden elämien kaiut
Kiven matka hiekaksi
Ikuisuuden määrättömyys
Lausumattomien sanojen kaipaus
Saviseen maahan
Haudattuna Reininmaan verenperintö
Jääkauden jälkeiseen multaan
Kauas pohjolaan
Sammaloituneiden ristien alla
Sinisen veren salaisuudet
Viimeisten pääskyjen mukana
Katoaa kesän lämpö
Syksyn viileyden edeltä
Huominen on menneidensä orja
Maa on syntinen laulunsa
Hulluuden äärelle
On kaivettu totuuden hauta
Hyvien aikomusten polulle
On naulattu kultaharkkojen ristejä
Hopealangoista on kudottu
Narrien naamioiden kyyneleet
Maailmanratas huojuu
Aikansa tahtiin
Tanssivat tulet taivaalla
Aurinkotuulen mukana
Tappavan kauneuden lailla
Kuin sudenkorennot ruskossa
Tunturilammen äärellä
Vain kaakkurin laulu.
*
Murtuu
Auringon säteissä
Jään murskaava voima
Vanajan aaltojen vapautuessa
Kevät aloittaa uuden elämän tanssin
Joutsenten vannoessa valojaan
Kuoleman mustasta viitasta
Nousee hentoinen varsi
Kurottelee kohti tähteä
Narisee
Nitisee
Taivaanratas
Ikuisen kiertonsa kulkiessa
Tyhjyyden keskellä
Ihmisapina yrittää ymmärtää
Äärettömyyden muotoa
Sen hiljaista ääntä
Valkoisen kohinan keskellä
Kuulee oman äänensä
Taivaanrannassa
Näkyy savujen ketju
Ukkosta selkeällä säällä kuunnellaan
Teroitetulla viikatteella
Niitetään sielujen hentoja varsia
Palokärjen rummutuksessa
Temmataan ylisen latvoille
Satavat
Tulikivet alas
Huutavat pasuunoiden äänellä
Me etsimme laumaa
Jonka mukana ulvoa
Kohti täysikuuta
Kahden auringon keskellä
Me valitsemme pisteitä kartalla
Kun haemme salaisuuksien kätköjä
Rumpu lyö
Hitaasti
Kasvavalla rytmillä
Se lyö
Kuin sydän
Aistien terävöityessä
Tie helvettiin on kivetty
Hyvillä aikomuksilla.
*
Tähteni
Kerran kirkkaana loistanut
Nyt hiljaa sammuu
Olen nähnyt maailman
Väsyneillä silmilläni
Tuntenut sen kylmän terän
Valtimoni sykkivän päällä
Tuntenut sanojen ruoskat
Tuntenut valheiden vaarnat
Itsekin niitä antanut
Sanoja ilkeitä sivaltanut
Musta aurinko
On kevääni väri
Musta aurinko
On vereni väri
Kuolema koputtaa
Sydämeni vieressä
Epätahtista rytmiään
Sukuni kirouksen äänellä
Lausutaan lopullisia sanoja
Ei suolaisessa maassa
Voi elättää
Uutta elämää
Kun siemenissä elää rutto
Ja viikate varvutkin niittää
Silmieni heijastuksessa
Pääkallon virnistys
Sisäisen tyhjyyden kaiku
Mieleni sellien kolkkous
Elinkautiseen tuomitun huuto
Riistetty
Normaali elämä
Ihmisten säälissä
On ylemmyydentunnon maku
Kun on taistellut
Vain saadakseen olla olemassa
Väsyy matkalle kulkija
Yritin
Vaan ei riittänyt.
*
Tuijotan mustaan yöhön
Päivien päättyvien jälkeen
Jähmeä on aurinko
Pakkanen jäätää valonsa
Huominen huolensa
Jättää ovelle
Orvoksi tuntee
Piruparka itsensä
Jäätyvien toiveiden aikaan
Kuolema unohtaa nimensä
Viikatteelle antaa teränsä
Virtaa pitkin laskee
Vain harva poikki vaeltaa
Raudasta taottujen kahleiden helinä
Uneen tuudittaa
Oikeus antaa kasvonsa
Vallan jumalan ääneksi
Kultaisten salien valtakunnassa
Teräksen kosketus kavahduttaa
Voima on valtaa
Vain niin kauan kuin haluaa
Giljotiinin suhinassa
On rauhoittava sävy
Jäähileiden joukossa
Vain yksin saa sataa
Absoluuttisen nollapisteen kutsu
Aurinkojen ytimissä
Mustien aukkojen luona
Näet heijastuksia tulevasta
Synapsiesi hermokäyrät
Yrittävät ymmärtää itseään
Miljoonan voltin voimalla
Ykkösten ja nollien valtakunnassa
Keskimmäinen on kuningas
Päättämättömyyden ydin
Saa fotonilta kosketuksensa
Mikä on entropian hymy
Sen katsoessa meitä unessamme?
Alkemisti sekoittaa
Ruudin ja raudan
Kuninkaan hovissa vannotaan
Vala siskoon ja veljeen
Pohjoisen suon pohjassa
Elää maahisten valtakunta
Jossa taotaan suoraudan siemeniä
Hauenleuan soinnuilla
Viedään miestä Vienasta
Pohjolan kylmiin metsiin
Poronluiden äärille
Karjalasta kadotaan
Tunturien tuntemattomaan
Kirveenterässä
On historian paino.
*
Illat
Pimeyden kietomat
Talven hiipivät askeleet
Katson
Tähtien ikuisuuden päähän
Tiedän, polkuni
Kulkevan iltaan
Huomiseen
Aina yksin
Kuolleiden päivänä
Lausun vanhan lauseen
Vanhimman kaikista
Katson Otavaan
Sen seitsemään veljekseen
Kuoleman kuukausi
Ennen talven jäistä valtaa
Tulenliekki
Pitää varjot poissa
Näen
Vanhan miehen
Ajattomuuden katse silmissään
Kysyn seitojen nimiä
Hän hymyilee
Katsoo minne näkee
Hauenleuan kadonneen
Näen
Kauneimman miehistä
Komeimman naisista
Maailman ruhtinaan
Aamunkoissa langenneen
Hän hymyilee
Pohjattoman hymyä
Tummien silmiensä tyhjyys
Avaruuden naurussa
Näen
Itseni kullan pinnasta
Hymyilen
Pinnan vääristynyttä hymyä
Tunnen sen painon
Vetävän alaspäin
Kylmyyden
Jäätävän sieluani
Näen
Itseni suolammen pinnasta
Rautamalmin kehdosta
Liekkien leikistä
Syntyy uuden elämän ihme
Taotaan rautaiset siteet
Menneeseen
Verenruskeaan
Kalevalanpoika
Omalla haudallaan
Graniitin kyljen haavat
Kertovat vierailustamme
Tämän pallon pinnalla
Ikuisuuden rinnalla
Silmänräpäys
Kuiskaus
Aurinkotuulessa
Joka vie muistomme
Avaruuden reunalle
Nollien ja ykkösten valtakunnassa
Kolmannen käsittämättömyys
Ihmisen pimeimpien kolkkien kauissa
Äitimme pehmeät kasvot
Paratiisin ajoilta
Syvin viisaus
Haudattuna naakan silmiin
Suden ulvonnan äänien takia
Mekin täällä olemme
Kuu elää auringosta
Kuin narsisti ihmisestä
Viisaus on
Kultapöly päällämme.
*
Syksyinen pimeys
Aamun koissa
Sateinen sää
Helmeilee lasin pinnalla
Olen kävellyt
Pelottaville poluille
Olen kävellyt
Pimeyden luokse
Kuolemanenkelien siipien rahina
Kun ne ympärilläni kiertelevät
Kantakaa, jalkani
Pidelkää, vapisevat käteni
Älä katso tuonenenkeliä silmiin
Se jäätää katseellaan
Maa upottaa
Kuulen kuiskinnan
Valkoisten käytävien kaiun
Naurujen äänen ruoskinnan
Yksinäisyyden loputtoman hiljaisuuden
Kuulen huutojen kakofonian
Käskyjen kajahdukset
Tunnen
Pakkasten raatelemien käsieni tuskan
Siellä missä pojista miehiä tehdään
Murretaan selkäranka
Heikot tapetaan
Narsistien mielihyvän takia
Tumma hahmo seisoo edessäni
Luulin jo päässeeni pois
Mutta kuolema seuraa minua
Luulin jo päässeeni
Pois jäisten laaksojen kylmyydestä
Mutta rakkaus sokaisee
Tie helvettiin
On kivetty hyvillä aikomuksilla.
*
Sumu aamuisin
Auringon punertava sävy
Siltojen läpi loistaa
Keltaisten lehtien alla
Talven tulevat kasvot
Heijastuvat tummasta vedestä
Mustaa verta
Itkee sydämeni
Valintojen painava taakka
Ikuisen ylämäen edessä
Ikä painaa
Jälkensä kasvoilleni
Kuolema raapii
Sydämeni kylkeä
Jättää rytmin välistä
Öisin kuulen
Siskoni äänen
Kuiskivan hiljaisia sanoja
Varjona kulkee
Elontieni mukana
Unissani
Menneisyys elää uudelleen
Sekoittamalla todellisuuden
Herään kuolonunesta
Vielä kerran
Painajainen rintani päällä
Pääkallon kuva nauravilla kasvoilla
Kalmankoira ovella
Vartijani
Kahleitaan tempoo
Kaikki kaunis
Vain tuhkaa
Vain kivun todellisuus
Erottaa unen todesta
Vain tuskan syvyys
Viisaan tyhmästä
Vain veren väri
Elävän kuolleesta.
Suolammen syvyydessä
Sukuni hauta.
*
Pimeys nousee maasta
Kaduille kaupungin
Kuolevaa kesää katson
Sen katsoessa silmiini
Näen käden harteillaan
Nyt on aika
Katson sinne
Minne muut eivät näe
Katson rautaporttien taakse
Tähtisumun sekaan
Jossa valo kantaa muistoja
Ikuisuuteen
Kuihtuva kehoni
Ylikuumentuneet hermoni
Palavat synapsini
Unet, joiden äärestä todellisuus
Tuntuu tyhjältä
Unelmien huume
Toivon kauniit kasvot
Sisältävät pääkallon
Kuulen naisen naurun
Läpi ikuisen itkun
Kuulen koiran ulvonnan
Suden luontoni
Levoton sieluni
Siihen täysikuulla vastata haluaa
Laumani
Katosi ajat sitten
Tuonne, jonne kellään ei avainta
Eikä kulkemista kuin kerran
Ihmisten maailma
Käsittämätön kaaos
Julmuuden julma huvi
Käytävien koruton kaiku
Sadismin loputon nauru
Narsistin peilaavassa hymyssä
Täysikuu
Pohjantähti
Ne nimeäni kutsuvat
Siskoni äänellä
Vereni
Kylmä vereni
Rytmitön sydämeni
Vammaiset aivoni
Syksyllä
Vanha kuolee uuden tieltä.
*
Konepistoolien rätinä kaikuu lähellä. Puristan pistooliani. Tuijotan hämärässä kellarin oviaukkoa. Sen ovi on tykistötulessa hajonnut kappaleiksi. Meitä ei ole montaa, ehkä viisi. Vain aliupseerilla on konepistooli, muilla kivääri.
Näen varjojen ilmestyvän oviaukolle. Yksi käsikranaatti, ja olemme vainaita. Kuin nurkkaan ahdistetut rotat.
Mutta he eivät olekaan kokeneita. Näen ensimmäisen työntyvän sisään, varovasti. Luisevat kasvot korostavat liian isoa kypärää. Epoletit olkapäillä. Toverinsa tulee heti perässä. Tähtään häntä rintaan.
Korvani menevät lukkoon pistoolin paukahduksesta. Sekunnin jäljessä muutkin avaavat tulen. Etummaisena kävellyt poika lysähtää maahan, taaimpana tullut puristaa vaistomaisesti liipaisinta ennen tämän todellisuuden jättämistä. Luodit kipoilevat tiilistä.
Ketään muuta ei näy.
- Eteenpäin! huudahdan. - Ottakaa aseet!
Jos jäämme tänne, seuraavat osaavat koputtaa kranaatilla.
Suoristautuessani ulkona, pääni viereen iskee luoti. Vastaan tuleen sinne päin ja yritän suojautua. Keskivartaloani vihloo, se ei halua taipua. Muiden tulitus pakottaa venäläiset suojautumaan.
- Mennään!
Juoksemme kyyryssä katua eteenpäin.
- Sturmbannführer, mihin olemme menossa?
- Rautatieasemalle!
Koska Ronja on siellä, jatkan lausetta päässäni. Kuin hukkuvalla, yhtäkkinen halu elää on sekoittanut pääni.
Ympärillä maailma hajoaa pieniksi yksittäisiksi tragedioiksi. Tarinoiksi rohkeudesta, pelkuruudesta, uhrautuvuudesta. Kamppailuksi siitä ainoasta, joka meillä on -elämästä - kun puolustuslinjat hajoavat. Sekasorrossa pääsemme eteenpäin. En katso taakseni, en sivuilleni, juoksen vain suojasta suojaan. Mieheni seuraavat, koska eivät ehdi ajatella. Joku näyttää suunnan - vääränkin - ja he seuraavat.
Tulen asemakadulle. Näen auton. Se on ammuttu seulaksi. Ryntään auton viereen. Muutaman metrin päässä näen vartiomiehen kaatuneen harmaa mytty harteillaan. Ronjan kihara tukka on veressä, suikka tippuneena. Kosketan hänen harteitaan. Tunnen kylmyyden, jäykkyyden. He ovat olleet kuolleita jo useamman tunnin, sillä aikaa kun piilottelin kellarissa.
- Sturmbannführer!
Näen Marquardtin juoksevan eteeni. Yleensä nuhteettoman puhdas univormu on pölyinen, suittu tukka sekaisin. Hänellä on kädessään konepistooli.
- Ryssät ovat tulleet läpi! Meidän täytyy vetäytyä! Sturmbannführer, kuuletteko! Vetäytyä!
Hänen äänensä nousee korkeuksiin, joita en uskonut aikuisen miehen saavuttavan. Hänen silmänsä ovat lasittuneet kuolemanpelosta, sinisiä silmiä ei erota pupillien mustuudesta.
Tunnen ajan hidastuvan. Olen rauhallinen.
Olen avaamassa suutani, kun Marquardtin ruumis tärisee. Hänen rintaansa ilmestyy suuria aukkoja. Verta pärskähtää haavoista. Hänen jalkansa pettävät.
Venäläinen konepistoolimies tähtää minua. Nostan pistoolin ja ammun. Puristan liipaisinta kerta toisensa jälkeen, kunnes se jäykkenee. Jatkan puristamista, tajuan patruunoiden loppuneen. Venäläinen on kadonnut näkyvistä. Heitän pistoolin sivuun ja ryömin Marquardtin ruumiille. Yllätykseni hän liikkuu vielä. Suu yrittää sanoa jotain, mutta verellä täyttyneet keuhkot eivät anna ilmaa. Revin konepistoolin hänen käsistään. Pakotan rampaa kättäni toimimaan. Ammun sarjan kujia kohti, kompuroin ylös ja juoksen kohti länttä, kohti puita ja pusikkoa.
Pääsen viimeisen talon nurkalle, kun tunnen kovan tönäisyn.
Maailma sammuu.
En koskaan nähnyt luotia, joka osui.
*
