Näytetään tekstit, joissa on tunniste yritys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yritys. Näytä kaikki tekstit

maanantai 18. maaliskuuta 2024

Yrityksen katkera tähti

 Tähteni 

Kerran kirkkaana loistanut

Nyt hiljaa sammuu 

Olen nähnyt maailman 

Väsyneillä silmilläni 

Tuntenut sen kylmän terän

Valtimoni sykkivän päällä 

Tuntenut sanojen ruoskat

Tuntenut valheiden vaarnat

Itsekin niitä antanut

Sanoja ilkeitä sivaltanut


Musta aurinko 

On kevääni väri

Musta aurinko 

On vereni väri

Kuolema koputtaa

Sydämeni vieressä 

Epätahtista rytmiään 

Sukuni kirouksen äänellä

Lausutaan lopullisia sanoja

Ei suolaisessa maassa

Voi elättää 

Uutta elämää 

Kun siemenissä elää rutto

Ja viikate varvutkin niittää 


Silmieni heijastuksessa

Pääkallon virnistys

Sisäisen tyhjyyden kaiku

Mieleni sellien kolkkous

Elinkautiseen tuomitun huuto

Riistetty

Normaali elämä 

Ihmisten säälissä

On ylemmyydentunnon maku

Kun on taistellut

Vain saadakseen olla olemassa

Väsyy matkalle kulkija


Yritin 

Vaan ei riittänyt.

*


torstai 4. kesäkuuta 2020

Aamut

- Terve! Päätit sitten vähän reippailla, osastonpäällikkö huikkaa iloisesti kaartaessaan paikalle muotivehkeellä, järjettömän kokoisilla renkailla varustetulla maasturilla.

Sitä kutsutaan myös sähköavusteiseksi fatbikeksi.

Vanhanaikaiselle kulkuneuvolleni eli kahta alaraajan uloketta liikuttamalla etenemiselleni on hyvä syy. Joku nimittäin pölli polkupyöräni viikonloppuna. Perintö-Mazdani taas on siirtynyt jo monta vuotta sitten autojobbarin kautta romuttamolle, tietysti ensin niin, että se on myyty jollekin toimitusjohtajalle. Toimitusjohtaja taas on voinut mennä sen jälkeen ostamaan sadan tonnin Mersua rakastajalleen kunhan siitä on tingitty puolentoista tonnin romutuspalkkio pois. Toimitusjohtaja itse tietysti ajaa Teslalla, kuten jokainen joka haluaa olla jotain ja vaikuttaa nuorekkaalta eikä nelikymppiseltä hupparifarkkuhemmolta.

Osastonpäällikkö yrittää hymyillä mutta se on yhtä väkinäistä kuin pelokkaalla koiralla. Se saa minut tekemään jotain, mitä en ole koskaan tehnyt: kysymään, millainen päivä hänellä on luvassa. Olen ilmeisesti saanut tietämättäni aivoinfarktin, muutoin en osaa asiaa selittää.

Kadun vetoani samantien.

- No siis, me niinku pläänätään sellast ketterää strategiaa, tiiäks. Et mite saatais tiimiläiset niinku diip liidingin kautta fasilitoituu, et selvitään täst murroksest. Et enemmän sellast joustavaa moniosaajaa. 

Keskeytän Konsultin sanakirjan ääneenlausunnan ja pyydän kääntämään ainakin puolet sanoista suomenkielelle. Osastonpäällikkö ähkäisee ja kasvoille palaa vaikea hymy. 

Kysyn miten yritysostot ovat sujuneet ja kuinka monelle tullaan antamaan potkut, jotta firma tekisi enemmän voittoa, yhdessä hinnankorotusten kanssa, ja jotta niitä moniosaajia tulisi enemmän kun työn määrä pysyy vakiona mutta tekijöiden määrä vähenee. 

- Tota, mä en käyttäis sanaa potkut... se on nii negatiivine. Yyteet, yhteistoimintamenettelythä se virallisest on mut musta ois niinku positiivisempää puhuu uudelleenorganisoinnist. Tiiäks ettei niinku tyypit turhaa panikoi ja stressaannu. Stressi tekee huonoo tiim spiritille. 

Epäilen ääneen, että enemmän haittaa ja stressiä taitaa tulla siinä vaiheessa kun ensimmäiset lentävät pellolle. 

- Mut hei, ei sekää huonoo oo. Siis mieti, sehä on vaa mahollisuus tehä kaikkee mikä ittee kiinnostaa. Niinku matkailla ja vaik mennä johonki taidekurssil. 

Epäilen, että osastonpäällikkö on sekoittanut työttömyyden lomailuun. 

- No siis, kuitenki, nii se yritysosto on niinku viime metreil. Et älä sitte kovi huutele... mutta näyttää kyl hyvältä meidän osalta. Niinku myyjä tykkää, et meil on visioo ja kasvupotentiaalii. Annettas heidän brändille hyvä koti. 

Epäilen, että ainoa myyntipäätökseen vaikuttava tekijä on omistajille tuleva rahamäärä ja toimitusjohtajien kultaisen kädenpurituksen paino. Samoin, kuin meidän toimarimme märkä uni johtaa Suomen suurinta alan yritystä. Ehkä jopa Vapaudenristin lievä kuiskailu aamuisin peilin ääressä masturboidessa ja ajatus linnan juhlien jatkoista pitävät permaseisokkia yllä. 

- Heh, sulla on taas noit sun... visioitas. Mut nii, nytku on niinku murros meneillää ja korona ja sellast shittii niin on vähä niinku pakko nostaa hintoi. Ku kato kustannukset nousee. 

Epäilen, että hintojen noston ainoa tarkoitus on nostaa yhtiön voittoa. Kun talous menee huonosti, voidaan nostaa hintaa, koska epävarmuus markkinoilla. Kun menee hyvin, voidaan nostaa hintaa kun on varaa. Murroksesta taas on puhuttu sitten 90-luvun laman. Se on jo niin vanha, että on hankkinut jo asunto- ja autolainan ja pukkaa ensimmäistä lastaan lastenvaunuissa. Synttärikakkuun se pyytää olemaan laittamatta kolmekymmentä kynttilää, jotta aamuisin peilistä tuijottava alkavien ryppyjen verkko ei muuttuisi todellisuudeksi. Yritysjohdolle korona on taivaanlahja, sen syyksi voidaan sanoa kaapeista pursuavat luurangot kun kymmenvuotisen nousukauden toilailut olisivat pian tulleet johtajien takapuolilla lunastettaviksi. Eikä edes rehelliseen tyyliin kuten vankiloissa ja bordelleissa.

Osastonjohtaja on kerrankin ilmeetön, mutta porrasjuoksun kepeyttämä askel nopeutuu pikkuhiljaa. Joudun harppomaan perässä. 

10 000 millimetrin juoksumme keskeytyy kun taloon kesäksi palkattu nuori marketing manageri ryntää keskelle kilparataa. Hän tervehtii rusketusvoiteen takaa iloisesti osastonjohtajaa. Kaksikon alkaessa niinkuttelunsa marssin seuraavat 15 000 millimetriä omaan työhuoneeseeni.

Älkää kysykö olenko mitannut. 

Seuraani liittyy kahvipöydän alta henkilökohtainen assistenttini Make. Vaikka tässäkin firmassa monet assistentit ovat löytäneet itsensä pöytien alta, joko firman pikkujouluissa tai johtajien huoneissa, niin Make on ainoa jolle kategorisesti sallin pöytien alla notkumisen herkkupalojen toivossa. Koiranelämään täytyy liittyä sentään jotain etuja, joista kävelemään vahingossa oppinut karvaton apinalajimme olisi pitänyt poisoppia jo tähän mennessä. 

Huoneessani kohtaan ensimmäisen iloisen yllätyksen sitten sen jälkeen kun avokonttorin naapuriloosin Tuppurainen sai kenkää - 97 kesäkuun 7. päivä klo 9.34 mentyään edellisenä päivänä konsulttikoulutuksessa ansaan ja puhuttuaan rehellisesti silloisesta toimitusjohtajastamme syväjohtamisen periaatteiden mukaisesti. Nimittäin huoneessani seisoo kahvikone. Upouusi, kiiltävä kahvikone. Nyt voin vihdoin lukittautua huoneeseeni lopullisesti työpäivän ajaksi ja keskittyä työntekoon. Tosin assistentilleni pitänee rakentaa oma luukkunsa. 

Ihminen on materian orja. 

*


maanantai 18. syyskuuta 2017

Novelli 23

Jotkut sanovat, että maanantai on huono päivä. Miksi sitten tiistai tuntuu aina kuin osallistuisi amerikkalaiseen tosi-tv-ohjelmaan? Mitään ei oikeasti tapahdu, turhaa draamaa joka minuutti ja aina joku potkaisee munille.


Samalla hetkellä kahviautomaatti-saatana-perkele-rakkine suostuu vihdoin viimein antamaan antinsa. Tosin suurimmaksi osaksi viemäriin ja housuilleni. Jäljelle jäänyt osa maitokahvista näyttää härskiintyneeltä kuin pääministerin puheenvuoro.


Laahustan kiiltävää marmorilattiaa pitkin kohti kopperoani. Ovat siirtäneet automaatin kulman taakse. Kävelymatka on nyt kaksikymmentä yksi askelta pidempi. Kyllä, olen laskenut. Kahdesti.


Se tarkoittaa aivan liian pitkää altistusaikaa sosiaalisille vaikutteille.


Vilkaisen tyhjää kohtaa lattialla. Mieleni kuvittelee siihen edelleen pöydän, peitettynä ässämersun arvoisilla tietokoneilla.


Valitettavasti Sari sai paremman pestin tietoturvayhtiöstä. Hänen aikanaan tauot tuntuivat sentään mukavilta. Lähdöstä on kaksikymmentä seitsemän päivää. Mitään viestiä ei ole kuulunut.


Joku voisi sanoa, että minun tulisi ottaa yhteyttä. Se sama tyyppi voisi heittää naistenlehtien keittiöpsykologian roskapönttöön ja tulitikun perään.


Tosin mieluusti jossain muualla kuin täällä. Sprinkler-suihku ei kiinnosta. Vaikka se kovin tosi-teeveetä olisikin.


Tuijotan jumittunutta näyttöä. Siinä tilassa se on ollut viimeiset puoli tuntia.


Nojaan natisevassa tuolissa taaksepäin. Olen ihan rauhallinen.


Sille amis-datanomi-harjoittelija finninaamalle, joka Sarin jälkeen hoitaa it-ekspertin paikkaa, soitan vasta pakon edessä. Kyseinen kriteeri täyttyy kun a) syttyy sota b) Autocadista tulee uusi versio c) kumpikin edellisistä.


Kattoon voisi kiinnittää nyrkkeilysäkin. Se mahtuisi juuri ja juuri. Säkin hakkaaminen on hyvin rentouttavaa puuhaa. Varsinkin kun eteensä kuvittelee entisen-markkinointipäällikön-nykyisen-osastopäällikön naamataulun.


Tosin ovi olisi pakko pitää auki. Ruskeakastikkeen väriset seinät ovat erinomaisen ilmatiiviitä. Maalin tekijä on ollut varsinainen nero. Hänen ammattitaidolleen olisi käyttöä. Maali on varmasti ollut ahkerassa käytössä Birkenaun suihkutiloissa.


En ehdi suitsuttaa tuntematonta suuruutta enempää, kun deodorantti-auran, valkoisten hampaiden säihkeen ja käsintehtyjen kenkien kopinan saattelemana osastopäällikön olemus ilmestyy eteeni.


-Terve! Kahvitauko menossa? hän huikkaa ärsyttävän menestyneen joukkuepelaajan ilolla.


Oikaisen häntä. Kyseessä on tietokonetauko. Kahvilla. Se loppuu siinä vaiheessa kun Microsoftin nörtit lopettavat pornon selaamisen ja palaavat näpyttämään uutta koodinpätkää ratkaisemaan edellisen koodinpätkän ongelmia.


- Jaa, osastopäällikkö tyytyy tokaisemaan. Kauppisopiskelijalle sekä tekniikkaan että mustaan huumoriin liittyvät kommentit menevät yli tukkageelin.


- Niin, tota, krhm, sitä mä vaa et meille tulee tossa uus projekti-hommeli syksyl. Ollaa siis sellasta suunniteltu ja tarvittais siihe projektipäällikkö.


Osastopäällikkö jää odottamaan. En päästä häntä pälkähästä, vaan katselen ikiruskeaa hipiää äskettäin taikomani kuunteleva ilme kasvoillani.


Passiivis-aggressiiviset keinot ovat kovin aliarvostettuja. Joskus kannattaa esittää tyhmää. Silloin pakottaa toisen paljastamaan lisää asioita ja laukaisemaan omia ansojaan. Niin leikin kerran monta kuukautta erään nigerialaisen kirjelmöijän kanssa. Lopputuloksena mies olisi halunnut maksaa, että pääsee minusta eroon.


Luulenpa, että aika moni olisi valmis tekemään saman.


- Niin, tota, et kiinnostasko sua?


Minä? Ich? Jag? I? Я?


Monikielisen kyselyni seasta osastopäällikkö tunnistaa englannin ja hämärästi muistaa suomenkielen ensimmäisen persoonan persoonapronominin kirjakielisen muodon.


- Eikö oliskin hyvä jobi? hän intoutuu jatkamaan. - Sä oot yks pisimpää täs lafkassa töissä olleist insseist. Sul on ideoita ja visioo. Melkei outoo et sua ei oo koskaa aikasemmi pyydetty.


Tuijotan osastopäällikköä silmät selälläni. Mahasta tuntuu tipahtaneen pohja. Härski pääministeri, eikun siis presidentti, tai siis kahvi vaatii pääsyä yksityiselle vastaanotolle lähimpään buduaariin.


Minä? Johtajana? Siihen verrattuna tunialaisen kauppiaan polttoitsemurha on vaarallisuudeltaan kuin lasten tulitikkuleikki.


Kysyn, miksi hän luulee minun haluavan toimia lastenvahtina laiskoille, gonahtaneille idiooteille? Jotka mieluummin postaavat naamakirja-päivityksiä, katsovat seiskan alastonkuvia ja suunnittelevat seuraavaa salitreeniä kuin miettivät laakereiden voitelua.


Toisin kuin ehkä kauppiksen kalliilla palkattujen konsulttien hyvinvointi-opuksissa kuvataan, kaikki eivät halua olla uraputkessa, joka johtaa vuokrakämpästä puolalaisten rakentamaan homeongelmaiseen tuhannen neliön taloon ja sadan tonnin autoon. Työelämän paineita puretaan viinillä ja hermolääkkeillä, vaimoa käytetään upgreidauksessa Virossa ja silti pannaan kaksikymppistä voimistelijaa. Sekin onnistuu vain kiinalaisesta nettikaupasta ostettujen sinisten pillereiden avulla, joiden käyttö aiheuttaa melamiini-myrkytyksen.


Olen koko ikäni yrittänyt pysyä poissa parrasvaloista ja irrallaan kaikenmaailman ryhmäsosialisoinneista. Minulle riittää, että hoidan omat hommani, toisten tekemisistä en halua mahahaavaa.


Käsken osastopäällikköä painumaan ehdotuksineen helvettiin, toisin sanoen B-osaston Jantusen pakeille. Siinä miehessä on tarpeeksi narsistista sadistia projektipäälliköksi. Suunnittelupäälliköksi taas kannattanee valita Tauriaisen Hanna. Jääkiekkoilijan ja entisen painonnostajan fyysinen auktoriteetti riittänee pitämään suunnittelijat kurissa. Samoin reservin luutnantin pätevyys.


Osastopäällikön ilme tuo mieleen viisivuotiaan, joka ei päässyt tänäkään kesänä Linnanmäelle, vaikka isä niin lupasikin ennen ryyppyputkeaan. Tai kemian teekkarin, joka kuvitteli viimeinkin keksineensä krapulattoman viinan.


- Hei, älä ny taas viitti... Ei se oo nii vaikeeta. Siis johtaa ihmisii. Ku ei ota itteensä sitä touhua vaa vetää sillai positiivisella otteella.


Vastaan, ettei minua vain jaksa kiinnostaa toisten ihmisten hyysääminen. Ei armeijassa, ei siviilissä, ei työssä. Jos kiinnostaisi, olisin sairaanhoitaja, opettaja tai terapeutti. Jos saisin toisten komentamisesta narsistista seisokkia, joko pääni sisällä tai haarojeni välissä, olisin armeijan kapiainen. Tai sitten kävisin BDSM-tapahtumissa.


- Eh...ei se oikeesti siis tollasta oo. Siis joo, ehkä jossai intissä kyl, mut ei tääl. Ei tää oo sama asia.


Eikö? Miksi sitten johtajien joukossa on suhteellisesti eniten narsisteja ja psykopaatteja? Koska kukaan tervejärkinen ei todellakaan halua alistaa ja pomottaa toisia.


Kysyn osastopäälliköltä, eivätkö jo hänen tähänastinen tuntemuksensa ihmisistä, lapsuudesta jatkunut joukkueurheilu, reserviupseerikurssi, kauppiksen johtajaopinnot ja henkilöni tuntemus vihjanneet ollenkaan tämän keskustelun lopputuloksesta? Edes sellaisen pienen, hennon äänen tavoin, joka muistuttaa Vesa Matti Loirin viinabassoa?


- Sul on kyl nyt vähä kiinnostava käsitys asioist. Niinku väärä, tarkotan. Eksä vois ees harkita? Pitää keskittyy siihe positiivisee puolee. Projektipäällikön homma vois tarkottaa uutta autoo, huonetta, kompuutterii...


Autoa en kyllä tarvitse, nykyhinnoilla. Sen jälkeen kun perintö-Mazda levähti kymmenen vuotta sitten, olen sotkenut sinkulalla töihin. Kyllä se parikymmentä kilometriä menee vielä ihan kevyesti.


Lupaus uudesta työhuoneesta ja ennen kaikkea tietokoneesta kuulostaa kuitenkin kiinnostavalta. Olisko huone äänieristetty ja lukittavalla ovella? Ja tietokoneen pitää olla huipputasoa. Ehkä se sitten jaksaa pyörittää Windowsin lisäksi myös solikkaa.


- Emmä viel voi mitää luvata niinku varmaks, mut kyl se osakkeit parantas, osastopäällikkö sanoo silmää vinkaten.


Vaikka mieluummin kokeilisin ISISin lomaleiriä, materiaaliset hyveet ovat harkitsemisen arvoiset.


- Mä käyn sanoo isolle pomolle et sä oot yks ehdokas, deodorantti-sumu huikkaa. - Menee siin pari viikkoo mut mul on kutina et sä oot vahvoil.


Kutina voi johtua myös ihottumasta. Tai ihosyövästä. Liika aurinko tai solarium ei tee hyvää.


Jäätyäni yksin mietin, mitä helvettiä menin oikein tekemään.


Syytän sinua, Bill Gates.


*