Aamut

- Terve! Päätit sitten vähän reippailla, osastonpäällikkö huikkaa iloisesti kaartaessaan paikalle muotivehkeellä, järjettömän kokoisilla renkailla varustetulla maasturilla.

Sitä kutsutaan myös sähköavusteiseksi fatbikeksi.

Vanhanaikaiselle kulkuneuvolleni eli kahta alaraajan uloketta liikuttamalla etenemiselleni on hyvä syy. Joku nimittäin pölli polkupyöräni viikonloppuna. Perintö-Mazdani taas on siirtynyt jo monta vuotta sitten autojobbarin kautta romuttamolle, tietysti ensin niin, että se on myyty jollekin toimitusjohtajalle. Toimitusjohtaja taas on voinut mennä sen jälkeen ostamaan sadan tonnin Mersua rakastajalleen kunhan siitä on tingitty puolentoista tonnin romutuspalkkio pois. Toimitusjohtaja itse tietysti ajaa Teslalla, kuten jokainen joka haluaa olla jotain ja vaikuttaa nuorekkaalta eikä nelikymppiseltä hupparifarkkuhemmolta.

Osastonpäällikkö yrittää hymyillä mutta se on yhtä väkinäistä kuin pelokkaalla koiralla. Se saa minut tekemään jotain, mitä en ole koskaan tehnyt: kysymään, millainen päivä hänellä on luvassa. Olen ilmeisesti saanut tietämättäni aivoinfarktin, muutoin en osaa asiaa selittää.

Kadun vetoani samantien.

- No siis, me niinku pläänätään sellast ketterää strategiaa, tiiäks. Et mite saatais tiimiläiset niinku diip liidingin kautta fasilitoituu, et selvitään täst murroksest. Et enemmän sellast joustavaa moniosaajaa. 

Keskeytän Konsultin sanakirjan ääneenlausunnan ja pyydän kääntämään ainakin puolet sanoista suomenkielelle. Osastonpäällikkö ähkäisee ja kasvoille palaa vaikea hymy. 

Kysyn miten yritysostot ovat sujuneet ja kuinka monelle tullaan antamaan potkut, jotta firma tekisi enemmän voittoa, yhdessä hinnankorotusten kanssa, ja jotta niitä moniosaajia tulisi enemmän kun työn määrä pysyy vakiona mutta tekijöiden määrä vähenee. 

- Tota, mä en käyttäis sanaa potkut... se on nii negatiivine. Yyteet, yhteistoimintamenettelythä se virallisest on mut musta ois niinku positiivisempää puhuu uudelleenorganisoinnist. Tiiäks ettei niinku tyypit turhaa panikoi ja stressaannu. Stressi tekee huonoo tiim spiritille. 

Epäilen ääneen, että enemmän haittaa ja stressiä taitaa tulla siinä vaiheessa kun ensimmäiset lentävät pellolle. 

- Mut hei, ei sekää huonoo oo. Siis mieti, sehä on vaa mahollisuus tehä kaikkee mikä ittee kiinnostaa. Niinku matkailla ja vaik mennä johonki taidekurssil. 

Epäilen, että osastonpäällikkö on sekoittanut työttömyyden lomailuun. 

- No siis, kuitenki, nii se yritysosto on niinku viime metreil. Et älä sitte kovi huutele... mutta näyttää kyl hyvältä meidän osalta. Niinku myyjä tykkää, et meil on visioo ja kasvupotentiaalii. Annettas heidän brändille hyvä koti. 

Epäilen, että ainoa myyntipäätökseen vaikuttava tekijä on omistajille tuleva rahamäärä ja toimitusjohtajien kultaisen kädenpurituksen paino. Samoin, kuin meidän toimarimme märkä uni johtaa Suomen suurinta alan yritystä. Ehkä jopa Vapaudenristin lievä kuiskailu aamuisin peilin ääressä masturboidessa ja ajatus linnan juhlien jatkoista pitävät permaseisokkia yllä. 

- Heh, sulla on taas noit sun... visioitas. Mut nii, nytku on niinku murros meneillää ja korona ja sellast shittii niin on vähä niinku pakko nostaa hintoi. Ku kato kustannukset nousee. 

Epäilen, että hintojen noston ainoa tarkoitus on nostaa yhtiön voittoa. Kun talous menee huonosti, voidaan nostaa hintaa, koska epävarmuus markkinoilla. Kun menee hyvin, voidaan nostaa hintaa kun on varaa. Murroksesta taas on puhuttu sitten 90-luvun laman. Se on jo niin vanha, että on hankkinut jo asunto- ja autolainan ja pukkaa ensimmäistä lastaan lastenvaunuissa. Synttärikakkuun se pyytää olemaan laittamatta kolmekymmentä kynttilää, jotta aamuisin peilistä tuijottava alkavien ryppyjen verkko ei muuttuisi todellisuudeksi. Yritysjohdolle korona on taivaanlahja, sen syyksi voidaan sanoa kaapeista pursuavat luurangot kun kymmenvuotisen nousukauden toilailut olisivat pian tulleet johtajien takapuolilla lunastettaviksi. Eikä edes rehelliseen tyyliin kuten vankiloissa ja bordelleissa.

Osastonjohtaja on kerrankin ilmeetön, mutta porrasjuoksun kepeyttämä askel nopeutuu pikkuhiljaa. Joudun harppomaan perässä. 

10 000 millimetrin juoksumme keskeytyy kun taloon kesäksi palkattu nuori marketing manageri ryntää keskelle kilparataa. Hän tervehtii rusketusvoiteen takaa iloisesti osastonjohtajaa. Kaksikon alkaessa niinkuttelunsa marssin seuraavat 15 000 millimetriä omaan työhuoneeseeni.

Älkää kysykö olenko mitannut. 

Seuraani liittyy kahvipöydän alta henkilökohtainen assistenttini Make. Vaikka tässäkin firmassa monet assistentit ovat löytäneet itsensä pöytien alta, joko firman pikkujouluissa tai johtajien huoneissa, niin Make on ainoa jolle kategorisesti sallin pöytien alla notkumisen herkkupalojen toivossa. Koiranelämään täytyy liittyä sentään jotain etuja, joista kävelemään vahingossa oppinut karvaton apinalajimme olisi pitänyt poisoppia jo tähän mennessä. 

Huoneessani kohtaan ensimmäisen iloisen yllätyksen sitten sen jälkeen kun avokonttorin naapuriloosin Tuppurainen sai kenkää - 97 kesäkuun 7. päivä klo 9.34 mentyään edellisenä päivänä konsulttikoulutuksessa ansaan ja puhuttuaan rehellisesti silloisesta toimitusjohtajastamme syväjohtamisen periaatteiden mukaisesti. Nimittäin huoneessani seisoo kahvikone. Upouusi, kiiltävä kahvikone. Nyt voin vihdoin lukittautua huoneeseeni lopullisesti työpäivän ajaksi ja keskittyä työntekoon. Tosin assistentilleni pitänee rakentaa oma luukkunsa. 

Ihminen on materian orja. 

*

Insinöörin vastaisku

Tuijotan typertyneenä näyttöä.

"No, eiks ookin pirun hyvä teksti?" markkinamiehestä osastonpäälliköksi pompannut feikki-blondi kysyy. Hammasrivistö loistaa tsemppari-henkeä kuin McKinseyn konsultti yytee-neuvotteluissa.

Henkäisen ja luen kaiken uudelleen.

"Käytämme sammutusvaahdossa vain luontaisia raaka-aineita ilmasta ja luonnosta. Vaahto syntyy kananmunien proteiinista - aivan kuten vatkaamasi kakkutaikina. Hiilidioksia ja heliumia löytyy ilmasta - helium auttaa tukahduttamaan liekit. Hiilidioksidi taas on saa Sinut hengittämään kiivaammin ja varmistaa, että aivosi saavat happea..."

Minun on pakko lopettaa lukeminen. Nyt. Tähän. Justiinsa. En ole varma, luenko luontaistuotekaupan tilpehööri-mainosta vai kuvausta puoli vuotta näppäimistöt tulessa optimoidun sammutusjärjestelmämme kuvausta.

Kysyn osastonpäälliköltä, tietääkö hän olevansa idiootti.

Hymy menettää hetkeksi tasapainonsa ja palaa sitten takaisin entistä ehompana.

"Ähä, onks joku heränny vähän ärripurrina, mitä?"

Käsken häntä säästämään moiset lepertelyt syntymättömälle lapselleen ja silloinkin lastensuojeluviranomaisten uhalla. Kysyn, kuinka monen promillen kännissä kyseistä tekstiä on tehty, vai väittääkö hän lokakuun 13. päivän muuttuneen uudeksi aprillipäiväksi?

"Kylhä siinä muutama smoothie kulu, mut mitää ylimäärästä niis ei kyl ollu. Istuttii meidän tiimi kans tuol akvaarios ja oltii niinku et: 'Täält ei lähetä enne ku kunno äddi on keksitty'. Meil oli kyl pirun hyvä tiimspirittii siel, ja..."

Leikkaan taas selityksen poikki kuin lauantaimakkaran. Molemmissa on lähes yhtä paljon aitoutta, vaikkakin jälkimmäinen voisikin väittää olevansa täyttä lihaa osastonpäällikön höpinöihin verraten.

Sanon, etten anna hänen hamppu-päisen kötystyksensä pilata joviaalia insinöörityötä. Teen mainoksen itse, ja sellaisena se myös netissä julkaistaisiin.

Tällä kertaa hymy kuolee kokonaan ja osastonpäällikkö alkaa väännellä käsiään.

"Ei me sitä oikei voida enää muuttaa ku se o käyny jo boardin eessä... Sä et oikei ny ymmärrä tätä modernia bisnessplänningiä. Pitää korostaa luonnonmukaisuutta ja ekologisuutta. Vihreitä arvoja ja sillee."

Ainoat vihertävät arvot tuotteessa ovat helium-pullojen tietotarrat. Osastonpäällikön ja hänen korkealla liitelevien myyntitykkiensä teksti sopisi johonkin naistenlehteen iloisen-pirtsakkaan raakakakun selostukseksi, mutta kovan raudan markkinointiin se sopii yhtä hyvin kuin pyöreä palikka musteläiskä-testiin.

Osastonpäällikkö puree huultaan tavalla, joka muistuttaa murkkuikäisen pojan taktikointia ennen pakollista K-18 -bändikeikkaa.

Mistäkö tiedän?

Olen itsekin ollut joskus nuori.

"Kuule, mä en oikee tykkää täst...mut mun on muistutettava sulle, et mä oon department officer ja sä oot project officer. Joten mun sana painaa täs asias vähä enemmä."

Muistutan, kuka on tehdyn työn takana. Sanon, että järjestelmämme kilpailee parhaimpien kanssa vain 3/4 samasta hinnasta ja on tehty off-the-shelf -osista. Totean, että osastonpäällikkö on toki natsoihinsa vedoten vapaa jatkamaan valitsemallaan tiellä, mutta vallan lisäksi tulee myös vastuu. Eli jos myynti tyssähtää, hallituksen mestauspenkkiin viedään ensin isoin kiho.

Osastonpäällikkö nielaisee. Olen osunut pahasti vyön alle. Isot pojat eivät vain esitä olevansa kovia; näissä bileissä voi oikeasti saada rengasraudasta nuppiinsa.

"Tota... tuo mitä sä äsken sanoit... Se kuulosti iha järkevält matskulta. Jos sä tekisit sit pilotin siit sun tekstistä niin katottas sitte sit niinku läpi meidän tiimin kans?"

Sanoin, että voin raapaista kasaan järjestelmän ydinkohdat ilman Finnairin kallispalkkaisia lentäjiäkin.

Osastonpäällikkö tasapainoilee hetken, haluaako korjata minua mutta toteaa, että tälle kerralle on osuttu jo liiaksi herkkiin paikkoihin.

"Ok", hän sanoo ja vie deodorantti- ja tukkasuihkepilven mennessään. Käsintehdyt kengät kopisevat käytävällä ennen kuin äänieristetty ovi sulkeutuu ja huoneeseen palaa hiljaisuus.

Kumarrun pöydän viereen ja rapsuttelen henkilökohtaista assistenttiani, Makea. Rotuna karkeakarvainen mäyräkoira.

Totean Makelle, että imperiumin on joskus tehtävä vastaiskunsa.

*

Novelli 24

Tuijotan uutta huonettani. Se on aivan liian kliininen, valkoinen. Voimakas pesuaineenhaju ei haittaa, totuin siihen edellisessä huoneessani. Joka on tätä nykyä palannut siihen käyttötarkoitukseen, mihin luoja eli arkkitehti sen loi: siivouskomeroksi.

Luultavasti kyseinen arkkitehti on jo saamassa ripitystä omalta luojaltaan. Vaikka väittävätkin paikan jäätyneen sitten viime näkemän.

Urani on selkeässä nousukiidossa. Vain viisitoista vuotta ja pääsin avokarsinakonttorista omaan siivouskomeroon ja nyt olen jo projektipäällikkö.

Pitäisiköhän parkkeerata seuraavan kerran poikittain konserninjohtajan, divisioonanjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan paikoille, kun alkaa huimata?

Uusi huoneeni on onneksi samalla käytävällä kuin vanha. Se on hyvä, ei tarvitse olla opettelematta kulkureitin varrella olevien nimiä ja olemaan tervehtimättä ohikulkiessa.

Ovi avautuu. Huoneeseen teputtelee partainen pygmi. Enkä nyt viittaa hallituksen puheenjohtajaan, vaan canis lupus familiarisiin. Rotu: mäyräkoira.

Sitä seuraa karvaton jättiläinen, jonka mieluusti jättäisin oven ulkopuolelle. Osastopäällikön kasvoilla oleva hymy on ilmaista mainosta paikalliselle hammaslääkärille.

- Moroo! Kuis menee? Tässä on uusi työntekijämme: työpaikkakoiruli Make. Tutkimusten mukaan koira työpaikalla vähentää stressiä ja piristää tunnelmaa. Vai mitä, Make? osastopäällikkö sanoo ja kumartuu rapsuttamaan karheaa selkää.

Mielestäni osastonpäällikkö on edelleen idiootti, mutta tarinan mukaan sokeallakin kanalla on tapana löytää jyvä jossain vaiheessa.

Maken tullessa esittäytymään ylennän hänet suoraan neuvonantajakseni. Yhtä selväjärkistä ja rehellistä tyyppiä tähän taloon ei olekaan palkattu sitten vanhan talonmiehen, joka kuoli kymmenen vuotta takaperin syöpään.

Osastopäällikön fyysinen olemus häipyy ovenpielestä, jättäen jälkeensä ainoastaan Axe -haamun. Make seuraa perässä, saaden pilven kohdalla hillittömän aivastuskohtauksen. Lisään miehen syntilistaan syytteen eläinrääkkäyksestä.

Avaan uuden tietokoneeni. Perjantai venähti pitkäksi pelkästään sen takia, että olin vahtimassa it-finninaaman toimia hänen siirtäessään tiedostoja vanhasta romustani uuteen. Valitti työmäärää. Lupasin palkkioksi työn sankarin arvonimen ja tinasta tehdyn mitalin. Raukkaparka ei edes ymmärtänyt, että vittuilin. Pakkohan sitä oli vahtia, muutoin olisi oikaissut ja lyönyt suurimman osan tiedostoista roskakoriin päästäkseen perjantaina aikaisin pois pelaamaan ja vetämään ADHD:tä purkista.

Olen se minäkin ollut joskus nuori. Valitettavasti.

Näyttöön lävähtää kaunis kuva syysmetsästä. Mikäs siinä, vaikka mielestäni koodinnäprääjien kannattaisi keskittyä enemmän sisältöön kuin kauniiden kulissien luomiseen. Jälkimmäisiä näkee halvemmalla elokuvissa.

Painan enteriä.

'Kirjautuminen epäonnistui.'

Näprään uudelleen käyttäjänimen ja salasanan.

'Kirjautuminen epäonnistui.'

Kolmas kerta.

'Kirjautuminen epäonnistui.'

Selvästi kahvitauon paikka.

Kävellessäni kahviautomaatille sen tilalla on pölyinen paikka, pari karkkipaperia ja nuuskamöykky.

Tämä on selkeästi maanantai.

Seuraavakin automaatti on kokenut luonnottoman poistuman. Edelleen äärimmäisen rauhallisena harpon kahvilaan koko pytingin toiseen päähän. Ennen EU:ta kulkemiseen olisi tarvittu pari viisumia ja passi. Nyt asia hoituu pelkästään reisi- ja pohjelihaksilla.

- Pahoittelen, meil ei oo ny kahvia tarjolla. On  aasialainen teemaviikko niinku. Terveitä elämäntapoja ja sillee, nuori nainen palvelutiskillä toteaa. - Vihreetä teetä löytyis.

Mistä helvetistä sitten revin jokapäiväisen kofeiiniannokseni? Sen, joka pitää Microsoftin koodarien aiheuttaman ketutuksen edes jotenkin aisoissa. Sen rajan alapuolella, etten ala lähettää kirjepommeja joulukorteiksi.

Vittuilun sijaan pyydän kupin japanilaista teetä. Saan hyvin pienen ja polttavan kupin haaleanvihreää nestettä. Lapan muutaman sokeripalan mukaan. Ne imevät melkein kaiken nesteen itseensä. Kolmen euron hinta tällaisesta kupposesta on japanilaista sadismia. Kuin hentaita, ainoastaan kitkerämpää.

Kai täällä nyt jossain on kahvinkeitin?

Sitten muistan. Työntekijöiden kahvihuone. Kahdeksan vuotta sitten siellä oli vielä kahvikone.

Tosin, en muista enää, missä se on. Tai edes onko sitä enää.

Kahvinjuonnille on käymässä kuin tupakoinnille. Siitä tulee epäterveellistä ja -trendikästä. Energijuomat ja nuuska ovat taas sporttisia ja trendikkäitä.

Ihmisten itsepetokselle ei ole rajoja.

Tuskaillessani näen yhtäkkiä siivoojan avaavan oven portaikon alla olevaan huoneeseen. Pöydällä nököttävä kahvikone saa minut pinkaisemaan 25 metriä Lindströmin mattoa kuin spurgu Alkoon.

Inhoan itsekin vertausta.

Pyydän Mahdilta anovasti yhtä kahvikupposta. Ydintekniikan tohtori katsoo minua pitkään. Lopulta hän siirtää siivouskärryt mustan nektarin ja minun väliltä.

- Jos ny uksi kupi. Pista ero kassa.

Kiitän ja heitän kaksi euroa kassana toimivaan keksilaatikkoon. Pahvimuki polttaa näppejä ja maku muistuttaa polttotervaa, mutta aivan sama. Mahdin lisäksi huoneeseen tulee virolainen siivouspäällikkö. Hän vilkaisee minua kysyvästi, sitten Mahdia. Pikkuhiljaa alan tuntea olevani ylimääräinen hiljaisuuden jatkuessa yli suomalaisen vartin.

Palatessani Make tepsuttelee vastaan. Varmistuttuani, ettei yhtään Homo sapiens sapiens lupusta ole näköpiirissä, kumarrun rapsuttamaan. Ahkera työläinen palkitsee sen kellahtamalla selälleen.

Pöydälle on ilmeistynyt lappu, jota tihrustamalla ja tekemällä muutaman minuutin koodinpurkua saan selville seuraavan seikan:

"Terve! Sulle ei oo viel ehitty tehä sekuriti profiilii ni sulle ei saaha viel tän päivä aikaa tunnuksii sydeemii. Sori."

Teksti on kirjoitettu niin, että sen tekijä on pidellyt kynää kädessään ehkä elämänsä kolmannen kerran. Tai sitten kärsinyt aivohalvauksen kesken kaiken.

Lähtiessäni vartin yli yhdeksän kotiin mietin, miten pyytäisin Saria asentamaan Linuxin koneeseen ja potkaisemaan kiertopotkun it-ekspertin päähän.

*

Novelli 23

Jotkut sanovat, että maanantai on huono päivä. Miksi sitten tiistai tuntuu aina kuin osallistuisi amerikkalaiseen tosi-tv-ohjelmaan? Mitään ei oikeasti tapahdu, turhaa draamaa joka minuutti ja aina joku potkaisee munille.

Samalla hetkellä kahviautomaatti-saatana-perkele-rakkine suostuu vihdoin viimein antamaan antinsa. Tosin suurimmaksi osaksi viemäriin ja housuilleni. Jäljelle jäänyt osa maitokahvista näyttää härskiintyneeltä kuin pääministerin puheenvuoro.

Laahustan kiiltävää marmorilattiaa pitkin kohti kopperoani. Ovat siirtäneet automaatin kulman taakse. Kävelymatka on nyt kaksikymmentä yksi askelta pidempi. Kyllä, olen laskenut. Kahdesti.

Se tarkoittaa aivan liian pitkää altistusaikaa sosiaalisille vaikutteille.

Vilkaisen tyhjää kohtaa lattialla. Mieleni kuvittelee siihen edelleen pöydän, peitettynä ässämersun arvoisilla tietokoneilla.

Valitettavasti Sari sai paremman pestin tietoturvayhtiöstä. Hänen aikanaan tauot tuntuivat sentään mukavilta. Lähdöstä on kaksikymmentä seitsemän päivää. Mitään viestiä ei ole kuulunut.

Joku voisi sanoa, että minun tulisi ottaa yhteyttä. Se sama tyyppi voisi heittää naistenlehtien keittiöpsykologian roskapönttöön ja tulitikun perään.

Tosin mieluusti jossain muualla kuin täällä. Sprinkler-suihku ei kiinnosta. Vaikka se kovin tosi-teeveetä olisikin.

Tuijotan jumittunutta näyttöä. Siinä tilassa se on ollut viimeiset puoli tuntia.

Nojaan natisevassa tuolissa taaksepäin. Olen ihan rauhallinen.

Sille amis-datanomi-harjoittelija finninaamalle, joka Sarin jälkeen hoitaa it-ekspertin paikkaa, soitan vasta pakon edessä. Kyseinen kriteeri täyttyy kun a) syttyy sota b) Autocadista tulee uusi versio c) kumpikin edellisistä.

Kattoon voisi kiinnittää nyrkkeilysäkin. Se mahtuisi juuri ja juuri. Säkin hakkaaminen on hyvin rentouttavaa puuhaa. Varsinkin kun eteensä kuvittelee entisen-markkinointipäällikön-nykyisen-osastopäällikön naamataulun.

Tosin ovi olisi pakko pitää auki. Ruskeakastikkeen väriset seinät ovat erinomaisen ilmatiiviitä. Maalin tekijä on ollut varsinainen nero. Hänen ammattitaidolleen olisi käyttöä. Maali on varmasti ollut ahkerassa käytössä Birkenaun suihkutiloissa.

En ehdi suitsuttaa tuntematonta suuruutta enempää, kun deodorantti-auran, valkoisten hampaiden säihkeen ja käsintehtyjen kenkien kopinan saattelemana osastopäällikön olemus ilmestyy eteeni.

-Terve! Kahvitauko menossa? hän huikkaa ärsyttävän menestyneen joukkuepelaajan ilolla.

Oikaisen häntä. Kyseessä on tietokonetauko. Kahvilla. Se loppuu siinä vaiheessa kun Microsoftin nörtit lopettavat pornon selaamisen ja palaavat näpyttämään uutta koodinpätkää ratkaisemaan edellisen koodinpätkän ongelmia.

- Jaa, osastopäällikkö tyytyy tokaisemaan. Kauppisopiskelijalle sekä tekniikkaan että mustaan huumoriin liittyvät kommentit menevät yli tukkageelin.

- Niin, tota, krhm, sitä mä vaa et meille tulee tossa uus projekti-hommeli syksyl. Ollaa siis sellasta suunniteltu ja tarvittais siihe projektipäällikkö.

Osastopäällikkö jää odottamaan. En päästä häntä pälkähästä, vaan katselen ikiruskeaa hipiää äskettäin taikomani kuunteleva ilme kasvoillani.

Passiivis-aggressiiviset keinot ovat kovin aliarvostettuja. Joskus kannattaa esittää tyhmää. Silloin pakottaa toisen paljastamaan lisää asioita ja laukaisemaan omia ansojaan. Niin leikin kerran monta kuukautta erään nigerialaisen kirjelmöijän kanssa. Lopputuloksena mies olisi halunnut maksaa, että pääsee minusta eroon.

Luulenpa, että aika moni olisi valmis tekemään saman.

- Niin, tota, et kiinnostasko sua?

Minä? Ich? Jag? I? Я?

Monikielisen kyselyni seasta osastopäällikkö tunnistaa englannin ja hämärästi muistaa suomenkielen ensimmäisen persoonan persoonapronominin kirjakielisen muodon.

- Eikö oliskin hyvä jobi? hän intoutuu jatkamaan. - Sä oot yks pisimpää täs lafkassa töissä olleist insseist. Sul on ideoita ja visioo. Melkei outoo et sua ei oo koskaa aikasemmi pyydetty.

Tuijotan osastopäällikköä silmät selälläni. Mahasta tuntuu tipahtaneen pohja. Härski pääministeri, eikun siis presidentti, tai siis kahvi vaatii pääsyä yksityiselle vastaanotolle lähimpään buduaariin.

Minä? Johtajana? Siihen verrattuna tunialaisen kauppiaan polttoitsemurha on vaarallisuudeltaan kuin lasten tulitikkuleikki.

Kysyn, miksi hän luulee minun haluavan toimia lastenvahtina laiskoille, gonahtaneille idiooteille? Jotka mieluummin postaavat naamakirja-päivityksiä, katsovat seiskan alastonkuvia ja suunnittelevat seuraavaa salitreeniä kuin miettivät laakereiden voitelua.

Toisin kuin ehkä kauppiksen kalliilla palkattujen konsulttien hyvinvointi-opuksissa kuvataan, kaikki eivät halua olla uraputkessa, joka johtaa vuokrakämpästä puolalaisten rakentamaan homeongelmaiseen tuhannen neliön taloon ja sadan tonnin autoon. Työelämän paineita puretaan viinillä ja hermolääkkeillä, vaimoa käytetään upgreidauksessa Virossa ja silti pannaan kaksikymppistä voimistelijaa. Sekin onnistuu vain kiinalaisesta nettikaupasta ostettujen sinisten pillereiden avulla, joiden käyttö aiheuttaa melamiini-myrkytyksen.

Olen koko ikäni yrittänyt pysyä poissa parrasvaloista ja irrallaan kaikenmaailman ryhmäsosialisoinneista. Minulle riittää, että hoidan omat hommani, toisten tekemisistä en halua mahahaavaa.

Käsken osastopäällikköä painumaan ehdotuksineen helvettiin, toisin sanoen B-osaston Jantusen pakeille. Siinä miehessä on tarpeeksi narsistista sadistia projektipäälliköksi. Suunnittelupäälliköksi taas kannattanee valita Tauriaisen Hanna. Jääkiekkoilijan ja entisen painonnostajan fyysinen auktoriteetti riittänee pitämään suunnittelijat kurissa. Samoin reservin luutnantin pätevyys.

Osastopäällikön ilme tuo mieleen viisivuotiaan, joka ei päässyt tänäkään kesänä Linnanmäelle, vaikka isä niin lupasikin ennen ryyppyputkeaan. Tai kemian teekkarin, joka kuvitteli viimeinkin keksineensä krapulattoman viinan.

- Hei, älä ny taas viitti... Ei se oo nii vaikeeta. Siis johtaa ihmisii. Ku ei ota itteensä sitä touhua vaa vetää sillai positiivisella otteella.

Vastaan, ettei minua vain jaksa kiinnostaa toisten ihmisten hyysääminen. Ei armeijassa, ei siviilissä, ei työssä. Jos kiinnostaisi, olisin sairaanhoitaja, opettaja tai terapeutti. Jos saisin toisten komentamisesta narsistista seisokkia, joko pääni sisällä tai haarojeni välissä, olisin armeijan kapiainen. Tai sitten kävisin BDSM-tapahtumissa.

- Eh...ei se oikeesti siis tollasta oo. Siis joo, ehkä jossai intissä kyl, mut ei tääl. Ei tää oo sama asia.

Eikö? Miksi sitten johtajien joukossa on suhteellisesti eniten narsisteja ja psykopaatteja? Koska kukaan tervejärkinen ei todellakaan halua alistaa ja pomottaa toisia.

Kysyn osastopäälliköltä, eivätkö jo hänen tähänastinen tuntemuksensa ihmisistä, lapsuudesta jatkunut joukkueurheilu, reserviupseerikurssi, kauppiksen johtajaopinnot ja henkilöni tuntemus vihjanneet ollenkaan tämän keskustelun lopputuloksesta? Edes sellaisen pienen, hennon äänen tavoin, joka muistuttaa Vesa Matti Loirin viinabassoa?

- Sul on kyl nyt vähä kiinnostava käsitys asioist. Niinku väärä, tarkotan. Eksä vois ees harkita? Pitää keskittyy siihe positiivisee puolee. Projektipäällikön homma vois tarkottaa uutta autoo, huonetta, kompuutterii...

Autoa en kyllä tarvitse, nykyhinnoilla. Sen jälkeen kun perintö-Mazda levähti kymmenen vuotta sitten, olen sotkenut sinkulalla töihin. Kyllä se parikymmentä kilometriä menee vielä ihan kevyesti.

Lupaus uudesta työhuoneesta ja ennen kaikkea tietokoneesta kuulostaa kuitenkin kiinnostavalta. Olisko huone äänieristetty ja lukittavalla ovella? Ja tietokoneen pitää olla huipputasoa. Ehkä se sitten jaksaa pyörittää Windowsin lisäksi myös solikkaa.

- Emmä viel voi mitää luvata niinku varmaks, mut kyl se osakkeit parantas, osastopäällikkö sanoo silmää vinkaten.

Vaikka mieluummin kokeilisin ISISin lomaleiriä, materiaaliset hyveet ovat harkitsemisen arvoiset.

- Mä käyn sanoo isolle pomolle et sä oot yks ehdokas, deodorantti-sumu huikkaa. - Menee siin pari viikkoo mut mul on kutina et sä oot vahvoil.

Kutina voi johtua myös ihottumasta. Tai ihosyövästä. Liika aurinko tai solarium ei tee hyvää.

Jäätyäni yksin mietin, mitä helvettiä menin oikein tekemään.

Syytän sinua, Bill Gates.

*

Novelli 19

Yritän hakea parempaa asentoa tuolissa. Ei onnistu. Se on jonkun designerin huippuluomus, tehty enemmän ulkonäkö kuin takapuoli edellä.

Vääntelehtiä saa muutenkin. Markkinointijohtaja pitää omaa esitysvuoroaan. Eivätkö ne koskaan mieti, mitä tuotetta ne ovat kehumassa? Sanat "innovaatio", "Premium" ja "ekologinen" ovat kärsineet pahemman inflaation kuin Zimbabwen dollari. Jokaikinen tekninen termi menee yhtä oikein kuin suomalaisen lottonumerot.

Johtokunta kuuntelee keskittyneen näköisenä. Tai 'board' kuten nykyisin pitää sanoa. Miten ne kestävät? Kasinollako ne tuollaisen pokan kehittävät? Kun pelaavat omia ja firman rahoja.

Pahin vaihtoehto on, että ne oikeasti uskovat.

Piirtelen paperiin Möbiuksen nauhoja. Kuvaavaa istunnon kestolle. En käsitä, miksi sikaosaston pitää istua täällä. Ei meiltä koskaan mitään kysytä. Kai teatterille pitää olla yleisönsä.

Ohjelmointi-inssi pyörittelee Rubinin kuutiota vieressäni. Lasken sekunteja. Viisitoista. Ei paha.

Nainen on pelottavan älykäs. Osaa kahdeksaa kieltä, kehittelee omaa ihan huvin vuoksi. Harrastaa karatea.

Ei uskoisi, noin ulkonäön perusteella. Violetti piikkitukka, kasvoissa enemmän rautaa kuin nykyautossa. Lasit olleet viimeksi muodissa joskus Kekkosen aikaan. Musta huppari, maastohousut ja polvimaiharit. Silti enemmän älyä kuin tässä huoneessa on koskaan ollutkaan. Yhtä huumorintajuinen kuin tietokone.

Boardin uusi tulokas on ihan eri maata. Tohtoriskoulutettava, nuoren bisness-juppinaisen perikuva. Platinablondi, silmälasit maksavat enemmän kuin meikäläisen auto uutena. Harrastaa varmasti zumbaa, joogaa ja mitä noita nyt on.

Puheenjohtaja on jo iskenyt silmänsä. Tohtoriskan posket rusottavat, kuin parhaankin hiihtolenkin jälkeen. Pari ylintä nappia on unohtunut auki poven kohdalta. Kukaanhan ei tietysti huomaa mitään.

Eipä siinä. Mies tienaa vuodessa kolminumeroisen summan, tukka on suittu geelillä taakse ja räätäli netonnut kunnolla pikkutakkia tehdessään. Partakin noudattelee trendiä. Ainoa vain, että tyypillä on jo perhe. Vaan eihän sellainen pikkuseikka mitään haittaa.

Suljen silmäni Salattujen elämien reaaliaikaiselta streamilta. Tunkisin sormet korviini mutta juuri silloin ohjelmointi-inssi työntää kuution hyppysiini. Hän käskee sekoittamaan pakan. Teen työtä käskettyä. Kerrankin saa tehdä kokouksessa jotain hyödyllistä.

Ryntään kiitoksen jälkeen kohti omaa huonettani. Eihän se koppero mikään kummoinen ole, mutta ennemmin sitä tukehtuu hapen loppumiseen kuin paskaan.

Markkinointijohtajan kutsuhuuto saa minut kiinni ennen turvaa.

- Hei kuule, mä aattelin niit pikkujouluja. Mä oon kuullu et sä et oo kauheesti niis ollu mukana - älä ny ymmärrä väärin, mut mun mielest olis tärkeää olla tommosissa. Tiim spirittii, kato.

Tuijotan sinisiä silmiä. Valkaistut hampaat hymyilevät jokaisen johtajaoppaan kansikuvahymyä. Nyt ollaan menestyjiä, ne sanovat. Ja ainoat, jotka menestyvät, ovat niiden kirjoittajat.

En ole koskaan nähnyt juhlissa mitään järkeä. Työaikana samojen naamojen näkemisestä sentään maksetaan kipurahaa, mutta että ihan vapaaehtoisesti? Iranilaiset Basij-joukotkin olivat vähemmän hulluja, ja ne sentään raivasivat miinakenttiä itsellään.

- Mikä vika pikkujouluis muka on? Vähä kato glögii ja piparii, musiikkii ja sillee.

 Puheenvuoroa säestää virne, silmänisku ja yritys tökätä kyynärpäällä. Väistöni jättää markkinointijohtajan tasapainon huonoksi. Haluttaisi viedä maahan, mutta hillitsen itseni.

Hiljaisuuteni horjuttaa miehen henkistä tasapainoa. Katson edelleen ilmeettömänä. Maailmassa, joka on aina menossa ja ilmehtimässä, hiljaisuus on tehokkaampi kuin koskaan.

Vastaan osallistuvani sitten, kun niiden pääasiallinen funktio ei ole juoda älyä, pedata uutta työsuhdeautoa ja tyhjentää vessan kondomiautomaattia. Jälkimmäisestä huolimatta monet uudet, tai ainakin hyvännäköiset, naispuoliset työntekijät jäävät äitiyslomalle hieman ennen kesää.

Markkinointijohtaja näyttää taas siltä, kuin puhuisi esikouluikäiselle, miksi 'vittu'-sanaa ei saa käyttää.

- Oikeesti, hei! Mä yritän bondata tään tiimin kasaan. Mä pyyän, et sä ees mietit. Jos vaikka tykkäät.

Mutisen harkitsevani asiaa. Markkinointijohtaja hymyilee selvästi helpottuneena. Käsintehdyt kengät kopisevat hänen suunnatessa kohti konserninjohtajan pestiä ja kultaista kädenpuristusta.

En ehdi liikahtaakaan kun henkilöstöpäällikkö vyöryy eteeni. Kersantti Karoliina on pelkkä lössykkä häneen verrattuna. Voi sitä poloista sielua, joka ei ole oppinut rouvanpelkoa. Sellainen viettäisi kaikki pahimmat työvuorot, saisi pahimmat vieruskaverit ja tekisi tylsimmät projektit.

- Sähän aina valitat siitä sun koneesta? No, nyt saat oman tukihenkilön. Se uus ICT-tyyppi tulee sun huoneesees. Meillä ei oo missää muualla tilaa.

Ei ole tilaa? Jokainen kokoushuone on pienen omakotitalon kokoinen ja pomojen huoneet vastaavat kaksioita. En haluaisi menettää huolella vaalimaani mainetta anti-sosiaalisena ihmisvihaajana. Luulevat vielä, että olen ihastunut.

En sano mitään. Nyökkään tummien silmien katseen alla. Tuon matriarkan vastustamiseen en hengenuhallakaan lähde.

Henkilöstöpäällikkö kopisee muualle. Ilmasta tulee raikkaampi hengittää ilman parfyymin sumua.

Huomaan oven olevan jo auki. Piikkitukka käännähtää.

- Mä tulin kattoo mestaa valmiiks.

Silmissä pilkahtaa ilkikurinen ilme. Tuota virnettä en ole nähnyt vielä kertaakaan.

Hän painaa oven kiinni. Käsien avatessa vyönsolkeani yhtä näppärästi kuin käsitellessä Rubinia en voi kuin kerrankin onnitella henkilöstöpäällikköä. Hän todellakin huomioi alaistensa tarpeet.

Kerrankin elämä tuntuu hyvältä.

*

Novelli 4

Istun. Tuoli natisee. Lasken muovisen kahvikupin pöydälle, kuumuus polttaa liian ohuen reunan läpi.

Kuka helvetti on suunnitellut käytävien kahvikoneet? Joku sadisti, pakko olla. Liian kuumaa heti juotavaksi ja ennen kuin ehtii sanoa 'suihkuturbiinivaramekaanikkoaliupseerioppilas', kahvi on väljähtynyt niin ettei sillä voi kuin kastella kukkia.

Ja nekin kuolevat.

'Tuotanto-optimaatio' on varmasti sana, joka on käynyt kuppisuunnittelijan huulilla. Siitä maalaisjärki on jäänyt rentunruusuksi tanssilavan seinälle. Haulikolla ammuttuna.

Windows aukeaa hitaasti. Kasvanutta tehokkuutta. Odota puoli päivää, että saa koneen auki ja loppupäivä lataile päivityksiä. Koneen kiintolevy alkaa olla täynnä. Pitäisi saada uusi rakkine, mutta piruuttaan eivät anna.

Tuotekehitysjohtajan työsuhdeautoon kyllä löytyy rahaa. Ja helvetin hienoihin käyntikortteihin. Mutta kun rivi-insinööri pyytää konetta, tärkeintä työvälinettä, paikalle kutsutaan kesäharjoittelija-atk-finninaama laittamaan papparaisen kone kuntoon. Sen jälkeen se toimii kahta hitaammin.

Lakkasin yrittämästä miellyttää ihmisiä parikymppisenä. Päättelin, että paskan saa pyytämättäkin. Tyhjän jutustelu, valkoiset valheet ja muut sosiaalisen normiston mukaiset käytössäännöt voisi lähettää seuraavalla satelliitilla vieraiden planeettojen ihmeteltäviksi. Varoitustarralla: Avaa vain omalla vastuullasi.

Pahimpia ovat projektipalaverit. Tuotekehitysjohtajaa kyhnytetään haaroväliin ja jokainen pyrkii petaamaan uutta autopaikkaa. Kritiikin esittäjä saa oraalista rituaalia suorittavilta kollegoilta mulkaisuja.

Mitäpä siitä, että homma kusee.

Hieman ennen lounastaukoa raollaan oleva ovi nykäistään auki. Markkinointipäällikön olemus vetoaa heti - 'taistele tai pakene'-reaktiosta on vain tullut niin kovin aliarvostettu. Siirrän tuolia viisitoista senttiä kauemmas. Paljon pidemmälle tästä siivouskomerosta ei sitten mennäkään.

"Terve! Hei, mä katoin läpi niitä sun suunnitelmias - pirun hyviä. Niissä on oikeesti potentiaalii..."

Leikkaan hampurilaispalautteen poikki pihvin kohdalta. Sitä niille kauppiksessa opetetaan johtamiskursseilla. Liikaa rasvaa ja suolaa. Yhtä lailla siitä saa ylipainon kuin diabeteksen.

Tuotekehityspäällikkö on työmatkalla Kroatiassa, ja kiitos matriisiorkun markkinointipäällikkö vastaa osastosta sen aikaa.

Yhtä mukavaa kuin istua palavassa kusiaispesässä.

Käsken kertoa, mikä niissä oli paskaa. Totuus otetaan raakana sisään kuin kossupaukku. Tai elämä.

Hämmennys himmentää hetkiseksi parikymppisten valkaistujen hampaiden sädehdinnän. Laudatur-pääkoppa nappaa silti kiinni uudesta juonesta. Laitetaanko ranskalaiset mukaan?

"Nosiis markkinoilla ei ole tarvetta just nyt tollaselle. Haetaan vähän haitekimpää..."

Huiskaisen kädellä puheen poikki. Eikös armeija juuri valittanut siitä, ettei sillä ole varaa korvata vanhoja Paseja? Kun AMV:t ovat liian kalliita?

Ei armeijoilta mihinkään ole kadonnut tarve halvalle mutta hyvälle. Kaikki perus-blokit hyllytavarana ja suojan suunnittelussa hippu järkeä mukana niin saadaan Pasin kaltainen, kenttäkelpoinen mutta ajanmukainen.

Markkinointijohtajan kasvoille hiipii kärsivä ilme. Kuin selittäessään vihatun-rakkaalle tyhmälle lapselle, miksi pottaa pitää käyttää vaikkei halua.

"Noku trendinä on niinku netvörkki ja jointti..."

Netti on hyvä kun pitää kerätä informaatiota ja lähettää viestejä. Jointtia taas polttelevat elämänkolhimat ja velvollisuuksiaan välttelevät. Ja serkkuni. Edellisiä ymmärrän, jälkimmäiset voisivat mennä töihin ja serkku katkaisuun.

Ongelma on juuri siinä, että kaikista tehdään liikkuvia tietokonesaleja. Perussuunnittelu laiminlyödään ja lopputuloksena on laitteita, jotka eivät liikahda, koska ulkona on pakkasta. Tai sataa. Tai paistaa. Tai kun joku on etsinyt netistä liikaa pornoa.

Tehdään kova rauta kuntoon ja laitetaan tietokoneet erikseen. Ei tarvitse sitten heittää koko vehjettä romukoppaan kun muisti täyttyy.

Kroatiassa viikonloppumatkoilla hankittu rusketus vaihtaa väriä harmaan ja punaisen välillä. Kädet kokeilevat lakalla muokatun hatun asentoa.

"Noku siis korkeemmasta teknologiasta saa paremmat katteet. Ei kannata tehdä mitään sellasta mitä kiinalaiset tekee halvemmalla. Pitää myydä palveluu ja brändii"

Brandya juodaan brittiläisissä dekkareissa. Varmasti katteet ovat kunnossa, kun tietokoneisiin pitää ajaa viisikymmentä päivitystä vuoteen ja lastentauteja korjata 12 vuotta kunnes laite on vanhentunut, ennen kuin se on siinä iskussa miten alussa luvattiin. Sopimuksiin on ujutettu sellaiset pykälät ettei ostaja voi perääntyä.

Se on lyhytnäköistä tuoton maksimointia. Sillä varmistetaan, että seuraavassa tarjouskilpailussa yhtiö on mustalla listalla. Olisi, elleivät kaikki tekisi samaa. Kun samaa paskaa saa vain eri paketissa, valituksi tulee halvin eikä hinta-laatu-suhteeltaan paras.

Halvan ei tarvitse tarkoittaa laadutonta. Otetaan oppia vaikka Scanialta - sieltä mistä ne moottoritkin tulevat. Yhdistetään ihmisen äly ja koneen kestävyys, eikä kuten nykyisin: Koneen äly ja ihmisen viitseliäisyys. Luulisi suomalaisen työvoiman pystyvän vähän eri kertaluokan toimintaan kuin kiinalaisten nälkäkurkien.

Nämä kauppislaiset myyvät kaikkea samoilla sapluunoilla. Oli kyseessä sitten porkkanamehu tai panssarivaunu. Yhtä tutulla jargonilla kuluttaja voi turvallisin mielin ostaa kaupasta taisteluvaunun ja sotilas ratsastaa porkkanamehupurkilla läpimurrossa. Juottaa viholliselle ylisokeroitua töhnää ja odottaa kunnes se kuolee sokeritautiin tai lisäaineiden aiheuttamaan syöpään.

Trendipaidan ryhti lysähtää. "Miks sä sit ees kysyit?"

Koska halusin nähdä, onko suunnitelmissani jotain järjellisesti väärin. Koska niin ei vaikuta olevan, hän voisi toimittaa ne konsernijohtajalle.

"Mut mähän sanoin ettei tota kannata täs markkinatilantees..."

Ääni on muuttunut jo kimeämmäksi, kasvoilta paistaa epätoivo.

Selitän, että jos hän ei niitä toimittaisi, veisin ne itse. Ja kun tuote ottaisi tuulta alleen, voisi markkinointipäällikön tulevassa elämäkerrassa näyttää pahalta, jos bisnesvainu olisi vienyt niin pahasti harhaan.

Opportunistilaskin hyrähtää käytiin nuorukaisen pääkopassa. Se laskee todennäköisyyksiä uusille bonuksille, työmatkoille rantakohteisiin, pränikälle leasing-autolle, pitkäsäärisille sihteereille, koko konsernin johtajan pestille...

Markkinointipäällikkö pomppaa pystyyn bodypumpin tuomalla tarmolla.

"Jos mä nyt sit kävisin juttelee bossin kanssa. Mut mitään en lupaa"

Tutkimattomia ovat herrain tiet, vastaan. Käsintehtyjen kävelykenkien kopina loittonee käytävällä. Naurahdan ja katson kelloa.

Jaaha. Onkin lounasaika.

*