Novelli 24

Tuijotan uutta huonettani. Se on aivan liian kliininen, valkoinen. Voimakas pesuaineenhaju ei haittaa, totuin siihen edellisessä huoneessani. Joka on tätä nykyä palannut siihen käyttötarkoitukseen, mihin luoja eli arkkitehti sen loi: siivouskomeroksi.

Luultavasti kyseinen arkkitehti on jo saamassa ripitystä omalta luojaltaan. Vaikka väittävätkin paikan jäätyneen sitten viime näkemän.

Urani on selkeässä nousukiidossa. Vain viisitoista vuotta ja pääsin avokarsinakonttorista omaan siivouskomeroon ja nyt olen jo projektipäällikkö.

Pitäisiköhän parkkeerata seuraavan kerran poikittain konserninjohtajan, divisioonanjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan paikoille, kun alkaa huimata?

Uusi huoneeni on onneksi samalla käytävällä kuin vanha. Se on hyvä, ei tarvitse olla opettelematta kulkureitin varrella olevien nimiä ja olemaan tervehtimättä ohikulkiessa.

Ovi avautuu. Huoneeseen teputtelee partainen pygmi. Enkä nyt viittaa hallituksen puheenjohtajaan, vaan canis lupus familiarisiin. Rotu: mäyräkoira.

Sitä seuraa karvaton jättiläinen, jonka mieluusti jättäisin oven ulkopuolelle. Osastopäällikön kasvoilla oleva hymy on ilmaista mainosta paikalliselle hammaslääkärille.

- Moroo! Kuis menee? Tässä on uusi työntekijämme: työpaikkakoiruli Make. Tutkimusten mukaan koira työpaikalla vähentää stressiä ja piristää tunnelmaa. Vai mitä, Make? osastopäällikkö sanoo ja kumartuu rapsuttamaan karheaa selkää.

Mielestäni osastonpäällikkö on edelleen idiootti, mutta tarinan mukaan sokeallakin kanalla on tapana löytää jyvä jossain vaiheessa.

Maken tullessa esittäytymään ylennän hänet suoraan neuvonantajakseni. Yhtä selväjärkistä ja rehellistä tyyppiä tähän taloon ei olekaan palkattu sitten vanhan talonmiehen, joka kuoli kymmenen vuotta takaperin syöpään.

Osastopäällikön fyysinen olemus häipyy ovenpielestä, jättäen jälkeensä ainoastaan Axe -haamun. Make seuraa perässä, saaden pilven kohdalla hillittömän aivastuskohtauksen. Lisään miehen syntilistaan syytteen eläinrääkkäyksestä.

Avaan uuden tietokoneeni. Perjantai venähti pitkäksi pelkästään sen takia, että olin vahtimassa it-finninaaman toimia hänen siirtäessään tiedostoja vanhasta romustani uuteen. Valitti työmäärää. Lupasin palkkioksi työn sankarin arvonimen ja tinasta tehdyn mitalin. Raukkaparka ei edes ymmärtänyt, että vittuilin. Pakkohan sitä oli vahtia, muutoin olisi oikaissut ja lyönyt suurimman osan tiedostoista roskakoriin päästäkseen perjantaina aikaisin pois pelaamaan ja vetämään ADHD:tä purkista.

Olen se minäkin ollut joskus nuori. Valitettavasti.

Näyttöön lävähtää kaunis kuva syysmetsästä. Mikäs siinä, vaikka mielestäni koodinnäprääjien kannattaisi keskittyä enemmän sisältöön kuin kauniiden kulissien luomiseen. Jälkimmäisiä näkee halvemmalla elokuvissa.

Painan enteriä.

'Kirjautuminen epäonnistui.'

Näprään uudelleen käyttäjänimen ja salasanan.

'Kirjautuminen epäonnistui.'

Kolmas kerta.

'Kirjautuminen epäonnistui.'

Selvästi kahvitauon paikka.

Kävellessäni kahviautomaatille sen tilalla on pölyinen paikka, pari karkkipaperia ja nuuskamöykky.

Tämä on selkeästi maanantai.

Seuraavakin automaatti on kokenut luonnottoman poistuman. Edelleen äärimmäisen rauhallisena harpon kahvilaan koko pytingin toiseen päähän. Ennen EU:ta kulkemiseen olisi tarvittu pari viisumia ja passi. Nyt asia hoituu pelkästään reisi- ja pohjelihaksilla.

- Pahoittelen, meil ei oo ny kahvia tarjolla. On  aasialainen teemaviikko niinku. Terveitä elämäntapoja ja sillee, nuori nainen palvelutiskillä toteaa. - Vihreetä teetä löytyis.

Mistä helvetistä sitten revin jokapäiväisen kofeiiniannokseni? Sen, joka pitää Microsoftin koodarien aiheuttaman ketutuksen edes jotenkin aisoissa. Sen rajan alapuolella, etten ala lähettää kirjepommeja joulukorteiksi.

Vittuilun sijaan pyydän kupin japanilaista teetä. Saan hyvin pienen ja polttavan kupin haaleanvihreää nestettä. Lapan muutaman sokeripalan mukaan. Ne imevät melkein kaiken nesteen itseensä. Kolmen euron hinta tällaisesta kupposesta on japanilaista sadismia. Kuin hentaita, ainoastaan kitkerämpää.

Kai täällä nyt jossain on kahvinkeitin?

Sitten muistan. Työntekijöiden kahvihuone. Kahdeksan vuotta sitten siellä oli vielä kahvikone.

Tosin, en muista enää, missä se on. Tai edes onko sitä enää.

Kahvinjuonnille on käymässä kuin tupakoinnille. Siitä tulee epäterveellistä ja -trendikästä. Energijuomat ja nuuska ovat taas sporttisia ja trendikkäitä.

Ihmisten itsepetokselle ei ole rajoja.

Tuskaillessani näen yhtäkkiä siivoojan avaavan oven portaikon alla olevaan huoneeseen. Pöydällä nököttävä kahvikone saa minut pinkaisemaan 25 metriä Lindströmin mattoa kuin spurgu Alkoon.

Inhoan itsekin vertausta.

Pyydän Mahdilta anovasti yhtä kahvikupposta. Ydintekniikan tohtori katsoo minua pitkään. Lopulta hän siirtää siivouskärryt mustan nektarin ja minun väliltä.

- Jos ny uksi kupi. Pista ero kassa.

Kiitän ja heitän kaksi euroa kassana toimivaan keksilaatikkoon. Pahvimuki polttaa näppejä ja maku muistuttaa polttotervaa, mutta aivan sama. Mahdin lisäksi huoneeseen tulee virolainen siivouspäällikkö. Hän vilkaisee minua kysyvästi, sitten Mahdia. Pikkuhiljaa alan tuntea olevani ylimääräinen hiljaisuuden jatkuessa yli suomalaisen vartin.

Palatessani Make tepsuttelee vastaan. Varmistuttuani, ettei yhtään Homo sapiens sapiens lupusta ole näköpiirissä, kumarrun rapsuttamaan. Ahkera työläinen palkitsee sen kellahtamalla selälleen.

Pöydälle on ilmeistynyt lappu, jota tihrustamalla ja tekemällä muutaman minuutin koodinpurkua saan selville seuraavan seikan:

"Terve! Sulle ei oo viel ehitty tehä sekuriti profiilii ni sulle ei saaha viel tän päivä aikaa tunnuksii sydeemii. Sori."

Teksti on kirjoitettu niin, että sen tekijä on pidellyt kynää kädessään ehkä elämänsä kolmannen kerran. Tai sitten kärsinyt aivohalvauksen kesken kaiken.

Lähtiessäni vartin yli yhdeksän kotiin mietin, miten pyytäisin Saria asentamaan Linuxin koneeseen ja potkaisemaan kiertopotkun it-ekspertin päähän.

*

Novelli 23

Jotkut sanovat, että maanantai on huono päivä. Miksi sitten tiistai tuntuu aina kuin osallistuisi amerikkalaiseen tosi-tv-ohjelmaan? Mitään ei oikeasti tapahdu, turhaa draamaa joka minuutti ja aina joku potkaisee munille.

Samalla hetkellä kahviautomaatti-saatana-perkele-rakkine suostuu vihdoin viimein antamaan antinsa. Tosin suurimmaksi osaksi viemäriin ja housuilleni. Jäljelle jäänyt osa maitokahvista näyttää härskiintyneeltä kuin pääministerin puheenvuoro.

Laahustan kiiltävää marmorilattiaa pitkin kohti kopperoani. Ovat siirtäneet automaatin kulman taakse. Kävelymatka on nyt kaksikymmentä yksi askelta pidempi. Kyllä, olen laskenut. Kahdesti.

Se tarkoittaa aivan liian pitkää altistusaikaa sosiaalisille vaikutteille.

Vilkaisen tyhjää kohtaa lattialla. Mieleni kuvittelee siihen edelleen pöydän, peitettynä ässämersun arvoisilla tietokoneilla.

Valitettavasti Sari sai paremman pestin tietoturvayhtiöstä. Hänen aikanaan tauot tuntuivat sentään mukavilta. Lähdöstä on kaksikymmentä seitsemän päivää. Mitään viestiä ei ole kuulunut.

Joku voisi sanoa, että minun tulisi ottaa yhteyttä. Se sama tyyppi voisi heittää naistenlehtien keittiöpsykologian roskapönttöön ja tulitikun perään.

Tosin mieluusti jossain muualla kuin täällä. Sprinkler-suihku ei kiinnosta. Vaikka se kovin tosi-teeveetä olisikin.

Tuijotan jumittunutta näyttöä. Siinä tilassa se on ollut viimeiset puoli tuntia.

Nojaan natisevassa tuolissa taaksepäin. Olen ihan rauhallinen.

Sille amis-datanomi-harjoittelija finninaamalle, joka Sarin jälkeen hoitaa it-ekspertin paikkaa, soitan vasta pakon edessä. Kyseinen kriteeri täyttyy kun a) syttyy sota b) Autocadista tulee uusi versio c) kumpikin edellisistä.

Kattoon voisi kiinnittää nyrkkeilysäkin. Se mahtuisi juuri ja juuri. Säkin hakkaaminen on hyvin rentouttavaa puuhaa. Varsinkin kun eteensä kuvittelee entisen-markkinointipäällikön-nykyisen-osastopäällikön naamataulun.

Tosin ovi olisi pakko pitää auki. Ruskeakastikkeen väriset seinät ovat erinomaisen ilmatiiviitä. Maalin tekijä on ollut varsinainen nero. Hänen ammattitaidolleen olisi käyttöä. Maali on varmasti ollut ahkerassa käytössä Birkenaun suihkutiloissa.

En ehdi suitsuttaa tuntematonta suuruutta enempää, kun deodorantti-auran, valkoisten hampaiden säihkeen ja käsintehtyjen kenkien kopinan saattelemana osastopäällikön olemus ilmestyy eteeni.

-Terve! Kahvitauko menossa? hän huikkaa ärsyttävän menestyneen joukkuepelaajan ilolla.

Oikaisen häntä. Kyseessä on tietokonetauko. Kahvilla. Se loppuu siinä vaiheessa kun Microsoftin nörtit lopettavat pornon selaamisen ja palaavat näpyttämään uutta koodinpätkää ratkaisemaan edellisen koodinpätkän ongelmia.

- Jaa, osastopäällikkö tyytyy tokaisemaan. Kauppisopiskelijalle sekä tekniikkaan että mustaan huumoriin liittyvät kommentit menevät yli tukkageelin.

- Niin, tota, krhm, sitä mä vaa et meille tulee tossa uus projekti-hommeli syksyl. Ollaa siis sellasta suunniteltu ja tarvittais siihe projektipäällikkö.

Osastopäällikkö jää odottamaan. En päästä häntä pälkähästä, vaan katselen ikiruskeaa hipiää äskettäin taikomani kuunteleva ilme kasvoillani.

Passiivis-aggressiiviset keinot ovat kovin aliarvostettuja. Joskus kannattaa esittää tyhmää. Silloin pakottaa toisen paljastamaan lisää asioita ja laukaisemaan omia ansojaan. Niin leikin kerran monta kuukautta erään nigerialaisen kirjelmöijän kanssa. Lopputuloksena mies olisi halunnut maksaa, että pääsee minusta eroon.

Luulenpa, että aika moni olisi valmis tekemään saman.

- Niin, tota, et kiinnostasko sua?

Minä? Ich? Jag? I? Я?

Monikielisen kyselyni seasta osastopäällikkö tunnistaa englannin ja hämärästi muistaa suomenkielen ensimmäisen persoonan persoonapronominin kirjakielisen muodon.

- Eikö oliskin hyvä jobi? hän intoutuu jatkamaan. - Sä oot yks pisimpää täs lafkassa töissä olleist insseist. Sul on ideoita ja visioo. Melkei outoo et sua ei oo koskaa aikasemmi pyydetty.

Tuijotan osastopäällikköä silmät selälläni. Mahasta tuntuu tipahtaneen pohja. Härski pääministeri, eikun siis presidentti, tai siis kahvi vaatii pääsyä yksityiselle vastaanotolle lähimpään buduaariin.

Minä? Johtajana? Siihen verrattuna tunialaisen kauppiaan polttoitsemurha on vaarallisuudeltaan kuin lasten tulitikkuleikki.

Kysyn, miksi hän luulee minun haluavan toimia lastenvahtina laiskoille, gonahtaneille idiooteille? Jotka mieluummin postaavat naamakirja-päivityksiä, katsovat seiskan alastonkuvia ja suunnittelevat seuraavaa salitreeniä kuin miettivät laakereiden voitelua.

Toisin kuin ehkä kauppiksen kalliilla palkattujen konsulttien hyvinvointi-opuksissa kuvataan, kaikki eivät halua olla uraputkessa, joka johtaa vuokrakämpästä puolalaisten rakentamaan homeongelmaiseen tuhannen neliön taloon ja sadan tonnin autoon. Työelämän paineita puretaan viinillä ja hermolääkkeillä, vaimoa käytetään upgreidauksessa Virossa ja silti pannaan kaksikymppistä voimistelijaa. Sekin onnistuu vain kiinalaisesta nettikaupasta ostettujen sinisten pillereiden avulla, joiden käyttö aiheuttaa melamiini-myrkytyksen.

Olen koko ikäni yrittänyt pysyä poissa parrasvaloista ja irrallaan kaikenmaailman ryhmäsosialisoinneista. Minulle riittää, että hoidan omat hommani, toisten tekemisistä en halua mahahaavaa.

Käsken osastopäällikköä painumaan ehdotuksineen helvettiin, toisin sanoen B-osaston Jantusen pakeille. Siinä miehessä on tarpeeksi narsistista sadistia projektipäälliköksi. Suunnittelupäälliköksi taas kannattanee valita Tauriaisen Hanna. Jääkiekkoilijan ja entisen painonnostajan fyysinen auktoriteetti riittänee pitämään suunnittelijat kurissa. Samoin reservin luutnantin pätevyys.

Osastopäällikön ilme tuo mieleen viisivuotiaan, joka ei päässyt tänäkään kesänä Linnanmäelle, vaikka isä niin lupasikin ennen ryyppyputkeaan. Tai kemian teekkarin, joka kuvitteli viimeinkin keksineensä krapulattoman viinan.

- Hei, älä ny taas viitti... Ei se oo nii vaikeeta. Siis johtaa ihmisii. Ku ei ota itteensä sitä touhua vaa vetää sillai positiivisella otteella.

Vastaan, ettei minua vain jaksa kiinnostaa toisten ihmisten hyysääminen. Ei armeijassa, ei siviilissä, ei työssä. Jos kiinnostaisi, olisin sairaanhoitaja, opettaja tai terapeutti. Jos saisin toisten komentamisesta narsistista seisokkia, joko pääni sisällä tai haarojeni välissä, olisin armeijan kapiainen. Tai sitten kävisin BDSM-tapahtumissa.

- Eh...ei se oikeesti siis tollasta oo. Siis joo, ehkä jossai intissä kyl, mut ei tääl. Ei tää oo sama asia.

Eikö? Miksi sitten johtajien joukossa on suhteellisesti eniten narsisteja ja psykopaatteja? Koska kukaan tervejärkinen ei todellakaan halua alistaa ja pomottaa toisia.

Kysyn osastopäälliköltä, eivätkö jo hänen tähänastinen tuntemuksensa ihmisistä, lapsuudesta jatkunut joukkueurheilu, reserviupseerikurssi, kauppiksen johtajaopinnot ja henkilöni tuntemus vihjanneet ollenkaan tämän keskustelun lopputuloksesta? Edes sellaisen pienen, hennon äänen tavoin, joka muistuttaa Vesa Matti Loirin viinabassoa?

- Sul on kyl nyt vähä kiinnostava käsitys asioist. Niinku väärä, tarkotan. Eksä vois ees harkita? Pitää keskittyy siihe positiivisee puolee. Projektipäällikön homma vois tarkottaa uutta autoo, huonetta, kompuutterii...

Autoa en kyllä tarvitse, nykyhinnoilla. Sen jälkeen kun perintö-Mazda levähti kymmenen vuotta sitten, olen sotkenut sinkulalla töihin. Kyllä se parikymmentä kilometriä menee vielä ihan kevyesti.

Lupaus uudesta työhuoneesta ja ennen kaikkea tietokoneesta kuulostaa kuitenkin kiinnostavalta. Olisko huone äänieristetty ja lukittavalla ovella? Ja tietokoneen pitää olla huipputasoa. Ehkä se sitten jaksaa pyörittää Windowsin lisäksi myös solikkaa.

- Emmä viel voi mitää luvata niinku varmaks, mut kyl se osakkeit parantas, osastopäällikkö sanoo silmää vinkaten.

Vaikka mieluummin kokeilisin ISISin lomaleiriä, materiaaliset hyveet ovat harkitsemisen arvoiset.

- Mä käyn sanoo isolle pomolle et sä oot yks ehdokas, deodorantti-sumu huikkaa. - Menee siin pari viikkoo mut mul on kutina et sä oot vahvoil.

Kutina voi johtua myös ihottumasta. Tai ihosyövästä. Liika aurinko tai solarium ei tee hyvää.

Jäätyäni yksin mietin, mitä helvettiä menin oikein tekemään.

Syytän sinua, Bill Gates.

*