Kaatuneen malja

 Keväinen aamu tuntui hieman kolealta. Kosteus oli tiivistynyt pinnoille ja lehtiin. Kersantti Alanen nousi ylös kosteasta makuupussistaan ja suuntasi hoiperrellen tyhjentämään rakkoaan. Toimituksen jälkeen hän vilkaisi kelloaan: 0407.

Käytyään potkimassa korpraali Salmisen hereille, Alanen pesi hampaansa. Linnut lauloivat, koivut ja ruoho tuoksuivat. Jossain kaukana jylisi.

Aivan kuin sotaa ei olisi ollutkaan.

He  keittelivät trangiassa kuumaa vettä ja söivät kuivamuonia sissipakkauksesta. Pikakahvin voimalla Alanen harppoi komentopaikalle kuulemaan päivän epistolaa. Evakuointivaunun johtana hän kuului suoraan komppanianvääpelin alaisuuteen.

Komppanianvääpeli, jo lähemmäs kuusikymppinen, kalju ja yrmy yliluutnantti murahti huomenet. Alanen ja yliluutnantti Pora eivät tulleet kovin hyvin juttuun. Alasesta tuntui, että Pora rakasti huomauttaa pikkuasioista ja etsimällä etsi virheitä voidakseen vittuilla niistä. Kuitenkin mies itse oli varsinainen häseltäjä, eikä paineensietokyky ollut ihan sitä luokkaa mitä kapiaiselta olisi voinut luulla löytyvän. Pora oli toiminut koko uransa RUK:n kouluttajana.


"Noni. Aletaas. Annan käskyn" Pora totesi ja odotti, jotta Alanen saisi kaivettua muistiinpanovälineet esiin.

"Tilanne: vihollinen on iskenyt Pataljoona 72:n asemiin raskaalla tykistöllä, siellä on paljon haavoittuneita, jotka pitää saada evakuoitua. Meidän pataljoonamme on käsketty avustaa evakuoinnissa. Vihollisella on aktiivista lennokkitiedustelua alueella.

Tehtävä: otatte komentoonne pataljoonan kaksi muuta evakuointivaunua ja lähdette reittiä Y23-U43-I67-K07 evakuointipisteelle, johon on järjestetty opastus risteyksestä K07. Viette heidät prikaatin joukkosidontapaikalle reittiä K07-L18-L5-J45. Risteyksestä J45 on taas järjestetty opastus. Ette luultavasti saa kerralla kaikkia, vaatii useamman ajon. Lähtövalmius on oltava klo 0600.

Tankkauspiste on L18 kääntyessä suuntaan L20, sielläkin lienee opastus.

Kysyttävää?"

Alanen kertasi nopeasti käskyn. "Onko kenties muiden komppanioiden evakuointivaunuja informoitu tehtävästä?"

"Ovat, tietysti!" Pora tiuskaisi. "Ne oottaa teitä Y23:ssa. Kunhan saatte itsenne sinne paikalle."

"Niin. Aivan."

Alanen poistui huoltojoukkueen keittiökatoksen kautta ja nappasi mukaansa pikkupurtavaa. Päivästä voisi tulla pitkä.

---

Kellon ollessa suunnilleen kuuden aikoihin, 3. komppanian vaunu ajoi paikalle. Alanen oli ajattanut vaununsa ilmasuojaan. 2. komppanian vaunu oli tullut puolisen tuntia sitten. Kolmosta saatiin odotella. He sopivat käytettävät radiotaajuudet ja Alasen käsimerkistä kolonna lähti liikkeelle.

Pataljoona 72 ei sanonut Alasella sinänsä mitään, mutta hän päätteli sen olevan yksi monista paikallispuolustuspataljoonista. Ilmeisesti se oli suojaamassa pohjoista sivustaa. Mitä lähemmäs etulinjaa he tulivat, sitä enemmän tienvarsilla näkyi tuhottua kalustoa, kraattereita, palanutta metsää. Ajoittain oli työkomennuskuntia, jotka yrittivät pitää tiet kunnossa.

Lähestyessään risteystä puska liikahti tien varressa. Melkein kokonaan oksiin naamioitunut sotilas raahusti vaunun viereen. Alanen karjui käskynsä moottorin höplötystä vasten. Parrasta reserviläiseksi tunnistettava sotilas viittoi kädellään oikealle. Nyt vasta Alanen huomasi, että sieltä mistä sotilas oli tullut oli naamioitu potero jonka reunalla toinen piti heitä kessillä piikillä.

Nämä eivät pelleilleet.

Sidontapaikalla heidät ohjattiin valmiiksi ilmasuojiin. Alanen ja muut vaununjohtajat hyppivät ulos. Koneet pidettiin käynnissä.

Matkaa oli satakunta metriä lääkintäteltoille. Polun varressa oli mustilla roskasäkeillä peitettyjä ja havuilla naamioituja rivejä.

Alanen nielaisi. Ei siihen koskaan tottunut.

Silmälasipäinen, hontelo ja kiharatukkainen lääkintäupseeri otti heidät vastaan.

"Kranaatinheitinjoukkue sai pahimman iskun, meni melkein koko joukkue kerralla. Matkaa on sen verta että pakko aloittaa helpommista, muuten niistä tulee punaisia ennen kuin ehditte muiden kanssa perille. Punaisia on paljon, mutta pitää priorisoida."

Pitkä, kalju yliluutnantti hoiperteli vastaan. Hänellä oli pää siteissä, samoin toisen käsi.

"En mä tarvii evakuointia, pysyn hengissä, viekää nuo muut eka!" hän jylisi.

"Meidän täytyy..."

"Paskat, viekää muut eka, mä voin tulla viimesenä! En jätä jätkiä tähän!"

Lääkintäupseeri puri huultaan mutta antoi periksi.

Jääkärijoukkueetkin olivat ottaneet osumaa, mutta pahiten oli osunut krh:on.

Lääkintämiehet kantoivat ja avustivat haavoittuneita vaunuja kohti. Piti toimia nopeasti, ettei vaunujen läsnäolo paljastaisi paikkaa eikä haavoittuneiden tila kävisi kriittiseksi.

Ollessaan lähdössä Alanen huomasi pitkän upseerin kumartuvan erään punalaputetun, maassa makaavan haavoittuneen viereen.

"Veijanen, mikä olo?"

Alanen pysähtyi ja katsoi tarkemmin.

Haavoittuneen lonkka oli kääritty kokonaan harsoon. Hänen päänsä silmiä myöten oli myös harsotettu, kuten myös  kädet ja käsivarret. Suupielestä oli valunut verta, joka oli kuivunut mustiksi kokkareiksi.

Hänen päälleen oli levitetty repalainen asepuku, jonka rinnassa oli yksi väkänen ja osittain repeytynyt nimikyltti.

Alanen tunnisti. Veijanen oli hänen ja Salmisen yhteinen armeijakaveri. Vaikkei miestä enää ollutkaan tunnistaa.

Suu avautui, mutta sieltä pääsi vain kähinää.

"Ei tartte puhua jos et pysty" yliluutnantti sanoi ja taputti  varovasti ainoaa ehjää kohtaa kädestä. "Kohta pääset hoitoon."

Alasen päässä kohisi. Hän nieli mutta suu oli kuiva.

"Mennäänkö?" Alanen kuuli takaansa tiukalla, heleällä äänellä. Nuori naisalikersantti seisoi hänen edessään ja vaikutti olevan täysin irti tästä maailmasta.

"Ah, joo, mmm, joo, niin, aivan. Mennään."

"Mä tuun teiän mukaan kattoon tilannetta."

Alanen nyökkäsi ja harppoi vaunulle.

He lähtivät saman tien ajamaan kohti prikaatin jiiäspeetä.

Alasella oli nyt henkilökohtainenkin syy kiirehtiä.

---
Pora oli ollut oikeassa. Parikaan keikkaa ei riittäisi. Alanen ohjasi vaunuletkan parasta mahdollista vauhtia pitkin teitä. Jiiäspeellä asiat sujuivat vauhdikkaasti. Toisellakin kerralla lastattiin keskivaikeasti haavoittuneita, sillä heitä oli eniten. Lievästi haavoittuneet oli lähetetty jo takaisin linjaan. Pitkä yliluutnantti järjesti taas näytöksen vaatien, että punalappuiset vietäisiin seuraavaksi. Mutta tähän lääkintäupseeri ei taipunut.

Palatessaan viimeiselle kierrokselle Alanen huomasi, että puolet punalappsuisista oli viety pois. Mustien säkkien rivi oli saanut toisen.

Yliluutnantti oli hiljentynyt. Hän nilkutti vaunua kohti.

"Anteeksi", Alanen kysyi. "Missä Veijanen?"

Yliluutnantti kääntyi. Hän nyökkäsi kohti mustien säkkien riviä. Sen jälkeen hän käveli vaunulle.

Alanen nielaisi.

---
Tankattuaan ja pestyään vaunut - veri ja muut kehon eritteet loivat sinne helposti kalman hajun - Alanen ja Salminen palasivat takaisin komppaniaansa.

Komentopaikalla kapteeni Nirri otti Alasen vastaan.

"Teitte hyvää työtä. Johditte evakuointijoukkuetta tehokkaasti. Asento! Ylennän teidät tällä päivämäärällä ylikersantiksi. Onneksi olkoon! Ja koska vaunussa kukaan ei ole toista parempi, niin ylennän korpraali Salmisen alikersantiksi. Lepo! Toimittakaa Salmiselle lisäraudat. Saatte myös ylimääräisen kuntoisuusloman. Voitte poistua."

Salminen ilostui toisista natsoista. Hän nosti teekuppia ja toivotti pitkää ikää. Alanen punnitsi mitä kertoisi. Hän kuitenkin päätti olla rehellinen.

Salmisen iloinen tuuli vaihtui epäuskoon, sitten suruun.

He nostivat yhdessä kaatuneen maljan.

*

Mister Martin

 "Sir! Sir!" 

Tunnen jonkun ravistelevan jalkaani. Herään kuin syvästä kaivosta. Näen nuoren luutnantin napsauttavan asennon kun hän huomaa minun katsovan häntä. 

"Sir, H-hetkeen on puoli tuntia. Pyysitte herättämään."

"Kiitos, niin pyysin. Voitte poistua". 

Luutnatti nyökkää ja kävelee pois. Tuijotan kelloni diginäyttöä ja yritän kerätä ajatuksiani. En ole nukkunut viikkoihin kunnolla, joten vähäinen uni jonka sain tuntuu lamauttaneen minut täysin. 

Käyn majoituskontin pienessä suihkussa. Keitän itselleni tujun kahvin ja juon sen liian kuumana. Ruokailukontti olisi vain kymmenien metrien päässä, mutta luultavasti täynnä sotilaita. Kuulen kuinka vaunujen moottorit jyrähtävät käyntiin. Niitä lämmitellään.

Katson kelloani. 

0420. 

Kymmenen minuuttia.

Suoristan univormuni peilistä, asetan baretin päähäni, pistoolin koteloon ja astun ulos.

On vielä pilkkopimeää. Auringonnousuun on pari tuntia. Tukikohdan valot on minimoitu.

Ajoneuvoja käynnistellään, aliupseerit huutavat käskyjä, miehistö juoksee. Kävellessäni komentokontille sotilaat vetävät kättä lippaan. Vastaan laiskasti. 

Astuessani komentokonttiin puhe hiljenee. Kaikki kääntyvät katsomaan minua. Eversti Nganga hymyilee leveästi. 

"Hyvää huomenta, herra Martin! Kaikki on valmista."

"Hyvää huomenta, Salomon", puhuttelen häntä etunimellä, "ja hyvää huomenta, herrat."

Kuulen muminaa vastaukseksi. 

Eversti Salomon Nganga on prikaatin varsinainen komentaja. Minulla ei ole kuin neuvonantajan osa, koska laki kieltää ulkomaalaisia palvelemasta asevoimissa. Mutta prikaati on kädenjälkeäni viimeiseen jalkaväkimieheen saakka.

Pöydälle on levitetty kartta ja sen päällä on peitepiirros. Pataljoonien komentajat ovat tulleet viimeiseen käskynantoon. 

"Hyvät herrat, pidemmittä puheitta, suonemme aloittaa. Tänä päivänä prikaatimme saa tulikasteensa. Se on kriittisin ja tärkein päivä. Se ei tule olemaan helppo. Tulemme tekemään historiaa, mutta tiedän, että pystymme siihen. Luotan teihin jokaiseen. Olen nähnyt, mihin pystytte", lausun samalla antaen katseeni kiertää jokaista huoneessa olijaa silmiin. " Käyn seuraavaksi lyhyesti läpi taisteluajatuksen. Eversti Nganga antaa sen jälkeen yksityiskohtaisemman käskyn."

Rykäisen. Odotan kunnes pataljoonankomentajat ovat kaivaneet muistiinpanonsa esiin. 

"Ensimmäinen pataljoona on koostanut taisteluosasto Alfan, jonka tarkoituksena on suorittaa läpimurto. Sen tiedusteluosat ovat siirtyneet rajajoen yli toiselle puolelle. Rajavartioasema on heikosti miehitetty. Taisteluosaston kärkijoukkueen tehtävänä on ottaa haltuunsa joen ylittävä silta ja suojata taisteluosaston ylimeno. Jos silta ehditään tuhota, taisteluosastolle alistettu pioneerikomppania on valmistellut ylimenokaluston. Taisteluosaston kärkikomppanian tavoite on vallata ja pitää hallussaan tähän kaupunkiin johtavat tiet", sanon ja osoitan kartalla olevaa kaupunkia. "Siellä ei tiedustelutietojen mukaan pitäisi olla kuin miliisiosasto. Taisteluosaston tehtävä on vallata ja pitää hallussaan loput kaupungista. "

"Toisen pataljoonan taisteluosasto Bravon tehtävä on vallata tämä lentokenttä. Alueella on miliisejä ja kodinturvajoukkoja. Kolmannen pataljoonan taisteluosasto Charlie toimii prikaatinkomentajan reservinä kunnes Alfa ja Bravo ovat saavuttaneet tavoitteensa. Tänä aikana Charlie valmistautuu jatkamaan hyökkäystä pohjoiseen kohti maakunnan pääkaupunkia. Onko kysyttävää?"

"Vihollisen 7. Mekanisoidun prikaatin ja 89. Panssariprikaatin hyökkäys on odotettavissa pääkaupungin suunnasta aikaikkunassa H+24-72 h. 3. Ilmarynnäkköprikaati taistelukoptereineen on pääkaupungin vieressä. Sen voidaan odottaa iskevän H+1h."

"Omat dronet tulevat olemaan käytettävissä myös suoraan ilmatukeen tarpeen vaatiessa ja vihollisen ilmatoiminnan salliessa."

"Eversti Nganga antaa nyt yksityiskohtaiset käskyt."

Siirryn sivuun ja nyökkään everstille. Hän kaivaa muistiinpanonsa ja alkaa puhua. Pohdin taas kerran miten vihollisena toimisin. Operaatio on suoraviivainen. Ehkä se toimisi. 

Mutta sota on aina epävarmaa.

*

Tuokiokuvia

 "Oikealle seuraavasta", kersantti Alanen sanoi sisäpuhelimeen.

Korpraali Salminen nosti jalan kaasulta ja painoi maiharillaan jarrua. Vaihde vaihtui pienemmälle, turbon hukkaportti vihelsi ja paineilmajarrut suhahtelivat. Vaunu niiasi kevyesti. Taittaessaan tiukasti oikealle se kallistui vasemmalle, korkea kun oli.

"No niin, varovasti".

"Pysäytä tähän".

Alanen kipusi vaunusta ja kävi ojentamassa paperit vartiomiehelle. Tämä luki ne pari kertaa läpi ja ojensi takaisin. Vartiokorpraali huiskaisi kättään ja kaksi toveriaan vetivät suuaukon edessä olevan naamioverkon syrjään.

"Vaunu mars, hitaasti."

Salminen ryömitti vaunua eteenpäin. Heidän kohteensa oli entinen parkkihalli. Nyt siitä oli tehty huollon tukikohta. Hesco-vallit kiersivät avonaisia laitoja. Ihan ulommaisena kiersi naamioverkko. Se oli yhtä paljon naamiointiin kuin estämään droneja lentämästä sisään.

Viitat opastivat oikealle tasolle. Korkean vaunun kanssa oviaukoista ajaminen oli senttimetripeliä. Oikealla tasolla heitä vastassa oli pitkä, silmälasipäinen ylikersantti.

"Ajakaa tonne!" hän huusi moottorin kaikuessa. Alanen ei kuullut, mutta ymmärsi viittoilusta.

Kun moottori sammui ja jäljellä oli enää jäähtyvän metallin napse, silmälasiylikessu harppoi Alasen luo.

"Tere! Mä oon Markku Karimäki!" ylikessu sanoi ja puristi Alasen kättä.

"Aa, niin, joo, aivan. Alanen, Kari", hän sanoi koettaen kuulostaa viralliselta. Karimäen tuttavallisuus ja suorasukaisuus hämmensi sotilaalliseen kanssakäymiseen tottunutta Alasta.

"Oliks sulla sitä huoltokäskyä?"

Alanen ojensi lappuset. Karimäki tutkaili niitä hetken.

"Hei, täs menee sen verta pitkään että menkää syömään. Ruoka- ja pesukontit on tuolla ihan alimmassa kerroksessa. Hissit ei toimi että suosittelen kävelemään."

"Aa, jaahas. Kai sitä sitten täytyy."

Maan alle piilotetut majoitus-, pesu- ja ruokailukontit tuntuivat luksukselta telttamajoituksen jälkeen. Kummallakin oli onneksi puhtaita vaatteita repussaan. Pyyhettä ei ollut muttei se haitannut. Saunakonttikin oli, tämähän on suklaata!

Istuessaan saunanraikkaana, maha täynnä pahvinen kahvikuppi kädessään Alanen vaipui ajatuksiinsa. Hän oli evakuointivaunun johtajana nähnyt sodan raakuuden läheltä. Vaunuja oli pitänyt usein pestä sisältä, koska verta ja ulostetta oli lattialla lainehtien. Jatkuva kuolemanpelko miinojen, tykistön ja dronien alla. Parikin kertaa he olivat välttäneet itsemurhadronen iskun hiuskarvalla. Punainen risti vaunun kyljessä ei ollut suoja, se oli tähtäinpiste. Kuukausien eläminen teltassa, nukkuminen välillä vaunussa. Kotiin sai muutaman suojatun puhelun kuukaudessa. Isä oli korjaamossa hitsaamassa vaurioituneita vaunuja kasaan. Äiti taas paiski ylitöitä sotilassairaalassa. Molemmat olivat jo vanhoja, eläkeikäisiä, mutta he tekivät velvollisuutensa.

Välillä hän pohti kaveriensa kohtaloa. Heistä ei ollut kuulunut mitään. Olivatko hengissä, haavottuneita - kuolleita? Varsinkin inttikaveriaan, ja monella kurssilla mukana ollutta.

Salminen käveli munkki toisessa ja kahvi toisessa kädessään Alasen viereen.

"Miten menee?" hän kysyi.

Salmisen kysymys yllätti. Alaselta ei ollut kukaan kysynyt miten menee, ei sodassa eikä siviilissä. Hän joutui keräämään ajatuksiaan hetken.

"Jaa-a. Paremminkin voisi mennä. Alkaa jo tämä sota väsyttää."

Salminen nyökkäsi.

He juttelivat matalalla äänellä. Molemmilla sota painoi. Kaksikko oli palvellut jo armeijassa samassa joukkueessa. He olivat tunteneet 16 vuotta. Se oli pitkä aika.

Ympärillä pyöri monenikäisiä maastopukuisia. Nuoria, 18 vuotiaita varusmiehiä ja vanhempia, harmaapartaisia reserviläisiä.

Alanen oli joutunut tekemään myös ruumiskuljetuksia. Hän muisti kaatuneiden kokoamispaikan, sen makeahkon hajun joka maatuvista ruumiista tulee. Hän oli nähnyt nuorien varusmiestenkin ruumiita. Yksi oli erityisesti jäänyt mieleen, nuoren naisalikersantin kasvot. Tämän vaaleat, pisamaposkiset kasvot, vaalea tukka ja vaaleansiniset silmät. Mutta hänellä ei ollut alaruumista. Itsemurhadrone oli osunut suoraan hänen keskelleen.

Alanen vilkaisi kelloa. Ulkona alkoi jo hämärtää.

"Jaahas, kai meidän pitää jo mennä."

He nousivat ja rutistivat kahvikupit.

*

Eräs sota

 - Alanen!

Kersantti Kari Alanen kääntyi joukkueenjohtajan suuntaan. Pienikokoinen, nuori luutnantti Kaunisto harppoi hänen luokseen. 

- Selänteellä on sulle hommia.

- Jaahas, Alanne sanoi ja puki taisteluvarusteet päälle. Hän nappasi M4-karbiinin mukaansa - aseapua liittolaiselta.

He kävelivät ripeästi metsikön suojaan pystytetyn komentoteltan luokse. 

Alanen oli pitkä mies, 192 cm, ja hän joutui konttaamaan puolijoukkuetelttaan sisään. Ase jäi kiinni teltanliepeeseen, ja kiroten hän repäisi sen irti. 

Kapteeni Selänne oli kuitenkin vielä pidempi, kaksi metriä ja pari senttiä päälle, ja kahden pitkän miehen läsnäolo täytti telttaa. Siinä missä Alanen oli juoksijatyyppiä - vielä 34-vuotiaana hän juoksi kolmen tonnia Cooperissa - Selänne oli varsinainen karhu. Komppanian sotilaat olivat joskus vitsailleet, että Selänne repisi vihollisen kappaleiksi pelkillä paljailla käsillä. 

- Noni, hyvä, Selänne selvitti kurkkuaan. - Onko vaunussa polttoainetta ja ammuksia?

- Tankki on 3/4 täynnä, patruunat täysiä.

- Hyvä hyvä. Hetkinen, Selänne sanoi ja kaivoi uuden, puhtaan peitepiirroksen ja tussit. 

- Ollaan nyt suunnilleen tässä, Selänne osoitti paksulla sormellaan karttaa. - Kolmas komppania on jäänyt täällä aika pahasti saarroksiin, kapteeni jatkoi sormen siirtyessä kartan vasenta ylänurkkaa kohti ja piirtäessä ympyrän. - Ryssä on pommittanut asemia koko ajan ja jsp on täynnä. Haavoittuneet pitää evakuoida. Sinne pitäisi toimittaa lisää lääkintätarvikkeita ja ammuksia. 

Alanne rykäisi kurkkuaan. - Evakuointivaunu ei voi kuljettaa tst-kamaa. 

Selänne katsoi häntä hetken silmiin. - Jos se sielua helpottaa, revi ne lätkät irti ja laita takaisin paluumatkalla. Ryssä on työntynyt suunnilleen tällä lailla, Selänne sanoi ja piirsi ensin sinisellä 3. komppanian asemat ja sitten punaisella vihollisen. - Tämä reitti lienee kaikista paras, pienin riski miinoista, mutta siinä pitää rynnätä aukean yli. 

Alanne tuijotti karttaa. Maanmittarina hänelle sen ymmärtäminen oli helppoa. Reitti oli mutkitteleva ja vaatisi ajoa Lappeenrannan pommitetun kaupungin läpi. 

- Juu, kyllä tuo näyttäisi olevan paras, Alanen totesi. 

-Saat mukaasi kaksi lääkintämiestä, ovat tuolla lääkintäteltassa. Mene Häyrysen kautta, saavat kantaa ne tarvikkeet vaunulle. Taajuus on 451 suoraan tänne koopeelle. Toinen kanava on 342, se on 3. komppanian koopeelle. Kun olet tarpeeksi lähellä, ilmoita meille, niin ilmoitamme kolmoselle. Vaihda sitten kanava. Tunnuksesi on Myyrä, me ollaan Kettu ja kolmonen on Pöllö. Tunnussana Äyräpää ja taistelutunnus leka. Valmistaudu tekemään pari reissua. Onko kysyttävää?

Alanen vilkaisi raapustuksiaan ja toisti käskyn pääkohdat. Selänne nyökkäili. 

- Juuri noin. Lykkyä tykö! 

Alanen konttasi ulos. Hän heitti ensin kiväärin ja ryömi perässä. Sen tummennus oli kulunut pois. Joskus hän oli miettinyt, monennettako sotaa kivääri mahtoi käydä, ja kuinka mones isäntä hän sille oli. 

Lääkintäteltalla hän huomasi lääkintäylikersantin. Yhtäkkiä Alanen tajusi tuntevansa tämän. 

- Ralf! 

Ylikersantti kääntyi. Hän tihrusti pullonpohjalasien takaa ja sitten lamppu syttyi. 

- Kari! No jopas jotakin. 

He kättelevät hymyillen. He olivat tutustuneet yhteisen tuttavan kautta, ja lanittaneet useita kertoja vuosien varrella.

- Te ootte mun lämärit?

- Juu, ollaan. Silventoinen! Hanna!

Lääkintäteltan vierestä, laatikoiden päältä makaamasta nousi lyhyt naiskersantti. Hän näytti oikeasti nukkuneen. Silventoinen kohensi varustustaan ja käveli paikalle. 

- Valmis, herra ylikersantti! hän ilmoitti. Äänessä oli hieman pilkallisuutta ja ilkikurisuutta. 

- No niin, hyvä, lähetään. Pitää vielä Häyryseltä hakea kamat.

Harmaatukkainen, silmälasipäinen sotilasmestari seisoi huoltopaikalla ikuinen lista käsissään. 

- Häyrynen, sulla oli kamoja?

- Aa, joo, ne on tuolla. Tarttetteko kantoapua?

- Kyllä. 

- Markkula! 

Hieman vanhempi lyhyt naisvääpeli tuli paikalle.

- Ota Alanto ja muut ja kanna nuo varusteet evakuointivaunulle. 

Tavaraa oli ihan tarpeeksi kymmenelle kannettavaksi. Alasen johdolla letka pääsi vaunulle. 

- Laittakaa tähän laitaan lähelle ovea, niin helppo ja nopea nostaa pois. 

Alanen kiersi vaunun toiselle puolelle. 

- Salminen! 

Korpraali Martin Salminen hätkähti hereille vaunun viereltä. 

- Lähetään keikalle, laita vaunu timmiin. 

- Asia harvinaisen selvä, Salminen vastasi unenpöpperössä ja kiipesi vaunun päälle. Hoikka mies livahti luukusta ajajan paikalle. 

Kuului kolahdus kun päävirtakytkin käännettiin päälle. Sitten pumpun kimeä ääni kun se puski öljynpainetta järjestelmään. Hetken päästä käynnistinmoottori pyörähti ja Cumminsin kuusilitrainen hörähti käyntiin. Salminen tuijotti öljynpainetta, -lämpötilaa sekä jäähdytysveden lämpötilaa.

Markkula näytti peukkua ja Alanen vastasi. Huolto lähti tarpomaan takaisin. Alanen huusi ja viittoi kohti naamioverkkoa. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen auttoivat häntä kokoamaan sen. Naamioverkko toimi samalla dronesuojana. Alanen taittoi kasaan alumiinitolpan joka piti sitä irti vaunusta. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen asettuivat vaunun sisään ainoille kahdelle matkustajaistuimelle; muut oli poistettu paareja varten. He laittoivat kuulokkeet päähänsä pystyäkseen kommunikoimaan vaunun sisäpuhelimella.

Salminen kääntyi ja näytti peukkua, vaunu oli valmiina. Alanen vastasi samoin ja nosti päänsä vaununjohtajan luukusta ulos. 

- Vaunu taakse mars. 

Kolahdus kun Salminen siirsi vaihteenvalitsimen R:lle. Hän tarttui moottoripyörän sarvia muistuttavaan ohjaimeen ja väänsi kaasua. Kierrokset nousivat, momentinmuunnin toimi ja renkaat nytkähtivät. MIKUP peruutti ulos kolostaan. 

Alanen käännätti vaunun vasemmalle. Hän vilkuili karttaa käsissään. Suoraan ja sitten ihan päässä vasemmalle, hän ohjeisti itseään. 

- Vaunu eteen mars.

Salminen kiihdytti vaunun vauhtiin. 

Alanen ajatutti vaunua pitkin sodanruntelemaa kaupunkia. Hän oli käynyt siellä useita kertoja, ja mielessään hän saattoi kuvitella vielä kesän, kauniit naiset ja kylmän huurteisen linnoituksen valleilla. Nyt liki jokainen talo on oli hajalla. Harvakseltaan vastaan tuli pieniä sotilasporukoita, kukin milläkin asialla. Osa nosti laiskasti kättä. 

- Laske kierroksia. Ajetaan tuohon ilmasuojaan, käyn vähän tiedustelemassa, Alanen sanoi sisäpuhelimessa. Hän kuuli tangentin rasahtavan, Salminen kuittasi. 

MIKUP pysähtyi koivikon alle. He olivat ajaneet sorapäällysteistä pyörätietä. Alanen käski lääkintäylikersantin ja Silventoisen ulos lähivartioon. Hän nappasi M4:n ja lähti varovasti metsikön kautta kohti tietä. Sen toisella puolella oli selvästi aukea, ja metsikkö, joka näkyi oli reitti kolmannen komppanian jsp:n paikalle. Alanen meni varovasti siten, että näki aukean reunan, ja tähysti sitä hetken okulaarillaan. Hän ei nähnyt mitään, mutta ryssä oli hyvä naamioitumaan. 

Hän palasi takaisin. Nyt hän muisti, ja nappasi irti lääkintävaunun magneettilätkät.

- Okei, tehdään näin. Ajetaan varovasti tohon tielle, ja sit mä sanon sulle, ajat niin kovaa kun vehkeestä lähtee. Ok? Alanen sanoi Salmiselle. Tämä näytti peukkua.

Alanen painoi toista tangenttia. 

- Kettu, Myyrä. Kettu, Myyrä. 

Hän odotti hetken. Mahaan tuli ikävä tunne. Hän ei halunnut olla yhdessä paikassa näin lähellä vihollista kovin pitkään. Itsemurhadrone tai tähystysdrone voisi ihan millä hetkellä hyvänsä havaita hänet. 

- Kettu. Alanen huokaisi.

- Myyrä asemissa.

- Kettu. Odota.

Sekunnit tuntuivat pitkältä. 

- Myyrä, Kettu.

- Myyrä.

- Pöllö valmis. 

- Myyrä. Kuitti.

Alanen painoi nappia ja vaihtoi kanavaa. 

- Pöllö, Myyrä.

Taas pitkä odotus. 

- Pöllö. 

-  Myyrä. Asemissa. Kohta pesällä. Olkaa valmiita.

- Pöllö. Asia selvä, kuitti. 

- Vaunu taakse mars!

Salminen peruutti vaunua. Alanen ohjasi häntä, vaikka Salminen näki kyllä peruutuskamerasta mitä takana oli. Onneksi kyseessä oli pyörävehje, Alanen mietti. Vanhassa ällitällissä, eli MT-LBv:ssä johon hänet ja Salminen oli alun perin koulutettu, ketjujen kitinän ja V8:n pörinän olisi kuullut kilometrin päähän. MIKUP oli pyöräversio MIKUsta, jolla ällitällit oli korvattu. 

- Vaunu seis. Vaunu eteen, mars. 

Vaunu eteni hitaasti asvalttitielle. Aukealle oli ylitettävä oja, mutta MIKUPille se oli helppo rasti.

- Kierroksia! Alanen komensi. Automaattilaatikko vaihtoi alaspäin, moottorin murina koveni ja keula painui alas. Vaunu pompahteli hetken. Alanen oli sulkenut luukun ja kääntänyt raskaan konekiväärin kohti aukean reunaa vasemmalle. 

- Kierroksia! 

Moottori jyrisi nyt oikeilla kierroksilla, vaunun taakse jäi mustaa dieselkatkua. Keltainen ruoko lakosi ja musta maa tuli näkyviin renkaiden alta. Metsän reuna lähestyi, Alanen tuijotti konekiväärin tähtäimen näyttöä ja samalla eteensä. Hän ohjailutti vaunua pienin käännöksin etsien sopivaa paikkaa ajaa metsikön sisään. 

Yhtäkkiä hän huomasi paksun koivun juurella liikettä. Sotilas seisoi sen vieressä ja viittoili. 

- Oikealle. Suoraan. Aja siitä sisään. 

- Hidasta. 

Vaunu tuli vauhdilla ja lepikkö pölisi. Alanen käänsi kookoon piipun sivummalle ja avasi luukun. Sama kaveri juoksi vaunun eteen ja jatkoi viittoilua. 

- Seuraa häntä. 

He ajoivat vaunun pusikkoon. Alanen käski Salmisen pitää moottoria päällä ja valmistautua äkkilähtöön. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen nousivat vaunusta. Opastaja tuli suoraan puhumaan heille. Hän oli täydessä taisteluvarustuksessa eikä lääkintänauhaa näkynyt, mutta ilmeisesti hän oli johtava lääkintämies tai lääkäri. He poistuivat puolijuoksua. 

Nyt Alasella oli aikaa vilkuilla ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt kuin luontoa, mutta pian hän erotti naamiodut teltat ja korsut. 

Metsiköstä ilmestyi paareja kantavia sotilaita. Vaunuun mahtui neljä paaria. Lisäksi talutettiin muita. Kannelle mahtui kymmenen, jos pystyisivät pitämään kiinni. Alanen muisti laittaa lääkintälätkät takaisin. 

Johtava lämäri palasi. 

- Montako mahtuu? 

- Neljä paaria ja kannelle kymmenen lievää. 

- Ok! 

Tavarat purettiin vaunusta ja sisään työnnettiin neljät paarit. Haavoittuneiden näkeminen vihlaisi mahanpohjassa. Alasella oli myös tst-pelastajan koulutus, ja useita aikaisempia keikkoja, joten hän oli valmistautunut tähän, mutta tietystä tunteesta ei koskaan päässyt irti. 

- Menkää! lääkintämies huusi ja poistui juosten. 

- Pitäkää kiinni! Alanen huusi haavoittuneille. Lääkintäylikersantti oli jäänyt lajittelemaan haavoittuneita seuraavaa keikkaa varten, Silventoinen tarkkailisi haavoittuneita vaunussa. 

 He peruuttivat ja käänsivät vaunun. Samoja jälkiä takaisin. Nyt Alanen ei sulkenut luukkua, kannella oli haavoittuneita, ei hän voisi piiloutua. He pääsivät tien toiselle puolelle kun ensimmäinen kranaatti osui metsikköön jossa he olivat olleet. Perkele, Alanen kirosi. Seuraava keikka on vaikeampi. 

Paluumatka oli ilmeetön. He jättivät haavoittuneet oman komppanian jsp:lle jatkoa varten ja palasivat. 

Sama paikka, asvalttitie. Nyt kurkussakin oli palanen. 

- Pöllö, Myyrä. Pöllö, Myyrä.

- Pöllö. 

- Myyrä. Voidaanko tulla pesälle?

- Pöllö. Voitte, moukari heilui, ei nastoja. 

- Myyrä, kuitti.

Renkaat mönkivät jo kahteen kertaan kynnettyjä jälkiä pitkin. Sama tyyppi oli vastassa.

- Nyt on kiire. Pojat havaitsi dronen tässä päällä. Saatiin se alas mutta kohta tulee varmaan toinen. 

Neljä uutta paaripotilasta ja kymmenen haavoittunutta kannelle. Lääkintäylikersantti laskeutui myös paikalleen. 

Nyt vaunu ehti metsikön reunaan kun kranaatti putosi juuri siihen pusikkoon mihin he olivat piiloutuneet. Salminen nosti kierroksia. MIKUP tärisi. Ajoviima viilensi kasvoja, vaikka nakkipipon alla Alanen hikoili.

Osumat kuulostivat kuin joku olisi lyönyt vasaralla kylkeä. Alanen ei voinut vastata, kansi oli täynnä. Kranaatti osui eteen oikealle, aivan asvalttitien reunaan. Vauhtia oli ojaan tullessa niin paljon, että vaunun keula ampaisi ylös ja Alanen löi päänsä prismoihin. Vaunu lähes lensi ilmassa kuin rampista ja laskeutui toiselle puolelle. Nyt kyljessä kuului pienempiä paukahduksia. Vaunu eteni vääjäämättä näkösuojaan. Alanen vilkaisi taakseen, neljä mustaa myttyä oli jäänyt makaamaan heidän reitilleen. Hän ei voinut kuitenkaan pysähtyä. 

Noin kilometrin ajon jälkeen Alanen pysäytti vaunun ja nousi ulos. Hänen kätensä vapisivat ja jalat tuntuivat tunnottomilta. Kersantti kysyi haavoittuneiden kuntoa, pari oli saanut lisäosumia. Alanen käski lämärit paikkaamaan. Hän kiersi vaunun oikealle puolelle. Kaikissa renkaissa oli reikiä, ilman pakenemisen kuuli. Pumppu yritti pitää ilmanpaineet. Ylempään ponttooniin oli tullut läpäiseviä reikiä, mutta ne olivat pysähtyneet ilmeisesti pääpanssariin. Heitä oli ammuttu raskaalla konekiväärillä ja jollain pienemmällä. Punaisen ristin keskellä oli yksi musta aukko. 

- Martin! Voitko pitää paineet?

- Eiköhän se jaksa!

- Hyvä. Jatketaan! 

He ajoivat loppumatkan. Perillä Alasesta tuntui, kuin hän olisi käynyt juoksemassa maratonin. Vaunu vaatisi korjausta. Sisällä olleet paaripotilaat olivat selvinneet. Neljä kannella ollutta kymmenestä selvisi. 

Alanen huokaisi syvään. Milloin tämä sota loppuisi?

*

Kohtuus

 Konepistoolien rätinä kaikuu lähellä. Puristan pistooliani. Tuijotan hämärässä kellarin oviaukkoa. Sen ovi on tykistötulessa hajonnut kappaleiksi. Meitä ei ole montaa, ehkä viisi. Vain aliupseerilla on konepistooli, muilla kivääri. 

Näen varjojen ilmestyvän oviaukolle. Yksi käsikranaatti, ja olemme vainaita. Kuin nurkkaan ahdistetut rotat. 

Mutta he eivät olekaan kokeneita. Näen ensimmäisen työntyvän sisään, varovasti. Luisevat kasvot korostavat liian isoa kypärää. Epoletit olkapäillä. Toverinsa tulee heti perässä. Tähtään häntä rintaan.

Korvani menevät lukkoon pistoolin paukahduksesta. Sekunnin jäljessä muutkin avaavat tulen. Etummaisena kävellyt poika lysähtää maahan, taaimpana tullut puristaa vaistomaisesti liipaisinta ennen tämän todellisuuden jättämistä. Luodit kipoilevat tiilistä. 

Ketään muuta ei näy. 

- Eteenpäin! huudahdan. - Ottakaa aseet! 

Jos jäämme tänne, seuraavat osaavat koputtaa kranaatilla. 

Suoristautuessani ulkona, pääni viereen iskee luoti. Vastaan tuleen sinne päin ja yritän suojautua. Keskivartaloani vihloo, se ei halua taipua. Muiden tulitus pakottaa venäläiset suojautumaan. 

- Mennään! 

Juoksemme kyyryssä katua eteenpäin. 

- Sturmbannführer, mihin olemme menossa?

- Rautatieasemalle! 

Koska Ronja on siellä, jatkan lausetta päässäni. Kuin hukkuvalla, yhtäkkinen halu elää on sekoittanut pääni. 

Ympärillä maailma hajoaa pieniksi yksittäisiksi tragedioiksi. Tarinoiksi rohkeudesta, pelkuruudesta, uhrautuvuudesta. Kamppailuksi siitä ainoasta, joka meillä on -elämästä - kun puolustuslinjat hajoavat. Sekasorrossa pääsemme eteenpäin. En katso taakseni, en sivuilleni, juoksen vain suojasta suojaan. Mieheni seuraavat, koska eivät ehdi ajatella. Joku näyttää suunnan - vääränkin - ja he seuraavat. 

Tulen asemakadulle. Näen auton. Se on ammuttu seulaksi. Ryntään auton viereen. Muutaman metrin päässä näen vartiomiehen kaatuneen harmaa mytty harteillaan. Ronjan kihara tukka on veressä, suikka tippuneena. Kosketan hänen harteitaan. Tunnen kylmyyden, jäykkyyden. He ovat olleet kuolleita jo useamman tunnin, sillä aikaa kun piilottelin kellarissa. 

- Sturmbannführer! 

Näen Marquardtin juoksevan eteeni. Yleensä nuhteettoman puhdas univormu on pölyinen, suittu tukka sekaisin. Hänellä on kädessään konepistooli. 

- Ryssät ovat tulleet läpi! Meidän täytyy vetäytyä! Sturmbannführer, kuuletteko! Vetäytyä!

Hänen äänensä nousee korkeuksiin, joita en uskonut aikuisen miehen saavuttavan. Hänen silmänsä ovat lasittuneet kuolemanpelosta, sinisiä silmiä ei erota pupillien mustuudesta. 

Tunnen ajan hidastuvan. Olen rauhallinen. 

Olen avaamassa suutani, kun Marquardtin ruumis tärisee. Hänen rintaansa ilmestyy suuria aukkoja. Verta pärskähtää haavoista. Hänen jalkansa pettävät. 

Venäläinen konepistoolimies tähtää minua. Nostan pistoolin ja ammun. Puristan liipaisinta kerta toisensa jälkeen, kunnes se jäykkenee. Jatkan puristamista,  tajuan patruunoiden loppuneen. Venäläinen on kadonnut näkyvistä. Heitän pistoolin sivuun ja ryömin Marquardtin ruumiille. Yllätykseni hän liikkuu vielä. Suu yrittää sanoa jotain, mutta verellä täyttyneet keuhkot eivät anna ilmaa. Revin konepistoolin hänen käsistään. Pakotan rampaa kättäni toimimaan. Ammun sarjan kujia kohti, kompuroin ylös ja juoksen kohti länttä, kohti  puita ja pusikkoa. 

Pääsen viimeisen talon nurkalle, kun tunnen kovan tönäisyn. 

Maailma sammuu. 

En koskaan nähnyt luotia, joka osui. 

*

Oikeus

 Tobias istui käsiraudoissa kuulusteluhuoneessa.  Lampun kelmeä valo näytti myrkynvihreän maalin rapistumisen ja betonin halkeamat. Kosteus valui pitkin seiniä lattialla olevaan viemäriaukkoon. 

Weber tuijotti nuorta miestä. Tämä ei voinut olla hetkeäkään paikallaan. Hän vilkuili Weberiä halveksuen, kulmien alta.

-Mitä sä kyyläät? Vitun pervo, hän tuhahti. 

Weber virnisti. 

- Aikamoinen asenne. Olen jutellut syyttäjän kanssa, teitä odottaa mestaus, ei hirtto. Olette murhannut valtion virkamiehiä. 

Tobias vilkaisi taas nopeasti ja puri leukojaan. 

- Ellei...Weber sanoi. - Ellette auta meitä. 

- Mähän en kyttiä auta! Tobias huudahti. 

- Entä jos se pelastaa teidät giljotiinilta?

- Ihan sama. Vallankumous vapauttaa!

- Entä jos saatte kostaa SA:lle?

Poika käänsi katseensa ja tuijotti Weberiä suoraan silmiin. Niissä näkyi epäilys kuin syöttiä haistelevalla ketulla. 

- Täh? 

- SA-miehet ryöstivät bensiiniä ja heidät tultiin vapauttamaan hyvin nopeasti. Juttu haisee. Jos selvitätte, kuka on mustan pörssin bensiinikaupan takana, säästytte terältä. Ja saatte samalla muutaman SA-miehen selliin. Miltä kuulostaisi?

Tobias kääntyi tuijottamaan pöydän pintaa. 

- Mitä mun pitää tehdä?

----

Fürst avasi Kadettin takapenkillä Tobiaksen käsiraudat. Weber istui ajajan paikalla ja katsoi tätä taustapeilistä. 

- Saatte 48 tuntia aikaa. Sen jälkeen teidän pitää tulla takaisin. Orpon partio on asemissa entisen kantapaikkanne lähellä siihen aikaan. Voitte laittaa hieman vastaan mutta ette saa mukiloida heitä lasarettiin. Passipoliiseista on pulaa.

Tobias virnisti. 

-Vähän kutittelen vain kaulan alta.

Kaikki kolme nousivat autosta. Weber ja Fürst kävelivät Tobiaksen molemmin puolin, kuin saattaakseen häntä sairaalaan. Yhtäkkiä Tobias riuhtaisi toisen kätensä vapaaksi ja iski täysillä Fürstiä palleaan. Hontelo mies taittui kaksinkerroin. Weber kääntyi, mutta Tobias käytti käsirautoja nyrkkirautana ja iski Weberiä ohimoon. Kokenut rikoskomisario tipahti maahan kuin perunasäkki. Nuori mies pinkaisi juoksuun. Hän katosi kujille ennen kuin kukaan ehti apuun. 

Fürst nousi ja aidosti huolissaan kumartui rikoskomisarion ylle. Tämä räpytti silmiään, koko oikea puoli ohimosta on veressä. Käsiraudat olivat repineet syviä naarmuja, verenvuoto oli runsasta. 

- Saatanan penikka. Pilasi ainoan hyvän takkini, Weber ärähti harmissaan.

-----

- Mitä Wulff sanoi? Fürst kysyi. He istuivat rikoskomisarion työhuoneessa. Ylietsivä tunsi vatsalihaksissaan edelleen ärtymystä. Weberin pää oli siteessä. 

-Haukkui, tietenkin, Weber tuhahti. - Piti liian vanhana poliisiksi jos keskenkasvuiset nulikatkin antavat turpaan. 

- Kerroitteko operaatiostamme?

- En, ettekä tekään saa hiiskua sanaakaan! Wulff päästi ne SA-köriläät ulos. Annetaan nyt savuverhon hetken olla ilmassa. 

- Entä tuleeko Tobias takaisin kuten sovittua?

Weber kohautti olkiaan. 

-Pään pitäminen harteilla on aika kova kannustin.

---- 

Metalli kolahteli. Tummat hahmot häärivät pimeydessä. Hevonen hirnahti. Isokokoinen roikale tarttui laatikkoon ja punnersi sen rattailta alas. Hiki valui, vaikka yö oli viileähkö. 

- Nopeasti sit, Abo Kühn ähkäisi. Vaikka kukaan ei suoranaisesti epäillyt kadunlakaisijan hevoskärryjä öisin, kymmenen miehen sakki kärryjen ympärillä voisi herättää ihmetystä. 

Viimeinen laatikko saatiin ulos. Kadunlakaisija, vanha ukko, kopsautti kantapäänsä yhteen ja nosti kätensä: 

-Heil Hitler!

-Heil Hitler! Kühn vastasi samalla tavalla. - Mee ny. Mä lähetän taas tyypin kertomaa millo seuraava kerta.

Kärryt kolisivat mennessään. Abo Kühn oikaisi selkänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan. 

Vanha ahtaaja oli elämänsä aikana nostellut laatikon jos toisenkin. Hän oli ollut sodassa pääosan aikaa ahtaajana, kunnes hänet oli pestattu Keisarilliseen laivastoon - ahtaajaksi. Heidän univormunsa olivat kuitenkin samanlaiset kuin matruuseilla, eikä kukaan huomannut eroa kun vallankumous alkoi. Kühn oli ollut mukana kuten kuka tahansa muukin. Vallankumous oli vain syönyt lapsensa, ja syntynyt Weimarin tasavalta oli kaikkea muuta kuin mitä Kühn oli toivonut. Tiukasta ajasta toiseen oli tarkoittanut ahtaajana saatujen voimien käyttöä muuhun toimintaan; järjestyksenvalvontaan, perintään, turvamiehenä toimimiseen. Hän ei ollut suoranaisesti ajautunut lain väärälle puolelle, vaikkei hän tasavallan laeista pahemmin perustanutkaan. Hän oli osallistunut suureen saksalaisuudenpäivän juhlaan Nürnbergissä ja näki kansallissosialistisen puolueen marssin. Se erottui muista. Kühnin vallankumouksellinen kipinä oli herännyt taas. 

Elämälle oli yhtäkkiä tullut sisältö ja tarkoitus. 

Kovanyrkkiselle ja käytännölliselle miehelle oli keksitty käyttöä. Pian hän oli saanut ylennyksen partionjohtajaksi. Hart als Kruppstahl, oli perusteissa sanottu. 

Abo Kühn kääntyi kuullessaan askelia kujan päästä. Tummat hahmot seisoivat rivissä, ainoat valonlähteet selkänsä takana kaukaisuudessa.

- Hei, perslävet! muita edempänä seisova Tobias huudahti. Hänen kädessään oli kaksipiippuinen haulikko. Kirjailtu ja kaiverrettu ase oli kuulunut eräälle yritysjohtajalle, joka oli tullut verotetuksi työväestön hyväksi arvoesineistään. 

Tobias tyhjensi molemmat piiput susihauleja Abo Kühnin rintaan. Iso mies hätkähti, nosti kätensä rintaan ja kaatui yllättynyt ilme kasvoillaan. Muutkin rivissä olleet avasivat tulen. Hetken aikaa kujaa valaisi aseiden suuliekkien meri. Rakennuksen sisällä olevat yrittivät vastata tuleen, mutta pakotietä ei ollut. Tuli hiljeni. Hahmot hajaantuivat. Muutama armonlaukaus kajahti. 

Alkoi kiireinen toiminta. Kuorma-auto peruutti kujalle. Äsken kärryistä nostetut tavarat nostettiin autoon. Tobias hoputti tovereitaan. Poliisiauton kilinä kuului jo. Sytyttimet välähtivät. Tobias veti esiin Browningin ja tyhjensi lippaan jäljellä oleviin polttoainekanistereihin. Hänen toverinsa sytyttimet välähtelivät. Polttopullojen rätit syttyivät. Valuva polttoaine syttyi iloisen humahduksen saattelemana liekkeihin. 

- Mennään! Tobias huudahti. Asemiehet hajaantuivat kuka minnekin, ja auto kaasutti tiehensä. 

----

Fürst katsoi kelloa. - Tobiasta ei näy. 

Weber istui työtuolissaan ja katseli ulos. 

- En uskonutkaan. 

Fürst näytti hämmentyneeltä. - Mutta sanoitte...

- Tiedän. 

- Ne ammutut SA-miehet...

- Eikö olekin näppärää, että joukossa oli eräs Abo Kühn? Paikalla, jossa luultavimmin toimi mustan pörssin varasto?

- Uskotte siis, että Tobias...? 

- En usko, olen varma siitä. Ja sen takia en usko, että näemme häntä enää. 

Fürst näytti tuskaiselta. 

- En suoraan sanottuna ymmärrä tästä yhtään mitään. 

- Yksinkertaista. Tobias, selvitettyään, kuka oli mustan pörssin bensiinikaupan takana, selvitti myös missä varastot sijaitsevat. Ja sattumoisin ystävämme Kühn oli juuri tuomassa sinne täydennystä. Varsin onneton yhteensattuma hänen kannaltaan. 

- Mutta menetimme Tobiaksen. 

- Se oli riski, joka toteutui. 

Weber nojautui taaksepäin, ja katsoi taas ulos. 

- Joskus oikeus tapahtuu omia kanaviaan pitkin.

*

Koirat

Juna-asema oli sekasorron vallassa. Siviilit, eri karvaiset sotilasvirkamiehet ja organisaatioiden jäsenet yrittivät päästä harvoihin juniin. Juna vei turvaan, teräksiset raiteet olivat nopean elämän ja hitaan, pölyisen kuoleman välissä. Kenttäsantarmit yrittivät pitää järjestystä yllä, mutta heitä oli liian harvassa, ja kuolemanpelko ylitti pamppujen ja kiväärinperien pelon. 

Kysyin Hauptsturmführer Marquardtilta, mikä oli junamme numero. Kovasti SS-valtakunnanjohtajaa muistuttava Marquardt pläräili kansioitaan. Hän ilmoitti junan numeron, ja nopealla vilkaisulla näin, ettei se seissyt asemalla. 

- Toivottavasti se vielä tulee, virkahdin enemmän itselleni kuin Hauptsturmführerille. 

- Varmasti, Sturmbannführer! Reichsbahn ei koskaan petä, hän sanoi ja virnisti leveästi. 

Jätin Hauptsturmführerin optimismin omaan arvoonsa. Mies oli tehokas byrokraatti mutta muuttui valkeaksi ruumiideen äärellä. Hänen lähin taistelukokemuksensa oli ollut ilmapommitus kadettikoulussa. 

Kuuntelin kaukaa kantautuvaa jyrinää. Vilkaisin rannekelloani. Krapulani oli hirvittävä, taskumatti tyhjä. Pervitiniä oli vielä, onneksi. Mutta kaikesta huolimatta tunsin itseni rauhallisemmaksi, mitä voimakkaammaksi ukkonen vyöryi. Näin sotapoliisien ja siviilien vilkuilevan hermostuneena itään. 

He pelkäsivät myrskyä, sen ulvontaa ja repivää ääntä. He olivat eläneet vain auringonpaisteessa, seisoen hiekan päällä. Mutta myrsky muuttaisi hiekan upottavaksi. Mitä painavammalla kuormalla siinä seisoi, sitä enemmän uppoaisi. 

- Hajauttakaa ajoneuvot ja järjestäkää ilmasuojat, käskin Hauptsturmführeriä. 

- Mutta Sturmbannführer, ajoneuvot ovat jo odottamassa junaan lastausta. Se voi saapua hetkenä minä hyvänsä... 

- Tehkää kuten käsken! karjahdin. Marquardt säpsähti ja otti vaistomaisen asennon. En jäänyt seisoskelemaan vaan raivasin tieni tungoksessa virka-autolleni. 

Sotamies otti asennon. Hän oli päälle neljänkymmenen, tumma sänki kasvoillaan. Entinen väkivaltarikollinen. Olin ollut epäileväinen, mutta hän oli osoittautunut luotettavaksi. Heilautin kättäni ja avasin oven. 

Ronja heräsi. Hän oli pukeutunut SS-Hilferinnen univormuun. Marquardt oli yrittänyt varovasti protestoida Ronjan mukaanottoa, mutta olin ohittanut kommentin. Hauptsturmführer oli punastunut ja mennyt täysin hämilleen Ronjan tullessa paikalle. Marquardt vaikutti olevan ainoa poikkeus upseereiden joukossa, joka ei ollut hankkinut itselleen naista. 

Avasin matka-arkun ja nostin sieltä pistoolikotelon. Olin säilyttänyt Berliinin-aikaisen pistoolini, olinhan ostanut sen omilla rahoillani. Tarkistin, että Waltherissa oli täysi lipas paikoillaan, ja että varalipas oli myös täynnä. Ojensin kotelon Ronjalle. 

- Laita tämä vyöllesi. 

Hän kysyi miksi mutta ihmettelystään huolimatta pujotti kotelon paikoilleen. Katsoin häntä silmiin, pidin hetken kädestä kiinni ja nousin ulos. 

En pystynyt pukemaan tunnetta sanoiksi, kuten useimmiten kävi. Joku sanoi sisälläni, että myrsky olisi pian päällämme. 

- Puolustatte tätä autoa sisältöineen henkenne uhalla, sanoin sotamiehelle. Hänen tummat silmänsä olivat ilmeettömät ja hän vain nyökkäsi. 

Nousin yhden kuorma-auton lavalle ja tarkastelin ympäristöä. Krapulani aiheuttama päänsärky oli väistymässä taka-alalle. Juna-asema oli erillään pienestä kaupungista. Minkäänlaisia puolustusasemia ei ollut rakennettu. Harva oli uskonut rintaman koskaan tulevan sen porteille. Pohjoisessa oli kuitenkin raiteiden solmukohta, jonka vihollinen haluaisi haltuunsa. 

Yksikään itseäänkunnioittava komentaja ei jättäisi sivustojaan varmistamatta. 

Siksi seisoin ja yritin nähdä maiseman viholliseni silmien mukaan. Näin lihavan maalin kolmessa höyryveturissa ja täydessä ratapihassa. Näin olemattoman puolustuksen ja taisteluarvoltaan kyseenalaiset puolustajat. 

Länteen oli vain mittaamaton aro, johon pakeneminen jalkapelillä olisi kuolemantuomio. 

Etsin käsiini Scharführer Moriksen. Pitkä ja rokonarpinen liettualainen oli yksi pystyvimpiä sotilaitani. Hänet oli liitetty yksikkööni, kun sirpale oli rampauttanut hänen vasemman kätensä. Käskin hänet kolmen muun miehen kanssa ottaa Kübelwagen radioineen ja ajaa pohjoiseen tarkistamaan solmukohdan tilanne. Raportointi suoraan minulle. Morris lähti innokkaana matkaan. 

Kävelin seuraavaksi radistin luo ja kysyin, oliko päämajasta tullut viestiä. 

- Eipä tietenkään, tuhahdin, kun radisti puisteli päätään. Divisioonan päämaja oli sekasorrossa kun punainen moukari oli tullut vaatimaan tilipäivää. 

- Ilmavaara! huuto kaikui ja käsikäyttöinen sireeni ulvahti. Nostin katseeni taivaalle. Etsin liikettä, mustia pisteitä. Valkoisten pilvien luona näin pisteiden kääntyvän alaspäin. Kirottua. Syöksypommittajia. 

Matalalennossa kiitävä hävittäjä kuitenkin ehti ensin. Sen tähtimoottorit löivät tulta yhdessä konetykkien kanssa. Pakkautuneesta väkijoukosta kuului kirkaisuja, mutta ne peittyivät paukkeeseen. Valojuovat jättivät jälkeensä savuvanoja ja kimpoilivat maasta takaisin taivaalle. Yksinäinen ilmatorjuntatykki aloitti paukutuksensa, mutta auttamatta liian myöhään. 

Heittäydyin matalaksi. Syöksypommittajien kylvämät kuolonmunat hajottivat taloja kuin tuulenpuuska voikukan höytyviä. Yksi kolmesta veturista sai osuman. Korkeapaineinen kattila päästi kuumaa höyryä ulos valtaisalla huokauksella kuin kuoleva härkä. Alle jääneet toivoivat kuolleensa räjähdyksessä. 

Nousin kuulematta. Pommit olivat sytyttäneet osan kaupungin taloista tuleen, niistä tuleva savu peitti näkyvyyttä. Suppuun ajetuissa ajoneuvoissa oli reikiä, osa paloi kun vuotavat polttoainetankit olivat syttyneet. Aseman ympärillä makasi myttyjä. Osa liikkui, osa nousi, mutta moni jäi paikoilleen. 

Hoipertelin ilmatorjuntatykin luo. Sen nuoret poikaset liian isoissa vaatteissaan katsoivat minua pelokkaina. Tajusin sekasorron keskellä, ettei ketään muuta ollut. Jonkun piti ottaa ohjat, ja se joku olin minä. 

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin olevani elossa. Selvänä. 

- Lääkintämiehet! karjuin. - Lääkintämiehet! Auttakaa haavottuneita! Johtajat kokoon! 

Huutoni vaikutti hitaasti, mutta vaikutti kuitenkin. Sekasorron keskellä sotilaat kokoontuivat johtajiensa ympärille. Siviilit säntäilivät ja haahuilivat ympäriinsä univormuisten saarekkeiden keskellä. 

Harpoin juna-aseman edustalla etsien silmiini jotakuta upseeria adjutantikseni. Armeijan nuori Oberleutnant oli herännyt toimintaan. Valitsin hänet. 

- Oberleutnant! 

- Herr Sturmbannführer!

- Joukot kuuluvat komentooni! Siirtäkää ajoneuvot ilmasuojaan, ja kerätkää siviileistä työkomennuskunta! Toimikaa! 

Oberleutnant ei kysellyt. Kun rattaat alkoivat hitaasti pyöriä, aloin muistella taktiikan oppikirjoja. Meidän tulisi valmistella murroksia, joilla kanavoitaisiin vihollisen etenemistä tulialueille. Aikaa oli vähän ja työtä paljon. Meidän tulisi pysäyttää ensimmäinen aalto, voittaa aikaa. 

- Marquardt! Marquardt! huutelin. Kalvennut Hauptsturmführer asteli paikalle. 

- Käskekää pataljoona puolustusasemiin, suuntana itä ja pohjoinen. Järjestän muun puolustuksen kuntoon. 

Käännyin ja juoksin radistin luokse. 

- Onko ilmoituksia Morsilta? 

Radisti kertoi Morsin havainneen neuvostojoukkojen tiedustelijoita ja maataistelukoneita. Tiet olivat täynnä sotilaita ja pakolaisia, jotka olivat helppoja maaleja. Annoin käskyn välitettäväksi: pysykää paikoillanne, välttäkää kontaktia, raportoikaa. Seuraavaksi käskin lähettää esikuntaan viestin: pitäisimme solmukohdan eteläistä suuntaa hallussamme niin pitkään kuin voimme, mutta tarvitsisimme vahvistuksia. 

Toivoni oli vastahyökkäyksessä, joka käyttäisi sijaintiamme ponnahduslautana koukkaukseen. En tiennyt koko armeijakunnan tilannetta, mutta divisioonan päämajan hiljaisuus oli huono merkki. 

Oberleutnant käveli luokseni, mukanaan muutama todtilainen. Käskin aloittaa murrosteiden rakentamisen, romua löytyisi varmasti pommituksen jäjiltä. Pataljoonani suojaisi rakennustöitä. Aika mitattiin tunneissa. Oberleutnant nyökkäsi ja miehet lähtivät käskyjä huutaen täyttämään tehtävää. 

Meitä ei tapettaisi kuin koiria.

*

Myrskynniittäjä

Seisoin paikoillani elokuun lämmössä puhtaassa, tärkätyssä Sturmbannführerin lomaunivormussani. Ilmassa leijui edelleen palaneen haju. Papin ääni kantoi ihmisjoukossa juuri ja juuri. 

Tuijotin pitkiä rivejä, joissa maata oli käännetty. Yhdessä niistä makasi äitini ja isäni. Tai se mitä heistä oli jäljellä. 

Pappi pauhasi kuinka brittien brutaali ja barbaarinen teko tultaisiin tuomitsemaan kaikkivaltiaan taholta, kuinka hänen voimansa johdattaisi aseemme voittoon. Hänen rinnallaan seisoi paikallinen Gauleiter kultaisen ruskeassa univormussaan ja muita puoluevirkailijoita. 

Papin puheen aikana mielessäni vaelteli kuvia samanlaisista haudoista. Ampumakäskyistä, kajahtelevista laukauksista. Palavista ruumiskasoista, kun pellot alkoivat täyttyä. Pitkistä vaunuletkoista, kun emme ehtineet tappaa tarpeeksi nopeasti. 

- Se, joka kylvää tuulta, niittää myrskyä! oli papin viimeinen lause. 

Mutta kuka olikaan kylväjä ja kuka niittäjä? 

Hoipertelin poistuvan ihmismassan joukossa. Osa oli jäänyt laskemaan kukkia.

Mutta eivät kuolleet kukkia tarvitse. 

 

Avasin taskumatin ja otin pitkän ryypyn. Konjakki oli liki kuumaa. Hikoilutti. Heitin suuhuni pari Pervitiniä ja yritin huuhtoa niitä konjakilla. Suuni oli silti nahkea. 

Kävelin kohti rautatieasemaa. Lomani riitti lähinnä Hampurissa käymiseen ja kääntymiseen. Talojen rauniot ja puut törröttivät mustina, kuin huonosti haudattujen ruumiiden kädet kohti pilvetöntä taivasta. 

Aloin olla asiantuntija. 

Asemalla istahdin penkille odottamaan seuraavaa junaa. Kuumuudessa yritin imeä viimeisiä pisaroita taskumattini pohjilta, mutta en onnistunut. 

Harmaahapsinen ukko linkkasi luokseni. Hän ojensi pulloa. 

- Kelpaako, Sturmbannführer? 

Hymähdin. Mutta rutikuiva suuni päätti toisin, ja ojensin käteni. Aine oli tuimaa, kotipolttoista. 

- Hautajaisissa? ukko kysyi ja viittasi peukalollaan olkansa yli. 

Nyökkäsin. 

- Mä oli silloin yövahdissa, ukko kähisi. - Jumalauta, mikä tulipatsas. Näky ihan perkuleen hyvin pimmeessä yös. Mutta se kuumuus! Tuntu mone kilsa päähä, saatana melkein vähänenki tukka paloi päästä. Emmää sellaista oo koskaa aiemmin kokenu, ees edellises soas. 

- Missä olitte? kysyin lähinnä refleksinä kuin tosissaan kiinnostuneena. 

- Voi mää ehi olla mones paikas. Ypres, Somme, mitä näitä ny oli. Koko aja helveti kylmä, märkää ja täitä. Ja ruummita, niit riitti. 

- Sittenhän tiedätte miltä ruumishauta haisee, naurahdin. 

- Se haju, jumalauta, se haju... ja ne rotat. Monasti näytti et koko kalmo liikkuu ku ne kalus mitä ikinä liharieppeit siin oli jälellä. Kauhia sota. Mut ei tää uuskaa sen pareelta tunnu. 

Otin pitkän ryypyn. 

- Tietäisittepä, sain köhäistyä. 

Ronja oli itkenyt enemmän kuin minä kuullessaan vanhempieni kuolleen. Nainen, joka oli nähnyt ystäviensä, sisarustensa ja vanhempiensa kuolevan sotilaidemme käsissä, itki teloittajan niittäessä vihdoinkin myrskyä. 

Ilmahälytys alkoi ulvoa. Siviilit ja kotirintamasotilaat juoksivat kuka minnekin, mutta minä ja ukko jäimme. Ilmatorjunnan jytinä kantoi tännekin. Amerikkalaiset, totesimme. 

Vanhat jänikset eivät enää säiky. 

*

Riikinkukot

Kylmä syysilta sai kädet kohmeisiksi. Weber kurkki vaunun takaa ratapihalle. Kello lähestyi kahta yöllä. Kauempana höyryveturi ulvaisi ja lähti liikkeelle. Tässä osassa ratapihaa vaihdettiin vaunuja, purettiin ja lastattiin tavarajunia. Ratamestari viittilöi kahden lampun kanssa. Pieni järjestelyveturi, jonka perässä oli kolme säiliövaunua, pysähtyivät. Järjestelyveturin miehet hyppäsivät ulos, kytkivät etummaisen vaunun jarrut päälle ja irrottivat vaunun kytkimestä. Veturi nytkähti liikkeelle ja palasi muihin töihin. Ratamestari katseli hetken aikaa veturin menoa, ennen kuin kiirehti makasiinin sisälle.

Weber tunsi addrenaliinin kuohuvan suonissaan kuten joskus vuosia sitten alppien korkeuksissa. Hän vilkaisi Fürstia.

- Hauptwachtmeister Wachsin pitäisi olla asemissa, Fürst kuiskasi.

Ratamestari palasi, mukanaan nahkatakkeihin ja työläislakkeihin pukeutuneita miehiä. Yksi kantoi käsipumppua, ja muut polttoainekanistereita. 

- Kahdeksan, Weber kuiskasi. 

Teräs kolisi, kun miehet nousivat ylös. Ratamestari rikkoi vahasinetin ja avasi luukun, ja pumppua kantanut kiinnitti sen paikoilleen. 

- Miten he luulevat saavansa noin paljon polttoainetta mukaansa? Füchs ihmetteli. 

- Ei heidän tarvitsekaan, Weber ähkäisi. Kyykkyasento alkoi kolottaa paikkoja, hän olisi halunnut nousta mutta tiesi liikkeen vetävän huomiota. 

Joukko täytti kymmenkunta kanisteria vikkelään, ja ratamestari korjasi yhden apulaisen kanssa sinetin takaisin paikoilleen. 

- Aika, Weber sanoi ja nousi kankeasti pystyyn. Hän kaivoi pillin ja vihelsi pitkään. Ratapihalla hyörivät miehet pysähtyivät mutta pinkaisivat ratamestaria lukuunottamatta sitten vastakkaiseen suuntaan. Suoraan Hauptwachtmeisterin miesten syliin. Ratamestari jäi seisomaan kädet ylhäällä kahden Lugerin osoittaessa häntä kohti. 

- Menkää auttamaan, Weber huusi heidän mukanaan oleville konstaapeleille ja etsiville kuullessaan makasiinista ähinää. Ratamestari tuijotti hermostuneena Lugeria. 

- Kriminalpolizei, rikoskomisario Weber. Olette pidätetty polttoaineen varastamisesta, virka-aseman väärinkäytöstä ja ehkä muistakin asioista. Füchs, olkaa hyvä. 

Füchs kaivoi käsiraudat ja kiinnitti ne ratamestarin käsiin. Tämän viiksien ja pyöreisen lasien takaa paistoi puhdas pelko, iho oli käynyt tuhkanharmaaksi. 

Kypäräpäinen, MP18:lla varustautunut Rottmeister tuli Weberin luokse. 

- Herra rikoskomisario, kaikki saatiin kiinni. 

- Erinomaista. Millä ajoneuvolla he ovat liikkellä? 

- Kadunlakaisijan hevoskärryillä, herra rikoskomisario. 

- Ei mikään häävi kulkupeli mutta huomaamaton. Otetaan talteen, saavat Orpon miehetkin vähän liikuntaa hevosta hoitaessaan, Weber naurahti. 

---

Weber pohti täytekynää naputellen. Tollerin ryöstön jälkeen he olivat yrittäneet tavoittaa mustan pörssin bensiinilähdettä. He olivat ymmärtäneet, että jokaisen kätkön etsiminen oli turhaa, helpompaa oli keskittyä itse lähteeseen. Säiliövaunuja säilytettiin ratapihalla, mutta niitä oli usein myös kaupungin ulkopuolisilla osuuksilla odottamassa. Ilman vartiota. Jos oli tarpeeksi taitava, sinetit saattoi korjata takaisin alkuperäisen näköisiksi. Kymmeniä tuhansia litroja sisältävästä vaunusta ei kukaan huomaisi parinkymmenen litran puuttumista. Se oli järkevän varkaan ohjenuora: varasta vain niin paljon, ettei sitä huomata. 

Katukaupassa bensiinilitran arvo oli huomattava, johtuen yksinkertaisesti siitä, että sitä oli saatavilla säännöstelyn ohi. Mutta lähteiden mukaan jopa mustan pörssin bensiinin saatavuus oli laskenut. Samaan aikaan sitä kuitenkin varastettiin litratolkulla. 

Joku oli keräämässä varastoa, Weber pohti. Se oli huolestuttavaa, yhdessä toiminnan laajamittaisuuden kanssa. Heillä oli iso kala vastassa, mutta he eivät olleet edes aikaisemmin tajunneet ison kalan olemassaoloa. 

Fürst astui sisään. 

 

- Herra rikoskomisario, miten hoidamme kuulustelun? 

- Aloitetaan ratamestarista, Weber sanoi. - Hän on luultavasti heikoin lenkki. 

---

Ratamestari istui hieman lysyssä. Hänen musta, päälaelta paennut tukkansa hapsotti sinne tänne. Mustat viikset laskeutuivat leuattoman leuan ohi. Ratamestarin arvomerkit olivat hiilipölyn tahrimat, samoin kädet ja kasvot. Jäljistä päätellen mies oli yrittänyt pyyhkiä hikeä toistuvasti käsillään. 

- Varsinaisista syytteistä ei ehkä kannata edes puhua tässä vaiheessa, Herr Stöcker. Jäitte itse teossa kiinni. Mutta kertokaapa minulle, kelle te työskentelette. 

- Olen...olen valtion rautate... 

- Kyllä me sen tiedämme! Weber ärähti väliin. - Älkää leikkikö tyhmää! Kuka on toimeksiantajanne bensiinivarkauksissa?

- Ei ole... toimeksiantajaa, tai siis minä, minä olen. 

- Te itse olette toimeksiantaja? 

- Niin, Stöcker sanoi ja tuijotti pöydänkantta käsiään hieroen. - Kun saan tiedon että bensalasti on tulossa, kutsun pojat paikalle. 

- Mistä saatte tiedon? 

- Rahtikirjoista, Stöcker sanoi. - Näen saapuvan ja varastoidun rahdin. 

- Ovatko järjestelymiehet tai kukaan muu ratapihalta mukana? 

- Ei, ainoastaan minä. 

- Miten sitten selitätte oudon käytöksenne, että juuri osa bensiinivaunuista viedään sivummalle? 

Stöcker näytti vaikealta. 

- Saatan... antaa joskus pullon tai pari. Se pitää heidät tyytyväisenä. 

- Viinaa vai bensiiniä? 

- Kumpaakin, sen mukaan mitä he haluavat. 

- Mistä olette saaneet leimasin sinettiin? 

- Eräältä... katukauppiaalta. 

- Mistä hän oli sen saanut? 

- Kuulemma... eräältä vanhalta työntekijältä.  Oli kuulemma varastanut sen kun jäi työttömäksi. 

- Ja tämä ei ihmetyttänyt teitä? 

Stöcker naurahti. 

- Olen nähnyt erikoisempaakin olevan kaupan. 

- Suunnittelitteko jo tuolloin alkavanne bensiiniryöstöihin? 

- En muista... Siitä on sen verta kauan. 

- Kuka on se katukauppias? Nimi? 

- En muista... en yleensä kysy... 

- No miten te sitten osaatte tämän "katukauppiaan" luokse? 

- Hän on usein... kantapaikkani lähistöllä. Ei aina, Stöcker kiirehti lisäämään. - Mutta aina joskus. 

- Mikä sitten on kantapaikkanne nimi? 

- Pieni merenneito. 

Weber tiesi sen. Pieni merenneito oli hyvin, hyvin pieni kapakka, ahdettuna entiseen kauppaan joka oli mennyt viime lamassa nurin. Tunnettu herkkullisista kala-annoksistaan. Pitäjä oli entinen matruusi, mikä vetosi tiettyihin kansanryhmiin. 

- Sanoitte, että te kutsutte pojat paikalle. Missä tutustuitte heihin? 

- Siellä sun täällä. 

- Eli yhtäkkiä vain päätitte kutsua kaverinne kasaan ja lähteä bensiiniryöstöön? 

- Niin, kai sitä voisi niinkin kuvailla. 

- Mitkä ovat heidän nimensä? 

Stöcker puri huulta. Kuten Weber oli arvellutkin, ratamestarilla ei ollut harmaankalpeaa aavistustaakaan, minkänimisiä herrasmiehiä kahdeksikkoon kuului. 

- Mikä on joukon johtajan nimi? Weber avitti. - Olisiko vaikkapa... Karl? 

- Karl, Karlhan se olikin, Stöcker huoahti lähes helpottuneena. 

- Väärin! Nyt saatte lopettaa leikkinne, ja kertoa keitä nuo miehet todellisuudessa ovat! Weber huusi. 

Stöcker säpsähti ja vetäytyi taaksepäin. Hän selvästi hikoili ja yritti keksiä ulospääsyä. 

Weber nojautui eteenpäin kyynärpäidensä varaan ja tuijotti Stöckeriä silmiin. Hän antoi hiljaisuuden vaikuttaa. Stöcker painoi katseensa ja vain hätäisesti vilkuili Weberin harmaansinisiin silmiin. 

- Tiedättekö, Weber sanoi hiljaa, lähes kuiskaten. - Minä voisin syöttää teidät Gestapolle, valtakunnan omaisuuden sabotoinnista. Viettäisitte kaksikymmentä vuotta suota kuokkien. Perheeltänne evättäisiin kansalaisluottamus. Mitä siihen sanotte?

Stöcker katseli kauhistuneena Weberiä silmiin. Hän selvästi tärisi. Paine oli liikaa. 

- Minä... minä kuolen... ne tappavat... hän kuiskasi kuivasta suustaan. 

- Kaksikymmentä vuotta pakkotyötä ei ole sekään leikinasia. 

- Ette ymmärrä... Minä... 

Stöcker vilkaisi olkansa yli vahdissa seisovaa konstaapelia. Sitten hän kumartui pöydän yli lähelle Weberin kasvoja. 

- Teillä ei ole... valtaa, hän pihisi. - He ovat... liian isoja... teille. He... teurastavat minut ja... perheeni. En pysty! Stöcker karjahti ja heilautti itsensä voimalla taaksepäin. Se onnistui säpsähdyttämään Weberin. 

- Viekää pois, Weber viittasi konstaapelille.

---

"Teillä ei ole valtaa" Weber pohti kävellessään selleistä takaisin työhuoneelleen. Asia vahvisti sen mitä hän oli pelännyt: mukana oli iso kala. Hän päätti miettiä kuulustelujärjestyksen uusiksi. Stöcker olikin ollut odotettua kovempi pala, mutta hän pelkäsi enemmän kuolemaa kuin tuomiota.

Weberin astuessa sisään häntä odotti yllätysvieras.

- Herra rikoskomisario, SA-Hauptsturmführer Haas haluaa tavata teidät, neiti Schulz ilmoitti. Weber katseli pitkää, laihaa kumaraa miestä, joka kääntyi häneen päin leveästi hymyillen. Haasin vasemman posken poikki kulki leveä arpi. Hänen ihonsa oli hyvin tumma, epäilemättä puolueen lomarannoilla saadusta rusketuksesta. 

- Herra rikoskomisario, tosiaan, haluaisin keskustella kanssanne eräistä asioista. Olen SA-Sturmbannführer Maierin adjutantti. Sopiiko että menemme työhuoneeseenne?

- Valitan, mutta minulla on hieman kiireistä meneillään olevan tutkinnan kanssa. Mitä asianne koskee?

- Olette pidättäneet vastikään kahdeksan tärkeää jäsentämme. Ettekö tosiaankaan voisi keskustella edes hetken aikaa?

Weber pysähtyi. Kahdeksaa bensiiniryöstäjää ei oltu kuultu vielä, heidän nimiään ei ollut tiedossa eikä heillä ollut ollut mitään henkilöpapereita mukanaan.

- Hyvä on, seuratkaa.

He kävelivät etsivien Füchsin, Jungin, Spechtin ja Kleinin pöytien ohitse, ja viimein ylietsivä Fürstin. Weber sulki oven takanaan.

- Sanoitte että kahdeksan jäsentänne? Emme ole tietääkseni pidättäneet yhtään SA-miestä.

Haas siirsi hermostuneena painon jalalta toiselle.

- Käsittääkseni kyse on... bensiiniryöstöstä tai jostain sellaisesta.

- Meillä on täällä kahdeksan bensiiniryöstäjää mutta heitä ei ole ehditty kuulla eikä heillä ollut henkilöpapereita. Te olette varma että nämä miehet kuuluvat SA:han? 

- Kyllä, olen varsin varma siitä. 

- Miten kuulitte ryöstöstä? 

- Tietokanaviamme kautta... Se ei ole nyt tärkeää. Nämä miehet ovat erittäin tärkeitä. Sturmbannführer Maier haluaa että päästätte heidät vapaaksi mitä pikimmiten. 

Weberiä hämmästytti Haasin röyhkeys.

- Käsittääkseni Sturmabteilungilla ei ole minkäänlaista päätäntävaltaa  Kriminalpolizeihin. Suoraan sanottuna tämä on julkeaa.

- Varokaa sanojanne, olen teitä ylempiarvoinen, Haas sihahti. Hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

- Voitte olla ylempiarvoinen SA:n riveissä, mutta teillä ei ole valtaa Kriminalpolizeihin. Tekisin virkavirheen päästämällä miehet ennen kuulustelua vapaaksi. Sitä paitsi, mikä estää heitä karkaamasta?

- Rikoskomisario, vakuutan teille etteivät he karkaa.

- Luotan vakuutukseenne, mutten miehiinne, Weber tuhahti. - Jos Sturmbannführer Maier haluaa nämä miehet vapaaksi, niin suosittelen kääntymään ihan virallisen virkaportaan puoleen.

Haasin kasvoilla kamppaili kimpaantuminen ja yritys säilyttää maltti, mutta lopulta kasvoille nousi vino hymy.

- Hyvä on, rikoskomisario. Palaamme asiaan vielä. Hyvää päivänjatkoa.

Haas pamautti oven turhankin kovaa kiinni. Weber istui alas ja löi pöydänkantta, pari kolme kertaa. Hänen sisällään kiehui.

Oveen koputettiin.

-Sisään! Weber karjaisi lyhyesti.

- Mikä tuo oli? Fürst kysyi hämmästyneenä.

- Riikinkukko, riikinkukko se oli! Weber huusi. - Kehtaa marssia tänne tekemään vaatimuksia. 

- Mitä hän vaati? 

- Halusi vapauttaa bensiiniryöstäjämme. 

Fürstin kulmat kohosivat. 

- Nii-in, Weber sanoi venyttäen ja katsoi ulos ikkunasta. Hänen kasvoilleen nousi pieni hymy. - Taisimme saada kalamme hermostumaan. 

---

Weberiä vastapäätä istui keskimittaista vantterampi, päälle nelissäkymmenissä oleva mies. Hänen viiksensä olivat jo harmaantuneet, mutta muutoin hän olisi voinut olla SA:n päällikön kaksoisolento, hivenen laihempi vain. Hartiat kertoivat ruumiillisesta työstä. Tummat, liki mustat silmät katsoivat kuin kaksi polttelevaa hiilikekälettä. Naama oli rokonarpinen, käsien rystyset muhkuraiset luultavasti useiden katu- ja baaritappeluiden jäljiltä. 

- Mikä on nimenne? 

Hiljaisuus. 

- Kuulutteko mihinkään järjestöön? 

Hiljaisuus. 

- Onko Hauptsturmführer Haas tuttu? 

Weber näki kuinka miehen ilme muuttui hivenen. 

- Entä Sturmbannführer Maier? 

Edelleen isompia muutoksia. 

- Kuulkaa, me tiedämme että kuulutte SA:n. Hauptsturmführer Haas kävi äsken sen ihan itse varmistamassa. Minusta se on hyvin ihmeellistä, ottaen huomioon ettei teillä ole ollut mitään papereita, ja olette olleet yöstä lähtien valtion majoituksessa. Jos luulette, että tilanteenne helpottuu, niin olette väärässä. Voi olla että Gestapon hymypojat ottavat teistä kopin. Sicherheitdienst voisi olla myös aika kiinnostunut mahdollisesta valtion vastaisesta salaliitosta. Vai mitä mieltä olette? 

- Pötyä! mies kivahti ja oli taas hiljaa. 

- Vaan mistäpä tiedämme että se on pötyä?Ettehän te kerro meille mitään. Vai olisiko jopa, että olette kommunistinen soluttautuja? Pihvi-SA:lainen? 

- Mä en oo mikää saatanan kommari! mies huusi ja nosti ylävartalonsa nyrkkien varaan pöydälle niin että konstaapelin oli painettava hänet väkisin takaisin penkille. 

- Kuka ja mikä te siis olette? Weber sanoi hiljaa.

- Te ette mua tääl kauaa piä. Haas hoitaa mut poies.

- Kuulutte siis sittenkin SA:han, Weber sanoi hymyillen. - Mikä rooli SA:lla on tässä? Miksi te varastatte bensiiniä? Yritättekö tahrata SA:n maineen, kommunisti? 

- Mä sanoin etten oo kommari! mies karjahti ja ponnahti pystyyn. Oikea heijari pysähtyi kuitenkin Weberin vasempaan käteen ja Weberin oikea nyrkki osui miestä kaulaan. Mies putosi kyljeen pöydälle ja kierähti siitä lattialle. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ettei konstaapeli ollut ehtinyt reagoida. 

Weber kiersi pöydän ympäri ja astui oikealla jalallaan miehen ojentuneen oikean käden sormien päälle. Mies piteli kaulaansa vasemmalla kädellään ja kakoi. Kivun älähdys tuli pohjan naulojen upotessa kämmenselkään Weberin siirtäessä painoaan kädelle. 

- Mikä. On. Nimenne, rikoskomisario kuiskasi. 

Mies pysyi hiljaa. Weber siirtyi ja nosti miehen rinnuksista seisaalleen. Sitten hän latasi polvipotkun miehen haarojenväliin. Mies ulvahti ja kellistyi pöydälle. 

- Nimi! Nimi! Weber huusi. 

- A-abo.... Kühn... mies ähkäisi hengenvetojen välillä. Weber päästi irti ja käveli kuulustelupöytäkirjan ääreen, ja kirjoitti kysymyksen ja vastauksen ylös. 

- Kuulutteko SA:han? 

- K-kyllä. 

- Arvo?

- Obertruppführer. 

Weber kirjasi vastaukset ylös. Nuori konstaapeli oli katsonut toimitusta silmät selällään. 

- Onko SA mukana bensiiniryöstöissä? 

Hiljaisuus. 

- Onko SA mukana bensiiniryöstöissä!? 

- Ei, mies huokaisi. Kipu alkoi helpottaa. 

Weber hymähti. 

- En usko, mutta tämä riittää tällä kertaa. Viekää mies putkaan. Antakaa kuppi kahvia. 

- Sika, mies suhahti konstaapelin tarratessa hänen olkapäähänsä. - Tulette vielä katumaan. 

- Se nähdään, Weber sanoi virnistäen. 

---

- Kriminaldirektor Wulff haluaa nähdä teidät, neiti Schulz sanoi kun Weber palasi selleiltä. 

Weber huokaisi. Hän kääntyi kannoillaan ja suuntasi kohti Wulffin uutta toimistoa, kerros ylöspäin. Mieluummin hän olisi seisonut passissa jouluaattona räntäsateessa kuin tavannut Wulffin. 

Hän soitti sähkökelloa. Vihreä väri välkähti ja sähkölukko surahti. Wulffin sihteeri painoi samantien toista sähkölukkoa, joka avasi Wulffin oven. Weber ei koputtanut, vaan astui suoraan sisään. 

Sisällä odotti epämiellyttävä yllätys. Wulff istui työpöytänsä ääressä, ja hänen pöytänsä edessä seisoi kaksi ruskeisiin univormuihin pukeutunutta miestä. Haasin kasvoille nousi pilkkaava virne. Toinen, päätä lyhyempi mutta yhtä ahavoitunut mies taisi olla Maier, Weber arvasi. 

- Rikoskomisario. Olette ilmeisesti pidättäneet kahdeksan SA-jäsentä? Heidät tulee päästää pikimmiten vapaiksi. 

- Mutta Herr kriminaldirektor, miehet ovat jääneet suoraan kiinni bensiinivarkaudesta... 

- Tiedän, mutta asia ei kuulu meille. Kyseessä on SA:n sisäinen kurinpitotoimi. 

- Herr Kriminaldirektor, ymmärrän toki, mutta mustan pörssin kauppa on vähän eri mittakaavan rikos....

- Onko teillä todisteita mustan pörssin kaupasta? 

- Saimme heidät kiinni itse teossa bensiinivarkaudesta. Uskomme että se on yksi mustan pörssin lähde....

- Onko teillä todisteita? Wulff kysyi uudelleen.

- Ei suoranaisia, mutta mihin muualle bensii...

- Teillä ei ole siis todisteita, Wulff sanoi. Hänen harmaat silmänsä välähtivät lasien takaa. Valkoiseksi harmaantunut tukka oli siististi kammattu. Kasvot olivat ilmeettömät.

- Koska teillä ei ole todisteita, niin asia siirtyy SA:n sisäiseen tutkintaan kurinpitorikkomuksena. Määrään teitä vapauttamaan vangit.

Weber tuijotti Maierin ja Haasin leveästi virnuilevia kasvoja. Saatanan riikinkukot, rikoskomisario kiroili mielessään.

- Kyllä, Herr Kriminaldirektor.

- Noniin hyvät herrat, jos suotte anteeksi, minulla olisi töitä. Jos asiaan ei ole kommentoitavaa, pyydän poistumaan.

Weber napsautti asennon, SA-miehet kumartelivat. He seurasivat Weberiä parin askeleen päässä työhuoneen ovelle.

- No, ettekö mene vapauttamaan vankeja? Maier kysyi.

- Nyt hetikö?

- Totta kai! Ettekö kuulleet Kriminaldirektorin käskyä? Vai ettekö ymmärtäneet? Haas piruili. 

Weber astui lähemmäs, lähes kiinni Maieriin ja tuijotti tätä silmiin. 

- Minä varoitan teitä... 

- Uhkailetteko? Maier kysyi maireasti hymyillen. 

- En, Weber sanoi. - Mutta voin luvata, että se joka tuon bensiinikeikan tilasi, saa pian pyrstösulkansa palamaan, Weber sähisi. 

- Siitä minä en tiedä mitään, Maier sanoi ja hymyili edelleen. - Hyvä että rikolliset saadaan kiinni ja vastuuseen. 

- Jotta te voitte vapauttaa heidät, Weber ärähti ja harppoi kohti sellejä. 

---

Raskaat ovet aukenivat, ja SA-miehet kävelivät voitokkaina ulos. Kühn kääntyi kohti Weberiä ja räkäisi syljen, joka väisti rikoskomisarion vain senttien päästä. Weber liikahti, mutta pidättäytyi. Maier ja Haas seisoivat tiellä. Kühn vielä huusi:

- Varokaas selkääs, pollari! Voi ol paha liikku öisi yksi. 

- Pitäkää miehenne aisoissa, Weber sähähti Haasille. Tämä vain virnisti herttaisesti. 

--- 

- Jopas, Fürst sanoi ja vihelsi. - Mitäs nyt? 

Weber mietti. He olivat kalan jäljillä, mutta se oli päässyt toistaiseksi karkuun. Weber tajusi, että seuraavaksi heidän tulisi varmistaa poliittinen selkäranka. 

- Me olemme jäljillä, Weber pohti ääneen. - Jos saamme saaliimme hermostumaan kunnolla, hän alkaa tehdä virheitä. 

Sitten Weberillä välähti. 

- Fürst, onko se Rote Frontin nokkava poika vielä tallessa? 

- Kyllä, miten niin? 

- Taisin keksiä suunnitelman, Weber sanoi ja virnisti. 

*

Pääkallo

Tuijotin ulos likaisesta ikkunasta. Alhaalla kuului kolinaa, askelia. Veturin vihellys sen lähtiessä asemalta. Imin Junostani sauhun ja puhalsin savurinkulan.

- Tarvitsen uudet sukkahousut. Nämä ovat nuhjuiset, reikiä täynnä. 

Käännyin katsomaan Ronjaa. Hänellä oli roomalainen nenä ja leveät kasvot. Hänen ihonsa oli tummempi kuin berliiniläisten daamien, hiukset olivat mustat ja luonnollisesti kiharat. Huulensa hän oli maalannut tummanpunaisella, liki mustalla värillä. Hän katsoi minua ja hymyili. Poskille nousivat hymykuopat, valkoiset, virheettömät hampaat vilkkuivat paksujen huulien takaa. Vihreät silmät välkähtivät ulkoa tulevassa valossa. 

Hän oli kaunis, vaikka juutalainen. 

Hymyilin, vinosti, kuten minulla oli tapana. Takkini roikkui vastapäisellä penkillä. Puhdas, räätälin sovittama. Kauluksessa loisti kaksi hopeista riimua ja neljä neliötä. Koppalakkini Kuolema tuijotti minua eteisen naulakon hämärästä. 

Olin haavoittunut keväällä. Vammat olivat kehittyneet odotettua vakavammiksi pitkän kuljetuksen ja puutteellisen hygienian takia. Vasen käteni oli käytännössä rampa, ja keskivartaloni arvet estivät kunnollisen kumartumisen. Minut oltiin passittamassa invalidina pois palveluksesta, kunnes sain uuden käskyn perjantai-iltana: minun tuli ilmoittautua maanantaina klo 0900 SS-Obergruppenfuhrer Jeckelnille, noin 500 km päässä olinpaikastani. Kivuliaan ja rasittavan matkan jälkeen olin ilmoittautunut Obergruppenfuhrerille. Hän oli määrännyt, että otan komentooni Sonderkommando 4c:n, jonka entinen komentaja oli onnistunut alkoholisoimaan itsensä toimintakelvottomaksi. 

Olin toiminut pestissäni kolmisen kuukautta. Ymmärsin nyt hyvin edeltäjääni. Nytkin edessäni pöydällä kutsui puolityhjä konjakkipullo. Se ja morfiini pitivät minut jotenkuten järjissäni. 

Ja Ronja. 

Hän ei ollut ainoa tapaus lajissaan. Monilla Sonderkommandon miehillä oli vastaava "patja-juutalainen" kuten heitä nimitettiin. Eikä tämä ollut Ronjalle ensimmäinen kerta. Aiemmin hän oli ollut paikallisen SA-komendantin, mutta mies oli siirretty etulinjatehtäviin. Ronja oli ollut vähällä joutua kaivamaan omaa hautaansa, kuten niin monet heikäläiset. Mutta olin pitänyt hänestä ja säästänyt. 

Ronja oli taiteilija, opiskellut sitä ihan yliopistossa. Asunto oli täynnä hänen maalauksiaan. Asunto oli minun, mutta hän täällä asui. Upseerina, vieläpä yksikön komentajana, sain erivapauksia. 

Sonderkommando koostui sekalaisesta sakista. Osa oli vanhoja poliiseja, osa oli entisiä pikkurikollisia. Osa, kuten minä, olimme invalidisoituneet ja muuttuneet käyttökelvolttomiksi. Paitsi teloittajina. 

Komentajan tehtäväni oli olla lähinnä kumileimaisin. Hauptsturmfuhrer Marquardt toimitti juoksevat asiat. Pääasiassa muona- ammus- ja varustetilannetta, lomia, sairastuneita, haavoittuneita, kurinpitotoimia. Joskus OKW lähetti vaatimuksen uudesta juutalaiskiintiöstä. Joskus OKH. Joskus paikallinen Gauleiter antoi listoja pidätettävistä. Listoja, listoja ja lisää listoja. Milloin ammuttavaksi, milloin pakkotyöhön, milloin värvättäväksi. Erilaisilla virastoilla tuntui olevan loputon nälkä ihmismateriaalille. Toisinaan saimme noottia, ettemme olleet saavuttaneet kiintiöitä. Mutta mistä olisimme yhtäkkiä polkaisseet kaikki ne ihmiset? Tynnyri alkoi olla tyhjä. Kaupungin kaduilla väki väheni ja liikenne hiljeni sitä mukaa mitä enemmän listoja saimme. Loppuviimein vanhat mummot ja papatkin kelpasivat. Berliinissä joku oli herännyt viimein armottomaan työntekijöiden puutteeseen. Olisin halunnut lähettää vastauksena: "ne on jo ammuttu". 

Tasaisin väliajoin juoksimme pusikkoja ja rautateiden viertä partisaanijahdissa. Erityisesti jos raiteet oli taas räjäytetty. Mukana oli Schutzmannschaftia, Sicherungia, Landesschutzen Ostia. Erilaisia takalinjojen yksiköitä ja niiden esikuntia oli pilvin pimein. Rautateilläkin oli omat joukkonsa. Entä sitten kansallisuudet. Volkdeutscheja, RONA-yksiköitä. Kirgiisejä, kaukaasialaisia, georgialaisia, ranskalaisia, slovakkeja, usulmaaneja, virolaisia, tšekkejä, venäläisiä, ukrainalaisia. Varsinainen kansojen sekamelska. Ja samaan aikaan saimme listoja joissa käskettiin ampua tai toimittaa väkeä pakkotyöhön arjalaisuuden nimissä. 

Partisaanijahti oli tylsää ja samalla vaarallista. Metsiin ja soille olisi voinut kadottaa divisioonia. Miinoja ja räjähtämättömiä lojui siellä täällä. Yleensä tyydyin istumaan autossa, adjutanttinani täysi pullo. Annoin innokkaimpien kuolla. 

Katselin Ronjaa, joka aloitti tyypillisen touhunsa. Hänen kauniissa kasvoissaan näin läpikuultavan, hopeisen Kuoleman. Kannoin sitä joka päivä. Kuolemaa. Näin sen niiden harvojen ihmisten kasvoilla, jotka olivat vielä elossa. Mitä syvemmälle tuijotin Kuoleman silmiin, sitä enemmän näin itseni. Sen mielettömän virneen antaessani armonlaukausta nuorelle juutalaispojalle joka itki äitiään pehmonalleaan rintaansa puristaen, veren tahrimaa pehmolelua jonka ystävällinen hymy ei hyytynyt. Antaessani hirttokäskyn ja köyden kiristyessä, kun sätkivät ruumiit laskivat alleen ja vanha väkivaltarikollinen hymyili luukunkahvassa. 

Oliko naisissa jokin outo voima, joka piti heidät kiinni elämässä? Aivan kuin he eivät olisi huomanneet Kuoleman vieneen viikatteella kaiken elämän. He vain huolehtivat pesästään. Eikö Ronjakaan tajunnut? Vai ehkä hän tajusi ja juuri siksi teki niinkuin teki? Huolimatta siitä että joku päivä hänen nimensä saattaisi olla listassa, minun osoitteessani. Ja raudoitetut saappaat saattaisivat kolahdella porraskäytävää ylös. Ronja luultavasti huutaisi, itkisi olevansa komentajan naisystävä. Ehkä miehet raiskaisivat hänet ennen heittämistään auton lavalle. Ronja seisoisi kuopan reunalla, itkien. Niin, kuopan, sillä ei sisintä koskettanutta voi kiduttaa vaan armahtaa. Palaisin asuntoon ja hiljaisuuteen. Ronjan tavarat olisivat viellä siellä, hänen taulunsa, hänen hajunsa. Ja minä itkisin, itkisin kuten vain Kuolema voi itkeä. 

Tämä sota oli pian loppu. Kaikki, kaikki oli pian loppu. Näin itseäni kymmenen vuotta nuorempien Sturmbannfuhrereiden kulkevan lomillaan, rautaristien helähdellessä heidän naurusta kohoavien aataminomenoidensa alla. Asetakki roikkuen liian luisevien hartioiden yllä. Ja silti vielä heitäkin nuoremmat sotamiehet puhuivat papoista, vaareista, vanhoista jäniksistä. Ja me, jotka olimme nähneet, katsoimme heitä välinpitämättöminä. Ja he palaisivat kuten mekin, seuraaville lomilleen, katsoen kuten me katsoimme. Välinpitämättöminä, vanhoina jäniksinä, seisoen jähmettyneinä autonvaloissa. Me olimme Kuolema, mutta me odotimme kuolemaa kuten kaikki muutkin. 

Kumosin täyden lasin. Konjakki valui suupieltäni pitkin. Kaivoin tupakkakotelostani pari pilleriä ja pureskelin ne suussani. Huuhdoin suuta kuivattavan jauheen alas lopulla konjakilla, pullosta. Nousin ja asetuin sängylle makaamaan, kädet rintani päälle. 

Vain Kuolema voi nukkua rauhassa. 

Aamut

- Terve! Päätit sitten vähän reippailla, osastonpäällikkö huikkaa iloisesti kaartaessaan paikalle muotivehkeellä, järjettömän kokoisilla renkailla varustetulla maasturilla.

Sitä kutsutaan myös sähköavusteiseksi fatbikeksi.

Vanhanaikaiselle kulkuneuvolleni eli kahta alaraajan uloketta liikuttamalla etenemiselleni on hyvä syy. Joku nimittäin pölli polkupyöräni viikonloppuna. Perintö-Mazdani taas on siirtynyt jo monta vuotta sitten autojobbarin kautta romuttamolle, tietysti ensin niin, että se on myyty jollekin toimitusjohtajalle. Toimitusjohtaja taas on voinut mennä sen jälkeen ostamaan sadan tonnin Mersua rakastajalleen kunhan siitä on tingitty puolentoista tonnin romutuspalkkio pois. Toimitusjohtaja itse tietysti ajaa Teslalla, kuten jokainen joka haluaa olla jotain ja vaikuttaa nuorekkaalta eikä nelikymppiseltä hupparifarkkuhemmolta.

Osastonpäällikkö yrittää hymyillä mutta se on yhtä väkinäistä kuin pelokkaalla koiralla. Se saa minut tekemään jotain, mitä en ole koskaan tehnyt: kysymään, millainen päivä hänellä on luvassa. Olen ilmeisesti saanut tietämättäni aivoinfarktin, muutoin en osaa asiaa selittää.

Kadun vetoani samantien.

- No siis, me niinku pläänätään sellast ketterää strategiaa, tiiäks. Et mite saatais tiimiläiset niinku diip liidingin kautta fasilitoituu, et selvitään täst murroksest. Et enemmän sellast joustavaa moniosaajaa. 

Keskeytän Konsultin sanakirjan ääneenlausunnan ja pyydän kääntämään ainakin puolet sanoista suomenkielelle. Osastonpäällikkö ähkäisee ja kasvoille palaa vaikea hymy. 

Kysyn miten yritysostot ovat sujuneet ja kuinka monelle tullaan antamaan potkut, jotta firma tekisi enemmän voittoa, yhdessä hinnankorotusten kanssa, ja jotta niitä moniosaajia tulisi enemmän kun työn määrä pysyy vakiona mutta tekijöiden määrä vähenee. 

- Tota, mä en käyttäis sanaa potkut... se on nii negatiivine. Yyteet, yhteistoimintamenettelythä se virallisest on mut musta ois niinku positiivisempää puhuu uudelleenorganisoinnist. Tiiäks ettei niinku tyypit turhaa panikoi ja stressaannu. Stressi tekee huonoo tiim spiritille. 

Epäilen ääneen, että enemmän haittaa ja stressiä taitaa tulla siinä vaiheessa kun ensimmäiset lentävät pellolle. 

- Mut hei, ei sekää huonoo oo. Siis mieti, sehä on vaa mahollisuus tehä kaikkee mikä ittee kiinnostaa. Niinku matkailla ja vaik mennä johonki taidekurssil. 

Epäilen, että osastonpäällikkö on sekoittanut työttömyyden lomailuun. 

- No siis, kuitenki, nii se yritysosto on niinku viime metreil. Et älä sitte kovi huutele... mutta näyttää kyl hyvältä meidän osalta. Niinku myyjä tykkää, et meil on visioo ja kasvupotentiaalii. Annettas heidän brändille hyvä koti. 

Epäilen, että ainoa myyntipäätökseen vaikuttava tekijä on omistajille tuleva rahamäärä ja toimitusjohtajien kultaisen kädenpurituksen paino. Samoin, kuin meidän toimarimme märkä uni johtaa Suomen suurinta alan yritystä. Ehkä jopa Vapaudenristin lievä kuiskailu aamuisin peilin ääressä masturboidessa ja ajatus linnan juhlien jatkoista pitävät permaseisokkia yllä. 

- Heh, sulla on taas noit sun... visioitas. Mut nii, nytku on niinku murros meneillää ja korona ja sellast shittii niin on vähä niinku pakko nostaa hintoi. Ku kato kustannukset nousee. 

Epäilen, että hintojen noston ainoa tarkoitus on nostaa yhtiön voittoa. Kun talous menee huonosti, voidaan nostaa hintaa, koska epävarmuus markkinoilla. Kun menee hyvin, voidaan nostaa hintaa kun on varaa. Murroksesta taas on puhuttu sitten 90-luvun laman. Se on jo niin vanha, että on hankkinut jo asunto- ja autolainan ja pukkaa ensimmäistä lastaan lastenvaunuissa. Synttärikakkuun se pyytää olemaan laittamatta kolmekymmentä kynttilää, jotta aamuisin peilistä tuijottava alkavien ryppyjen verkko ei muuttuisi todellisuudeksi. Yritysjohdolle korona on taivaanlahja, sen syyksi voidaan sanoa kaapeista pursuavat luurangot kun kymmenvuotisen nousukauden toilailut olisivat pian tulleet johtajien takapuolilla lunastettaviksi. Eikä edes rehelliseen tyyliin kuten vankiloissa ja bordelleissa.

Osastonjohtaja on kerrankin ilmeetön, mutta porrasjuoksun kepeyttämä askel nopeutuu pikkuhiljaa. Joudun harppomaan perässä. 

10 000 millimetrin juoksumme keskeytyy kun taloon kesäksi palkattu nuori marketing manageri ryntää keskelle kilparataa. Hän tervehtii rusketusvoiteen takaa iloisesti osastonjohtajaa. Kaksikon alkaessa niinkuttelunsa marssin seuraavat 15 000 millimetriä omaan työhuoneeseeni.

Älkää kysykö olenko mitannut. 

Seuraani liittyy kahvipöydän alta henkilökohtainen assistenttini Make. Vaikka tässäkin firmassa monet assistentit ovat löytäneet itsensä pöytien alta, joko firman pikkujouluissa tai johtajien huoneissa, niin Make on ainoa jolle kategorisesti sallin pöytien alla notkumisen herkkupalojen toivossa. Koiranelämään täytyy liittyä sentään jotain etuja, joista kävelemään vahingossa oppinut karvaton apinalajimme olisi pitänyt poisoppia jo tähän mennessä. 

Huoneessani kohtaan ensimmäisen iloisen yllätyksen sitten sen jälkeen kun avokonttorin naapuriloosin Tuppurainen sai kenkää - 97 kesäkuun 7. päivä klo 9.34 mentyään edellisenä päivänä konsulttikoulutuksessa ansaan ja puhuttuaan rehellisesti silloisesta toimitusjohtajastamme syväjohtamisen periaatteiden mukaisesti. Nimittäin huoneessani seisoo kahvikone. Upouusi, kiiltävä kahvikone. Nyt voin vihdoin lukittautua huoneeseeni lopullisesti työpäivän ajaksi ja keskittyä työntekoon. Tosin assistentilleni pitänee rakentaa oma luukkunsa. 

Ihminen on materian orja. 

*