Kohtuus

 Konepistoolien rätinä kaikuu lähellä. Puristan pistooliani. Tuijotan hämärässä kellarin oviaukkoa. Sen ovi on tykistötulessa hajonnut kappaleiksi. Meitä ei ole montaa, ehkä viisi. Vain aliupseerilla on konepistooli, muilla kivääri. 

Näen varjojen ilmestyvän oviaukolle. Yksi käsikranaatti, ja olemme vainaita. Kuin nurkkaan ahdistetut rotat. 

Mutta he eivät olekaan kokeneita. Näen ensimmäisen työntyvän sisään, varovasti. Luisevat kasvot korostavat liian isoa kypärää. Epoletit olkapäillä. Toverinsa tulee heti perässä. Tähtään häntä rintaan.

Korvani menevät lukkoon pistoolin paukahduksesta. Sekunnin jäljessä muutkin avaavat tulen. Etummaisena kävellyt poika lysähtää maahan, taaimpana tullut puristaa vaistomaisesti liipaisinta ennen tämän todellisuuden jättämistä. Luodit kipoilevat tiilistä. 

Ketään muuta ei näy. 

- Eteenpäin! huudahdan. - Ottakaa aseet! 

Jos jäämme tänne, seuraavat osaavat koputtaa kranaatilla. 

Suoristautuessani ulkona, pääni viereen iskee luoti. Vastaan tuleen sinne päin ja yritän suojautua. Keskivartaloani vihloo, se ei halua taipua. Muiden tulitus pakottaa venäläiset suojautumaan. 

- Mennään! 

Juoksemme kyyryssä katua eteenpäin. 

- Sturmbannführer, mihin olemme menossa?

- Rautatieasemalle! 

Koska Ronja on siellä, jatkan lausetta päässäni. Kuin hukkuvalla, yhtäkkinen halu elää on sekoittanut pääni. 

Ympärillä maailma hajoaa pieniksi yksittäisiksi tragedioiksi. Tarinoiksi rohkeudesta, pelkuruudesta, uhrautuvuudesta. Kamppailuksi siitä ainoasta, joka meillä on -elämästä - kun puolustuslinjat hajoavat. Sekasorrossa pääsemme eteenpäin. En katso taakseni, en sivuilleni, juoksen vain suojasta suojaan. Mieheni seuraavat, koska eivät ehdi ajatella. Joku näyttää suunnan - vääränkin - ja he seuraavat. 

Tulen asemakadulle. Näen auton. Se on ammuttu seulaksi. Ryntään auton viereen. Muutaman metrin päässä näen vartiomiehen kaatuneen harmaa mytty harteillaan. Ronjan kihara tukka on veressä, suikka tippuneena. Kosketan hänen harteitaan. Tunnen kylmyyden, jäykkyyden. He ovat olleet kuolleita jo useamman tunnin, sillä aikaa kun piilottelin kellarissa. 

- Sturmbannführer! 

Näen Marquardtin juoksevan eteeni. Yleensä nuhteettoman puhdas univormu on pölyinen, suittu tukka sekaisin. Hänellä on kädessään konepistooli. 

- Ryssät ovat tulleet läpi! Meidän täytyy vetäytyä! Sturmbannführer, kuuletteko! Vetäytyä!

Hänen äänensä nousee korkeuksiin, joita en uskonut aikuisen miehen saavuttavan. Hänen silmänsä ovat lasittuneet kuolemanpelosta, sinisiä silmiä ei erota pupillien mustuudesta. 

Tunnen ajan hidastuvan. Olen rauhallinen. 

Olen avaamassa suutani, kun Marquardtin ruumis tärisee. Hänen rintaansa ilmestyy suuria aukkoja. Verta pärskähtää haavoista. Hänen jalkansa pettävät. 

Venäläinen konepistoolimies tähtää minua. Nostan pistoolin ja ammun. Puristan liipaisinta kerta toisensa jälkeen, kunnes se jäykkenee. Jatkan puristamista,  tajuan patruunoiden loppuneen. Venäläinen on kadonnut näkyvistä. Heitän pistoolin sivuun ja ryömin Marquardtin ruumiille. Yllätykseni hän liikkuu vielä. Suu yrittää sanoa jotain, mutta verellä täyttyneet keuhkot eivät anna ilmaa. Revin konepistoolin hänen käsistään. Pakotan rampaa kättäni toimimaan. Ammun sarjan kujia kohti, kompuroin ylös ja juoksen kohti länttä, kohti  puita ja pusikkoa. 

Pääsen viimeisen talon nurkalle, kun tunnen kovan tönäisyn. 

Maailma sammuu. 

En koskaan nähnyt luotia, joka osui. 

*

Koirat

Juna-asema oli sekasorron vallassa. Siviilit, eri karvaiset sotilasvirkamiehet ja organisaatioiden jäsenet yrittivät päästä harvoihin juniin. Juna vei turvaan, teräksiset raiteet olivat nopean elämän ja hitaan, pölyisen kuoleman välissä. Kenttäsantarmit yrittivät pitää järjestystä yllä, mutta heitä oli liian harvassa, ja kuolemanpelko ylitti pamppujen ja kiväärinperien pelon. 

Kysyin Hauptsturmführer Marquardtilta, mikä oli junamme numero. Kovasti SS-valtakunnanjohtajaa muistuttava Marquardt pläräili kansioitaan. Hän ilmoitti junan numeron, ja nopealla vilkaisulla näin, ettei se seissyt asemalla. 

- Toivottavasti se vielä tulee, virkahdin enemmän itselleni kuin Hauptsturmführerille. 

- Varmasti, Sturmbannführer! Reichsbahn ei koskaan petä, hän sanoi ja virnisti leveästi. 

Jätin Hauptsturmführerin optimismin omaan arvoonsa. Mies oli tehokas byrokraatti mutta muuttui valkeaksi ruumiideen äärellä. Hänen lähin taistelukokemuksensa oli ollut ilmapommitus kadettikoulussa. 

Kuuntelin kaukaa kantautuvaa jyrinää. Vilkaisin rannekelloani. Krapulani oli hirvittävä, taskumatti tyhjä. Pervitiniä oli vielä, onneksi. Mutta kaikesta huolimatta tunsin itseni rauhallisemmaksi, mitä voimakkaammaksi ukkonen vyöryi. Näin sotapoliisien ja siviilien vilkuilevan hermostuneena itään. 

He pelkäsivät myrskyä, sen ulvontaa ja repivää ääntä. He olivat eläneet vain auringonpaisteessa, seisoen hiekan päällä. Mutta myrsky muuttaisi hiekan upottavaksi. Mitä painavammalla kuormalla siinä seisoi, sitä enemmän uppoaisi. 

- Hajauttakaa ajoneuvot ja järjestäkää ilmasuojat, käskin Hauptsturmführeriä. 

- Mutta Sturmbannführer, ajoneuvot ovat jo odottamassa junaan lastausta. Se voi saapua hetkenä minä hyvänsä... 

- Tehkää kuten käsken! karjahdin. Marquardt säpsähti ja otti vaistomaisen asennon. En jäänyt seisoskelemaan vaan raivasin tieni tungoksessa virka-autolleni. 

Sotamies otti asennon. Hän oli päälle neljänkymmenen, tumma sänki kasvoillaan. Entinen väkivaltarikollinen. Olin ollut epäileväinen, mutta hän oli osoittautunut luotettavaksi. Heilautin kättäni ja avasin oven. 

Ronja heräsi. Hän oli pukeutunut SS-Hilferinnen univormuun. Marquardt oli yrittänyt varovasti protestoida Ronjan mukaanottoa, mutta olin ohittanut kommentin. Hauptsturmführer oli punastunut ja mennyt täysin hämilleen Ronjan tullessa paikalle. Marquardt vaikutti olevan ainoa poikkeus upseereiden joukossa, joka ei ollut hankkinut itselleen naista. 

Avasin matka-arkun ja nostin sieltä pistoolikotelon. Olin säilyttänyt Berliinin-aikaisen pistoolini, olinhan ostanut sen omilla rahoillani. Tarkistin, että Waltherissa oli täysi lipas paikoillaan, ja että varalipas oli myös täynnä. Ojensin kotelon Ronjalle. 

- Laita tämä vyöllesi. 

Hän kysyi miksi mutta ihmettelystään huolimatta pujotti kotelon paikoilleen. Katsoin häntä silmiin, pidin hetken kädestä kiinni ja nousin ulos. 

En pystynyt pukemaan tunnetta sanoiksi, kuten useimmiten kävi. Joku sanoi sisälläni, että myrsky olisi pian päällämme. 

- Puolustatte tätä autoa sisältöineen henkenne uhalla, sanoin sotamiehelle. Hänen tummat silmänsä olivat ilmeettömät ja hän vain nyökkäsi. 

Nousin yhden kuorma-auton lavalle ja tarkastelin ympäristöä. Krapulani aiheuttama päänsärky oli väistymässä taka-alalle. Juna-asema oli erillään pienestä kaupungista. Minkäänlaisia puolustusasemia ei ollut rakennettu. Harva oli uskonut rintaman koskaan tulevan sen porteille. Pohjoisessa oli kuitenkin raiteiden solmukohta, jonka vihollinen haluaisi haltuunsa. 

Yksikään itseäänkunnioittava komentaja ei jättäisi sivustojaan varmistamatta. 

Siksi seisoin ja yritin nähdä maiseman viholliseni silmien mukaan. Näin lihavan maalin kolmessa höyryveturissa ja täydessä ratapihassa. Näin olemattoman puolustuksen ja taisteluarvoltaan kyseenalaiset puolustajat. 

Länteen oli vain mittaamaton aro, johon pakeneminen jalkapelillä olisi kuolemantuomio. 

Etsin käsiini Scharführer Moriksen. Pitkä ja rokonarpinen liettualainen oli yksi pystyvimpiä sotilaitani. Hänet oli liitetty yksikkööni, kun sirpale oli rampauttanut hänen vasemman kätensä. Käskin hänet kolmen muun miehen kanssa ottaa Kübelwagen radioineen ja ajaa pohjoiseen tarkistamaan solmukohdan tilanne. Raportointi suoraan minulle. Morris lähti innokkaana matkaan. 

Kävelin seuraavaksi radistin luo ja kysyin, oliko päämajasta tullut viestiä. 

- Eipä tietenkään, tuhahdin, kun radisti puisteli päätään. Divisioonan päämaja oli sekasorrossa kun punainen moukari oli tullut vaatimaan tilipäivää. 

- Ilmavaara! huuto kaikui ja käsikäyttöinen sireeni ulvahti. Nostin katseeni taivaalle. Etsin liikettä, mustia pisteitä. Valkoisten pilvien luona näin pisteiden kääntyvän alaspäin. Kirottua. Syöksypommittajia. 

Matalalennossa kiitävä hävittäjä kuitenkin ehti ensin. Sen tähtimoottorit löivät tulta yhdessä konetykkien kanssa. Pakkautuneesta väkijoukosta kuului kirkaisuja, mutta ne peittyivät paukkeeseen. Valojuovat jättivät jälkeensä savuvanoja ja kimpoilivat maasta takaisin taivaalle. Yksinäinen ilmatorjuntatykki aloitti paukutuksensa, mutta auttamatta liian myöhään. 

Heittäydyin matalaksi. Syöksypommittajien kylvämät kuolonmunat hajottivat taloja kuin tuulenpuuska voikukan höytyviä. Yksi kolmesta veturista sai osuman. Korkeapaineinen kattila päästi kuumaa höyryä ulos valtaisalla huokauksella kuin kuoleva härkä. Alle jääneet toivoivat kuolleensa räjähdyksessä. 

Nousin kuulematta. Pommit olivat sytyttäneet osan kaupungin taloista tuleen, niistä tuleva savu peitti näkyvyyttä. Suppuun ajetuissa ajoneuvoissa oli reikiä, osa paloi kun vuotavat polttoainetankit olivat syttyneet. Aseman ympärillä makasi myttyjä. Osa liikkui, osa nousi, mutta moni jäi paikoilleen. 

Hoipertelin ilmatorjuntatykin luo. Sen nuoret poikaset liian isoissa vaatteissaan katsoivat minua pelokkaina. Tajusin sekasorron keskellä, ettei ketään muuta ollut. Jonkun piti ottaa ohjat, ja se joku olin minä. 

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin olevani elossa. Selvänä. 

- Lääkintämiehet! karjuin. - Lääkintämiehet! Auttakaa haavottuneita! Johtajat kokoon! 

Huutoni vaikutti hitaasti, mutta vaikutti kuitenkin. Sekasorron keskellä sotilaat kokoontuivat johtajiensa ympärille. Siviilit säntäilivät ja haahuilivat ympäriinsä univormuisten saarekkeiden keskellä. 

Harpoin juna-aseman edustalla etsien silmiini jotakuta upseeria adjutantikseni. Armeijan nuori Oberleutnant oli herännyt toimintaan. Valitsin hänet. 

- Oberleutnant! 

- Herr Sturmbannführer!

- Joukot kuuluvat komentooni! Siirtäkää ajoneuvot ilmasuojaan, ja kerätkää siviileistä työkomennuskunta! Toimikaa! 

Oberleutnant ei kysellyt. Kun rattaat alkoivat hitaasti pyöriä, aloin muistella taktiikan oppikirjoja. Meidän tulisi valmistella murroksia, joilla kanavoitaisiin vihollisen etenemistä tulialueille. Aikaa oli vähän ja työtä paljon. Meidän tulisi pysäyttää ensimmäinen aalto, voittaa aikaa. 

- Marquardt! Marquardt! huutelin. Kalvennut Hauptsturmführer asteli paikalle. 

- Käskekää pataljoona puolustusasemiin, suuntana itä ja pohjoinen. Järjestän muun puolustuksen kuntoon. 

Käännyin ja juoksin radistin luokse. 

- Onko ilmoituksia Morsilta? 

Radisti kertoi Morsin havainneen neuvostojoukkojen tiedustelijoita ja maataistelukoneita. Tiet olivat täynnä sotilaita ja pakolaisia, jotka olivat helppoja maaleja. Annoin käskyn välitettäväksi: pysykää paikoillanne, välttäkää kontaktia, raportoikaa. Seuraavaksi käskin lähettää esikuntaan viestin: pitäisimme solmukohdan eteläistä suuntaa hallussamme niin pitkään kuin voimme, mutta tarvitsisimme vahvistuksia. 

Toivoni oli vastahyökkäyksessä, joka käyttäisi sijaintiamme ponnahduslautana koukkaukseen. En tiennyt koko armeijakunnan tilannetta, mutta divisioonan päämajan hiljaisuus oli huono merkki. 

Oberleutnant käveli luokseni, mukanaan muutama todtilainen. Käskin aloittaa murrosteiden rakentamisen, romua löytyisi varmasti pommituksen jäjiltä. Pataljoonani suojaisi rakennustöitä. Aika mitattiin tunneissa. Oberleutnant nyökkäsi ja miehet lähtivät käskyjä huutaen täyttämään tehtävää. 

Meitä ei tapettaisi kuin koiria.

*

Myrskynniittäjä

Seisoin paikoillani elokuun lämmössä puhtaassa, tärkätyssä Sturmbannführerin lomaunivormussani. Ilmassa leijui edelleen palaneen haju. Papin ääni kantoi ihmisjoukossa juuri ja juuri. 

Tuijotin pitkiä rivejä, joissa maata oli käännetty. Yhdessä niistä makasi äitini ja isäni. Tai se mitä heistä oli jäljellä. 

Pappi pauhasi kuinka brittien brutaali ja barbaarinen teko tultaisiin tuomitsemaan kaikkivaltiaan taholta, kuinka hänen voimansa johdattaisi aseemme voittoon. Hänen rinnallaan seisoi paikallinen Gauleiter kultaisen ruskeassa univormussaan ja muita puoluevirkailijoita. 

Papin puheen aikana mielessäni vaelteli kuvia samanlaisista haudoista. Ampumakäskyistä, kajahtelevista laukauksista. Palavista ruumiskasoista, kun pellot alkoivat täyttyä. Pitkistä vaunuletkoista, kun emme ehtineet tappaa tarpeeksi nopeasti. 

- Se, joka kylvää tuulta, niittää myrskyä! oli papin viimeinen lause. 

Mutta kuka olikaan kylväjä ja kuka niittäjä? 

Hoipertelin poistuvan ihmismassan joukossa. Osa oli jäänyt laskemaan kukkia.

Mutta eivät kuolleet kukkia tarvitse. 

 

Avasin taskumatin ja otin pitkän ryypyn. Konjakki oli liki kuumaa. Hikoilutti. Heitin suuhuni pari Pervitiniä ja yritin huuhtoa niitä konjakilla. Suuni oli silti nahkea. 

Kävelin kohti rautatieasemaa. Lomani riitti lähinnä Hampurissa käymiseen ja kääntymiseen. Talojen rauniot ja puut törröttivät mustina, kuin huonosti haudattujen ruumiiden kädet kohti pilvetöntä taivasta. 

Aloin olla asiantuntija. 

Asemalla istahdin penkille odottamaan seuraavaa junaa. Kuumuudessa yritin imeä viimeisiä pisaroita taskumattini pohjilta, mutta en onnistunut. 

Harmaahapsinen ukko linkkasi luokseni. Hän ojensi pulloa. 

- Kelpaako, Sturmbannführer? 

Hymähdin. Mutta rutikuiva suuni päätti toisin, ja ojensin käteni. Aine oli tuimaa, kotipolttoista. 

- Hautajaisissa? ukko kysyi ja viittasi peukalollaan olkansa yli. 

Nyökkäsin. 

- Mä oli silloin yövahdissa, ukko kähisi. - Jumalauta, mikä tulipatsas. Näky ihan perkuleen hyvin pimmeessä yös. Mutta se kuumuus! Tuntu mone kilsa päähä, saatana melkein vähänenki tukka paloi päästä. Emmää sellaista oo koskaa aiemmin kokenu, ees edellises soas. 

- Missä olitte? kysyin lähinnä refleksinä kuin tosissaan kiinnostuneena. 

- Voi mää ehi olla mones paikas. Ypres, Somme, mitä näitä ny oli. Koko aja helveti kylmä, märkää ja täitä. Ja ruummita, niit riitti. 

- Sittenhän tiedätte miltä ruumishauta haisee, naurahdin. 

- Se haju, jumalauta, se haju... ja ne rotat. Monasti näytti et koko kalmo liikkuu ku ne kalus mitä ikinä liharieppeit siin oli jälellä. Kauhia sota. Mut ei tää uuskaa sen pareelta tunnu. 

Otin pitkän ryypyn. 

- Tietäisittepä, sain köhäistyä. 

Ronja oli itkenyt enemmän kuin minä kuullessaan vanhempieni kuolleen. Nainen, joka oli nähnyt ystäviensä, sisarustensa ja vanhempiensa kuolevan sotilaidemme käsissä, itki teloittajan niittäessä vihdoinkin myrskyä. 

Ilmahälytys alkoi ulvoa. Siviilit ja kotirintamasotilaat juoksivat kuka minnekin, mutta minä ja ukko jäimme. Ilmatorjunnan jytinä kantoi tännekin. Amerikkalaiset, totesimme. 

Vanhat jänikset eivät enää säiky. 

*

Riikinkukot

Kylmä syysilta sai kädet kohmeisiksi. Weber kurkki vaunun takaa ratapihalle. Kello lähestyi kahta yöllä. Kauempana höyryveturi ulvaisi ja lähti liikkeelle. Tässä osassa ratapihaa vaihdettiin vaunuja, purettiin ja lastattiin tavarajunia. Ratamestari viittilöi kahden lampun kanssa. Pieni järjestelyveturi, jonka perässä oli kolme säiliövaunua, pysähtyivät. Järjestelyveturin miehet hyppäsivät ulos, kytkivät etummaisen vaunun jarrut päälle ja irrottivat vaunun kytkimestä. Veturi nytkähti liikkeelle ja palasi muihin töihin. Ratamestari katseli hetken aikaa veturin menoa, ennen kuin kiirehti makasiinin sisälle.

Weber tunsi addrenaliinin kuohuvan suonissaan kuten joskus vuosia sitten alppien korkeuksissa. Hän vilkaisi Fürstia.

- Hauptwachtmeister Wachsin pitäisi olla asemissa, Fürst kuiskasi.

Ratamestari palasi, mukanaan nahkatakkeihin ja työläislakkeihin pukeutuneita miehiä. Yksi kantoi käsipumppua, ja muut polttoainekanistereita. 

- Kahdeksan, Weber kuiskasi. 

Teräs kolisi, kun miehet nousivat ylös. Ratamestari rikkoi vahasinetin ja avasi luukun, ja pumppua kantanut kiinnitti sen paikoilleen. 

- Miten he luulevat saavansa noin paljon polttoainetta mukaansa? Füchs ihmetteli. 

- Ei heidän tarvitsekaan, Weber ähkäisi. Kyykkyasento alkoi kolottaa paikkoja, hän olisi halunnut nousta mutta tiesi liikkeen vetävän huomiota. 

Joukko täytti kymmenkunta kanisteria vikkelään, ja ratamestari korjasi yhden apulaisen kanssa sinetin takaisin paikoilleen. 

- Aika, Weber sanoi ja nousi kankeasti pystyyn. Hän kaivoi pillin ja vihelsi pitkään. Ratapihalla hyörivät miehet pysähtyivät mutta pinkaisivat ratamestaria lukuunottamatta sitten vastakkaiseen suuntaan. Suoraan Hauptwachtmeisterin miesten syliin. Ratamestari jäi seisomaan kädet ylhäällä kahden Lugerin osoittaessa häntä kohti. 

- Menkää auttamaan, Weber huusi heidän mukanaan oleville konstaapeleille ja etsiville kuullessaan makasiinista ähinää. Ratamestari tuijotti hermostuneena Lugeria. 

- Kriminalpolizei, rikoskomisario Weber. Olette pidätetty polttoaineen varastamisesta, virka-aseman väärinkäytöstä ja ehkä muistakin asioista. Füchs, olkaa hyvä. 

Füchs kaivoi käsiraudat ja kiinnitti ne ratamestarin käsiin. Tämän viiksien ja pyöreisen lasien takaa paistoi puhdas pelko, iho oli käynyt tuhkanharmaaksi. 

Kypäräpäinen, MP18:lla varustautunut Rottmeister tuli Weberin luokse. 

- Herra rikoskomisario, kaikki saatiin kiinni. 

- Erinomaista. Millä ajoneuvolla he ovat liikkellä? 

- Kadunlakaisijan hevoskärryillä, herra rikoskomisario. 

- Ei mikään häävi kulkupeli mutta huomaamaton. Otetaan talteen, saavat Orpon miehetkin vähän liikuntaa hevosta hoitaessaan, Weber naurahti. 

---

Weber pohti täytekynää naputellen. Tollerin ryöstön jälkeen he olivat yrittäneet tavoittaa mustan pörssin bensiinilähdettä. He olivat ymmärtäneet, että jokaisen kätkön etsiminen oli turhaa, helpompaa oli keskittyä itse lähteeseen. Säiliövaunuja säilytettiin ratapihalla, mutta niitä oli usein myös kaupungin ulkopuolisilla osuuksilla odottamassa. Ilman vartiota. Jos oli tarpeeksi taitava, sinetit saattoi korjata takaisin alkuperäisen näköisiksi. Kymmeniä tuhansia litroja sisältävästä vaunusta ei kukaan huomaisi parinkymmenen litran puuttumista. Se oli järkevän varkaan ohjenuora: varasta vain niin paljon, ettei sitä huomata. 

Katukaupassa bensiinilitran arvo oli huomattava, johtuen yksinkertaisesti siitä, että sitä oli saatavilla säännöstelyn ohi. Mutta lähteiden mukaan jopa mustan pörssin bensiinin saatavuus oli laskenut. Samaan aikaan sitä kuitenkin varastettiin litratolkulla. 

Joku oli keräämässä varastoa, Weber pohti. Se oli huolestuttavaa, yhdessä toiminnan laajamittaisuuden kanssa. Heillä oli iso kala vastassa, mutta he eivät olleet edes aikaisemmin tajunneet ison kalan olemassaoloa. 

Fürst astui sisään. 

 

- Herra rikoskomisario, miten hoidamme kuulustelun? 

- Aloitetaan ratamestarista, Weber sanoi. - Hän on luultavasti heikoin lenkki. 

---

Ratamestari istui hieman lysyssä. Hänen musta, päälaelta paennut tukkansa hapsotti sinne tänne. Mustat viikset laskeutuivat leuattoman leuan ohi. Ratamestarin arvomerkit olivat hiilipölyn tahrimat, samoin kädet ja kasvot. Jäljistä päätellen mies oli yrittänyt pyyhkiä hikeä toistuvasti käsillään. 

- Varsinaisista syytteistä ei ehkä kannata edes puhua tässä vaiheessa, Herr Stöcker. Jäitte itse teossa kiinni. Mutta kertokaapa minulle, kelle te työskentelette. 

- Olen...olen valtion rautate... 

- Kyllä me sen tiedämme! Weber ärähti väliin. - Älkää leikkikö tyhmää! Kuka on toimeksiantajanne bensiinivarkauksissa?

- Ei ole... toimeksiantajaa, tai siis minä, minä olen. 

- Te itse olette toimeksiantaja? 

- Niin, Stöcker sanoi ja tuijotti pöydänkantta käsiään hieroen. - Kun saan tiedon että bensalasti on tulossa, kutsun pojat paikalle. 

- Mistä saatte tiedon? 

- Rahtikirjoista, Stöcker sanoi. - Näen saapuvan ja varastoidun rahdin. 

- Ovatko järjestelymiehet tai kukaan muu ratapihalta mukana? 

- Ei, ainoastaan minä. 

- Miten sitten selitätte oudon käytöksenne, että juuri osa bensiinivaunuista viedään sivummalle? 

Stöcker näytti vaikealta. 

- Saatan... antaa joskus pullon tai pari. Se pitää heidät tyytyväisenä. 

- Viinaa vai bensiiniä? 

- Kumpaakin, sen mukaan mitä he haluavat. 

- Mistä olette saaneet leimasin sinettiin? 

- Eräältä... katukauppiaalta. 

- Mistä hän oli sen saanut? 

- Kuulemma... eräältä vanhalta työntekijältä.  Oli kuulemma varastanut sen kun jäi työttömäksi. 

- Ja tämä ei ihmetyttänyt teitä? 

Stöcker naurahti. 

- Olen nähnyt erikoisempaakin olevan kaupan. 

- Suunnittelitteko jo tuolloin alkavanne bensiiniryöstöihin? 

- En muista... Siitä on sen verta kauan. 

- Kuka on se katukauppias? Nimi? 

- En muista... en yleensä kysy... 

- No miten te sitten osaatte tämän "katukauppiaan" luokse? 

- Hän on usein... kantapaikkani lähistöllä. Ei aina, Stöcker kiirehti lisäämään. - Mutta aina joskus. 

- Mikä sitten on kantapaikkanne nimi? 

- Pieni merenneito. 

Weber tiesi sen. Pieni merenneito oli hyvin, hyvin pieni kapakka, ahdettuna entiseen kauppaan joka oli mennyt viime lamassa nurin. Tunnettu herkkullisista kala-annoksistaan. Pitäjä oli entinen matruusi, mikä vetosi tiettyihin kansanryhmiin. 

- Sanoitte, että te kutsutte pojat paikalle. Missä tutustuitte heihin? 

- Siellä sun täällä. 

- Eli yhtäkkiä vain päätitte kutsua kaverinne kasaan ja lähteä bensiiniryöstöön? 

- Niin, kai sitä voisi niinkin kuvailla. 

- Mitkä ovat heidän nimensä? 

Stöcker puri huulta. Kuten Weber oli arvellutkin, ratamestarilla ei ollut harmaankalpeaa aavistustaakaan, minkänimisiä herrasmiehiä kahdeksikkoon kuului. 

- Mikä on joukon johtajan nimi? Weber avitti. - Olisiko vaikkapa... Karl? 

- Karl, Karlhan se olikin, Stöcker huoahti lähes helpottuneena. 

- Väärin! Nyt saatte lopettaa leikkinne, ja kertoa keitä nuo miehet todellisuudessa ovat! Weber huusi. 

Stöcker säpsähti ja vetäytyi taaksepäin. Hän selvästi hikoili ja yritti keksiä ulospääsyä. 

Weber nojautui eteenpäin kyynärpäidensä varaan ja tuijotti Stöckeriä silmiin. Hän antoi hiljaisuuden vaikuttaa. Stöcker painoi katseensa ja vain hätäisesti vilkuili Weberin harmaansinisiin silmiin. 

- Tiedättekö, Weber sanoi hiljaa, lähes kuiskaten. - Minä voisin syöttää teidät Gestapolle, valtakunnan omaisuuden sabotoinnista. Viettäisitte kaksikymmentä vuotta suota kuokkien. Perheeltänne evättäisiin kansalaisluottamus. Mitä siihen sanotte?

Stöcker katseli kauhistuneena Weberiä silmiin. Hän selvästi tärisi. Paine oli liikaa. 

- Minä... minä kuolen... ne tappavat... hän kuiskasi kuivasta suustaan. 

- Kaksikymmentä vuotta pakkotyötä ei ole sekään leikinasia. 

- Ette ymmärrä... Minä... 

Stöcker vilkaisi olkansa yli vahdissa seisovaa konstaapelia. Sitten hän kumartui pöydän yli lähelle Weberin kasvoja. 

- Teillä ei ole... valtaa, hän pihisi. - He ovat... liian isoja... teille. He... teurastavat minut ja... perheeni. En pysty! Stöcker karjahti ja heilautti itsensä voimalla taaksepäin. Se onnistui säpsähdyttämään Weberin. 

- Viekää pois, Weber viittasi konstaapelille.

---

"Teillä ei ole valtaa" Weber pohti kävellessään selleistä takaisin työhuoneelleen. Asia vahvisti sen mitä hän oli pelännyt: mukana oli iso kala. Hän päätti miettiä kuulustelujärjestyksen uusiksi. Stöcker olikin ollut odotettua kovempi pala, mutta hän pelkäsi enemmän kuolemaa kuin tuomiota.

Weberin astuessa sisään häntä odotti yllätysvieras.

- Herra rikoskomisario, SA-Hauptsturmführer Haas haluaa tavata teidät, neiti Schulz ilmoitti. Weber katseli pitkää, laihaa kumaraa miestä, joka kääntyi häneen päin leveästi hymyillen. Haasin vasemman posken poikki kulki leveä arpi. Hänen ihonsa oli hyvin tumma, epäilemättä puolueen lomarannoilla saadusta rusketuksesta. 

- Herra rikoskomisario, tosiaan, haluaisin keskustella kanssanne eräistä asioista. Olen SA-Sturmbannführer Maierin adjutantti. Sopiiko että menemme työhuoneeseenne?

- Valitan, mutta minulla on hieman kiireistä meneillään olevan tutkinnan kanssa. Mitä asianne koskee?

- Olette pidättäneet vastikään kahdeksan tärkeää jäsentämme. Ettekö tosiaankaan voisi keskustella edes hetken aikaa?

Weber pysähtyi. Kahdeksaa bensiiniryöstäjää ei oltu kuultu vielä, heidän nimiään ei ollut tiedossa eikä heillä ollut ollut mitään henkilöpapereita mukanaan.

- Hyvä on, seuratkaa.

He kävelivät etsivien Füchsin, Jungin, Spechtin ja Kleinin pöytien ohitse, ja viimein ylietsivä Fürstin. Weber sulki oven takanaan.

- Sanoitte että kahdeksan jäsentänne? Emme ole tietääkseni pidättäneet yhtään SA-miestä.

Haas siirsi hermostuneena painon jalalta toiselle.

- Käsittääkseni kyse on... bensiiniryöstöstä tai jostain sellaisesta.

- Meillä on täällä kahdeksan bensiiniryöstäjää mutta heitä ei ole ehditty kuulla eikä heillä ollut henkilöpapereita. Te olette varma että nämä miehet kuuluvat SA:han? 

- Kyllä, olen varsin varma siitä. 

- Miten kuulitte ryöstöstä? 

- Tietokanaviamme kautta... Se ei ole nyt tärkeää. Nämä miehet ovat erittäin tärkeitä. Sturmbannführer Maier haluaa että päästätte heidät vapaaksi mitä pikimmiten. 

Weberiä hämmästytti Haasin röyhkeys.

- Käsittääkseni Sturmabteilungilla ei ole minkäänlaista päätäntävaltaa  Kriminalpolizeihin. Suoraan sanottuna tämä on julkeaa.

- Varokaa sanojanne, olen teitä ylempiarvoinen, Haas sihahti. Hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

- Voitte olla ylempiarvoinen SA:n riveissä, mutta teillä ei ole valtaa Kriminalpolizeihin. Tekisin virkavirheen päästämällä miehet ennen kuulustelua vapaaksi. Sitä paitsi, mikä estää heitä karkaamasta?

- Rikoskomisario, vakuutan teille etteivät he karkaa.

- Luotan vakuutukseenne, mutten miehiinne, Weber tuhahti. - Jos Sturmbannführer Maier haluaa nämä miehet vapaaksi, niin suosittelen kääntymään ihan virallisen virkaportaan puoleen.

Haasin kasvoilla kamppaili kimpaantuminen ja yritys säilyttää maltti, mutta lopulta kasvoille nousi vino hymy.

- Hyvä on, rikoskomisario. Palaamme asiaan vielä. Hyvää päivänjatkoa.

Haas pamautti oven turhankin kovaa kiinni. Weber istui alas ja löi pöydänkantta, pari kolme kertaa. Hänen sisällään kiehui.

Oveen koputettiin.

-Sisään! Weber karjaisi lyhyesti.

- Mikä tuo oli? Fürst kysyi hämmästyneenä.

- Riikinkukko, riikinkukko se oli! Weber huusi. - Kehtaa marssia tänne tekemään vaatimuksia. 

- Mitä hän vaati? 

- Halusi vapauttaa bensiiniryöstäjämme. 

Fürstin kulmat kohosivat. 

- Nii-in, Weber sanoi venyttäen ja katsoi ulos ikkunasta. Hänen kasvoilleen nousi pieni hymy. - Taisimme saada kalamme hermostumaan. 

---

Weberiä vastapäätä istui keskimittaista vantterampi, päälle nelissäkymmenissä oleva mies. Hänen viiksensä olivat jo harmaantuneet, mutta muutoin hän olisi voinut olla SA:n päällikön kaksoisolento, hivenen laihempi vain. Hartiat kertoivat ruumiillisesta työstä. Tummat, liki mustat silmät katsoivat kuin kaksi polttelevaa hiilikekälettä. Naama oli rokonarpinen, käsien rystyset muhkuraiset luultavasti useiden katu- ja baaritappeluiden jäljiltä. 

- Mikä on nimenne? 

Hiljaisuus. 

- Kuulutteko mihinkään järjestöön? 

Hiljaisuus. 

- Onko Hauptsturmführer Haas tuttu? 

Weber näki kuinka miehen ilme muuttui hivenen. 

- Entä Sturmbannführer Maier? 

Edelleen isompia muutoksia. 

- Kuulkaa, me tiedämme että kuulutte SA:n. Hauptsturmführer Haas kävi äsken sen ihan itse varmistamassa. Minusta se on hyvin ihmeellistä, ottaen huomioon ettei teillä ole ollut mitään papereita, ja olette olleet yöstä lähtien valtion majoituksessa. Jos luulette, että tilanteenne helpottuu, niin olette väärässä. Voi olla että Gestapon hymypojat ottavat teistä kopin. Sicherheitdienst voisi olla myös aika kiinnostunut mahdollisesta valtion vastaisesta salaliitosta. Vai mitä mieltä olette? 

- Pötyä! mies kivahti ja oli taas hiljaa. 

- Vaan mistäpä tiedämme että se on pötyä?Ettehän te kerro meille mitään. Vai olisiko jopa, että olette kommunistinen soluttautuja? Pihvi-SA:lainen? 

- Mä en oo mikää saatanan kommari! mies huusi ja nosti ylävartalonsa nyrkkien varaan pöydälle niin että konstaapelin oli painettava hänet väkisin takaisin penkille. 

- Kuka ja mikä te siis olette? Weber sanoi hiljaa.

- Te ette mua tääl kauaa piä. Haas hoitaa mut poies.

- Kuulutte siis sittenkin SA:han, Weber sanoi hymyillen. - Mikä rooli SA:lla on tässä? Miksi te varastatte bensiiniä? Yritättekö tahrata SA:n maineen, kommunisti? 

- Mä sanoin etten oo kommari! mies karjahti ja ponnahti pystyyn. Oikea heijari pysähtyi kuitenkin Weberin vasempaan käteen ja Weberin oikea nyrkki osui miestä kaulaan. Mies putosi kyljeen pöydälle ja kierähti siitä lattialle. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ettei konstaapeli ollut ehtinyt reagoida. 

Weber kiersi pöydän ympäri ja astui oikealla jalallaan miehen ojentuneen oikean käden sormien päälle. Mies piteli kaulaansa vasemmalla kädellään ja kakoi. Kivun älähdys tuli pohjan naulojen upotessa kämmenselkään Weberin siirtäessä painoaan kädelle. 

- Mikä. On. Nimenne, rikoskomisario kuiskasi. 

Mies pysyi hiljaa. Weber siirtyi ja nosti miehen rinnuksista seisaalleen. Sitten hän latasi polvipotkun miehen haarojenväliin. Mies ulvahti ja kellistyi pöydälle. 

- Nimi! Nimi! Weber huusi. 

- A-abo.... Kühn... mies ähkäisi hengenvetojen välillä. Weber päästi irti ja käveli kuulustelupöytäkirjan ääreen, ja kirjoitti kysymyksen ja vastauksen ylös. 

- Kuulutteko SA:han? 

- K-kyllä. 

- Arvo?

- Obertruppführer. 

Weber kirjasi vastaukset ylös. Nuori konstaapeli oli katsonut toimitusta silmät selällään. 

- Onko SA mukana bensiiniryöstöissä? 

Hiljaisuus. 

- Onko SA mukana bensiiniryöstöissä!? 

- Ei, mies huokaisi. Kipu alkoi helpottaa. 

Weber hymähti. 

- En usko, mutta tämä riittää tällä kertaa. Viekää mies putkaan. Antakaa kuppi kahvia. 

- Sika, mies suhahti konstaapelin tarratessa hänen olkapäähänsä. - Tulette vielä katumaan. 

- Se nähdään, Weber sanoi virnistäen. 

---

- Kriminaldirektor Wulff haluaa nähdä teidät, neiti Schulz sanoi kun Weber palasi selleiltä. 

Weber huokaisi. Hän kääntyi kannoillaan ja suuntasi kohti Wulffin uutta toimistoa, kerros ylöspäin. Mieluummin hän olisi seisonut passissa jouluaattona räntäsateessa kuin tavannut Wulffin. 

Hän soitti sähkökelloa. Vihreä väri välkähti ja sähkölukko surahti. Wulffin sihteeri painoi samantien toista sähkölukkoa, joka avasi Wulffin oven. Weber ei koputtanut, vaan astui suoraan sisään. 

Sisällä odotti epämiellyttävä yllätys. Wulff istui työpöytänsä ääressä, ja hänen pöytänsä edessä seisoi kaksi ruskeisiin univormuihin pukeutunutta miestä. Haasin kasvoille nousi pilkkaava virne. Toinen, päätä lyhyempi mutta yhtä ahavoitunut mies taisi olla Maier, Weber arvasi. 

- Rikoskomisario. Olette ilmeisesti pidättäneet kahdeksan SA-jäsentä? Heidät tulee päästää pikimmiten vapaiksi. 

- Mutta Herr kriminaldirektor, miehet ovat jääneet suoraan kiinni bensiinivarkaudesta... 

- Tiedän, mutta asia ei kuulu meille. Kyseessä on SA:n sisäinen kurinpitotoimi. 

- Herr Kriminaldirektor, ymmärrän toki, mutta mustan pörssin kauppa on vähän eri mittakaavan rikos....

- Onko teillä todisteita mustan pörssin kaupasta? 

- Saimme heidät kiinni itse teossa bensiinivarkaudesta. Uskomme että se on yksi mustan pörssin lähde....

- Onko teillä todisteita? Wulff kysyi uudelleen.

- Ei suoranaisia, mutta mihin muualle bensii...

- Teillä ei ole siis todisteita, Wulff sanoi. Hänen harmaat silmänsä välähtivät lasien takaa. Valkoiseksi harmaantunut tukka oli siististi kammattu. Kasvot olivat ilmeettömät.

- Koska teillä ei ole todisteita, niin asia siirtyy SA:n sisäiseen tutkintaan kurinpitorikkomuksena. Määrään teitä vapauttamaan vangit.

Weber tuijotti Maierin ja Haasin leveästi virnuilevia kasvoja. Saatanan riikinkukot, rikoskomisario kiroili mielessään.

- Kyllä, Herr Kriminaldirektor.

- Noniin hyvät herrat, jos suotte anteeksi, minulla olisi töitä. Jos asiaan ei ole kommentoitavaa, pyydän poistumaan.

Weber napsautti asennon, SA-miehet kumartelivat. He seurasivat Weberiä parin askeleen päässä työhuoneen ovelle.

- No, ettekö mene vapauttamaan vankeja? Maier kysyi.

- Nyt hetikö?

- Totta kai! Ettekö kuulleet Kriminaldirektorin käskyä? Vai ettekö ymmärtäneet? Haas piruili. 

Weber astui lähemmäs, lähes kiinni Maieriin ja tuijotti tätä silmiin. 

- Minä varoitan teitä... 

- Uhkailetteko? Maier kysyi maireasti hymyillen. 

- En, Weber sanoi. - Mutta voin luvata, että se joka tuon bensiinikeikan tilasi, saa pian pyrstösulkansa palamaan, Weber sähisi. 

- Siitä minä en tiedä mitään, Maier sanoi ja hymyili edelleen. - Hyvä että rikolliset saadaan kiinni ja vastuuseen. 

- Jotta te voitte vapauttaa heidät, Weber ärähti ja harppoi kohti sellejä. 

---

Raskaat ovet aukenivat, ja SA-miehet kävelivät voitokkaina ulos. Kühn kääntyi kohti Weberiä ja räkäisi syljen, joka väisti rikoskomisarion vain senttien päästä. Weber liikahti, mutta pidättäytyi. Maier ja Haas seisoivat tiellä. Kühn vielä huusi:

- Varokaas selkääs, pollari! Voi ol paha liikku öisi yksi. 

- Pitäkää miehenne aisoissa, Weber sähähti Haasille. Tämä vain virnisti herttaisesti. 

--- 

- Jopas, Fürst sanoi ja vihelsi. - Mitäs nyt? 

Weber mietti. He olivat kalan jäljillä, mutta se oli päässyt toistaiseksi karkuun. Weber tajusi, että seuraavaksi heidän tulisi varmistaa poliittinen selkäranka. 

- Me olemme jäljillä, Weber pohti ääneen. - Jos saamme saaliimme hermostumaan kunnolla, hän alkaa tehdä virheitä. 

Sitten Weberillä välähti. 

- Fürst, onko se Rote Frontin nokkava poika vielä tallessa? 

- Kyllä, miten niin? 

- Taisin keksiä suunnitelman, Weber sanoi ja virnisti. 

*

Pääkallo

Tuijotin ulos likaisesta ikkunasta. Alhaalla kuului kolinaa, askelia. Veturin vihellys sen lähtiessä asemalta. Imin Junostani sauhun ja puhalsin savurinkulan.

- Tarvitsen uudet sukkahousut. Nämä ovat nuhjuiset, reikiä täynnä. 

Käännyin katsomaan Ronjaa. Hänellä oli roomalainen nenä ja leveät kasvot. Hänen ihonsa oli tummempi kuin berliiniläisten daamien, hiukset olivat mustat ja luonnollisesti kiharat. Huulensa hän oli maalannut tummanpunaisella, liki mustalla värillä. Hän katsoi minua ja hymyili. Poskille nousivat hymykuopat, valkoiset, virheettömät hampaat vilkkuivat paksujen huulien takaa. Vihreät silmät välkähtivät ulkoa tulevassa valossa. 

Hän oli kaunis, vaikka juutalainen. 

Hymyilin, vinosti, kuten minulla oli tapana. Takkini roikkui vastapäisellä penkillä. Puhdas, räätälin sovittama. Kauluksessa loisti kaksi hopeista riimua ja neljä neliötä. Koppalakkini Kuolema tuijotti minua eteisen naulakon hämärästä. 

Olin haavoittunut keväällä. Vammat olivat kehittyneet odotettua vakavammiksi pitkän kuljetuksen ja puutteellisen hygienian takia. Vasen käteni oli käytännössä rampa, ja keskivartaloni arvet estivät kunnollisen kumartumisen. Minut oltiin passittamassa invalidina pois palveluksesta, kunnes sain uuden käskyn perjantai-iltana: minun tuli ilmoittautua maanantaina klo 0900 SS-Obergruppenfuhrer Jeckelnille, noin 500 km päässä olinpaikastani. Kivuliaan ja rasittavan matkan jälkeen olin ilmoittautunut Obergruppenfuhrerille. Hän oli määrännyt, että otan komentooni Sonderkommando 4c:n, jonka entinen komentaja oli onnistunut alkoholisoimaan itsensä toimintakelvottomaksi. 

Olin toiminut pestissäni kolmisen kuukautta. Ymmärsin nyt hyvin edeltäjääni. Nytkin edessäni pöydällä kutsui puolityhjä konjakkipullo. Se ja morfiini pitivät minut jotenkuten järjissäni. 

Ja Ronja. 

Hän ei ollut ainoa tapaus lajissaan. Monilla Sonderkommandon miehillä oli vastaava "patja-juutalainen" kuten heitä nimitettiin. Eikä tämä ollut Ronjalle ensimmäinen kerta. Aiemmin hän oli ollut paikallisen SA-komendantin, mutta mies oli siirretty etulinjatehtäviin. Ronja oli ollut vähällä joutua kaivamaan omaa hautaansa, kuten niin monet heikäläiset. Mutta olin pitänyt hänestä ja säästänyt. 

Ronja oli taiteilija, opiskellut sitä ihan yliopistossa. Asunto oli täynnä hänen maalauksiaan. Asunto oli minun, mutta hän täällä asui. Upseerina, vieläpä yksikön komentajana, sain erivapauksia. 

Sonderkommando koostui sekalaisesta sakista. Osa oli vanhoja poliiseja, osa oli entisiä pikkurikollisia. Osa, kuten minä, olimme invalidisoituneet ja muuttuneet käyttökelvolttomiksi. Paitsi teloittajina. 

Komentajan tehtäväni oli olla lähinnä kumileimaisin. Hauptsturmfuhrer Marquardt toimitti juoksevat asiat. Pääasiassa muona- ammus- ja varustetilannetta, lomia, sairastuneita, haavoittuneita, kurinpitotoimia. Joskus OKW lähetti vaatimuksen uudesta juutalaiskiintiöstä. Joskus OKH. Joskus paikallinen Gauleiter antoi listoja pidätettävistä. Listoja, listoja ja lisää listoja. Milloin ammuttavaksi, milloin pakkotyöhön, milloin värvättäväksi. Erilaisilla virastoilla tuntui olevan loputon nälkä ihmismateriaalille. Toisinaan saimme noottia, ettemme olleet saavuttaneet kiintiöitä. Mutta mistä olisimme yhtäkkiä polkaisseet kaikki ne ihmiset? Tynnyri alkoi olla tyhjä. Kaupungin kaduilla väki väheni ja liikenne hiljeni sitä mukaa mitä enemmän listoja saimme. Loppuviimein vanhat mummot ja papatkin kelpasivat. Berliinissä joku oli herännyt viimein armottomaan työntekijöiden puutteeseen. Olisin halunnut lähettää vastauksena: "ne on jo ammuttu". 

Tasaisin väliajoin juoksimme pusikkoja ja rautateiden viertä partisaanijahdissa. Erityisesti jos raiteet oli taas räjäytetty. Mukana oli Schutzmannschaftia, Sicherungia, Landesschutzen Ostia. Erilaisia takalinjojen yksiköitä ja niiden esikuntia oli pilvin pimein. Rautateilläkin oli omat joukkonsa. Entä sitten kansallisuudet. Volkdeutscheja, RONA-yksiköitä. Kirgiisejä, kaukaasialaisia, georgialaisia, ranskalaisia, slovakkeja, usulmaaneja, virolaisia, tšekkejä, venäläisiä, ukrainalaisia. Varsinainen kansojen sekamelska. Ja samaan aikaan saimme listoja joissa käskettiin ampua tai toimittaa väkeä pakkotyöhön arjalaisuuden nimissä. 

Partisaanijahti oli tylsää ja samalla vaarallista. Metsiin ja soille olisi voinut kadottaa divisioonia. Miinoja ja räjähtämättömiä lojui siellä täällä. Yleensä tyydyin istumaan autossa, adjutanttinani täysi pullo. Annoin innokkaimpien kuolla. 

Katselin Ronjaa, joka aloitti tyypillisen touhunsa. Hänen kauniissa kasvoissaan näin läpikuultavan, hopeisen Kuoleman. Kannoin sitä joka päivä. Kuolemaa. Näin sen niiden harvojen ihmisten kasvoilla, jotka olivat vielä elossa. Mitä syvemmälle tuijotin Kuoleman silmiin, sitä enemmän näin itseni. Sen mielettömän virneen antaessani armonlaukausta nuorelle juutalaispojalle joka itki äitiään pehmonalleaan rintaansa puristaen, veren tahrimaa pehmolelua jonka ystävällinen hymy ei hyytynyt. Antaessani hirttokäskyn ja köyden kiristyessä, kun sätkivät ruumiit laskivat alleen ja vanha väkivaltarikollinen hymyili luukunkahvassa. 

Oliko naisissa jokin outo voima, joka piti heidät kiinni elämässä? Aivan kuin he eivät olisi huomanneet Kuoleman vieneen viikatteella kaiken elämän. He vain huolehtivat pesästään. Eikö Ronjakaan tajunnut? Vai ehkä hän tajusi ja juuri siksi teki niinkuin teki? Huolimatta siitä että joku päivä hänen nimensä saattaisi olla listassa, minun osoitteessani. Ja raudoitetut saappaat saattaisivat kolahdella porraskäytävää ylös. Ronja luultavasti huutaisi, itkisi olevansa komentajan naisystävä. Ehkä miehet raiskaisivat hänet ennen heittämistään auton lavalle. Ronja seisoisi kuopan reunalla, itkien. Niin, kuopan, sillä ei sisintä koskettanutta voi kiduttaa vaan armahtaa. Palaisin asuntoon ja hiljaisuuteen. Ronjan tavarat olisivat viellä siellä, hänen taulunsa, hänen hajunsa. Ja minä itkisin, itkisin kuten vain Kuolema voi itkeä. 

Tämä sota oli pian loppu. Kaikki, kaikki oli pian loppu. Näin itseäni kymmenen vuotta nuorempien Sturmbannfuhrereiden kulkevan lomillaan, rautaristien helähdellessä heidän naurusta kohoavien aataminomenoidensa alla. Asetakki roikkuen liian luisevien hartioiden yllä. Ja silti vielä heitäkin nuoremmat sotamiehet puhuivat papoista, vaareista, vanhoista jäniksistä. Ja me, jotka olimme nähneet, katsoimme heitä välinpitämättöminä. Ja he palaisivat kuten mekin, seuraaville lomilleen, katsoen kuten me katsoimme. Välinpitämättöminä, vanhoina jäniksinä, seisoen jähmettyneinä autonvaloissa. Me olimme Kuolema, mutta me odotimme kuolemaa kuten kaikki muutkin. 

Kumosin täyden lasin. Konjakki valui suupieltäni pitkin. Kaivoin tupakkakotelostani pari pilleriä ja pureskelin ne suussani. Huuhdoin suuta kuivattavan jauheen alas lopulla konjakilla, pullosta. Nousin ja asetuin sängylle makaamaan, kädet rintani päälle. 

Vain Kuolema voi nukkua rauhassa. 

Luminen taivas

Astun toimiston tummasta ovesta sisään. Silmälasipäinen Oberschütze nyökkää ovea kohti. Vaaleaverikkö sihteeri vilkaisee minua nopeasti, samalla kun hänen sormensa tanssivat kirjoituskoneella. Suoristan vaistomaisesti ryhtini, kokeilen solmioni ja univormun takin suoruuden, ennen kuin harppaan napakasti ovelle ja suoritan kolme koputusta.

- Sisään, kuuluu juuri ja juuri äänieristetyn oven läpi.

Harmaapäinen Standartenführer ei nosta katsettaan kun kävelen rivakasti kolmen askeleen päähän pöydästä ja ilmoitan olevani käskystä paikalla.

- Lepo.

Jään seisomaan kevyeen haara-asentoon. Standartenführer silmäilee edessään olevia papereita, kirjoittaa nopeasti ja siirtää paperin kevyellä ranneliikkeellä pois seuraavan tieltä. Ainoastaan kultaisen pöytäkellon vaimea naksutus, paperin suhahtelut ja Prinz-Albrecht-Strassen liikenne antavat kuulua itsestään.

Sekä sydämeni että keuhkoni. Huomaan katseeni yrittävän alkaa harhailla, terästäydyn tuijottamaan Führeriä silmiin Standartenführer takana yläpuolella.

- Missä yksikössä palvelitte aiemmin? Standartenführer kysyy yllättäen.

Nielaisen. Yritän vastata nopeasti, kakomatta.

- Totenkopfin ratsuväkirykmentissä, 3. eskadroonassa, Standartenführer.

- Teillä ei siis ole taistelukokemusta?

- Ei, me emme ehtineet mukaan taisteluihin.

- Ja Ranskaan mennessä olitte jo esiupseerikurssilla?

- Kyllä, Standartenführer.

Standartenführer nostaa katseensa mutta siirtää sen tuijottamaan ulos ikkunasta. Hänen talviurheilu-harrastuksensa päivettämille kasvoille nousee hymy.

- Olette varmasti kadehtinut Kameradeneitanne etulinjassa. Minulla on kuitenkin teille hyviä uutisia: pääsette rintamalle! Ensimmäinen panssariarmeijakunta on pyytänyt meitä lähettämään heille nuoria, innokkaita esiupseereita. Olitte ensimmäinen, joka tuli mieleeni. Lähdette mahdollisimman nopeasti. Kirjurini antaa teille komennustodistuksen. Voitte poistua.

- Kiitän, Standartenführer!

Napsautan asennon, käännyn terävästi ja marssin ovesta ulos. Päässäni humisee ja otan mistään mitään tajuamatta Oberschützen ojentaman vaaleanruskean kansion.

En tiedä itkeäkö vai nauraa.

----
Kiristän manttelini kaulusta. Seison matka-arkkuni vierellä ja odotan kyytiä. Kylmä kevättuuli tunkeutuu luihin ja ytimiin. Peltotilkku, jota Luftwaffe kutsuu kentäksi, on täynnä sinne sun tänne säntäilevää henkilöstöä. Pitkä, ahdas ja kylmä lentomatka painaa. Ylennyksenikään ei enää jaksa piristää mieltäni.

Valkoisella maalilla huonosti maalattu, alun perin kelta-vihreä henkilöauto pompahtelee kentän reunaan. Pitkä, kumara kuski nousee ja hetken katseellaan etsiskeltyään harppoo luokseni.

- Sturmbannführer, tervetuloa Venäjälle! nukkavieru Oberschütze sanoo jostain asentoa muistuttavasta. Hänen napinläpeään koristaa toisen luokan rautaristin nauha.

- Kiitän, mutta tuokaa tuo rakkine nyt lähemmäs, niin voimme nostaa arkkuni mukaan. Minun täytyy ilmoittautua vielä esikunnassa.

Ällistyksekseni Oberschütze vain nyökkää ja lompsii kohti autoa. Päätän jättää toistaiseksi mainitsematta asiasta. Mutainen auto pompahtelee arkkuni viereen, ja nostamme yhdessä tuumin arkun autoon. Rimpulan oloinen auto jää vinoon sen painosta.

Oberschütze jurnuttaessa autoa pitkin teiksi kutsuttuja rengasuria, katselen lumista, harmaata maisemaa. Aina välillä akseli tavoittaa kiven, ja selkärangassani vihlaisee.

- Tulette Sturmbannführer Kühnin tilalle. Epäonninen tapaus... Miesparka. Partisaanit saivat hänet kiinni matkalla takaisin esikunnasta. Hänet oli naulattu puhelinpylvääseen pistimellä, silmät puhkottuina.

Oberschütze vilkuilee syrjäsilmällä suuntaani puhuessaan. Päätän, että tämä saa riittää.

- Oberschütze! Oletteko te sotilas vai venäläinen juoruämmä?! Vaikka teillä on rautaristi, se ei anna teille mitään etuoikeuksia käytöksenne suhteen. Tästä lähtien puhuttelette niin kuin teille on opetettu. Puhutte vain kun teiltä kysytään. Ymmärrättekö?

- Kyllä!

- "Kyllä" mitä? Ymmärrättekö?!

- Kyllä, Sturmbannführer!

Loppumatka esikuntaan sujuu hiljaisuuden vallitessa. Miehille pitää opettaa, mikä olen miehiäni. Edeltäjäni on voinut kaveerata miehistön kanssa, mutta sellainen ei sovi oikealle johtajalle.

Esikunta on entisessä kolhoosissa. Pysähdymme konekivääripesäkkeen kohdalle, jossa vartiomiehet tarkastavat paperimme. Toinen samanlainen pesäke vartioi ensimmäistä, mutta siitä pääsemme läpi kädenheilautuksella. Kolhoosin pihalla irtonainen koira räksyttää hetken, ennen kuin toteaa työnsä tehdyksi ja jolkottolee laiskasti takaisin koppiinsa.

Kylmälän jälkeen olevassa eteisessä ilmoittaudun päivystävälle Scharführerille. Hän viittaa kädellään oikealle, minusta vasemmalle, ja sanoo Obergruppenführerin ottavan minut vastaan hetken kuluttua.

Sanottu yllättää minut pahan kerran. Oletin ilmoittautuvani jollekulle Wehrmachtin everstille tai korkeintaan Oberführerille. Astelen heikoin jaloin ruskealla tapetilla sisustetun talon hämärään. Istun penkille ja seuraan mitään näkemättä kirjureiden ja esikuntaupseereiden hyörinää. Ketään ei tunnu kiinnostavan yksinään istuksiva Sturmbannführer.

Kellertävän valkoinen ovi aukeaa ja ulos astuu Brigadenführer. Ponnahdan seisomaan. Minua päätä lyhyempi mies katsoo tummilla silmään tiukasti sekunnin, ennen kuin harppoo pois. Tunnen sydämeni hakkaavan ja veren kohisevan, kun lasken sekunteja.

Laskettuani enemmän tai vähemmän kolmeenkymmeneen harppaan oven eteen ja pamautan kolmesti.

- Sisään!

Astun hämärään huoneeseen. Se on yllättävän tilava. Tunnistan Obergruppenführer Hausserin. Hänen työpöytänsä on sivuttain oveen nähden. Oikealla on leveä pöytäryhmä. Seinälle on nostettu karttoja.

Napsautan asennon ja ilmoittaudun. Hausserin pienet, jäänsiniset silmät tutkivat minua hiljaisuudessa.

- Lepo.

Jään seisomaan sulkemani oven eteen. Tuijotan vastapäätä olevan ikkunan yläkarmia. Hän ojentaa kätensä. Tajuan, että hän haluaa kansioni.

Hausser istuu ja alkaa lukea tietojani. Hiljaisuus jatkuu.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Hausser nostaa katseensa.

-  Meillä on tarpeeksi esikuntaupseereja. Saatte komentoonne kaatuneen Sturmbannführer Kühnin pataljoonan. Se on ollut taisteluissa jo useampia viikkoja. Ryssät yrittävät kukkulajonon haltuun hallitakseen aluetta.

Hausser nousee seisomaan ja kävelee karttojen luokse, viitaten minut vierelleen. Seuraavan tunnin vietän Obergruppenführerin tilannekatsauksessa. Mitä enemmän hän kertoo, sitä enemmän kiven ja myllyn väliin tunnen joutuvani.

- Täydennyksiä tulee tipottain ja ne heitetään yleensä suoraan taisteluun raiteilta. Pirun partisaanit sotkevat paikkoja, Einsatzgruppet eivät tunnu saavan tilannetta aisoihin.

Tilannekatsaus päättyy. Istun autoon pää tyhjänä. Päivä alkaa jo hämärtää, Oberschütze pysyy hiljaa vaikka hän vilkuileekin siihen malliin, että haluaisi puhua. Pelännee partisaaneja.

Saavumme pataljoonan komentopaikkaan pimeyden keskellä. Kuittaan itselleni konepistoolin. Jään seisomaan yksin komentotelttaan, öljylampun valo jaksaa juuri ja juuri voittaa pimeän.

---

Katselen kartan päälle asetettua peitepiirrosta. Tilanne on pahempi kuin oletin. Pataljoona on olemassa vain nimellisesti - suurin osa sen kalustosta makaa edelleen jollain rautatieasemalla Saksan ja tämän jumalanhylkäämän maan välillä. Komppaniat ovat asettautuneet kyliin ja asutuksenryppäisiin siilipuolustukseen. Venäläiset ovat tehneet jatkuvasti hyökkäyksiä, yrittäessään saada niitä haltuunsa.

Saapumisestani on jo toista viikkoa. Sänki kutittaa kasvoja. Ruoka on ollut lähinnä puurontapaista ja kahvi kitkerää korviketta. Ryssät ovat pommittaneet ja ampuneet tykistöllä komentopaikkaa. Pari kirjuria sai naarmuja, yksi kuski kuoli. Öisin häiritsevät röplöttävät kaksitasot.

Käännyn komppanianpäällikön puoleen. Hänellä on jo kunnon parta, lumipuku riekaleinen ja likainen. Silmät tuijottavat eteenpäin näkemättä mitään. Hauptsturmführer toimi vanhimpana vastuussa edeltäjäni kaaduttua. Hän huokaisi kuuluvasti helpotuksesta saapuessani.

Nyt ymmärrän miksi.

Annan hänelle ohjeeksi ryhmittää komppaniansa enemmän itää kohti. Nyt se on hajanaisena pienen kukkulan lounaspuolella. Vaarana on, että vihollinen pureutuu kylään ja pakottaa komppanian vetäytymään. Halki aavan maiseman se tietäisi itsemurhaa.

Hauptsturmführer hätkähtää. Hän tuijottaa minua sekunnin ja nyökkää. Ulos mennessään kuulen hänen helistelevän Pervitin-purkkia.

Venäläiset partiot ahdistelevat linjoja. Varsinkin 5. ja 7. komppanian alueet ovat olleet kiinnostuksen kohteena. Jostain sieltä suunnalta olisi odotettavissa hyökkäys. Olen käskenyt siirtää komentopaikkaa lähemmäs ja tiivistää. 2. ja 3. komppania ovat reservissä, kauempana linjasta. Niiden tehtävä on myös pitää huoltoreitti auki.

Tunnen, että piakkoin alkaisi tapahtua.

---
Tunnen kuinka joku vatkaa jalkaani irti. Ponnahdan ylös ja nostan rinnallani maannutta konepistoolia. Oberschütze työntää kädellään piippua toiseen suuntaan. Hän kertoo, että 1. ja 4. komppanian alueelta on kuulunut jatkuvaa tulitusta. Radioyhteyttä ei ole toistaiseksi saatu. Ulkona on vielä pimeää. Vilkaisen kelloani, se näyttää puoli neljää aamulla.

Pienen metsikön laidalla pystyy näkemään tummaa taivasta vasten maasta kimpoavia luoteja. Kumusta päätellen ryssä painaa kunnolla päälle. Harkitsen lähetin lähettämistä paikalle tiedustelemaan, mutta häntä voitaneen tarvita vielä.

Viideltä tulitus loppuu äkkiä. Menee vielä puoli tuntia, ennen kuin saan nelosen komppanianpäälliköltä viestin: Vihollisen hyökkäys pysäytetty. Omat tappiot minimaaliset.

Tasan kuudelta taivaalta putoaa yhtäkkiä tavarajunan verran rautaa viidennen ja seitsemännen alueelle. Yhtämittaista rytinää kestää vartin verran, sen jälkeen se muuttuu summittaisemmaksi.

Olen ymmälläni. Testaavatko ryssät, mistä kohdin linjamme pettää? Onko tämä harhautus vai oliko ensimmäinen?

Käsken radistia kiivaasti ottamaan yhteyttä komppanianpäälliköihin. Yritys on tulokseton. Käsken komentojoukkuetta ottamaan puolustuslinjat metsäsaarakkeesta. Olemme kahden kukkulan välissä, hieman taaempana. Käsken lähettiä pysymään lähtövalmiudessa.

---
Tilanne on epäselvä. Radisti ei parhaista yrityksistään huolimatta ole saanut yhteyttä komppanianpäälliköihin. Taistelu jatkuu edelleen. Vihollinen ampui lyhyen tunnusteluiskun metsäsaarekkeeseemme. Seisoskelemme Oberschützen kanssa 3.7 cm tykillä varustetun puolitelavaunun takana.

Yhtäkkiä metsästä kuuluu ammuntaa. Konekiväärin repivä ääni, kiväärien paukahtelu. Olemme ampua luoksemme ryntäävän nuoren sotamiehen, joka ilmoittaa vihollisten hyökkäävän metsäsaarekkeen kylänpuoleiseen päätyyn, vaunujen tukemana. Ulommainen pesäke on kuulemma tulittamassa vihollisen sivustaa.

Olen sijoituttanut ovenkolkuttimen toiselle metsäsaarekkeessa kulkevista kahdesta urasta. Olemme siitä muutaman sadan metrin päässä. Sen lävähdykset erottuvat. Nyt alkaa kuulua moottorien möyrynää. Koko metsä tuntuu olevan yhtä aseiden tulitusta täynnä. Kutsun lähetin ja käsken häntä viemään sanan 1., 2., 3. ja 4. komppanioille. 2. ja 3. saisivat valmistautua vastahyökkäykseen 5. ja 7. kylään. Scharführer pokkaa ja polkaisee sivuvaununsa käyntiin ja katoaa sinisen savun mukana.

Oberschütze on polvillaan puolitelavaunun takana. Hän on rauhallinen. Konepistooli roikkuu rinnalla.

- Äänekkäitä nämä venäläiset linnut näin aamuisin, hän sanoo leveästi virnistäen.

Tiheätahtinen rummutus kantaa kivääritulen yli. Puolitelavaunua johtava Unterscharführer nojautuu takalaidan yli ja huutaa:

- Tiedusteluvaunu!

Mietin kuumeisesti seuraavaa siirtoa. Aseiden ääntä lukuunottamatta mitään merkkejä vihollisesta ei näy. Epäröin lähettää vaunua syvemmälle metsään, epäselvässä tilanteessa.

- Unterscharführer! Ajakaa tätä uraa eteenpäin! Seuraamme perässänne! Joukkue, Schützenreihe!

Lähdemme etenemään rivissä. Pakokaasut kirvelevät silmiä. Luminen pusikko rajoittaa näkyvyyttä. Epäilen pian ajatustani, tätä menoa ajaudumme omien tulilinjalle.

Edessä näkyy liikettä. Lyömme maihin. Pieni panssarivaunu nousee uralle. Se etenee meihin nähden poikittain, oikealta vasemmalle. Puolitelavaunun ampuja ei jäädy - piiskatykin laukaus lähtee parin sekunnin jälkeen. Toinen, kolmas. Vasta neljännen jälkeen vihollinen pysähtyy.

Vaunun perässä tielle toikkaroi jalkaväkeä. Osalla on lunipuvut, osa on ruskeissa vaatteissa. Nostan konepistoolin ja sydän takoen puristan liipaisinta. Tähtäinten näkemisestä ei ole tietoakaan; konepistoolini kiemurtelee kuin elävä olento käsissäni. En tajua ammusten jo loppuneen, vaan puristan edelleen liipaisinta.

Oberschütze harppaa viereeni. Hän nostaa nelikymppisen hetkeksi ylös, ampuu parin-kolmen laukauksen sarjan ja laskee aseen alas.

- Sturmbannführer, vihollinen on vetäytymässä. Mitkä ovat käskynne?

Tuijotan Oberschützeä. Aivoni lyövät tyhjää. Käsky, käsky..?

Oikealta kantautuva huuto "Eteenpäin" herättää minut selkounestani.

- Pistimet kiinni! Joukkue, hyökkäysriviin! Eteen!

Vilkuilen ympärilleni ja näen komentojoukkueen ryhmittyvän. Pumppaan kädelläni ja lähdemme puolijuoksua eteenpäin.

Hyökkäämme siis kahdella joukkueella. Onneksemme ryssät ovat saaneet tarpeekseen; johtajien kaaduttua kukaan ei ole ajamassa heitä eteenpäin. Yksi sotilas luikahtaa kohti lähtöasemia, sitten toinen, kolmas, kunnes kaikki jäljellä olevat juoksevat minkä jaloistaan lähtevät.

Pysäytän ennen kuin tulemme avoimelle. Sydän tykyttää, keho on lämmin, väsymys on poissa. Kehaisen ohimennen hyökkäykseen lähtenyttä nuorta Untersturmführeriä ripeästä aloitteellisuudesta. Palaamme takaisin. Vasta asemissa tajuan hyökänneeni lataamatta uutta lipasta.

Kuinka tyhmä ihminen voi olla?

Olen päättänyt ryhmittää komentojoukkueen uudelleen. Vaihdan lippaan kun alaiseni ovat kiireisiä. Ovenkolkutin on valitettavasti tuhottu - sen edessä on toisen tiedusteluvaunun palavat jäänteet.

Sankarivainajia tulee sinä päivänä muitakin.

Kun hyökkäysten vihdoin päättyessä selaan tappio-ilmoituksia, ihmettelen, onko pataljoonassa enää yhtään taistelukuntoista miestä.

Lähetti on kertonut muutaman venäläisen jääneen vangiksi. Myöhemmin tieto muuttuu, ettei yhtään venäläistä ole jäänyt vangiksi. Linjalta on kuulunut yksittäisiä laukauksia. Päätän olla tekemättä asialle sen ihmeempiä. Totuus on, että tässä tilanteessa vangeista olisi vain riesaa.

Illalla punikit ampuvat vielä muutaman kranaatin.

- Hyvää yötä venäjäksi, kuulen Oberschützen vitsailevan.

---

Tempaudun hereille haukkoen ilmaa kuin kala. Kehoni muistuttaa olemassaolostaan kivulla. Jäseneni ovat jäykistyneet maatessani poterossa manttelin päällä. Ympärillä on pimeää.

- Sturmbannführer, esikunnasta käskettiin teidän mennä ilmoittautumaan.

Vilkaisen kelloani taskulampulla peittäen sen mattelilla. Puoli kaksi yöllä. Olen nukkunut hädin tuskin kolmatta tuntia.

Jatkuva hermojen sahaus näkyy. Ilmapommituksia ja tykistökeskityksiä päivällä, yöpommituksia. Miehet nukahtelevat niille sijoilleen. Jotkut torkkuvat seisaaltaan puuta vasten nojaten. Olen yrittänyt pitää pataljoonaa liikkeessä, mutta polttoainetta on vähän, eivätkä väsyneet jaksa marssia pitkiä matkoja.

Matka esikuntaan sujuu hyvin. Oikeastaan en tiedä mstkasta mitään, sillä herään Oberschützen avatessa oven ja lentäessäni lähes rähmälleen pihamaalle.

Mietin kokelasaikaani seisoessani Obergruppenführerin oven takana. Näin epäsiistissä kunnossa lienee harvoin ilmoittauduttu kenraalille. Olen peseytynyt viimeksi Berliinissä. Partani on pitkä, naamani likainen, lumipuku repeytynyt sieltä täältä. Konepistooli on poikittain selässäni. En edes huomaa sen olemassaoloa enää.

Hausser avaa itse oven. Annan lyhyen ilmoituksen. Kurkkuni on karhea, silmäni pysyvät hyvä jos auki. Heijaan itseäni edestakaisin huomaamattani.

Hausser tarkastelee minua alhaalta ylös, kuten ensimmäisellä kerralla. Mutta nyt hänen ohuilla huulillaan on pieni hymynkare.

- Teistä näyttää tulleen sittenkin sotilas. Kun saavuitte, mietin mielessäni, oletteko samanlainen riikinkukko kuin useat muut esikuntaupseerit joita Berliini on tänne lähettänyt. Monesta on pelkkää riesaa, osa ei kestä viikkoakaan. Teillä on vielä paljon oppimista, mutta olette oikealla tiellä.

Yhtäkkiä tunnen väsymykseni kaikonneen.

- Kiitän, Obergruppenführer.

---

Pieni auto pompahtelee Oberschützen kiitäessä pienten sotavalojen opastamana rospuuttoteitä pitkin. Yön aikana tiet sentään jäätyvät joten kuten ajokelpoisiksi, ainakin näin kevyelle autolle. Jousitus pohjaa, auto valittaa.

Edessä näkyy valo. Kaksi sotapoliisia viittoo pysähtymään. Hidastamisen sijaan Oberschütze painaa kaasua. Moottori valittaa, sotapoliisit syöksyvät suojaan. Runko pamahtelee, meitä ammutaan.

Kysyn, mitä helvettiä hän tekee.

- Partisaaneja! hän huutaa vastaukseksi.

Vastentahtoisesti olen alkanut luottaa Oberschützeen. Hän ei ole sotilaallisuuden perikuva, mutta taistelussa hän ei pelkää.

Päästyämme parin kilometrin päähän Oberschütze selittää, että partisaanit olivat jonkin aikaa sitten väijyttäneet sotilaspoliisijoukkueen. Ruumiit oli riisuttu, joten väärän univormun käyttö oli odotettavaa.

Päästessämme takaisin yksikköön en saa unen päästä kiinni.

--
Tilanne on käymässä vaikeaksi, erityisesti kylän suunnalla. Neukut ovat voineet pureutua ensimmäisiin taloihin, eikä joukoillamme ole enää mahdollisuutta hallita tulella kylän ulkopuolista aluetta. Iljutschinit pommittavat kylää taukoamatta. Yksinäinen kaksitaso kaartelee alueella ja maalittaa meitä tykistölle.

Katselin aamulla itseäni pienestä peilistä, joka oli jäänyt edeltäjältäni. Takaisin katsoi aivan tuntematon, sänkipartainen, silmäpussinen resupekka. Mietin, kuinka Berliinissä kiikutin univormun pesulaan pienen tahran takia. Naurahdin. Räätälini, vanha mies, saisi varmasti sydänkohtauksen nähdessään asuni tässä kunnossa.

Olen päätynyt yhdistämään 5. ja 7. komppanian yhdeksi. 2. ja 3. komppanian vastahyökkäykset oli pakko peruuttaa, ne olisivat muuten rynnineet keskelle tulimyrskyä. Olen vaatinut uutta tulenjohtajaa kaatuneen tilalle. Tykistö ilmoittaa ammusten olevan lopussa. Kranaatinheittimillä ei ole juurikaan parempi tilanne. Ammuksia on kiikutettu jalkapatikassa yötä myöten komppaniasta toiseen. Kaikki havoittuneet, jotka jaksavat pitää kivääriä kädessään, on komennettu takaisin täydennusmiehiksi.

Mikä sotku. 

Pahinta on panssarintorjunta-aseiden puute. T34:ia on jouduttu torjumaan kasapanoksilla ja improvisoiduilla miinoilla. Pst-kivääreistä ei ole tässä tilanteessa mitään hyötyä.

Olen puntaroinut 2. ja 3. sekä komentoyksikön vetämistä kylän takana sijaitsevaan metsikköön. Pystyisimme hallita tulella sivustaa, mutta samalla antaisimme venäläisille entistä suuremman katvealueen, jota pitkin siirtää joukkoja. Joten jäämme paikoillemme.

Venäläisten ei tarvitse kuin potkaista kerran, niin luhistumme kasaan.

---

Tällä kertaa hyökkäys alkaa illalla, pari tuntia ennen auringonlaskua. T34:t rynnivät jalkaväki päällään kylään. Samaan aikaan metsikköömme sataa tykistötulta. Yritän tulessa huutaa radistille ohjeita, mutta se on toivotonta. Paineaallot viskovat lunta ja jäätynyttä maata. Sirpaleet vongahtelevat. Käteni vapisevat, tunnen kuinka ohimoita puristaa ja hermoni venyvät katkeamispisteeseen.

Minun on pystyttävä kasassa, hoen itselleni. Jos romahdan, koko pataljoona on mennyttä.

Kylästä nousee valoammus. Se tarkoittaa vetäytymistä.

Huudan radistia ottamaan yhteyttä divisioonaan ja vaatimaan mitä tahansa tukea, mitä on saatavilla. En kuule mitä hän vastaa, sillä viereen tullut ammus paiskaa minut poteron seinään.

Sekavana, tietämättä mitä teen, hoippuroin ylös poterosta. Selkiemme takana punainen taivaanranta hehkuu verenkarvaana, idässä taivas on musta kuin kaivo. Hengitys ja pakokaasut tiivistyvät valkoisiksi pilviksi.

Kuoleman maisema, ajattelen, kun tunnen kovan iskun ja kaadun maahan.

Havahdun kun kasvoilleni läpsitään. Erotan juuri ja juuri Oberschützen kasvot. Taustalla kuuluu kirkuna, josta on vaikea erehtyä.

- Stukat! Oberschütze kiljuu keuhkojensa täydeltä. - Stukat! Ovat täällä!

Stukien ohjaamokuomut välähtelevät niiden kääntyessä syöksyyn. Pasuunat soivat, uusi välähdys kun ne oikaisevat syöksystä, maa tärähtää ja patsas nousee ylös kuin valtavat sormet, jotka tavoittelevat munivia kuolemanlintuja.

Menetän uudestaan tajuntani.

---

Seison tutun maalaistalon käytävällä. Vasen käteni on siteessä, samoin koko keskivartaloni niin, etten pysty istumaan kovinkaan hyvin. Kipuja ei ole onneksi, Sanitärscharführer, joka näytti ihan Himmleriltä, pisti tarpeeksi morfiinia.

Obergruppenführerin ovi avautuu ja ulos astuu nuori  Sturmbannführer. Hänen univormunsa on moitteettoman siisti, kasvot puhtaat ja ajellut, vaalea tukka siististi kammattu. Laatat sädehtivät tuoreuttaan. Arvaan hänen olevan seuraajani. Sinisissä silmissä välähtää inhon ja ylemmyyden tunne, kun hän katselee resuista, veristä ulkomuotoani.

- Aa, Sturmbannführer, tulkaa toki sisään, kuulen Hausserin virkahtavan leppoisasti. Hetken aikaa näen kenraalin tilalla vanhan miehen, hänen kasvoillaan risteilevien uurteiden verkon, vuosikymmenten aikana raskaiden huolten uurtamien.

Se kestää vain hetken.

- Pataljoonanne tullaan vetämään linjalta ja korvaamaan toisella. En ole vielä päättänyt, hajotetaanko se ja miehet jaetaan toisiin yksiköihin täydennykseksi vai täydennetäänkö se uudeksi, Hausser sanoo, äänessään ja ryhdissään taas saksalaisena ammattiupseerina.

Hän kääntyy katsomaan ulos, räntäsateeseen, ja katsoo minua sitten syrjäsilmällä.

- Teitte muutamia taktisia virheitä, jotka antoivat viholliselle mahdollisuuden hyödyntää tuli- ja määräylivoimaansa. Ette jättäneet kunnollisia reservejä, ja työnsitte kaiken etulinjaan jauhettavaksi. Pahimmoilleen moiset virheet olisivat voineet uhata koko divisioonaa, jos vihollinen olisi saanut aikaan läpimurron.

Seison hiljaa. Olen rauhallinen. En tiedä johtuuko se morfiinista.

- Obergruppenführer, kaikella kunnioituksella, siinä tilanteessa, missä pataljoonani oli, en olisi voinut toimia toisin. Kaukovaikutteisten pst-aseiden ja kuljetusvälineistön puute pakotti minut staattiseen puolustukseen. Komppaniat olivat alimittaisia taisteluvoimiltaan, joten minun täytyi käyttää niitä kaikkia, jotta linjalla olisi ollut jotain mahdollisuutta kestää. Vihollisella taas oli käytössään kaukovaikutteista suorasuuntaus- ja epäsuoraa kalustoa. Minun oli otettava riski ja pakotettava vihollinen lähitaisteluun. En keksi miten olisin voinut toimia toisin. Myönnän, että ilman Stukien ratkaisevaa tukea vihollinen olisi voinut pakottaa komppaniani ulos kylästä aukealla, mikä olisi tarkoittanut niiden tuhoa. Stukien tuhottua vihollisen hyökkäyksen toisen vaiheen komppanianpäälliköitteni aloitteellisuus vastahyökkäykseen mahdollisti kulutetun ja hajanaisen vihollisen lyömisen.

Hausser katsoo minua ja hänen huulilleen nousee leveä hymy.

- Sturmbannführer, te olette oppineet. Minusta on harmi menettää teitä, mutta toivon, että luunsahaajat saavat vammanne kuntoon ja palaatte palvelukseen. Meillä on teille kyllä käyttöä.

- Kiitän, Obergruppenführer! Minulla olisi yksi asia, jota haluan teiltä pyytää.

- Jatkakaa, Hausser vastaa epäluuloisena.

- Toivon, että Oberschütze Müllerille esitetään ensimmäisen luokan rautaristiä hänen teoistaan. Haavoitettuani ja ollessani kykenemätön johtamaan, hän otti komentoonsa komentojoukkueen ja viestitti komppanianpäälliköille haavoittumisestani. Hän myös johti puolustustaistelua asemissa.

- Hän on varmasti rautaristinsä ansainnut, jos kerran te sitä ehdotatte. Hyvä on, katson mitä voin tehdä.

- Kiitän, Obergruppenführer!

Hausser astuu eteeni ja puristaa lujasti kättäni.

- Hyvää matkaa, Sturmbannführer. Tulkaa pian takaisin.

*
PS: Tarina on täysin fiktiivinen, vaikka se sisältää joitain faktuaalisia elementtejä. Henkilöiden näkemykset on pyritty kuvaamaan kuten aikalaiset olisivat sen saattaneet kokea. Kertomus ei pyri oikeuttamaan natsi-Saksan ja SS:n tekoja tai itärintamalla molemmin puolin tapahtuneita sotarikoksia. Lukija muistakoon, että minä-kertoja on aina epäluotettava lähde, ja kriittinen ajattelu on paikallaan.