Oikeus

 Tobias istui käsiraudoissa kuulusteluhuoneessa.  Lampun kelmeä valo näytti myrkynvihreän maalin rapistumisen ja betonin halkeamat. Kosteus valui pitkin seiniä lattialla olevaan viemäriaukkoon. 

Weber tuijotti nuorta miestä. Tämä ei voinut olla hetkeäkään paikallaan. Hän vilkuili Weberiä halveksuen, kulmien alta.

-Mitä sä kyyläät? Vitun pervo, hän tuhahti. 

Weber virnisti. 

- Aikamoinen asenne. Olen jutellut syyttäjän kanssa, teitä odottaa mestaus, ei hirtto. Olette murhannut valtion virkamiehiä. 

Tobias vilkaisi taas nopeasti ja puri leukojaan. 

- Ellei...Weber sanoi. - Ellette auta meitä. 

- Mähän en kyttiä auta! Tobias huudahti. 

- Entä jos se pelastaa teidät giljotiinilta?

- Ihan sama. Vallankumous vapauttaa!

- Entä jos saatte kostaa SA:lle?

Poika käänsi katseensa ja tuijotti Weberiä suoraan silmiin. Niissä näkyi epäilys kuin syöttiä haistelevalla ketulla. 

- Täh? 

- SA-miehet ryöstivät bensiiniä ja heidät tultiin vapauttamaan hyvin nopeasti. Juttu haisee. Jos selvitätte, kuka on mustan pörssin bensiinikaupan takana, säästytte terältä. Ja saatte samalla muutaman SA-miehen selliin. Miltä kuulostaisi?

Tobias kääntyi tuijottamaan pöydän pintaa. 

- Mitä mun pitää tehdä?

----

Fürst avasi Kadettin takapenkillä Tobiaksen käsiraudat. Weber istui ajajan paikalla ja katsoi tätä taustapeilistä. 

- Saatte 48 tuntia aikaa. Sen jälkeen teidän pitää tulla takaisin. Orpon partio on asemissa entisen kantapaikkanne lähellä siihen aikaan. Voitte laittaa hieman vastaan mutta ette saa mukiloida heitä lasarettiin. Passipoliiseista on pulaa.

Tobias virnisti. 

-Vähän kutittelen vain kaulan alta.

Kaikki kolme nousivat autosta. Weber ja Fürst kävelivät Tobiaksen molemmin puolin, kuin saattaakseen häntä sairaalaan. Yhtäkkiä Tobias riuhtaisi toisen kätensä vapaaksi ja iski täysillä Fürstiä palleaan. Hontelo mies taittui kaksinkerroin. Weber kääntyi, mutta Tobias käytti käsirautoja nyrkkirautana ja iski Weberiä ohimoon. Kokenut rikoskomisario tipahti maahan kuin perunasäkki. Nuori mies pinkaisi juoksuun. Hän katosi kujille ennen kuin kukaan ehti apuun. 

Fürst nousi ja aidosti huolissaan kumartui rikoskomisarion ylle. Tämä räpytti silmiään, koko oikea puoli ohimosta on veressä. Käsiraudat olivat repineet syviä naarmuja, verenvuoto oli runsasta. 

- Saatanan penikka. Pilasi ainoan hyvän takkini, Weber ärähti harmissaan.

-----

- Mitä Wulff sanoi? Fürst kysyi. He istuivat rikoskomisarion työhuoneessa. Ylietsivä tunsi vatsalihaksissaan edelleen ärtymystä. Weberin pää oli siteessä. 

-Haukkui, tietenkin, Weber tuhahti. - Piti liian vanhana poliisiksi jos keskenkasvuiset nulikatkin antavat turpaan. 

- Kerroitteko operaatiostamme?

- En, ettekä tekään saa hiiskua sanaakaan! Wulff päästi ne SA-köriläät ulos. Annetaan nyt savuverhon hetken olla ilmassa. 

- Entä tuleeko Tobias takaisin kuten sovittua?

Weber kohautti olkiaan. 

-Pään pitäminen harteilla on aika kova kannustin.

---- 

Metalli kolahteli. Tummat hahmot häärivät pimeydessä. Hevonen hirnahti. Isokokoinen roikale tarttui laatikkoon ja punnersi sen rattailta alas. Hiki valui, vaikka yö oli viileähkö. 

- Nopeasti sit, Abo Kühn ähkäisi. Vaikka kukaan ei suoranaisesti epäillyt kadunlakaisijan hevoskärryjä öisin, kymmenen miehen sakki kärryjen ympärillä voisi herättää ihmetystä. 

Viimeinen laatikko saatiin ulos. Kadunlakaisija, vanha ukko, kopsautti kantapäänsä yhteen ja nosti kätensä: 

-Heil Hitler!

-Heil Hitler! Kühn vastasi samalla tavalla. - Mee ny. Mä lähetän taas tyypin kertomaa millo seuraava kerta.

Kärryt kolisivat mennessään. Abo Kühn oikaisi selkänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan. 

Vanha ahtaaja oli elämänsä aikana nostellut laatikon jos toisenkin. Hän oli ollut sodassa pääosan aikaa ahtaajana, kunnes hänet oli pestattu Keisarilliseen laivastoon - ahtaajaksi. Heidän univormunsa olivat kuitenkin samanlaiset kuin matruuseilla, eikä kukaan huomannut eroa kun vallankumous alkoi. Kühn oli ollut mukana kuten kuka tahansa muukin. Vallankumous oli vain syönyt lapsensa, ja syntynyt Weimarin tasavalta oli kaikkea muuta kuin mitä Kühn oli toivonut. Tiukasta ajasta toiseen oli tarkoittanut ahtaajana saatujen voimien käyttöä muuhun toimintaan; järjestyksenvalvontaan, perintään, turvamiehenä toimimiseen. Hän ei ollut suoranaisesti ajautunut lain väärälle puolelle, vaikkei hän tasavallan laeista pahemmin perustanutkaan. Hän oli osallistunut suureen saksalaisuudenpäivän juhlaan Nürnbergissä ja näki kansallissosialistisen puolueen marssin. Se erottui muista. Kühnin vallankumouksellinen kipinä oli herännyt taas. 

Elämälle oli yhtäkkiä tullut sisältö ja tarkoitus. 

Kovanyrkkiselle ja käytännölliselle miehelle oli keksitty käyttöä. Pian hän oli saanut ylennyksen partionjohtajaksi. Hart als Kruppstahl, oli perusteissa sanottu. 

Abo Kühn kääntyi kuullessaan askelia kujan päästä. Tummat hahmot seisoivat rivissä, ainoat valonlähteet selkänsä takana kaukaisuudessa.

- Hei, perslävet! muita edempänä seisova Tobias huudahti. Hänen kädessään oli kaksipiippuinen haulikko. Kirjailtu ja kaiverrettu ase oli kuulunut eräälle yritysjohtajalle, joka oli tullut verotetuksi työväestön hyväksi arvoesineistään. 

Tobias tyhjensi molemmat piiput susihauleja Abo Kühnin rintaan. Iso mies hätkähti, nosti kätensä rintaan ja kaatui yllättynyt ilme kasvoillaan. Muutkin rivissä olleet avasivat tulen. Hetken aikaa kujaa valaisi aseiden suuliekkien meri. Rakennuksen sisällä olevat yrittivät vastata tuleen, mutta pakotietä ei ollut. Tuli hiljeni. Hahmot hajaantuivat. Muutama armonlaukaus kajahti. 

Alkoi kiireinen toiminta. Kuorma-auto peruutti kujalle. Äsken kärryistä nostetut tavarat nostettiin autoon. Tobias hoputti tovereitaan. Poliisiauton kilinä kuului jo. Sytyttimet välähtivät. Tobias veti esiin Browningin ja tyhjensi lippaan jäljellä oleviin polttoainekanistereihin. Hänen toverinsa sytyttimet välähtelivät. Polttopullojen rätit syttyivät. Valuva polttoaine syttyi iloisen humahduksen saattelemana liekkeihin. 

- Mennään! Tobias huudahti. Asemiehet hajaantuivat kuka minnekin, ja auto kaasutti tiehensä. 

----

Fürst katsoi kelloa. - Tobiasta ei näy. 

Weber istui työtuolissaan ja katseli ulos. 

- En uskonutkaan. 

Fürst näytti hämmentyneeltä. - Mutta sanoitte...

- Tiedän. 

- Ne ammutut SA-miehet...

- Eikö olekin näppärää, että joukossa oli eräs Abo Kühn? Paikalla, jossa luultavimmin toimi mustan pörssin varasto?

- Uskotte siis, että Tobias...? 

- En usko, olen varma siitä. Ja sen takia en usko, että näemme häntä enää. 

Fürst näytti tuskaiselta. 

- En suoraan sanottuna ymmärrä tästä yhtään mitään. 

- Yksinkertaista. Tobias, selvitettyään, kuka oli mustan pörssin bensiinikaupan takana, selvitti myös missä varastot sijaitsevat. Ja sattumoisin ystävämme Kühn oli juuri tuomassa sinne täydennystä. Varsin onneton yhteensattuma hänen kannaltaan. 

- Mutta menetimme Tobiaksen. 

- Se oli riski, joka toteutui. 

Weber nojautui taaksepäin, ja katsoi taas ulos. 

- Joskus oikeus tapahtuu omia kanaviaan pitkin.

*

Riikinkukot

Kylmä syysilta sai kädet kohmeisiksi. Weber kurkki vaunun takaa ratapihalle. Kello lähestyi kahta yöllä. Kauempana höyryveturi ulvaisi ja lähti liikkeelle. Tässä osassa ratapihaa vaihdettiin vaunuja, purettiin ja lastattiin tavarajunia. Ratamestari viittilöi kahden lampun kanssa. Pieni järjestelyveturi, jonka perässä oli kolme säiliövaunua, pysähtyivät. Järjestelyveturin miehet hyppäsivät ulos, kytkivät etummaisen vaunun jarrut päälle ja irrottivat vaunun kytkimestä. Veturi nytkähti liikkeelle ja palasi muihin töihin. Ratamestari katseli hetken aikaa veturin menoa, ennen kuin kiirehti makasiinin sisälle.

Weber tunsi addrenaliinin kuohuvan suonissaan kuten joskus vuosia sitten alppien korkeuksissa. Hän vilkaisi Fürstia.

- Hauptwachtmeister Wachsin pitäisi olla asemissa, Fürst kuiskasi.

Ratamestari palasi, mukanaan nahkatakkeihin ja työläislakkeihin pukeutuneita miehiä. Yksi kantoi käsipumppua, ja muut polttoainekanistereita. 

- Kahdeksan, Weber kuiskasi. 

Teräs kolisi, kun miehet nousivat ylös. Ratamestari rikkoi vahasinetin ja avasi luukun, ja pumppua kantanut kiinnitti sen paikoilleen. 

- Miten he luulevat saavansa noin paljon polttoainetta mukaansa? Füchs ihmetteli. 

- Ei heidän tarvitsekaan, Weber ähkäisi. Kyykkyasento alkoi kolottaa paikkoja, hän olisi halunnut nousta mutta tiesi liikkeen vetävän huomiota. 

Joukko täytti kymmenkunta kanisteria vikkelään, ja ratamestari korjasi yhden apulaisen kanssa sinetin takaisin paikoilleen. 

- Aika, Weber sanoi ja nousi kankeasti pystyyn. Hän kaivoi pillin ja vihelsi pitkään. Ratapihalla hyörivät miehet pysähtyivät mutta pinkaisivat ratamestaria lukuunottamatta sitten vastakkaiseen suuntaan. Suoraan Hauptwachtmeisterin miesten syliin. Ratamestari jäi seisomaan kädet ylhäällä kahden Lugerin osoittaessa häntä kohti. 

- Menkää auttamaan, Weber huusi heidän mukanaan oleville konstaapeleille ja etsiville kuullessaan makasiinista ähinää. Ratamestari tuijotti hermostuneena Lugeria. 

- Kriminalpolizei, rikoskomisario Weber. Olette pidätetty polttoaineen varastamisesta, virka-aseman väärinkäytöstä ja ehkä muistakin asioista. Füchs, olkaa hyvä. 

Füchs kaivoi käsiraudat ja kiinnitti ne ratamestarin käsiin. Tämän viiksien ja pyöreisen lasien takaa paistoi puhdas pelko, iho oli käynyt tuhkanharmaaksi. 

Kypäräpäinen, MP18:lla varustautunut Rottmeister tuli Weberin luokse. 

- Herra rikoskomisario, kaikki saatiin kiinni. 

- Erinomaista. Millä ajoneuvolla he ovat liikkellä? 

- Kadunlakaisijan hevoskärryillä, herra rikoskomisario. 

- Ei mikään häävi kulkupeli mutta huomaamaton. Otetaan talteen, saavat Orpon miehetkin vähän liikuntaa hevosta hoitaessaan, Weber naurahti. 

---

Weber pohti täytekynää naputellen. Tollerin ryöstön jälkeen he olivat yrittäneet tavoittaa mustan pörssin bensiinilähdettä. He olivat ymmärtäneet, että jokaisen kätkön etsiminen oli turhaa, helpompaa oli keskittyä itse lähteeseen. Säiliövaunuja säilytettiin ratapihalla, mutta niitä oli usein myös kaupungin ulkopuolisilla osuuksilla odottamassa. Ilman vartiota. Jos oli tarpeeksi taitava, sinetit saattoi korjata takaisin alkuperäisen näköisiksi. Kymmeniä tuhansia litroja sisältävästä vaunusta ei kukaan huomaisi parinkymmenen litran puuttumista. Se oli järkevän varkaan ohjenuora: varasta vain niin paljon, ettei sitä huomata. 

Katukaupassa bensiinilitran arvo oli huomattava, johtuen yksinkertaisesti siitä, että sitä oli saatavilla säännöstelyn ohi. Mutta lähteiden mukaan jopa mustan pörssin bensiinin saatavuus oli laskenut. Samaan aikaan sitä kuitenkin varastettiin litratolkulla. 

Joku oli keräämässä varastoa, Weber pohti. Se oli huolestuttavaa, yhdessä toiminnan laajamittaisuuden kanssa. Heillä oli iso kala vastassa, mutta he eivät olleet edes aikaisemmin tajunneet ison kalan olemassaoloa. 

Fürst astui sisään. 

 

- Herra rikoskomisario, miten hoidamme kuulustelun? 

- Aloitetaan ratamestarista, Weber sanoi. - Hän on luultavasti heikoin lenkki. 

---

Ratamestari istui hieman lysyssä. Hänen musta, päälaelta paennut tukkansa hapsotti sinne tänne. Mustat viikset laskeutuivat leuattoman leuan ohi. Ratamestarin arvomerkit olivat hiilipölyn tahrimat, samoin kädet ja kasvot. Jäljistä päätellen mies oli yrittänyt pyyhkiä hikeä toistuvasti käsillään. 

- Varsinaisista syytteistä ei ehkä kannata edes puhua tässä vaiheessa, Herr Stöcker. Jäitte itse teossa kiinni. Mutta kertokaapa minulle, kelle te työskentelette. 

- Olen...olen valtion rautate... 

- Kyllä me sen tiedämme! Weber ärähti väliin. - Älkää leikkikö tyhmää! Kuka on toimeksiantajanne bensiinivarkauksissa?

- Ei ole... toimeksiantajaa, tai siis minä, minä olen. 

- Te itse olette toimeksiantaja? 

- Niin, Stöcker sanoi ja tuijotti pöydänkantta käsiään hieroen. - Kun saan tiedon että bensalasti on tulossa, kutsun pojat paikalle. 

- Mistä saatte tiedon? 

- Rahtikirjoista, Stöcker sanoi. - Näen saapuvan ja varastoidun rahdin. 

- Ovatko järjestelymiehet tai kukaan muu ratapihalta mukana? 

- Ei, ainoastaan minä. 

- Miten sitten selitätte oudon käytöksenne, että juuri osa bensiinivaunuista viedään sivummalle? 

Stöcker näytti vaikealta. 

- Saatan... antaa joskus pullon tai pari. Se pitää heidät tyytyväisenä. 

- Viinaa vai bensiiniä? 

- Kumpaakin, sen mukaan mitä he haluavat. 

- Mistä olette saaneet leimasin sinettiin? 

- Eräältä... katukauppiaalta. 

- Mistä hän oli sen saanut? 

- Kuulemma... eräältä vanhalta työntekijältä.  Oli kuulemma varastanut sen kun jäi työttömäksi. 

- Ja tämä ei ihmetyttänyt teitä? 

Stöcker naurahti. 

- Olen nähnyt erikoisempaakin olevan kaupan. 

- Suunnittelitteko jo tuolloin alkavanne bensiiniryöstöihin? 

- En muista... Siitä on sen verta kauan. 

- Kuka on se katukauppias? Nimi? 

- En muista... en yleensä kysy... 

- No miten te sitten osaatte tämän "katukauppiaan" luokse? 

- Hän on usein... kantapaikkani lähistöllä. Ei aina, Stöcker kiirehti lisäämään. - Mutta aina joskus. 

- Mikä sitten on kantapaikkanne nimi? 

- Pieni merenneito. 

Weber tiesi sen. Pieni merenneito oli hyvin, hyvin pieni kapakka, ahdettuna entiseen kauppaan joka oli mennyt viime lamassa nurin. Tunnettu herkkullisista kala-annoksistaan. Pitäjä oli entinen matruusi, mikä vetosi tiettyihin kansanryhmiin. 

- Sanoitte, että te kutsutte pojat paikalle. Missä tutustuitte heihin? 

- Siellä sun täällä. 

- Eli yhtäkkiä vain päätitte kutsua kaverinne kasaan ja lähteä bensiiniryöstöön? 

- Niin, kai sitä voisi niinkin kuvailla. 

- Mitkä ovat heidän nimensä? 

Stöcker puri huulta. Kuten Weber oli arvellutkin, ratamestarilla ei ollut harmaankalpeaa aavistustaakaan, minkänimisiä herrasmiehiä kahdeksikkoon kuului. 

- Mikä on joukon johtajan nimi? Weber avitti. - Olisiko vaikkapa... Karl? 

- Karl, Karlhan se olikin, Stöcker huoahti lähes helpottuneena. 

- Väärin! Nyt saatte lopettaa leikkinne, ja kertoa keitä nuo miehet todellisuudessa ovat! Weber huusi. 

Stöcker säpsähti ja vetäytyi taaksepäin. Hän selvästi hikoili ja yritti keksiä ulospääsyä. 

Weber nojautui eteenpäin kyynärpäidensä varaan ja tuijotti Stöckeriä silmiin. Hän antoi hiljaisuuden vaikuttaa. Stöcker painoi katseensa ja vain hätäisesti vilkuili Weberin harmaansinisiin silmiin. 

- Tiedättekö, Weber sanoi hiljaa, lähes kuiskaten. - Minä voisin syöttää teidät Gestapolle, valtakunnan omaisuuden sabotoinnista. Viettäisitte kaksikymmentä vuotta suota kuokkien. Perheeltänne evättäisiin kansalaisluottamus. Mitä siihen sanotte?

Stöcker katseli kauhistuneena Weberiä silmiin. Hän selvästi tärisi. Paine oli liikaa. 

- Minä... minä kuolen... ne tappavat... hän kuiskasi kuivasta suustaan. 

- Kaksikymmentä vuotta pakkotyötä ei ole sekään leikinasia. 

- Ette ymmärrä... Minä... 

Stöcker vilkaisi olkansa yli vahdissa seisovaa konstaapelia. Sitten hän kumartui pöydän yli lähelle Weberin kasvoja. 

- Teillä ei ole... valtaa, hän pihisi. - He ovat... liian isoja... teille. He... teurastavat minut ja... perheeni. En pysty! Stöcker karjahti ja heilautti itsensä voimalla taaksepäin. Se onnistui säpsähdyttämään Weberin. 

- Viekää pois, Weber viittasi konstaapelille.

---

"Teillä ei ole valtaa" Weber pohti kävellessään selleistä takaisin työhuoneelleen. Asia vahvisti sen mitä hän oli pelännyt: mukana oli iso kala. Hän päätti miettiä kuulustelujärjestyksen uusiksi. Stöcker olikin ollut odotettua kovempi pala, mutta hän pelkäsi enemmän kuolemaa kuin tuomiota.

Weberin astuessa sisään häntä odotti yllätysvieras.

- Herra rikoskomisario, SA-Hauptsturmführer Haas haluaa tavata teidät, neiti Schulz ilmoitti. Weber katseli pitkää, laihaa kumaraa miestä, joka kääntyi häneen päin leveästi hymyillen. Haasin vasemman posken poikki kulki leveä arpi. Hänen ihonsa oli hyvin tumma, epäilemättä puolueen lomarannoilla saadusta rusketuksesta. 

- Herra rikoskomisario, tosiaan, haluaisin keskustella kanssanne eräistä asioista. Olen SA-Sturmbannführer Maierin adjutantti. Sopiiko että menemme työhuoneeseenne?

- Valitan, mutta minulla on hieman kiireistä meneillään olevan tutkinnan kanssa. Mitä asianne koskee?

- Olette pidättäneet vastikään kahdeksan tärkeää jäsentämme. Ettekö tosiaankaan voisi keskustella edes hetken aikaa?

Weber pysähtyi. Kahdeksaa bensiiniryöstäjää ei oltu kuultu vielä, heidän nimiään ei ollut tiedossa eikä heillä ollut ollut mitään henkilöpapereita mukanaan.

- Hyvä on, seuratkaa.

He kävelivät etsivien Füchsin, Jungin, Spechtin ja Kleinin pöytien ohitse, ja viimein ylietsivä Fürstin. Weber sulki oven takanaan.

- Sanoitte että kahdeksan jäsentänne? Emme ole tietääkseni pidättäneet yhtään SA-miestä.

Haas siirsi hermostuneena painon jalalta toiselle.

- Käsittääkseni kyse on... bensiiniryöstöstä tai jostain sellaisesta.

- Meillä on täällä kahdeksan bensiiniryöstäjää mutta heitä ei ole ehditty kuulla eikä heillä ollut henkilöpapereita. Te olette varma että nämä miehet kuuluvat SA:han? 

- Kyllä, olen varsin varma siitä. 

- Miten kuulitte ryöstöstä? 

- Tietokanaviamme kautta... Se ei ole nyt tärkeää. Nämä miehet ovat erittäin tärkeitä. Sturmbannführer Maier haluaa että päästätte heidät vapaaksi mitä pikimmiten. 

Weberiä hämmästytti Haasin röyhkeys.

- Käsittääkseni Sturmabteilungilla ei ole minkäänlaista päätäntävaltaa  Kriminalpolizeihin. Suoraan sanottuna tämä on julkeaa.

- Varokaa sanojanne, olen teitä ylempiarvoinen, Haas sihahti. Hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

- Voitte olla ylempiarvoinen SA:n riveissä, mutta teillä ei ole valtaa Kriminalpolizeihin. Tekisin virkavirheen päästämällä miehet ennen kuulustelua vapaaksi. Sitä paitsi, mikä estää heitä karkaamasta?

- Rikoskomisario, vakuutan teille etteivät he karkaa.

- Luotan vakuutukseenne, mutten miehiinne, Weber tuhahti. - Jos Sturmbannführer Maier haluaa nämä miehet vapaaksi, niin suosittelen kääntymään ihan virallisen virkaportaan puoleen.

Haasin kasvoilla kamppaili kimpaantuminen ja yritys säilyttää maltti, mutta lopulta kasvoille nousi vino hymy.

- Hyvä on, rikoskomisario. Palaamme asiaan vielä. Hyvää päivänjatkoa.

Haas pamautti oven turhankin kovaa kiinni. Weber istui alas ja löi pöydänkantta, pari kolme kertaa. Hänen sisällään kiehui.

Oveen koputettiin.

-Sisään! Weber karjaisi lyhyesti.

- Mikä tuo oli? Fürst kysyi hämmästyneenä.

- Riikinkukko, riikinkukko se oli! Weber huusi. - Kehtaa marssia tänne tekemään vaatimuksia. 

- Mitä hän vaati? 

- Halusi vapauttaa bensiiniryöstäjämme. 

Fürstin kulmat kohosivat. 

- Nii-in, Weber sanoi venyttäen ja katsoi ulos ikkunasta. Hänen kasvoilleen nousi pieni hymy. - Taisimme saada kalamme hermostumaan. 

---

Weberiä vastapäätä istui keskimittaista vantterampi, päälle nelissäkymmenissä oleva mies. Hänen viiksensä olivat jo harmaantuneet, mutta muutoin hän olisi voinut olla SA:n päällikön kaksoisolento, hivenen laihempi vain. Hartiat kertoivat ruumiillisesta työstä. Tummat, liki mustat silmät katsoivat kuin kaksi polttelevaa hiilikekälettä. Naama oli rokonarpinen, käsien rystyset muhkuraiset luultavasti useiden katu- ja baaritappeluiden jäljiltä. 

- Mikä on nimenne? 

Hiljaisuus. 

- Kuulutteko mihinkään järjestöön? 

Hiljaisuus. 

- Onko Hauptsturmführer Haas tuttu? 

Weber näki kuinka miehen ilme muuttui hivenen. 

- Entä Sturmbannführer Maier? 

Edelleen isompia muutoksia. 

- Kuulkaa, me tiedämme että kuulutte SA:n. Hauptsturmführer Haas kävi äsken sen ihan itse varmistamassa. Minusta se on hyvin ihmeellistä, ottaen huomioon ettei teillä ole ollut mitään papereita, ja olette olleet yöstä lähtien valtion majoituksessa. Jos luulette, että tilanteenne helpottuu, niin olette väärässä. Voi olla että Gestapon hymypojat ottavat teistä kopin. Sicherheitdienst voisi olla myös aika kiinnostunut mahdollisesta valtion vastaisesta salaliitosta. Vai mitä mieltä olette? 

- Pötyä! mies kivahti ja oli taas hiljaa. 

- Vaan mistäpä tiedämme että se on pötyä?Ettehän te kerro meille mitään. Vai olisiko jopa, että olette kommunistinen soluttautuja? Pihvi-SA:lainen? 

- Mä en oo mikää saatanan kommari! mies huusi ja nosti ylävartalonsa nyrkkien varaan pöydälle niin että konstaapelin oli painettava hänet väkisin takaisin penkille. 

- Kuka ja mikä te siis olette? Weber sanoi hiljaa.

- Te ette mua tääl kauaa piä. Haas hoitaa mut poies.

- Kuulutte siis sittenkin SA:han, Weber sanoi hymyillen. - Mikä rooli SA:lla on tässä? Miksi te varastatte bensiiniä? Yritättekö tahrata SA:n maineen, kommunisti? 

- Mä sanoin etten oo kommari! mies karjahti ja ponnahti pystyyn. Oikea heijari pysähtyi kuitenkin Weberin vasempaan käteen ja Weberin oikea nyrkki osui miestä kaulaan. Mies putosi kyljeen pöydälle ja kierähti siitä lattialle. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ettei konstaapeli ollut ehtinyt reagoida. 

Weber kiersi pöydän ympäri ja astui oikealla jalallaan miehen ojentuneen oikean käden sormien päälle. Mies piteli kaulaansa vasemmalla kädellään ja kakoi. Kivun älähdys tuli pohjan naulojen upotessa kämmenselkään Weberin siirtäessä painoaan kädelle. 

- Mikä. On. Nimenne, rikoskomisario kuiskasi. 

Mies pysyi hiljaa. Weber siirtyi ja nosti miehen rinnuksista seisaalleen. Sitten hän latasi polvipotkun miehen haarojenväliin. Mies ulvahti ja kellistyi pöydälle. 

- Nimi! Nimi! Weber huusi. 

- A-abo.... Kühn... mies ähkäisi hengenvetojen välillä. Weber päästi irti ja käveli kuulustelupöytäkirjan ääreen, ja kirjoitti kysymyksen ja vastauksen ylös. 

- Kuulutteko SA:han? 

- K-kyllä. 

- Arvo?

- Obertruppführer. 

Weber kirjasi vastaukset ylös. Nuori konstaapeli oli katsonut toimitusta silmät selällään. 

- Onko SA mukana bensiiniryöstöissä? 

Hiljaisuus. 

- Onko SA mukana bensiiniryöstöissä!? 

- Ei, mies huokaisi. Kipu alkoi helpottaa. 

Weber hymähti. 

- En usko, mutta tämä riittää tällä kertaa. Viekää mies putkaan. Antakaa kuppi kahvia. 

- Sika, mies suhahti konstaapelin tarratessa hänen olkapäähänsä. - Tulette vielä katumaan. 

- Se nähdään, Weber sanoi virnistäen. 

---

- Kriminaldirektor Wulff haluaa nähdä teidät, neiti Schulz sanoi kun Weber palasi selleiltä. 

Weber huokaisi. Hän kääntyi kannoillaan ja suuntasi kohti Wulffin uutta toimistoa, kerros ylöspäin. Mieluummin hän olisi seisonut passissa jouluaattona räntäsateessa kuin tavannut Wulffin. 

Hän soitti sähkökelloa. Vihreä väri välkähti ja sähkölukko surahti. Wulffin sihteeri painoi samantien toista sähkölukkoa, joka avasi Wulffin oven. Weber ei koputtanut, vaan astui suoraan sisään. 

Sisällä odotti epämiellyttävä yllätys. Wulff istui työpöytänsä ääressä, ja hänen pöytänsä edessä seisoi kaksi ruskeisiin univormuihin pukeutunutta miestä. Haasin kasvoille nousi pilkkaava virne. Toinen, päätä lyhyempi mutta yhtä ahavoitunut mies taisi olla Maier, Weber arvasi. 

- Rikoskomisario. Olette ilmeisesti pidättäneet kahdeksan SA-jäsentä? Heidät tulee päästää pikimmiten vapaiksi. 

- Mutta Herr kriminaldirektor, miehet ovat jääneet suoraan kiinni bensiinivarkaudesta... 

- Tiedän, mutta asia ei kuulu meille. Kyseessä on SA:n sisäinen kurinpitotoimi. 

- Herr Kriminaldirektor, ymmärrän toki, mutta mustan pörssin kauppa on vähän eri mittakaavan rikos....

- Onko teillä todisteita mustan pörssin kaupasta? 

- Saimme heidät kiinni itse teossa bensiinivarkaudesta. Uskomme että se on yksi mustan pörssin lähde....

- Onko teillä todisteita? Wulff kysyi uudelleen.

- Ei suoranaisia, mutta mihin muualle bensii...

- Teillä ei ole siis todisteita, Wulff sanoi. Hänen harmaat silmänsä välähtivät lasien takaa. Valkoiseksi harmaantunut tukka oli siististi kammattu. Kasvot olivat ilmeettömät.

- Koska teillä ei ole todisteita, niin asia siirtyy SA:n sisäiseen tutkintaan kurinpitorikkomuksena. Määrään teitä vapauttamaan vangit.

Weber tuijotti Maierin ja Haasin leveästi virnuilevia kasvoja. Saatanan riikinkukot, rikoskomisario kiroili mielessään.

- Kyllä, Herr Kriminaldirektor.

- Noniin hyvät herrat, jos suotte anteeksi, minulla olisi töitä. Jos asiaan ei ole kommentoitavaa, pyydän poistumaan.

Weber napsautti asennon, SA-miehet kumartelivat. He seurasivat Weberiä parin askeleen päässä työhuoneen ovelle.

- No, ettekö mene vapauttamaan vankeja? Maier kysyi.

- Nyt hetikö?

- Totta kai! Ettekö kuulleet Kriminaldirektorin käskyä? Vai ettekö ymmärtäneet? Haas piruili. 

Weber astui lähemmäs, lähes kiinni Maieriin ja tuijotti tätä silmiin. 

- Minä varoitan teitä... 

- Uhkailetteko? Maier kysyi maireasti hymyillen. 

- En, Weber sanoi. - Mutta voin luvata, että se joka tuon bensiinikeikan tilasi, saa pian pyrstösulkansa palamaan, Weber sähisi. 

- Siitä minä en tiedä mitään, Maier sanoi ja hymyili edelleen. - Hyvä että rikolliset saadaan kiinni ja vastuuseen. 

- Jotta te voitte vapauttaa heidät, Weber ärähti ja harppoi kohti sellejä. 

---

Raskaat ovet aukenivat, ja SA-miehet kävelivät voitokkaina ulos. Kühn kääntyi kohti Weberiä ja räkäisi syljen, joka väisti rikoskomisarion vain senttien päästä. Weber liikahti, mutta pidättäytyi. Maier ja Haas seisoivat tiellä. Kühn vielä huusi:

- Varokaas selkääs, pollari! Voi ol paha liikku öisi yksi. 

- Pitäkää miehenne aisoissa, Weber sähähti Haasille. Tämä vain virnisti herttaisesti. 

--- 

- Jopas, Fürst sanoi ja vihelsi. - Mitäs nyt? 

Weber mietti. He olivat kalan jäljillä, mutta se oli päässyt toistaiseksi karkuun. Weber tajusi, että seuraavaksi heidän tulisi varmistaa poliittinen selkäranka. 

- Me olemme jäljillä, Weber pohti ääneen. - Jos saamme saaliimme hermostumaan kunnolla, hän alkaa tehdä virheitä. 

Sitten Weberillä välähti. 

- Fürst, onko se Rote Frontin nokkava poika vielä tallessa? 

- Kyllä, miten niin? 

- Taisin keksiä suunnitelman, Weber sanoi ja virnisti. 

*

Ryöstö

Pimeys oli laskeutunut Berliiniin. Katulamput valaisivat katuja, ihmisiä kulki vielä kuka missäkin asioissa. Työläiset palasivat päivävuorosta ja toiset lähtivät iltavuoroon. Siviilit kulkivat kahviloissa ja kapakoissa, sotilaat iltalomilla. 

Erään sekatavarakaupan takapihalla viisissäkymmenissään oleva mies käveli hermostuneesti edestakaisin. Hän vilkuili taskukelloaan tupakan tuikkeessa. Vaikka ilta oli viileä, hänen raskas kehonsa hikoili valtoimenaan. Päällään hänellä oli vanha armeijan pomppa, suursodan ajoilta, nyt jo kulunut ja hyvä jos päälle mahtuva. 

Viimein kuului auton ääni. Jarrut kirskahtivat ja takorautaportin toiselle puolelle pysähtyi Ford. Kuljattajan vierestä noussut nuori mies vihelsi. Hänen oikean poskensa poikki kulki arpi. Vanha mies säpsähti ja lyllersi avaamaan portin. Kuljettaja peruutti tyhjänä kolisevan kuormurin pihaan. Nuori mies astahti vanhan miehen luokse ja suhahti:

- Avaimet!

Vanhan miehen huulet vapisivat kun hän irrotti avainketjunsa. Nuori mies viskasi sen työläislakkiin ja nahkatakkiin pukeutuneelle keski-ikäiselle. Lavalta purkautui kymmenkunta riuskaotteista kaveria. Nuori mies jäi seisomaan vanhemman kanssa portin pieleen, pitämään silmällä katua ja vanhaa miestä. 

Sisältä kuului särkyvän lasin ääni. Vanha mies säikähti ja alkoi höpöttää: - Älkää melutko... Kuuluu ja poliisi on niskassa...

Nuori mies naurahti ja nosti povitaskustaan revolverin.

- Tulkoot pollarit, näytetään vähän työmiehen nyrkkiä! 

Nuori mies pisti aseen takaisin poveensa ja puri mällitupakkaa. Vanha mies jatkoi höpötystään.

- Milloin saan rahani? Huomataan heti huomenna, että on viety... Rahat, miten rahat?

- Rahat saat kun tavara on myyty. Sinuna vaihtaisin lukaalia huomiseen mennessä. Voi olla että Kripolla on jotain kysyttävää. 

Riuskoilla otteilla auto täyttyi vartissa. Työnjohtajana toiminut mies nosti nyrkkinsä ja pumppasi pariin kertaan. Nuori mies vastasi nostamalla nyrkkinsä. Kuljettaja painoi kaasua ja selvästi alkua raskaammassa lastissa oleva kuormuri nytkähti liikkeelle. Lastaajat saisivat tyytyä jalkapeliin paluumatkalla.

Ilmaa halkoi terävät vihellykset. Yhtäkkiä molemmilta suunnilta katua syöksyi tummiin pukeutuneita hahmoja. 

- Achtung! Polizei! Ergeben Sie sich! 

Miehet olivat umpikujassa. Auton kuljettaja teki ratkaisunsa ja painoi polkimen lattiaan. Moottori urahti ja poliisit joutuivat väistämään. Sivulta syöksynyt poliisiauto pakotti kuitenkin kuljettajan kääntämään tiukasti oikealle, liian myöhään ja matka päättyi viereisen talon seinään. 

Hetken kaaos oli mahdollistanut miehille suoran hyökkäyksen. Nyrkit, pamput ja veitset puhuivat molemmin puolin. 

Kaksi poliisia oli syöksynyt nuoren ja vanhan miehen suuntaan, jolloin nuori mies oli tempaissut vanhan miehen kauluksista kiinni ja yllättävän kevyellä liikkeellä sysännyt tämän poliiseja kohti. Pamput läjähtivät vanhan miehen lihoihin ja tämä lyyhistyi mukulakiville. 

Kypäräpäisten joukossa käveli lierihattuinen herra, kasvoillaan tuikea virne. Työnjohtajana toiminut nahkatakki oli juossut auton perässä ja näin väistänyt ensimmäisen poliisiketjun, muttei lierihattua. Taskusta ilmestyi veitsi. Lierihatun kädessä heilui lyijypamppu, yksinkertainen nahkasäkki jonka sisällä oli lyijykuulia. Nahkatakki löi nopeasti nousevan lyönnin. Lierihattu torjui sen vasemmalla käsivarrellaan ja kumautti oikealla nyrkillään vastustajaansa poskeen. Tämän menetettyä tasapainonsa lierihattu löi rystylyönnillä pampulla nahkatakkia oikeaan ohimoon. Nahkatakkia hoiperteli ja kaatui maahan vasemmalle kyljelleen, puristaen veistä edelleen oikeassa kädessään. Ote kirposi vasta kun lyijypamppu osui ranteeseen. 

Nuori mies oli päässyt vetäytymään taaemmas tekemään tilannearviota. Se näytti synkältä, poliiseilla oli ylivoima, reitti oli tukittu.

- Scheisse! hän kirosi ja veti raskaan revolverin esiin. Kaksi poliisia, jotka painivat lastaajan kanssa, eivät huomanneet häntä. Nuori mies ampui kaksi laukausta. 

Lierihatun virne hyytyi hänen kuultuaan laukaukset. Yksi poliiseista vastasi Mauserillaan tuleen. Pimeässä, kaaoksessa, osumat olisivat haastavia. Esimerkin rohkaisemina muutkin nuoren miehen rikostoverit kaivoivat taskuaseitaan esiin. Laukaukset kaikuivat ja ainakin yksi poliisi kaatui ähkäisten maahan luodin osuessa kasvoihin. Lierihattu veti esiin Lugerin. Sen haukahduksessa oli eri tavalla voimaa kuin taskuaseissa. Yksi lastaajista puristi rintaansa ja lyyhistyi. Toinen sai surmansa hätääntyneen nuoren konstaapelin tyhjentäessä koko lippaan lähietäisyydeltä tämän vatsaan ja rintaan. 

Nuori mies tajusi, ettei edes aseiden käyttö auttaisi avaamaan poliisiketjua. Hän juoksi ja suojautui lastauslaiturilla olevien konttien taakse. Turmio tuli siinä kohtaa, kun panokset loppuivat. Vanhan revolverin lataus oli vaikeaa, tyhjät hylsyt piti tökkiä ulos yksi kerrallaan jollain erillisellä tikulla, eikä nuorella miehellä sattunut olemaan sellaista mukana. Hän käytti sitä vielä nuijana laiturille rynnineitä poliiseja vastaan, mutta kolmen miehen voimilla hänet taltutettiin nopeasti.

Lierihattu katseli ympärilleen nyreänä. Poliiseja oli haavoittunut ja luultavasti kuollut. Rikollisista hän ei niin jaksanut kantaa huolta.

- Kutsukaa ambulanssi. Täällä tarvitaan hieman paikkausta, lierihattu virkkoi toiselle, pidemmälle miehelle, joka oli pysynyt rytäkässä sivummalla.

---

Kriminaldirektor Wulffin kuulakärkikynä naputti pöytää. Hänen jäänsinisten silmiensä katse oli tiukka jo tavallisesti, nyt se oli, jos mahdollista, entistä penseämpi. Rikoskomisario Weber seisoi esimiehensä edessä asennossa. Hiljaisuutta oli jatkunut jo pari minuuttia. 

- Sanokaahan, miksi aina teidän jäljintänne jää ruumiita ja rusikoituja? hän kysyi hiljaisella äänellä. 

- Herr Kriminaldirektor, huomautan että he avasivat ensin tulen. Me vain vastasimme siihen. 

- En puhu nyt heistä. Minulle on yhdentekevää, vaikka olisitte ampuneet kaikki. Teitä oli eilen neljä ja 16 Orpon jäsentä teidän lisäksenne. Noista kahdestakymmenestä poliisista kolme kuoli ja viisi haavoittui vakavasti. Tiedättekö, kuinka paljon se oikein tulee maksamaan?

Weber seisoi hiljaa. Kello raksutti. Ulkoa kuului liikenteen melu. 

- Olen keskustellut aiheesta tänään Orpon päällikön kanssa. Henkilökunnasta on jo muutoinkin huutava pula. Tämä ei ole mikään iskuosasto juoksuhaudoissa. Mikäli tilanne toistuu vastaisuudessa, olen pakotettu harkitsemaan, sovellutteko lopulta rikoskomisarioksi. 

Wulff napsautti kynäänsä ja poimi paperinivaskasta lapun. 

- Sitten toiseen asiaan. Tästä lähtien rikoksesta epäillyille on suoritettava kraniometrinen tutkimus. Erityisesti, jos kyseessä on patologinen kriminaali. 

- Herr Kriminaldirektor, suonette anteeksi, mutta mikä?

- Kraniometrinen tutkimus. Se on kallon mittasuhteiden ja piirteiden mittaamista rodullisten ominaisuuksien kartoittamiseksi. Itse Reichsführer on antanut asiasta päiväkäskynsä. Tulette saamaan yksityiskohtaiset ohjeet mittausten suorittamiseen. Ei muuta. Poistukaa.

Weber napsautti asennon ja kääntyi kankeasti ulos. 

--- 

Nuori mies nojasi laiskasti tuoliinsa. Hän olisi luultavasti keikuttanut sitä, ellei sitä olisi pultattu lattiaan kiinni. Kasvoilla oli ylimielinen ilme, vaikka niitä koristikin muutama ylimääräinen ruhje. Arpi leiskui poskessa.

Asiapapereita ei ollut löytynyt. Taskuissa oli ollut lähinnä purutupakkaa, pari markkaa ja patruunoita. Etsivät penkoivat Orpon arkistoja. Mies oli tuskin ensikertalainen. 

- Mikä on nimenne?

- Haistakaa paska.

- Kysyn uudestaan, mikä on nimenne?

- Persläpi. 

Weber virnisti. 

- Siinäpä erikoinen nimi. Varmasti osuva. 

Nuoren miehen ilme muuttui, hän kröhäytti kurkkuaan ja lennätti räkäklimpin, jonka Weber ehti juuri väistää. Kaksi konstaapelia nappasivat nuorta miestä hartioista ja painoivat hänet väkisin tuoliin. 

- Suosittelisin lopettamaan pelleilyn. Oli teillä nimeä tai ei, teitä epäillään kahden ellei kolmen poliisimiehen surmasta ja kolmesta murhan yrityksestä. Tulette päätymään hirttolavalle siitä hyvästä. 

Nuoren miehen ilme ei muuttunut, mutta silmissä välähti hetken epävarmuus. 

- Haistakaa paska! Mua ette hirtä, siat! Se kuule työläiset nousee kapinaan ja sitten teitä porvareita ajetaan Spreehen! 

- Kuten spartakistit ja baijerilaiset? Weber kysyi maireasti hymyillen.

Nuori mies oli hiljaa. Weberille tuli tunne että hänen kannattaisi antaa mehustua vielä jonkin aikaa sellissään. Weber nyökkäsi konstaapeleille ja nämä kuljettivat rimpuilevan pojannulkin tiehensä. Uusi räkäisy-yritys loppui konstaapelin napakkaan lyöntiin. 

---

 Vanha mies istui tuolillaan raskaasti suun kautta hengittäen. Hänen oikea silmänsä oli turvoksissa, mutta sitä ei erottanut ellei erikseen katsonut tummista silmänalusista. Moniväriset viikset hapsottivat sinne sun tänne, pälvi paistoi lyhyen sängen takaa. Penkki natisi uhkaavasti miehen elopainon alla. 

- Herr Popp, otaksun?

Vanha mies nyökkäsi hätäisesti ja pyyhki hikeä nenäliinallaan. 

- Toimitte sekatavaraliikkeen talonmiehenä? 

- Kyllä, kyllä toimin, jo monta vuotta. 

- Oletteko kiinnittäneet huomiota mihinkään poikkeavaan viime aikoina?

Popp kurtisti kulmiaan ja näytti todellakin miettivän ankarasti. Rohina lakkasi, kuin hän olisi hoputtanut aivosolujaan parempaan ratkaisuun henkeään pidättämällä. 

- Ei, ei, en voi sanoa, niin. 

Weber hymyili vinosti.

- Katsokaas, se on hyvin kummallista, sillä eilen illalla ryöstäjien saaliista löydettiin bensiiniä, oopiumia sekä dynamiittiä. Käsittääkseni ette ole huoltoasema tai apoteekki, joten haluaisin kuulla mitä varten tuollaisia tavaroita oli liikkeen tiloissa?

Popp veti henkeä syvään, kröhähti ja vaihtoi asentoa tuolilla. 

- En, en, en minä tiedä, mitään tiedä tollasista... Kysyä johtajalta, sen liike... Mä vain talonmies. 

- Älkää huoliko, Herr Popp, tulemme kysymään aivan varmasti. Nyt, haluaisin kysyä, miten eiliset ryöstäjät olivat päässeet käsiksi tähän tavaraan. Portti kun on tietojemme mukaan lukossa, samoin ovet, joista kummastakin te vastaatte. Ja olitte itse paikalla. Osaatteko antaa selitystä?

Popp siristi silmiään, pyyhkäisi hikeä ja näytti painavan päänsä alas. Weber antoi ajan kulua, kunnes oli ehtinyt laskea kuuteenkymmeneen ja kysyi uudestaan, osasiko Herr Popp kertoa osuuttaan. 

Weberin hämmästykseksi Popp alkoi hytkyä. Meni hetki kunnes Weber tajusi tämän itkevän. 

- Älkää...älkää... mä oon yksinkertainen mies... Mulla ei oo rahaa... En mä, en mä tahallani, mut ne sano...tappavat Herr Tollerin... Herr Toller hyvä mies, aina ystävällinen... Mä en halua että se tapetaan...

Weber nojasi kyynärpäillä pöytään ja painoi otsansa nyrkkejään vasten. Hän yritti tukahduttaa sisältään kumpuavan empatian ja säälin. Popp oli auttanut ryöstäjiä ryöstämään oman työnantajansa. Se oli kylmä totuus, oli sen takana oleva motiivi mitä tahansa. Mutta ehkä hän antoi säälin käydä oikeudesta tällä kertaa, ja komensi konstaapelit saattamaan ystävällisesti Herr Popp takaisin selliinsä. 

---

Herr Toller istui penkillä selkä suorana. Harmaat mursunviikset ja pään sivuille paennut tukka henkivät iästä ja arvovallasta. Tollerin liike oli menestyvä, se oli selvinnyt läpi jopa suuren laman, mikä ei ollut lainkaan yleistä. 

Ennen kuin Weber ehti aloittaa, Toller kysyi:

- Voisinko saada selityksen, minkä tähden minua kuulustellaan kuten rikollista? Käsittääkseni kyseessä oli oma liikkeeni joka oli ryöstön ja vandalismin kohteena eilen illalla. 

- Herr Toller, tämä on aivan rutiininomainen kuuleminen. Meidän on kuultava kaikkia asiaan liittyviä henkilöitä kokonaiskuvan muodostaaksemme. Lisäksi eilen illalla selvisi muutamia seikkoja, jotka vaativat valaisua.

- Olen pelkkänä korvana, Toller sanoi kuivasti.

- Ryöstäjien autoa tutkittaessa löydettiin bensiiniä, oopiumia sekä dynamiittiä. Käsittääkseni mikään näistä kolmesta ei kuulu kauppanne valikoimiin. Osaatteko selittää, miten ryöstäjät ovat saaneet ne haltuunsa?

- Mistä minä sen tietäisin! Toller kivahti. - Ehkä ne olivat heidän mukanaan. Te olette poliiseja, teidän se pitäisi tietää. 

Weber hymyili jälleen. 

- Paraikaa. Ette siis tiedä mistä nuo tavarat ovat peräisin? Mitä luulette että ryöstäjät veivät kaupastanne?

Toller näytti vaivaantuneelta.

- En minä tiedä. Kai jotain. Kassan, rahaa... Kuulkaahan, en nyt ymmärrä tämän kuulustelun päämääriä. Minähän tässä se uhri olen!

- Teidän ei tarvitse kiihtyä, Herr Toller. Tutkimme auton ja ryöstäjät läpikotaisin eikä heiltä löytynyt mitään kassaan verrattavaa rahasummaa. Lisäksi kassakaappinne oli koskematon. Ainoa selitys on, että bensiini, oopium sekä dynamiitti on saatu teidän liikkeestänne. Ja koska asia tapahtui niin nopeasti, heidän on täytynyt tietää, mitä etsiä. 

Vanhan miehen ryhti lysähti. Hänen kasvoilleen ilmestyi ryppyjen hämähäkinseitti. Kallon ääriviivat näkyivät paperimaisen kuivan ihon takaa. Aika oli tehnyt tehtävänsä.

- Minä...minä en ole enää aktiviisesti mukana liiketoimissa. Minulla...minulla on hieman vaivaa mahani ja sydämeni kanssa. Vävyni, Herr Lipp, on ollut pääasiallisesti vastuussa liketoimista, käytännön asioissa.

Weber nojasi taaksepäin ja hymyili sisäänpäin. Vyyhti alkoi purkautua.

---

Puhelin pirisi rikoskomisarion pöydällä. 

- Weber.

- Herra rikoskomisario, Fürst täällä. Herr Lipp ei ole ilmaantunut työpaikalleen tänään.

- Kas, sepä kovin yllättävää. Käykää hänen kotonaan. 

- Lähetin paikalle jo Füchsin ja Jungin. Mutta oma veikkaukseni on, että hän on poissa sieltäkin.

- Vaatisi aikamoista kylmähermoisuutta ottaa poliisit vastaan jos on ollut vehkeilemässä mustan pörssin kaupan kanssa.

- Miten toimimme?

- Kyselkää siellä, onko Lippillä jotain kantapaikkaa. Jos ette saa mitään tietoja, menkää Füchsin ja Jungin perässä hänen kotiinsa ja kyselkää sielläkin. Itse lähden kuuntelemaan satakieltä. 

Linjalla oli hetken hiljaisuus. Weber saattoi lähes aistia kuinka Fürst virnisti. 

- Kyllä, herra rikoskomisario.

---

Tiergarten oli aina yhtä viihtyisä. Weber ei pitänyt kiirettä, vaan käveli rauhaksiin ja istuskeli eri penkeillä. Häntä olisi voinut luulla puiston rauhasta nautiskelevaksi turistiksi, mutta todellisuudessa hänen silmänsä etsivät erästä tiettyä hahmoa. Lopulta hän löysikin tämän. 

- Ostakaa lehti! Uusimmat uutiset! Franco etenee Espanjassa! Ostakaa lehti!

Weber harppoi lehteä myyvän hontelon pojan luokse. Tämän housut ja takki olivat jääneet lyhyiksi kasvupyrähdyksen takia. 

- Yksi lehti, kiitos, Weber sanoi hymyillen. 

Poika säpsähti tunnistaessaan Weberin. Hän ojensi hätäisesti lehden ja otti rahat. 

- Olet näköjään vaihtanut puolta. Olet yleensä länsilaidalla. 

- Kyllä, herra. Täällä on enemmän asiakkaita, poika sanoi ja vilkuili ympärilleen. 

- Kun olet saanut nuo myytyä, tule länsilaidalle. Odottelen siellä. 

- Kyllä, herra, poika sanoi. 

Weber lähti kävelemään taiteltu lehti kainalossaan. 

Poika ilmestyi puolen tunnin päästä. Weber viittasi penkillään vieressään olevaan lihapiirakkaan. Poika tarrasi siihen epäröimättä. 

- Herr Tollerin liike ryöstettiin eilen, Weber sanoi. Hän antoi hiljaisuuden vaikuttaa. 

- Tunnetko Herr Lippiä?

Weber vilkaisi poikaa, joka puisteli nopeasti päätään. Hän söi kuin ajokoira, pureksimatta.

- Entä erästä arpinaamaa? Ruskeat hiukset, sinun kokoisesi, arpi oikeassa poskessa? Kovaääninen pentele. 

Poika jäi miettimään ja kerrankin pureskelemaan. 

- Tobias. Sukunimeä en tiedä. Suutarikisälli. Vaikkei se töitä tee, poika sanoi ja jatkoi syömistä.

- Kiitos. Entä kenelle hän tekee keikkaa?

Poika epäröi ja oli hiljaa.

- En mä tiedä. 

- Harmi. Toivoisin että ottaisit selvää. Samoin mitä miehiä Herr Lipp on. 

Weber kaivoi taskustaan lihapiirakan käärepaperin ja työnsi sen pojalle. Tämä punnitsi kääröä hetken ja pisti nopeasti taskuunsa.

- Loput saat kun olet tuonut tiedon, Weber sanoi ja katsoi muualle. Hän kuuli kuinka poika nielaisi viimeiset palat, rutisti käärepaperin ja nousi seisomaan. Hiekka rahisi hetken, kunnes tuli hiljaista. Weber vilkaisi ympärilleen. Hän oli yksin. Weber otti käärepaperin, tutki sen nopeasti ja heitti lähimpään roskakoriin. Hän arveli saavansa tiedot parissa päivässä. 

Poika oli ollut painonsa arvoinen kultaa tähän mennessä. Hän saattoi kulkea missä päin kaupunkia tahansa, huomaamatta. Sanomalehtipoikia ei kukaan painanut mieleensä. 

Hän oli tullut ilmi eräässä tutkinnassa pari vuotta takaperin. Kyseessä oli ollut nuorehko pankkivirkailija. Virkailijan tuore morsian oli tehnyt rikosilmoituksen miehensä epämääräisistä taipumuksista, mustasukkaisuuttaan ja huomion puutteesta. Mies oli viettänyt turhan paljon aikaa nuorten poikien seurassa. Lehtimyyjä-poika oli ollut yksi heistä. Weberin selkäpiissä kulki väristys kun hän ajatteli juttua. Sellaiset toimeksiannot olivat kaikista vastenmielisimpiä. Ne olivat kurkistuksia ihmisen salaisuuksiin, mutaisiin vesiin. Ne olivat kuin hyökkäys soisen ei-kenenkään-maan yli:

Joka askeleella paljastui uusia luurankoja.

---

Sairaalassa tuoksui desinfiointiaine. Weber ja Fürst kulkivat sokkeloisilla käytävillä. He huomasivat tulleensa oikealle osastolle nähdessään kahden vihreäpukuisen Orpon seisovan osastonovella. Nämä tekivät kunniaa Kripon miesten kulkiessa ohi. 

Sisällä osastossa oli neljä muuta Orpoa. He nousivat seisomaan. Yksi pisti hätäisesti lukemansa lehden selkänsä taakse. 

- Kaikki tallella? Weber ei voinut olla kysymättä. 

- Kaikki, herra rikoskomisario. 

Kolme ryöstäjää oli haavoittunut vakavasti, niin että he olivat jääneet sairaalaan hoidettaviksi. Muut oli tikkauksen jälkeen passitettu selleihin. Osastolla jokaiselle oli annettu oma huone, jotta heitä oli helpompi kuulustella. Lähimpänä ovea olevalla petillä makasi pää ja oikea käsi kääreessä Weberin hellästi kiinniottama nahkatakkinen mies. Hänen vieressään oli laskiämpäri. 

- Alexander Tomski? Weber kysyi. 

Nahkatakki käänsi päätään. Oikea silmä oli myös kääreellä peitetty, ilmeisesti näköhermot olivat vaurioituneet. 

- Pystyttekö puhumaan saksaa?

Tomski oli hiljaa. Hän käänsi päänsä takaisin makuuasentoon. 

- Kehottaisin vastaamaan. Venäjän kansalainen varmasti kiinnostaa Gestapoa. He eivät ole yhtä helläkätisiä kuin me. 

Tomski yskähti. Ehkä hän nauroi. 

- Mistä tiesitte murtautua juuri Tollerin liikkeeseen? 

Hiljaisuus.

- Antoiko joku vihjeen?

Hiljaisuus. 

- Mistä lähtien Tollerin liike on ollut mustan pörssin varastona?

Nyt Tomski yski putkeen, kunnes puri hammasta ja veti syvään henkeä. Aivovaurio oksetutti, sen Weber tiesi omastakin kokemuksestaan.

- Aina, Tomski kähähti. - Tollerin ukko on pihalla kuin lumiukko. Elää vieläkin 1800-lukua. Saatanan porvarisika. 

- Entä Herr Lipp?

Tomski hiljeni. 

- Kuulkaa, olen suhteellisen varma ettei Toller itse pyöritä varastoa. Lipp on ollut vastuussa Tollerin käytännön asioista jo yli kymmenen vuotta. Miten Lipp liittyy tähän kaikkeen?

Tomski hytkyi jälleen. 

- Tollerin ukko ei olekaan ainoa joka on ihan pihalla. Kannattaisi varmaan vaihtaa alaa. Meillä olisi käyttöä noin kovanyrkkiselle tyypille.

- Kiitos tarjouksesta, mutta voin nähdä, että sillä puolella sänkyä elämä ei näytä sen paremmalta. 

Tomski oli taas hiljaa.

- Jos Lipp ei ole tämän takana, niin kuka?

- Lipp ei ole kuin laiska paska. Se rääpäle ei tappelisi itseään edes puhelinkopista ulos. 

- No kuka sitten?

Tomski näytti nauttivan olostaan tiedon vartijana. 

- Lipp ei käy varastossa. Se ottaa vaan siistit inventteerauskirjat. Sillä ei ole mitään käryä mitä varastossa on ja ei ole. 

Weber alkoi ärsyyntyä arvausleikkiin. 

- Kuka sitten on tietoinen?

Tomski hymyili niin että tupakan ja elämän tummentamat hampaat näkyivät. Mukana oli yksi kultahammas. 

- Sen saatte ihan itse päätellä. 

---

Sihteeri Heli Barth käveli ripeästi. Hän oli pukeutunut vihreään mekkoon. Mustat hiukset olivat tiukalla nutturalla ja harmaa käsilaukku heilui kävelyn rytmissä. 

Tummansininen Opel Kadett seisoi kadunvarressa. Weber katseli naisen kävelyä ja tunsi heikotuksen mahassaan. Fürst oli liian nuori nähdäkseen Barthin ikäistä naista samalla tavalla. Weber ja Barth olivat samanikäisiä, mutta toinen oli säilynyt hyvin ja toinen ei. 

- Heli Barth. Mies kadonnut sodassa. Poika kuollut espanjantautiin. Ollut Tollerilla töissä pikkutytöstä lähtien. 

- Voisiko hän pyörittää mustan pörssin kauppaa?

- Jaa-a, hyvä kysymys. Jos Tomski on yhtään oikeassa, Toller on seniili ja Lipp tärkeilijä. Sihteeri on saa tiedon kaikesta ja voi vaikuttaa myös sen luonteeseen. Huppista, pari konttia nauloja katosi. Eihän niitä tosin koskaan ollutkaan, joten miten sellainen voi kadota?

- En heti yhdistäisi sitä keskiluokkaiseen naiseen, Fürst puuskahti.

Weber vilkaisi syrjäsilmällä alaistaan. 

- Luulisi teidän olleen jo sen verta pitkään tällä alalla, että tiedätte olettamusten olevan vaarallisia. Ei, rouva Barth tuskin juoksee öisin kaduilla mukiloimassa ihmisiä. Muttei hänen tarvitsekaan. Rahalla saa lihaksia. Aivoiksi hän kelpaa hyvin.

- En nyt kyllä vieläkään ymmärrä miksi tutkimme Tollerin liikkeen henkilöstöä. Eikö meidän pitäisi yrittää etsiä sitä, joka tilasi ryöstön?

- Ryöstetty tavara oli selvästi mustaan pörssiin tarkoitettua. Ryöstäjien nopeus kertoi siitä, että he tiesivät mitä etsiä. Minua ainakin ammattini puolesta huolestuttaisi kovin jos meidän nokkamme alla toimii mustan pörssin varasto emmekä tiedä siitä yhtään mitään. Koko homma haiskahtaa reviirikiistalta. Kuka tahansa pyörittääkin Tollerin varastoa, hän oli saada pahan näpäytyksen itselleen. Jos pääsemme häneen käsiksi, osaamme ehkä etsiä tekijääkin. 

- Tomski tuntui olevan kovin puhelias. 

- Tietysti hän halusi siirtää puheenaiheen pois itsestään kilpailijaan. Hänen esimiehelleen on vain etu, että Tollerin varaston pitäjä tippuu pois pelistä. Omista asioistaan Tomski oli hiljaa. Mutta ehdimme hyvin palata häneen. 

- Onko Tiergartenin satakieli laulanut vielä mitään?

Weber vilkaisi uudestaan alaistaan ja naurahti. 

- Ei, toistaiseksi. Menen luultavasti tänään vielä kuulemaan, onko mitään uutisia. Oikeita ja valheita.

Rouva Barth oli katoamassa ihmisjoukkoon. Weber ja Fürst eivät kuitenkaan pitäneet kiirettä. Füchs ja Jung olivat asemissa juuri siellä, mihin Barth oli menossa. 

- Mitä luulette Lippille tapahtuneen? 

- Jaa-a. Jos hän olisi saanut kuulla, millaista tavaraa varastossa oli hänen tietämättään, hän olisi luultavasti osannut epäillä sihteeriä. Lippin katoaminen kohdistaa epäilykset juuri sopivasti häneen. Ehkä hänet ongitaan Spreestä jossain vaiheessa.

Nyt Weber ja Fürst nousivat autosta ja lähtivät kulkemaan ripeästi. He näkivät Jungin seisovan kulmassa. Kun Jung näki heidät, hän lähti Barthin ja Füchsin perään. 

Oli ruokatunti ja rouva Barthilla oli runsaasti aikaa hoidella asioitaan. Varsinkin, kun sekä Toller että Lipp olivat poissa paikalta. 

Rouva Barth käveli kuitenkin yllätyksettömästi asuntoonsa. Weber oli pettynyt. Hän ohjeisti Fürstia jatkamaan tarkkailua. Hän itse pistäytyisi Tiergartenissa.

---

Tällä kertaa poika oli länsipuolella, valmiiksi istumassa penkillä. Weber ojensi tälle voileipä-pinkan ja antoi hetken syöntirauhan. 

- Selvisikö mitään?

- Kyllä, herra. Herra Lipp harrastaa naiseksi pukeutumista eräällä klubilla. Hän on sen paikan kanta-asiakas. 

- Onko häntä näkynyt?

- Ei ole tällä viikolla kertaakaan, vaikka yleensä hän käy pari kertaa viikossa. 

Weber mietti. 

- Entä Tollerin liikkeen ryöstö? Liikkuiko siitä mitään huhuja?

- Ei, herra. Lähinnä siitä kuinka monta pollaria kuoli. Ja siitä kuinka osa kuuluu Antifaan ja Rote Frontiin. 

Se ei yllättänyt Weberiä. 

- Kuuluuko Tobias niihin?

- Kyllä, herra. Tobias on erään satakunnan apulaiskomentaja. 

- Entä rouva Barth? Kuulostaako nimi tutulta?

Poika mietti. Suun jauhanta hidastui. Leipäpala oli juuttua kurkkuun. Weber käski mielessään muistuttaa itseään että seuraavan kerran hän toisi juotavaa. 

- Ei, herra. Haluatteko, että otan asiasta selvää?

- Kyllä. Tosin voi olla ettei hän liiku omalla nimellään. Jos haluat nähdä, minkä näköinen hän on, niin käy hänen kotonaan tai seiso Tollerin liikkeen vieressä. Hän on keskimittainen, tumma, silmälasipäinen nainen. Suunnilleen neljänkymmenen näköinen. 

Weber kaivoi taskustaan pienen paperilapun ja ojensi sen poikaa kohti. Tämä nappasi lapun nopeasti ja piilotti repaleisiin housuihinsa.

- Ai niin, tässä vielä jotain, Weber sanoi ja ojensi lehden pojalle. Tämä vilkaisi sitä ja Weberiä, puristi lehden tiukasti kylkeensä ja nousi loppujen voileipien kanssa. 

- Huomenna, Weber sanoi ja poika nyökkäsi. Hän katosi puiston kätköihin. 

---

Weber katseli herra Lippin valokuvaa. Tollerin liikkeen arkistoista oli löytynyt valokuva muutaman vuoden takaa. Miehellä oli korkeat, piikeiksi vahatut viikset ja heikko leuka. Weber ihmetteli, miten hän saattoi pukeutua naiseksi, mutta ilmeisesti joillain oli erilainen maku. 

Rouva Barth oli antanut kuvan mielellään, kun Weber oli käynyt sitä kysymässä, etsintäkuulutuksen varjolla. Weberin hämmästykseksi Barth oli vetänyt hänet syrjempään ja vihjannut "Sternglimmer" nimisestä yökerhosta, jossa Lipp tapasi käydä. Weber oli pokkana kiittänyt tiedosta. 

Rouva Barth luuli olevansa askeleen edellä. Hänet kannatti pitää siinä luulossa.

- Teemme Herr Lippistä etsintäkuulutuksen, Weber sanoi. - Jung tai Füchs saa myös käydä klubilla vilkaisemassa paikkoja. Meidän tulee näyttää siltä, että etsimme Lippiä kaikin voimin. 

- Entä rouva Barth? Fürst kysyi. 

- Hän hoitaa luultavasti asiansa puhelimen välityksellä. Meidän tulee pyytää SD:tä kuuntelemaan hänen puhelintaan. Fürst, teillä oli omia lähteitänne. Levittäkää verkkoa vesille. Ei liian kovaäänisesti, ettei se kantaudu Barthin korviin. 

Samassa ovesta syöksähti sisään SD:n uniformuun pukeutunut lähetti. 

- Herra rikoskomisario, sairaalaan on tehty isku!

---

Weber katseli lohdutonta näkyä. Verijäljet johtivat ulko-ovelle saakka. Osasto, jolla vangit olivat olleet, oli pahin. Valkoinen tausta korosti tuhotyön jälkiä. Seinillä oli mustia pisteitä luodinreikinä ja mustia viiruja kimpoamisjälkinä. 

Viisi työläispukuista miestä oli tullut sisään kukkakimppujen kanssa. He olivat kävelleet osaston ovelle, jossa kaksi Orpoa olivat pysäyttäneet heidät. Miehet olivat vetäneet aseet esiin ja ampuneet molemmat poliisit. Sisällä olleet vartijat olivat ehtineet vetää aseet esiin ennen kuin miehet olivat avanneet oven. Seuranneessa tulitaistelussa ensimmäisenä ovesta sisään tullut kuoli. Hyökkääjät heittivät sisään käsikranaatteja ennen kuin juoksivat pois ulkona odottavaan pakoautoon. 

Tomski oli saanut surmansa sirpaleista mutta kaksi muuta vankia olivat hengissä. Orpon miesten tilanne oli toinen, suurella todennäköisyydellä kaikki kuusi olisivat kuolleita. 

Henkilökunnan mukaan hyökkääjät olivat huutaneet kommunistisia iskulauseita. Kaatuneen hyökkääjän rinnassa oli Rote Frontin pinssi. Hänen taskustaan löytyi myös lentolehtisiä ja muuta tavaraa. 

- Vakava juttu, Weber sanoi. Fürst tyytyi nyökkäämään.

- Tämä siirtyy Gestapolle ja SD:lle, Fürst sanoi. 

- Epäilemättä. Mutta en halua antaa niiden puupäiden rynnätä valmiiseen pöytään. Mennään!

---

Tiergarten oli ennallaan. Weber ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota, vaan odotti hermostuneena poikaa. Tämä saapui paikalle ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen.

Poika otti lihapiirakan muttei alkanut syödä. 

- No? 

- Herra, kukaan ei tunne rouva Barthia, ainakaan nimeltä. Mutta näin eilen kuinka se meni työmiehenä erääseen kapakkaan. Se oli Rote Frontin kantapaikka.

- Jatka. 

- En tietty päässyt sisälle, mutta se oli siellä tunteroisen ja lähti pois. Ei mennyt asunnolle samaa reittiä kuin tuli. 

- Mistä tiedät ajan?

- Kuulin kaupungin kellonsoiton puoleltaöin, herra.

Weberin päätä alkoi kivistää. Naiseksi pukeutuvia miehiä ja mieheksi pukeutuvia naisia. 

- Kiitän. Nyt, annan vaikeimman tehtävän tähän mennessä. Yritä saada selville, kenen laskuun Tobias tai Tomski työskentelivät. Muistat nimet? Tobias ja Tomski. 

Poika nyökkäsi. Weber nousi ja jätti penkille sodapullon. Sen vieressä oli pieni pussi. Poika nappasi molemmat mukaansa ja poistui. 

--- 

- Selvä tapaus. Rouva Barth kävi palkkaamassa pari kommunistia tekemään selvää kilpailijoistaan. Eiköhän tekijät löydy ratsialla Rote Frontin koloon, Fürst analysoi. 

Weber ja Fürst istuivat Kadettissa. Weber nosti sormensa pystyyn. 

- Eipäs hoppuilla. Satakieli näki kuinka rouva Barth meni sisään, muttei nähnyt mitä hän siellä teki. 

Fürst tuijotti ymmällään esimiestään. 

- Katsos, iso osa ryöstäjistä kuului Rote Frontiin. Myös Tomski. Miksi he olisivat tappaneet toverinsa sen sijaan että olisivat vapauttaneet heidät?

- Koska he pelkäsivät heidän puhuneen?

- Mistä he tiesivät, olivatko miehet puhuneet vai eivät? Sitä varten heidät olisi pitänyt pelastaa ja kuulustella. Ei, tämän takana on nyt jotain muuta.

- En nyt oikein osaa seurata ajatuksenjuoksuanne. 

Weber naurahti. 

- Olette sitten samassa veneessä rouva Weberin kanssa. Mitä tuollaisessa kapakassa on? Pinssejä, lentolehtisiä, propagandaa. Kuolleelta ei löytynyt kuitenkaan jäsenkirjaa. Miksi hän olisi jättänyt sen pois taskustaan? Jos kantaa avoimesti Rote Frontin pinssiä, on jotain muutakin huolta kuin jäsenkirjan paljastuminen. 

- Teidän mielestänne rouva Barth siis kävi hakemassa tuosta kapakasta materiaalia, jota hänen alaisensa sitten kantoivat?

Weber löi käsiään yhteen.

- Aivan noin! Hän oletti, aivan oikein, että se usuttaisi meidät, Gestapon ja SD:n suinpäin kommunistien kimppuun. Vangitut kun tuskin puhuisivat vaikka tietäisivät hyökkäyksen lavastetuksi. 

Fürst vihelsi. 

- Ovelaa.

- Eikö olekin? Nyt, me tiedämme, että rouva Barth pyörittää Tollerin tiloissa mustan pörssin varastoa. Mutta me emme edelleenkään tiedä, kuka sen halusi ryöstää. Yhtään suoraa nimeä ei ole noussut esille. Mutta minulla on teoria.

- Kertokaa toki. 

- Tobias ja Tomski ovat sen verta korkealla järjestön hierarkiassa, että ihan pikkutekijän käskystä he eivät ole lähteneet liikkeelle. Oman olettamukseni on, että he tekivät sen järjestön nimissä. Kieltämisen jälkeen viralliset rahavirrat ovat sulkeutuneet ja epäilemättä väki on vähentynyt, joten rahapula uhkaa. Bensiinistä saisi säännöstelyn vuoksi reilusti varoja, samoin tietysti oopiumista. Dynamiittia tarvitaan omaan käyttöön. Meillä on tekijät ja meillä on motiivi. 

- Kuulostaa loogiselta, Fürst nyökkäili. - Mutta miten jatkamme?

- Meidän pitänee kuulla rouva Barthia ensimmäistä kertaa kunnolla. Viitta ja tikari -leikki saa riittää. 

---

- Mieletöntä!

Rouva Barthin huudahdus kaikui kuulustelusellissä. 

- On teillä ainakin hieno mielikuvitus. Tätäkö poliisityö on nykyisin? Temmataan tuulesta mitä älyttömättömämpiä väitteitä. Haluaisin kuulla mitä teillä on esittää todisteeksi. 

- Teidän on nähty menevän mieheksi pukeutuneena Rote Frontin kantakapakkaan. 

- Sekö on teidän todisteenne? Käsittääkseni mieheksi pukeutuminen ei ole laitonta?

- Ei, mutta kommunismin tukeminen on, Weber sanoi ja virnisti.

Rouva Barth kohensi hamettaan ja nosti jalkansa toisen päälle. Vihreät silmät säkenöivät silmälasien takaa.

- Sanoitte, että joku näki minut? Kuka tämä joku on?

- Sitä en voi valitettavasti paljastaa.

- Eli teillä ei ole yhtään mitään, mitä esittää väitteidenne tueksi. 

- Väärin. Herr Tollerin liikkeen ryöstössä varastettiin tavaraa, jota ei virallisen kirjanpidon mukaan pitäisi olla liikkeessä. Te vastaatte kirjanpidosta. Herr Lipp on kadonnut. Teidän nähtiin menevän työmieheksi pukeutuneena Rote Frontin luokse. Rote Frontin tunnuksia kantaneet miehet iskivät sairaalan ja tappoivat kuusi poliisia sekä yhden vangitun. Nämä ovat faktoja. Joten, olkaa hyvä ja selittäkää meille, mitä nämä faktat teistä osoittavat.

Rouva Barth oli hetken hiljaa.

- Noissa luettelemissanne faktoissa esiinnyn vain kahdesti, ja molemmissa olettamuksena. Herr Lipp on virallisesti vastuussa kirjanpidosta, minä olen vain sihteeri. Lisäksi tämä silmännäkijänne, miten hän on voinut erottaa minut pilkkopimeässä?

Weber puri huultaan. Keskustelu meni väärään suuntaan. Naisen luettelemat epäilykset pitivät paikkansa. Yksikään tervejärkinen tuomari ei olisi julistanut tuomiota näillä perustein. Mutta nyt oli lyötävä kunnolla vyön alle.

- Kuulkaahan, minä voin syöttää teidät Gestapolle. Ette ehkä tiedä mutta ne kaverit eivät tarvitse kummoisiakaan todisteita. Pelkästään jo se, että teidät on nähty kommunisteja kannattavassa paikassa riittäisi. Varsinkin kun sairaalaiskuun osallistuivat selvästi kommunistit. Joten, jos haluatte saada jonkinlaisen oikeudenkäynnin, puhukaa. Ja lupaan, ettei tämä ole bluffausta.

Rouva Barth nielaisi. Hän painoi päänsä. Silmät liikkuivat. Hän selvästi puntaroi vaihtoehtojaan. 

Barth kumarsi nopeasti. Hänen noustessaan ylös rouvan kädessä oli pieni taskupistooli. Weber ei ehtinyt liikahtaa, kun hän tunsi kirvelevän raapaisun poskessaan ja kuuli pamahduksen. Barthin takana seisonut konstaapeli heittäytyi koko painollaan tämän päälle. Nainen huusi ja kirkui. Säikähdyksestä selvinnyt Weber tarrasi naisen oikeaan käteen ja hakkasi sitä pöydänreunaan. Ase laukesi mutta ote kirposi. Ovi avautui ja sisään syöksyi lisää konstaapeleja. Rimpuileva ja huutava rouva Barth kannettiin pois. 

Selliin tullut Fürst ojensi Weberille nenäliinan. Weber painoi sen poskeaan vasten. 

- Paljonko?

- Suosittelisin käymään tikkaamassa, Fürst vastasi. 

Weber nyökkäsi. 

---

Weber ojensi sanomalehteä poikaa kohti ja osoitti lehtijuttua. 

- Katsopas, poika. Ilman sinua tuokaan ei olisi selvinnyt.

Poika kohautti hartioitaan ja mutusteli kalaa ja perunoita.

- Emmä osaa lukea.

Weber tuijotti hämmästyneenä poikaa.

- Et osaa lukea? Mutta miten myyt lehtiä?

Poika nauroi kuin vähämieliselle.

-Ei mun tartte osata lukea että ihmiset ostaa lehtiä. Nehän niitä lukee. Mä vaan myyn. 

Weber puisteli päätään ja jatkoi lehden selaamista. Siinä oli lyhyt juttu kuinka erään talon roska-astiasta oli löydetty naiseksi pukeutunut mies. Hänet oli kuristettu omilla sukkahousuillaan. 

- Elämä kulkee outoja teitä, Weber huokaisi itsekseen. 

*

Nuori nainen hotellissa

Syksyinen Berliini oli lähes autio aamutuimaan. Sumu leijaili ympäri kaupunkia, jostain kajasti pieni valo merkkinä jähmeästä auringosta. Vain yövuorosta palaavia työläisiä käveli pienissä porukoissa, muutama jakeluauto rusahteli eteenpäin.

Mies ohitti leipomon matkallaan. Tuoreen leivän tuoksu kävi ikävästi nenään. Vain hetkeä aikaisemmin mies oli järsinyt kuivaa limppua laihan kahvin kanssa. Työkengät kopisivat mukulakivillä ja päällysteellä. Mies päätti oikaista muutaman korttelin verran talojen välisiä pikkukujia pitkin.

Mies huomasi vasta tovin päästä, että pikkukujilla sumu oli sakeampaa kuin pääväylillä. Hän päätti kuitenkin jatkaa kävelyään. Takaisin olisi yhtä vaikea löytää kuin eteenkin päin, hän pohti.

Eräässä risteyksessä hänen eteensä nousi kaksi tummaa hahmoa. Mies säpsähti.

Toinen hahmoista oli miestä vähän lyhyempi, mutta vanttera, nelissäkymmenissä oleva. Hänellä oli työmiehen lakki ja muutaman päivän sänki. Hänestä lemahti vanha viina ja purutupakka.

Toinen taas oli miestä pidempi, hintelä teinipoika, jolla oli myös työläislakki. Verrattuna partneriinsa teinipoika vaikutti yllättävän siistiltä.

"Sul o hyvä kello. Annas se tänne, niin mun ei tartte suuttuu", vanttera sanoi ja tarttui miestä vasemmalla kädellään rinnuksista. Oikea käsi nousi uhkaavasti koholle. "Ja lompsa kans!"

Mies nosti kätensä ylös. Samalla hän nosti oikean jalkansa ja tömäytti sen kannan vantteran vasempaan jalkapöytään.

Vanttera parahti ja oikea käsi herkeni. Mies tarttui vantteraa vasemmalla kädellään hartioista ja oikeallaan vantteran vasempaan. Mies työnsi vantteraa hivenen taakse, ja ennen kuin tämä ehti vastustaa, pyyhkäisi oikealla jalallaan vantteran vasemman jalan alta.

Tömps.

Hintelä seisoi paikoillaan. Hänen käteensä oli ilmestynyt hiekkapamppu. Se heilahti hurjassa kaaressa. Mies astui askeleen taaksepäin. Hintelä joutui harppaamaan ähisevän toverinsa yli. Kun hän nosti pamppua uuteen iskuun, mies syöksyi kiinni lyöntikäteen, kääntyi ja lennätti hintelän hartioidensa yli. Tömähdys oli vaimeampi, mutta yhtä kaikki tehokas.

Mies suuntasi napakan potkun hintelän takaraivoon. Tämä käpertyi uikuttaen sikiöasentoon. Vanttera oli kontannut polvilleen ja haki tukea seinästä. Mies otti vauhtia ja potkaisi polvellaan vantteraa ohimoon. Kops, pää osui tiiliseinään ja vanttera putosi mahalleen.

Mies tarkisti, että kaikki oli mukana ja suoristeli takkiaan. Hän päätti jättää epäonniset ryöstäjät siihen - heiltä veisi aikaa nuolla haavojaan ja yövuorosta palailevat työmiehet saisivat olla rauhassa.

Orpollehan he kuuluisivat, mutta niitä laiskimuksia ei näy tietysti missään kun tarve on suurin, hän tuumi

Mies käveli hieman hapuillen, kunnes putkahti yllättäen tielle. Porukka työmiehiä ohitti hänet kulmiensa alta vilkuillen. Lopulta mies tajusi missä oli ja lähti harppomaan katua myöten.

Tuttu keltainen rakennus ilmestyi näkyviin. Sen kulmaan oli ruuvattu mustavalkoinen kyltti "Karl-Friedrich-Straße".

Mies avasi yhden suurista tammiovista ja astui sisään. Vahtimestari nosti katseensa.

"Hyvää huomenta, herra rikoskomisario!"

"Huomenta, Falkenberg. Mitään erikoista?"

"Ei erityisemmin, herra rikoskomisario."

"Hyvä. Tyyntä myrskyn edellä."

Sähkölukko surahti ja rikoskomisario astui eteisaulaan. Hän kulki tottuneesti sokkeloisia käytäviä ja nyökkäili muutamille myös työpisteilleen kiiruhtaville. Osa kulki uusissa, mustissa vormuissaan ja osa siviileissä.

Mies pysähtyi erään toimiston ovelle. Sen karmiin oli kiinnitetty mustavalkoinen kyltti, jossa luki armeijamaisen ohjesäännön mukaisesti lyhyt kirjain- ja numerorimpsu, joka olisi ulkopuoliselle vaikuttanut lähinnä käsittämättömältä koodikieleltä.

Kri.po. III/2.

Rikoskomisario astui sisään sen kummempia koputtamatta. Toimisto jatkui suorakaiteenmuotoisena oviaukosta vasemmalle. Työtilan täyttivät konekirjoittajan pöytä, neljä rikosetsivien pöytää ja ylietsivän pöytä.

"Huomenta, herra rikoskomisario", neiti Schulz toivotti pöytänsä äärestä. Nainen paikalla yleensä tuntia, paria ennen kaikkia muita päivävuoroon tulevia.

Ylietsivän pöydän takaa nousi haukotellen seisomaan kolmissakymmenissään oleva mies. Hänellä oli korkea otsa, tuuhea tumma tukka, vaalea iho ja korkeat poskipäät. Nenä oli suora ja kapea.

"Lasinenä", oli kerran eräs krimi sanonut kuulusteluissa.

"Huomenta, Fürst. Tapahtuiko yön aikana mitään?"

"Huomenta, herra rikoskomisario. Eräs kuolemantapaus hotelli Adlonissa. Nuori nainen."

Mies pysähtyi.

"Miksi tästä ei soitettu?"

Fürst kumartui ja etsi kädellään pöydältään jotain, kunnes löysi pienen paperilapun.

"Soitto tuli Orpolta klo 03:38. Heidän arvionsa mukaan se sattui kolmen aikoihin. Emme viitsineet herättää teitä enää siinä vaiheessa. Etsivät Füchs ja Jung ovat jo paikalla, ohjaamassa tutkintaa."

"Hyvä, että Orpon mämmikourat eivät ihan kaikkea saa sotkettua", rikoskomisario hymähti. "Ottivatko Füchs ja Jung auton?"

"Ei, he menivät Orpon kyydillä."

"Hienoa. Säästämme hivenen jalkojamme. Neiti Schulz, pitäkää putiikki pystyssä kunnes etsivät Klein ja Specht saapuvat paikalle. Sanokaa, että olemme tutkimuksilla ja palaamme jossain vaiheessa."

--

Fürst ohjasi tummansinistä Opel Kadettia huomattavasti vilkastuneilla kaduilla. Hän kaarsi hotelli Adlonin etuoven eteen. Rikoskomisarion katse etsi turhaan Ordnungspolizein harmaata koppi-Fordia.

"Verdammt! Mihin ne laiskurit ovat taas ehtineet?"

Portieeri kiirehti avaamaan autonovea. Rikoskomisario nousi ja näytti poliisipassiaan.

"Rikoskomisario Weber, Kriminalpolizei. Missä.."

"Herra komisario, olisitteko niin ystävällinen ja parkkeeraisitte autonne vähän kauemmas? Se häiritsee asukkaita."

Weber tuijotti portieeria hetken äimistyneenä. Tavallisesti ihmiset lähinnä pelkäsivät heitä.

"Fürst, viekää tämä rakkine jonnekin ja tulkaa sitten perässä."

"Kiitän yhteistyöstänne, herra komisario", portieeri kiirehti sanomaan anteeksipyytävän mielistelevästi.

Weber harppoi sisään nopeammin kuin ovimies ehti avata ukseja. Yllätyksekseen hän havaitsi Orpon vihreätakkisten miesten seisoskelevan aulassa. Hän arvasi näidenkin tulleen häädetyksi.

Weber luetteli tutun litanian ja kysyi lähimmältä vihreänuttuiselta, missä näiden esimies oleili.

"Herra rikoskomisario, Rottmeister on yläkerrassa. Kolmannessa kerroksessa."

Muiden hyvätasoisten hotellien tapaan raput olivat leveät ja askelmat matalat. Weber joutui hyppelemään kolmekin askelmaa kerrallaan. Ylhäällä parveili muutama vihreäasuinen. Rottmeisterin tunnisti koppalakista. Tämä oli pieni, kuivakka nelikymppinen, jolla oli lommoiset posket. Nenän alla häämötti tupsu.

"Rottmeister, missä huoneessa?"

Orpot napsauttivat asennon. Pieni mies viittasi takimmaiseen huoneeseen.

Etsivä Füchs astui ulos kuultuaan esimiehensä äänen. Pyöreäkasvoinen, pisamanaamainen punatukka tervehti Weberiä. Hänen vaatteissaan oli valkoisen pölyn jäämiä. Rikoskomisario kysyi ilmeellään.

"Jung on kuvannut jo alueen. Ei mitään ihmeellistä. Pieni huone, rutkasti sormenjälkiä. Epäilemättä kuitenkin rouvan."

"Rouvan?"

"Rouva Farro-Agnelli. Mies on Giorgio Agnelli. Passitimme hänet seurusteluhuoneeseen tuonne käytävän toiseen päätyyn parin vormupukuisen kanssa. Rauhoittumaan", Füchs lisäsi merkitsevästi ilmehtien.

Jung peruutti ulos oviaukosta, tähtäsi käsikamerallaan ja painoi laukaisinta. Voimakas salama välähti.

"Voinko käydä?" Weber kysyi ja heilautti sormeaan kohti huonetta.

"Toki, herra rikoskomisario", Jung vastasi.

Weber astui varovasti sisään. Paksut punaiset verhot oli vedetty ikkunan eteen. Huone oli pimeä, lukuunottamatta kirjoituspöydällä palavaa valoa. Sänky oli petaamatta, lakanat mytyssä. Tyynyjen määrästä päätellen nainen oli asunut huoneessa yksin.

Erikoista, Weber mietti.

Hän pyyhkäisi nahkahanskallaan varovasti piironkia. Harmaa vana ilmestyi etusormen poikki.

Ei kovin loistohotellin tapaista, hän jatkoi mietiskelyään.

Naisen oikea puoli jäi varjoon, sillä hän oli lysähtänyt kirjoituspöydälle. Veripisaroita oli lentänyt kirjoituspöydän vasemmalla puolella olevan vaatekaapin oveen. Weber asteli lähemmäs. Hän kyykistyi ja siristi silmiään nähdäkseen lattian.

Naisen käsi piteli hervottoman näköisenä raskasta sotilaspistoolia. Weber tunnisti sen italialaiseksi Glisentiksi.

Naisen oikean ohimon kohdalla oli pieni reikä, josta oli valunut veripisara. Vasen ohimo oli selvästi kokenut kovempia kolhuja.

Weberin katse haki pimeydestä hylsyä. Se löytyi valon ja pimeyden rajalta, piirongin alta.

Ilmassa tuoksuivat vienosti voiteet ja naisten parfyymi. Etsivien partavesi. Tunteja palaneen lampun metallinen kuumuus.

Weber kumarsi sängyn ylle ja haisteli. Parfyymi ja vaihtamattomien lakanoiden hiki.

Hän raotti varovasti verhoja. Ikkunansyvennys. Aamuaurinko paljasti harmaan kerroksen ikkunanlaudalla. Weber mittaili syvennystä, kääntyili. Hän kurotti nähdäkseen ikkunasta kadulle. Alla kuhisi, jalankulkijoita, pyöräilijöitä, autoja.

Weber meni seisomaan ruumiin viereen. Hän nosti kätensä nyrkissä. Hän käänteli nyrkkiään.

Vietettyään puolisen tuntia huonetta tutkien rikoskomisario tuli ulos.

"Mies on siis tuolla?" hän sanoi ja nyökkäsi käytävän päätä kohti. "Onko kukaan kuulustellut häntä?"

"Otimme ylös perustiedot, mutta emme ole varsinaisesti kuulustelleet häntä."

"Fürst, mukaan."

Weber työnsi toisen isoista pariovista sisään. Yhden pöytäryhmän luona seisoi kaksi Orpoa ja istui keskimittainen mies. Hänen edessään oli kahvikuppi. Miehen tukka oli tuuhea leijonanharja, vaikka alkava pälvi näkyikin. Suuta ja leukaa kiersi pieni pujoparta. Agnelli oli säpsähtänyt, kun Weber oli avannut oven. Hänen sieraimensa pullistelivat kuin hyökkäykseen käyvällä härällä.

Weber esitteli itsensä sekä työtoverinsa ja kysyi, osasiko Agnelli saksaa.

"Puhun sitä erinomaisesti!" hän puuskahti. Aksentti oli jähmeä, mutta puhe ymmärrettävää.

"Kuollut on siis vaimonne?"

"Murhattu! Murhattu hänet on!"

Agnelli puristi käsiään nyrkkiin ja painoi niillä pöytää niin voimallisesti, että hänen yläkroppansa nousi.

Weber keräili hetken ajatuksiaan.

"Murhattu? Mikä saa teidät ajattelemaan niin?"

Agnelli tuhahti.

"Ymmärtäähän sen nyt idioottikin. Kommunistit! Sosialistit, anarkistit, mitä näitä nyt on!"

"Mikä saa teidät ajattelemaan noin?"

"Oletteko täysi idiootti? Ettekö tiedä, kuka olen?! Totta kai ne haluavat minut hengiltä! Ensin tappavat vaimoni, pelotukseksi." Agnelli jatkoi italiaksi lauseella, jota Weber ei ymmärtänyt, mutta arveli sen sisältävän noitumista.

"Muistuttaisin teitä, että olette tekemisissä valtakunnan rikospoliisin virkamiehen kanssa. En tiedä maastanne, mutta ainakin meillä virkamiehen solvaus on rangaistava teko. Kehotan teitä miettimään sanojanne", Weber totesi kylmästi. "Nyt pyydän teitä, rauhassa ja yksityiskohtaisesti, kertomaan, mitä viime yönä tapahtui. Ymmärrättekö?"

Agnelli tuijotti pöydänkantta. Hän hengitti korostetusti sisään ja ulos. Hiljaisuutta jatkui sen verta pitkään, että Weber oli aikeissa toistaa kysymyksensä, kun Agnelli alkoi puhua lasittunein silmin.

"Kävimme illallisella ja tapamme mukaan liityimme illanviettoon muiden vieraiden kanssa. Täällä", hän sanoi ja nyökkäsi. "Julia lähti, tapansa mukaan, aikaisin yöpuulle huoneeseensa."

"Mihin aikaan tämä 'aikainen' oli?"

"Mistä minä tiedän! Ehkä... Kymmenen aikaan. En tiedä. Kysykää henkilökunnalta, heistä varmasti joku näki Julian."

Weber vilkaisi sivusilmällä, että Fürst kirjoitti muistiinpanoja, ja jatkoi.

"Entä sitten?"

"Vietin aikaa täällä... Pelasin bridgeä ja korttia. Aika hivenen venähti, olin juuri palaamassa huoneeseeni kun kuulin laukauksen."

"Mihin aikaan?"

"Ei mitään hajua. Kahden, kolmen aikaan? Kysykää..."

"... henkilökunnalta. Kyllä, kysymme varmasti. Teidän ei tarvitse huolehtia siitä."

"Sitten...kerrospalvelija avasi oven, ja menimme sisään."

"Kauanko laukauksen ja oven avauksen välillä kului?"

"Pari minuuttia, korkeintaan."

"Sanoitte, että epäilette murhaa. Oletteko saaneet tappouhkauksia?"

"Olen. Yhden juuri ennen kuin tulimme tänne."

"Italiassa?"

"Kyllä. Anarkistit ovat häirinneet perhettämme useiden vuosien ajan. Sabotoineet tehtaissamme ja levittäneet propagandaa. Tehneet pommi-iskuja konttoreihimme."

"Onko ase teidän?"

"Glisenti, kyllä. Olen rautatiejoukkojen eversti."

"Ja vaimonne osasi käyttää asetta?"

"Kyllä, opetin häntä ampumaan. Hän ei pidä Glisentistä, valittaa, että se on liian painava ja potkaisee liikaa. Hän haluaisi sellaisen pienen Berettan, taskuaseen. Mutta ei sellaisella tee mitään", Agnelli sanoi. Hän ei huomannut puheensa aikamuotoa.

"Mitä teette Saksassa?"

"Mitä se teille kuuluu?!" Agnelli kivahti. Hänen verensä oli herkästi kiehuvaa.

"Kun kyse on tutkintaan liittyvistä asioista, meillä on oikeus tietää. Vai haluatteko lähteä kamarille puhumaan lisää? "

Agnelli puisteli päätään.

"Olen... hoitamassa perheeni asioita. Sen tarkemmin en voi sanoa. Ne ovat liikesalaisuuksia."

"Vaimonne ja te nukuitte eri huoneissa?"

Agnelli epäröi.

"Julia haluaa...halusi rauhaa. Hän kirjoitteli. Tarinoita. Runoja. Hän halusi työrauhan."

"Huonetta ei ole siivottu aikoihin. Kielsikö vaimonne kerrospalvelijoita siivoamasta sitä?"

"Julia ei luottanut siivoajiin. Hän pelkäsi, että he varastavat korut" Agnelli puhui kuin itsestäänselvyytenä.

"Hotelli suostui?"

Agnelli naurahti.

"Me olemme maksavia asiakkaita. Tietäisittepä, mitä tämä hotelli sallii, jos taskut ovat tarpeeksi syvät."

Weber jatkoi vielä muutamalla kysymyksellä ja tarkennuksella. Sitten he päästivät Agnellin ja Orpot poistumaan.

Töitä olisi vielä. Henkilökuntaa pitäisi kuulla, uloskäyntejä tutkia.

Edessä olisi pitkä päivä.

--

Weber naputti toimiston työhuoneessa kuulakärkikynänsä päätä. Hän mietti. Kuvien kehityksessä menisi päivä, pari. Ruumis kävisi patologilla, ja lääkärin lausunto kuultaisiin myös parin päivän sisällä.

Rikoskomisario oli huomannut, että johtopäätöksiin ei kannattanut hypätä, ennen kuin kaikki mahdolliset tiedot oli kerätty. Muuten faktat alkaisivat tukea päätelmää eikä toisinpäin.

Mutta miten tahansa Weber asiaa pohti, hän ei nähnyt kuin yhden ainoan selityksen: itsemurha. Murhaajalla ei olisi ollut mitään keinoa päästä pois pienestä huoneesta havaitsematta. Seinät ovat umpinaiset, vaatekaappi pieni, sänky matala. Ikkunalaudan pölykerrokset olivat paikallaan. Oletetun murhaajan olisi pitänyt olla kameleontti tai astraaliolento. Tämä kaikki herätti kuitenkin yhden kysymyksen:

Miksi Agnelli oli niin vakuuttunut, että hänen vaimonsa murhattiin?

Hetken Weber pohti, olisiko Giorgio Agnelli murhannut vaimonsa. Suurin osa murhista ja tapoista tapahtuu perhepiirissä, sen Weber oli empiirisesti huomannut. Mutta Agnelli oli kuitenkin lihaa ja verta eikä haamu, joka voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Weber pohti vielä asiaa, kun puhelin soi.

"Rikoskomisario Weber."

"Herra rikoskomisario, Kriminaldirektor Wulf haluaa puhua kanssanne", hänen sihteerinsä ilmoitti.

"Herr Kriminaldirektor", Weber ilmoittautui Wulfin työhuoneessa. Työhuone oli iso ja kalusteet olivat tummaa mahonkia. Kriminaldirektor istui pöytänsä takana Sturmbannführerin univormussa.

"Lepo. Asiani ei ole pitkä. Tutkitte Agnellin juttua? Voitte lopettaa sen."

Wulf oli pienikokoinen, harmaa, pikemminkin yliopiston professorilta kuin Kriminalpolizein upseerilta näyttävä herra. Hän ei nostanut puhuessaan katsettaan papereista. Jäänsiniset silmät välkähtelivät silti tiukkoina lasien takaa.

"Kyllä, herra Kriminaldirektor. Mutta saanko kysyä, miksi?"

Wulf laski paperin käsistään ja nosti kerrankin katseensa. Hän näytti puntaroivan.

"Minun ei ole pakko vastata kysymykseenne. Teen kuitenkin tämän kerran poikkeuksen. Gestapo ilmoitti juuri pidättäneensä Julia Agnellin murhaajan Sveitsin rajalla. Hans Zimmer alias Matteo Bravado alias Luigi Stalino. Anarkisti, OVRA:n etsintäkuuluttama."

Wulf käänsi esiin miehen pidätyskuvan. Weber ei käsittänyt, miten hän oli saanut sen käsiinsä näin nopeassa ajassa.

Kuvassa katsoi väsyneenoloinen mies. Laiskojen, hieman karsastavien silmien alla roikkuivat silmäpussit. Ohuet, laihat viikset kulkivat nenän alta leualle asti. Tukka oli ohut ja sekaisin. Zimmer-Bravado-Stalino oli tuskin kahtaviittä, mutta kova elämä oli jättänyt jälkensä.

"Emmekö voisi kuulustella häntä? Olisin kovasti kiinnostunut tietämään, miten hän sen teki."

"Myöhäistä. Gestapo luovutti hänet Italian suurlähetystön painostuksesta italialaisille rajavartijoille. Hän lienee jo matkalla oikeuden eteen."

Nopeaa toimintaa, Weber hämmästeli.

"Näen ilmeestänne, ettette ole tyytyväinen. Uskon, ettei teidän kannata tuhlata aikaanne asiaan tätä enempää. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, herra Kriminaldirektor!"

"Erinomaista. Poistukaa!"

Weber napsautti asennon ja kääntyi jäykästi pois.

--

"Uskotte, että tämä Luigi on väärä mies?" Fürst kysyi.

"Onhan hän varmasti kaikenlaista tehnyt, mutta tässä asiassa mies lienee syytön. Helvetti, kuviakaan ei ole kehitetty ja patologi edes koskenut ruumiiseen, kun Gestapo väittää ratkaisseensa murhan! Eivät he sentään mitään fakiireja ole."

Weberin sisällä kuohui. Ei sinänsä italialaisen anarkistin takia, vaan siksi, että juttu jäisi tavallaan auki. Hän kyllä ymmärsi, että kaikille osapuolille ratkaisu oli tyydyttävä, mutta Weberin sisäinen šakinpelaaja ei ollut tyytyväinen. Hänellä oli arveluja syiksi, mutta Fürstin kanssa hän ei halunnut niitä jakaa.

Kotimatkallaan Weber kuitenkin pohti asiaa. Mies vaikutti ylpeältä katoliselta ja fasistilta. Kumpaankaan ideologiaan ei kuulunut itsemurhan hyväksyntä. Häpeä vaimon kuolemasta yhdistyi pelkoihin anarkisteista. Kun anarkisti-Luigi tuomittaisiin, se pyyhkisi Agnellin häpeän pois. Kuolemalle olisi selitys ja koston kohde. Valtakunnalle mahdollinen ikävä diplomaattinen välikohtaus saataisiin päätökseen; olihan Gestapo toiminut nopeasti ja tekijä oli lisäksi ulkomaalainen. Italialaiset pääsisivät ehkä Luigin kautta jäljille muista anarkisteista.

Kaikki voittaisivat. Paitsi Hans Zimmer alias Matteo Bravado alias Luigi Stalino. Hän päätyisi hirsipuuhun tai teloitusryhmän eteen.

Weber oli tutkinut Agnellin taustaa. Hän kuului laajaan teollisuussukuun, joka oli mm. Fiatin alkuperäisiä perustajia. Ilmeisesti hänen haaransa oli se vähemmän menestyvä, mistä syystä Giorgio Agnelli oli lähetetty suvun juoksupojaksi Saksaan. Hänen sukuhaaransa kuului lisäksi PNF:n saksalaismyönteisiin.

Julia Farro-Agnelli oli hotellin henkilökunnan kertomusten perusteella ollut vähintääkin epävakaa persoonallisuus. Toisinaan hän kiljahteli riemusta, toisinaan tavarat lentelivät raivosta. Hän saattoi kesken puheen purskahtaa kyyneliin. Weberin huonolla italialla Julian runoista ja kirjoitelmista ei ottanut selkoa, mutta sanakirjaa käyttämällä hän huomasi ne varsin sekaviksi.

Syytä nuoren naisen mielenhäiriöön oli paha arvailla. Jotkut olisivat vedonneet synnynnäiseen hysteerisyyteen, mutta rikoskomisario oli huomannut oletusten johtavan usein väärille jäljille. Fakta oli se, että nuori nainen oli ampunut itsensä, syistä, jotka hän vain itse tiesi ja oli vienyt hautaansa.

Kylmä tuulenviren sai Weberin hytisemään ja puristamaan takkiaan tiukempaan. Talvi oli selvästi tulossa.

*