Sodan työ

 Kersantti Alanen astui sisään taloon. Komppanian komentopaikka oli tupaten täynnä. Paikalla olivat paitsi joukkueiden johtajat, niin myös vaunujen johtajat.

Yliluutnantti Takoja selkeytti kurkkuaan.

- Aloitetaan!

Puheensorina hiljeni.

- Annan seuraavaksi hyökkäyskäskyn.

Takoja odotti hetken, jotta muistiinpanovälineet oli kaivettu esiin.

- Tilanne: Vihollisen motorisoitu komppania on ryhmittynyt puolustukseen Ravattila-Nevala alueelle. Se toimii sivustasuojana vihollisen 7. Reserviprikaatin toiminnalle. Panssariprikaatin ja Karjalan prikaatin yhdistetty taisteluosasto Mäntylä tulee suorittamaan hyökkäystä painopistesuunnassa Haapajärvi - Vainikkala. Pataljoonamme tehtävä on sitoa vihollinen taisteluun taisteluosaston sivustan turvaamiseksi.

- Komppaniamme tehtävä on lyödä vihollinen ja vallata Hänninmäki ja tukea toisen ja kolmannen komppanian taistelua alueella. Toinen ja kolmas komppania toimivat meistä itään.

- Taistelujärjestys on seuraava: ensimmäinen joukkue etenee suunnasta Poikharju Penttiläntien suuntaisesti. Toinen ja kolmas joukkue etenevät Myllärilästä pohjoiseen. Ensimmäisen joukkueen jalkautumistasa ja lähtöasema on Anolan kolmen tien risteys. Toisen joukkueen jalkautumistasa ja lähtöasema on Perätalo, kolmannen Keskilä. Ensimmäisen joukkueen tavoite on Pekantalon tie. Toisen Hänninmäki ja kolmannen Ahopelto. Ensimmäinen joukkue suojaa toisen ja kolmannen joukkueen hyökkäystä ja valmistautuu tuhoamaan vihollisen reservit. Toinen joukkue valmistautuu jatkamaan hyökkäystä ja valtaamaan Kivikkoharjun. Kolmas valmistautuu puolustamaan ja lyömään vihollisen vastahyökkäyksen Ahopellossa.

- Komppanialle on alistettu pioneerijoukkue kevyellä raivauskalustolla. Jokaiselle joukkueelle alistetaan yksi pioneeriryhmä.

- Vaunujen riittävyyden varmistamiseksi huoltojoukkueen vaunut alistetaan joukkueiden käyttöön. Vaunut tukevat hyökkäystä suorasuuntausasein.

- Epäsuoraa tulta on varattu kolme tuliannosta kevyttä ja kolme raskasta heitintä. Tulenjohtaja liikkuu toisen joukkueen mukana.

Alanen kuunteli hiljaa. Hänen lääkintävaununsa osallistuisi siis hyökkäykseen. Se ei saanut häntä hyppimään innosta.

Käskynanto päättyi pian. Joukkueenjohtajat tekisivät omat käskynsä joukkueilleen. Alasen kävellessä ulos vänrikki Mattila pysäytti hänet.

- Sun vaunus on nyt sitte meän käytössä. Onks sul siin tussaria kiinni?

- Eipä taida olla, torni vaan.

- No käskes ny laittaa siihe pyssykkä kiinni niin ei oo nii orpo olo ku puskaneukkua tullee vastaan. Joku jägsteri siihe ampumaa nii avot. Vaunuilleha tuo on vähä paskaa maastoo ku mitä kartast näkee et aika mettää ja pusikkoo, mut eiköhä se lutviinnu.

Partainen keskisuomalainen virnisti. Hänet oli pakotettu vääpelistä vänrikiksi. Leppoisan ulkokuoren alla oli vuosikymmenien aktiivisen ressuilun tuoma ammattitaito.

- Niin, aivan, eiköhän se onnistu.

Korpraali Salminen makaili vaunun takatilassa piirrosvihko kädessään.

- Saamari näitä hyttysiä. Eivät anna missään rauhaa. Mä vähä taas piirrustin huvikseni.

Alanen naurahti.

- Se on hyvä. Pitää mielen virkeänä.

Alanen huomasi ylikersantti Makkosen tulevan paikalle. Hän toimi yksvitosena ja vastasi näin vaunuista. Liian iso sirpaleliivi ja kypärä tekivät kävelystä vaikeaa. Parhaimpia oli taas jaettu.

- Sää oot sitte meiän porukassa. Mites myö tehhää järjestykse kanssa? Pioneerit kai ajjaa ekana mut sitte se jälkee.

- Ei kai sillä sen suurempaa väliä ole.

- No joo, no tehhää sillee et mää ajan pionjin vaunun takana ja sää tuut toisena. Vähä vaikee siin on kauheesti tukea mut katotaa jos saahaa vähä levitettyy. Telaketjuna sit tilantee mukaa. Saaks sää asetta?

- Kai jojo sen sitten käskee, en mää tiiä miten tuo menee.

- No joo, no mää voin käyä sannoo Karimäelle et laittaa sen kiinni.

Makkonen taapersi liian isoissa varusteissaan pois. Alanen istahti nojaamaan renkaaseen.

---

Mahanpohjaa kiristi. Moottorin tärinä ei ainakaan parantanut oloa. Kesäaamun hämäryys oli jo poistumassa. Sissimuonapakkauksen pikakahvi taisi olla vikatikki.

Alanen näki muiden vaunujen johtajien nousevan luukuista. Hän nousi myös. Vilpoinen aamuyön ilman raikkaus ja kasteen tuoksu sekoittuivat dieselin katkuun. Edessä olevat nostivat kätensä ylös. Kello läheni. Pumppaava liike.

- Vaunu mars.

Kolahdus, paineilman suhahdus. Moottorin kierrokset nousivat ja vaunu lähti liikkeelle.

Katse tähyili sivuille, eteen ja ilmaan. Dronet huolestuttivat. Vaikka heille olikin sanottu, että elso tukee hyökkäystä, niin tällainen oli aina riskialtista.

Suomalainen kesämaisema sai unohtamaan, että oli sota. Tämä alue ei ollut vielä kärsinyt epäsuoran tulen möyhentämää harmautta.

Jalkautumisalue tuli vastaan. Letka pysähtyi. Alanen käski sisäpuhelimessa jalkaväen ulos. Addrenaliini laittoi veren kohisemaan. Uusi käsimerkki, liikkeelle.

Matkaa ei ehditty tehdä kuin sata metriä kun tuli ilmoitus: miinoja. Alasta hermostutti, koko joukkue oli yhtenä letkana tykistön maalina. Sitten edessä jyrähti. Savupilviä nousi suunnilleen vihollisen oletettujen asemien kohdalla. Pitäisi päästä liikkeelle.

Jyrä jatkoi matkaa. Parin metrin jälkeen sen edessä välähti. Ympärillä vongahteli. Alanen laskeutui luukusta. Muutaman metrin välein jyrän edessä pöllähtää savua. Vihollisen suojamiinoitus on tavattu.

Yhtäkkiä punaisia valojuovia kimposi tiestä. Jyrä pysähtyi. Se vastasi tuleen. Makkosen vaunukin avasi tulen. Jyrävaunun panssari kipinöi osumista. Se ampui savut.

Radiohiljaisuus muuttui kakofoniaksi. Jyrävaunun johtaja huusi, että motti on paskana, ajaja kuollut. Makkonen huusi radioon, että mutkassa on vihollisen BTR asemissa. Kymppi käski kakkos- ja kolmosryhmille haka vasemman. Jalkaväen keskellä välähti, tuli ilmoitus miinoista. Pioneeriryhmä kiirehti raivainten kanssa eteenpäin. Epäsuora isku oli loppunut. Metsä paloi savuista ja valojuovista. Alanen huomasi hengittävänsä kiivaasti, katkonaisesti. Etuvasemmalla räjähti, puut huojahtivat. Pioneerit käyttivät putkiraivaimia. Pioneerivaunusta kannettiin veristä myttyä ulos, jalat laahasivat maata.

Makkosen vaunu ajoi eteenpäin ja työnsi pioneerivaunun ojaan. Kaksi pioneeria juoksi putkiraivainten kanssa Makkosen vaunun tasalle. He neuvottelivat hetken ja alkoivat valmistella raivaimia. Vaunun ampuja päästi sarjoja tien molemmille laidoille.

Putkiraivainten räjähdyksen jälkeen Makkosen vaunu ajoi eteenpäin. Alanen käski omansakin liikkeelle. Metsässä rätisi. Alanen näki vihollisen BTR vaunun, se paloi. Makkosen vaunu eteni kävelyvauhtia. Savu ja aluskasvillisuus esti näkyvyyden. Oikealla alkoi pilkottaa taloja, he ajoivat alamäkeen.

- Alfa, vaunut, tulta taloihin.

Vaunu tärisi kun raskas konekivääri avasi tulen. Savu pöllähti kun Makkosen ajaja lisäsi syöttöä. Ensimmäisen parin talon kohdalla Makkosen vaunun alla välähti.

- Perkl... kuului kiljahdus radiosta.

Renkaan riekaleita oli lennellyt ympäriinsä. Vaunu yritti liikkua eteenpäin mutta oikean puolen eturengas lähti vanteelta. Alanen hätkähti kun tuulilasissa pamahti ja siihen ilmestyi särö. Raskas konekivääri jatkoi ampumista.

- Alfa nolla kaksi, Alfa 1-5.

- Alfa nolla kaksi.

- Aja ohi, jatka liikettä meidän tasalle. Odota raivausta.

Alanen komensi Salmisen liikkeelle. He ajoivat Makkosen vaunun tasalle.

- Alfa, Papa yksi. Emme pääse eteenpäin, liikaa tulta.

- Alfa vaunut, suojatkaa.

Kaikkien kolmen vaunun raskaat konekiväärit ampuivat valojuovaa ympärille. Talot savusivat, ne olivat saaneet osumaa.

Taustapeileistä Alanen näki kuinka pioneerit juoksivat raivainten kanssa ja välillä syöksyivät maihin.

- Alfa 10, Alfa yksi, tavoitteessa.

- Alfa yksi, pitäkää asemat, tukekaa.

- Alfa 1-5. Alfa 10. Vaunut liikkeelle, tarvitaan tukea!

- Alfa 1-5.

- Alfa, vaunut, raivauksen jälkeen poljin lattiaan!

Pioneerit kytkivät sytyttimiä. Toinen heistä nousi polvelle. Hetken päästä hän retkahti alas. Toinen pioneeri ryömi toverinsa viereen, yhdisti langat ja pyöräytti kammesta. Paineaalto iski vaunuun, tie peittyi harmaaseen savuun ja pölyyn.

- Vaunu mars mars!

Salminen painoi syöttöpolkimen lattiaan. Moottori mörähti, tumma savu syöksyi pakoaukosta ja vauhti kiihtyi.

Alasen johdolla kaksi jäljellä olevaa vaunua syöksyivät eteenpäin savun seasta. Konekiväärit ampuivat taloja ja vasemmalla puolella olevaa pöpelikköä.

Salminen lasketti reipasta vauhtia mäkeä ylös. Tie avautui vasemmalta, se olisi heidän tavoitetasansa.

Äkkiä heidän eteensä kaasutti BTR.

- Vaunu, edessä! Alanen huusi. Salminen löi jarrut pohjaan. BTR:n torni ei ollut kääntynyt vielä, se osoitti etelään, rungon suuntaisesti.

Vain muutaman kymmenen metrin päästä raskaan konekiväärin ampuja ampui kyljestä läpi. Valojuovat kimmahtivat taivaalle toiselta puolelta. BTR:n kylkiluukku avautui, joku yritti poistua mutta valojuovat tavoittivat.

- Omia oikealla puolella! Alanen karjui sisäpuhelimeen kun kookoampuja ampui oikealla olevia taloja.

Kaksi vaunua seisoi nyt keskellä tietä. BTR blokkasi heidän reittinsä. Sen takana, etuvasemalla, näkyi myös taloja.

- Vaunu mars, tiukka vasen.

Salminen pyöritti rattia. Vaunu taipui ja keula alkoi painua kohti ojanpohjaa. Salminen vaihtoi nopeasti automaatista pakkoykkösen ja kytki sekä pitkittäis- että poikittaislukot.

Harva lepikko kaatui kun kuusi pyörää vetivät sutien neljätoista tonnia massaa eteenpäin. Takana oleva vaunu päätti tehdä saman.

- Alfa, Alfa nolla kaksi, tavoitteessa.

Metsästä juoksi jääkäri Salmisen oven viereen. Hän huusi ja viittoili taloja kohti.

Ampuja laski sarjoja omakotitaloon. Pian talo savusi ja liekit iskivät ikkunoista.

Alanen katseli palavaa taloa. Se ei herättänyt hänessä riemua. Talo vaikutti uudelta, joku oli sen rakentanut uskoen tulevaisuuteen, omaksi kodikseen.

Jääkäriryhmä juoksi heistä ohi oikealle. Vihollisen jalkaväkiryhmän jäänteet pakenivat. Ilmeisesti tässä oli ollut komentopaikka, koska yksi vaunu oli säästetty tähän.

Vasta nyt Alanen huomasi olevansa hiestä märkä. Kurkkua kuivasi. Hän otti kenttäpullon ja joi kaksi käsin. Kädet vapisivat.

Sodan työ oli tälle päivälle tehty.

*

Tuokiokuvia

 "Oikealle seuraavasta", kersantti Alanen sanoi sisäpuhelimeen.

Korpraali Salminen nosti jalan kaasulta ja painoi maiharillaan jarrua. Vaihde vaihtui pienemmälle, turbon hukkaportti vihelsi ja paineilmajarrut suhahtelivat. Vaunu niiasi kevyesti. Taittaessaan tiukasti oikealle se kallistui vasemmalle, korkea kun oli.

"No niin, varovasti".

"Pysäytä tähän".

Alanen kipusi vaunusta ja kävi ojentamassa paperit vartiomiehelle. Tämä luki ne pari kertaa läpi ja ojensi takaisin. Vartiokorpraali huiskaisi kättään ja kaksi toveriaan vetivät suuaukon edessä olevan naamioverkon syrjään.

"Vaunu mars, hitaasti."

Salminen ryömitti vaunua eteenpäin. Heidän kohteensa oli entinen parkkihalli. Nyt siitä oli tehty huollon tukikohta. Hesco-vallit kiersivät avonaisia laitoja. Ihan ulommaisena kiersi naamioverkko. Se oli yhtä paljon naamiointiin kuin estämään droneja lentämästä sisään.

Viitat opastivat oikealle tasolle. Korkean vaunun kanssa oviaukoista ajaminen oli senttimetripeliä. Oikealla tasolla heitä vastassa oli pitkä, silmälasipäinen ylikersantti.

"Ajakaa tonne!" hän huusi moottorin kaikuessa. Alanen ei kuullut, mutta ymmärsi viittoilusta.

Kun moottori sammui ja jäljellä oli enää jäähtyvän metallin napse, silmälasiylikessu harppoi Alasen luo.

"Tere! Mä oon Markku Karimäki!" ylikessu sanoi ja puristi Alasen kättä.

"Aa, niin, joo, aivan. Alanen, Kari", hän sanoi koettaen kuulostaa viralliselta. Karimäen tuttavallisuus ja suorasukaisuus hämmensi sotilaalliseen kanssakäymiseen tottunutta Alasta.

"Oliks sulla sitä huoltokäskyä?"

Alanen ojensi lappuset. Karimäki tutkaili niitä hetken.

"Hei, täs menee sen verta pitkään että menkää syömään. Ruoka- ja pesukontit on tuolla ihan alimmassa kerroksessa. Hissit ei toimi että suosittelen kävelemään."

"Aa, jaahas. Kai sitä sitten täytyy."

Maan alle piilotetut majoitus-, pesu- ja ruokailukontit tuntuivat luksukselta telttamajoituksen jälkeen. Kummallakin oli onneksi puhtaita vaatteita repussaan. Pyyhettä ei ollut muttei se haitannut. Saunakonttikin oli, tämähän on suklaata!

Istuessaan saunanraikkaana, maha täynnä pahvinen kahvikuppi kädessään Alanen vaipui ajatuksiinsa. Hän oli evakuointivaunun johtajana nähnyt sodan raakuuden läheltä. Vaunuja oli pitänyt usein pestä sisältä, koska verta ja ulostetta oli lattialla lainehtien. Jatkuva kuolemanpelko miinojen, tykistön ja dronien alla. Parikin kertaa he olivat välttäneet itsemurhadronen iskun hiuskarvalla. Punainen risti vaunun kyljessä ei ollut suoja, se oli tähtäinpiste. Kuukausien eläminen teltassa, nukkuminen välillä vaunussa. Kotiin sai muutaman suojatun puhelun kuukaudessa. Isä oli korjaamossa hitsaamassa vaurioituneita vaunuja kasaan. Äiti taas paiski ylitöitä sotilassairaalassa. Molemmat olivat jo vanhoja, eläkeikäisiä, mutta he tekivät velvollisuutensa.

Välillä hän pohti kaveriensa kohtaloa. Heistä ei ollut kuulunut mitään. Olivatko hengissä, haavottuneita - kuolleita? Varsinkin inttikaveriaan, ja monella kurssilla mukana ollutta.

Salminen käveli munkki toisessa ja kahvi toisessa kädessään Alasen viereen.

"Miten menee?" hän kysyi.

Salmisen kysymys yllätti. Alaselta ei ollut kukaan kysynyt miten menee, ei sodassa eikä siviilissä. Hän joutui keräämään ajatuksiaan hetken.

"Jaa-a. Paremminkin voisi mennä. Alkaa jo tämä sota väsyttää."

Salminen nyökkäsi.

He juttelivat matalalla äänellä. Molemmilla sota painoi. Kaksikko oli palvellut jo armeijassa samassa joukkueessa. He olivat tunteneet 16 vuotta. Se oli pitkä aika.

Ympärillä pyöri monenikäisiä maastopukuisia. Nuoria, 18 vuotiaita varusmiehiä ja vanhempia, harmaapartaisia reserviläisiä.

Alanen oli joutunut tekemään myös ruumiskuljetuksia. Hän muisti kaatuneiden kokoamispaikan, sen makeahkon hajun joka maatuvista ruumiista tulee. Hän oli nähnyt nuorien varusmiestenkin ruumiita. Yksi oli erityisesti jäänyt mieleen, nuoren naisalikersantin kasvot. Tämän vaaleat, pisamaposkiset kasvot, vaalea tukka ja vaaleansiniset silmät. Mutta hänellä ei ollut alaruumista. Itsemurhadrone oli osunut suoraan hänen keskelleen.

Alanen vilkaisi kelloa. Ulkona alkoi jo hämärtää.

"Jaahas, kai meidän pitää jo mennä."

He nousivat ja rutistivat kahvikupit.

*

Eräs sota

 - Alanen!

Kersantti Kari Alanen kääntyi joukkueenjohtajan suuntaan. Pienikokoinen, nuori luutnantti Kaunisto harppoi hänen luokseen. 

- Selänteellä on sulle hommia.

- Jaahas, Alanne sanoi ja puki taisteluvarusteet päälle. Hän nappasi M4-karbiinin mukaansa - aseapua liittolaiselta.

He kävelivät ripeästi metsikön suojaan pystytetyn komentoteltan luokse. 

Alanen oli pitkä mies, 192 cm, ja hän joutui konttaamaan puolijoukkuetelttaan sisään. Ase jäi kiinni teltanliepeeseen, ja kiroten hän repäisi sen irti. 

Kapteeni Selänne oli kuitenkin vielä pidempi, kaksi metriä ja pari senttiä päälle, ja kahden pitkän miehen läsnäolo täytti telttaa. Siinä missä Alanen oli juoksijatyyppiä - vielä 34-vuotiaana hän juoksi kolmen tonnia Cooperissa - Selänne oli varsinainen karhu. Komppanian sotilaat olivat joskus vitsailleet, että Selänne repisi vihollisen kappaleiksi pelkillä paljailla käsillä. 

- Noni, hyvä, Selänne selvitti kurkkuaan. - Onko vaunussa polttoainetta ja ammuksia?

- Tankki on 3/4 täynnä, patruunat täysiä.

- Hyvä hyvä. Hetkinen, Selänne sanoi ja kaivoi uuden, puhtaan peitepiirroksen ja tussit. 

- Ollaan nyt suunnilleen tässä, Selänne osoitti paksulla sormellaan karttaa. - Kolmas komppania on jäänyt täällä aika pahasti saarroksiin, kapteeni jatkoi sormen siirtyessä kartan vasenta ylänurkkaa kohti ja piirtäessä ympyrän. - Ryssä on pommittanut asemia koko ajan ja jsp on täynnä. Haavoittuneet pitää evakuoida. Sinne pitäisi toimittaa lisää lääkintätarvikkeita ja ammuksia. 

Alanne rykäisi kurkkuaan. - Evakuointivaunu ei voi kuljettaa tst-kamaa. 

Selänne katsoi häntä hetken silmiin. - Jos se sielua helpottaa, revi ne lätkät irti ja laita takaisin paluumatkalla. Ryssä on työntynyt suunnilleen tällä lailla, Selänne sanoi ja piirsi ensin sinisellä 3. komppanian asemat ja sitten punaisella vihollisen. - Tämä reitti lienee kaikista paras, pienin riski miinoista, mutta siinä pitää rynnätä aukean yli. 

Alanne tuijotti karttaa. Maanmittarina hänelle sen ymmärtäminen oli helppoa. Reitti oli mutkitteleva ja vaatisi ajoa Lappeenrannan pommitetun kaupungin läpi. 

- Juu, kyllä tuo näyttäisi olevan paras, Alanen totesi. 

-Saat mukaasi kaksi lääkintämiestä, ovat tuolla lääkintäteltassa. Mene Häyrysen kautta, saavat kantaa ne tarvikkeet vaunulle. Taajuus on 451 suoraan tänne koopeelle. Toinen kanava on 342, se on 3. komppanian koopeelle. Kun olet tarpeeksi lähellä, ilmoita meille, niin ilmoitamme kolmoselle. Vaihda sitten kanava. Tunnuksesi on Myyrä, me ollaan Kettu ja kolmonen on Pöllö. Tunnussana Äyräpää ja taistelutunnus leka. Valmistaudu tekemään pari reissua. Onko kysyttävää?

Alanen vilkaisi raapustuksiaan ja toisti käskyn pääkohdat. Selänne nyökkäili. 

- Juuri noin. Lykkyä tykö! 

Alanen konttasi ulos. Hän heitti ensin kiväärin ja ryömi perässä. Sen tummennus oli kulunut pois. Joskus hän oli miettinyt, monennettako sotaa kivääri mahtoi käydä, ja kuinka mones isäntä hän sille oli. 

Lääkintäteltalla hän huomasi lääkintäylikersantin. Yhtäkkiä Alanen tajusi tuntevansa tämän. 

- Ralf! 

Ylikersantti kääntyi. Hän tihrusti pullonpohjalasien takaa ja sitten lamppu syttyi. 

- Kari! No jopas jotakin. 

He kättelevät hymyillen. He olivat tutustuneet yhteisen tuttavan kautta, ja lanittaneet useita kertoja vuosien varrella.

- Te ootte mun lämärit?

- Juu, ollaan. Silventoinen! Hanna!

Lääkintäteltan vierestä, laatikoiden päältä makaamasta nousi lyhyt naiskersantti. Hän näytti oikeasti nukkuneen. Silventoinen kohensi varustustaan ja käveli paikalle. 

- Valmis, herra ylikersantti! hän ilmoitti. Äänessä oli hieman pilkallisuutta ja ilkikurisuutta. 

- No niin, hyvä, lähetään. Pitää vielä Häyryseltä hakea kamat.

Harmaatukkainen, silmälasipäinen sotilasmestari seisoi huoltopaikalla ikuinen lista käsissään. 

- Häyrynen, sulla oli kamoja?

- Aa, joo, ne on tuolla. Tarttetteko kantoapua?

- Kyllä. 

- Markkula! 

Hieman vanhempi lyhyt naisvääpeli tuli paikalle.

- Ota Alanto ja muut ja kanna nuo varusteet evakuointivaunulle. 

Tavaraa oli ihan tarpeeksi kymmenelle kannettavaksi. Alasen johdolla letka pääsi vaunulle. 

- Laittakaa tähän laitaan lähelle ovea, niin helppo ja nopea nostaa pois. 

Alanen kiersi vaunun toiselle puolelle. 

- Salminen! 

Korpraali Martin Salminen hätkähti hereille vaunun viereltä. 

- Lähetään keikalle, laita vaunu timmiin. 

- Asia harvinaisen selvä, Salminen vastasi unenpöpperössä ja kiipesi vaunun päälle. Hoikka mies livahti luukusta ajajan paikalle. 

Kuului kolahdus kun päävirtakytkin käännettiin päälle. Sitten pumpun kimeä ääni kun se puski öljynpainetta järjestelmään. Hetken päästä käynnistinmoottori pyörähti ja Cumminsin kuusilitrainen hörähti käyntiin. Salminen tuijotti öljynpainetta, -lämpötilaa sekä jäähdytysveden lämpötilaa.

Markkula näytti peukkua ja Alanen vastasi. Huolto lähti tarpomaan takaisin. Alanen huusi ja viittoi kohti naamioverkkoa. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen auttoivat häntä kokoamaan sen. Naamioverkko toimi samalla dronesuojana. Alanen taittoi kasaan alumiinitolpan joka piti sitä irti vaunusta. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen asettuivat vaunun sisään ainoille kahdelle matkustajaistuimelle; muut oli poistettu paareja varten. He laittoivat kuulokkeet päähänsä pystyäkseen kommunikoimaan vaunun sisäpuhelimella.

Salminen kääntyi ja näytti peukkua, vaunu oli valmiina. Alanen vastasi samoin ja nosti päänsä vaununjohtajan luukusta ulos. 

- Vaunu taakse mars. 

Kolahdus kun Salminen siirsi vaihteenvalitsimen R:lle. Hän tarttui moottoripyörän sarvia muistuttavaan ohjaimeen ja väänsi kaasua. Kierrokset nousivat, momentinmuunnin toimi ja renkaat nytkähtivät. MIKUP peruutti ulos kolostaan. 

Alanen käännätti vaunun vasemmalle. Hän vilkuili karttaa käsissään. Suoraan ja sitten ihan päässä vasemmalle, hän ohjeisti itseään. 

- Vaunu eteen mars.

Salminen kiihdytti vaunun vauhtiin. 

Alanen ajatutti vaunua pitkin sodanruntelemaa kaupunkia. Hän oli käynyt siellä useita kertoja, ja mielessään hän saattoi kuvitella vielä kesän, kauniit naiset ja kylmän huurteisen linnoituksen valleilla. Nyt liki jokainen talo on oli hajalla. Harvakseltaan vastaan tuli pieniä sotilasporukoita, kukin milläkin asialla. Osa nosti laiskasti kättä. 

- Laske kierroksia. Ajetaan tuohon ilmasuojaan, käyn vähän tiedustelemassa, Alanen sanoi sisäpuhelimessa. Hän kuuli tangentin rasahtavan, Salminen kuittasi. 

MIKUP pysähtyi koivikon alle. He olivat ajaneet sorapäällysteistä pyörätietä. Alanen käski lääkintäylikersantin ja Silventoisen ulos lähivartioon. Hän nappasi M4:n ja lähti varovasti metsikön kautta kohti tietä. Sen toisella puolella oli selvästi aukea, ja metsikkö, joka näkyi oli reitti kolmannen komppanian jsp:n paikalle. Alanen meni varovasti siten, että näki aukean reunan, ja tähysti sitä hetken okulaarillaan. Hän ei nähnyt mitään, mutta ryssä oli hyvä naamioitumaan. 

Hän palasi takaisin. Nyt hän muisti, ja nappasi irti lääkintävaunun magneettilätkät.

- Okei, tehdään näin. Ajetaan varovasti tohon tielle, ja sit mä sanon sulle, ajat niin kovaa kun vehkeestä lähtee. Ok? Alanen sanoi Salmiselle. Tämä näytti peukkua.

Alanen painoi toista tangenttia. 

- Kettu, Myyrä. Kettu, Myyrä. 

Hän odotti hetken. Mahaan tuli ikävä tunne. Hän ei halunnut olla yhdessä paikassa näin lähellä vihollista kovin pitkään. Itsemurhadrone tai tähystysdrone voisi ihan millä hetkellä hyvänsä havaita hänet. 

- Kettu. Alanen huokaisi.

- Myyrä asemissa.

- Kettu. Odota.

Sekunnit tuntuivat pitkältä. 

- Myyrä, Kettu.

- Myyrä.

- Pöllö valmis. 

- Myyrä. Kuitti.

Alanen painoi nappia ja vaihtoi kanavaa. 

- Pöllö, Myyrä.

Taas pitkä odotus. 

- Pöllö. 

-  Myyrä. Asemissa. Kohta pesällä. Olkaa valmiita.

- Pöllö. Asia selvä, kuitti. 

- Vaunu taakse mars!

Salminen peruutti vaunua. Alanen ohjasi häntä, vaikka Salminen näki kyllä peruutuskamerasta mitä takana oli. Onneksi kyseessä oli pyörävehje, Alanen mietti. Vanhassa ällitällissä, eli MT-LBv:ssä johon hänet ja Salminen oli alun perin koulutettu, ketjujen kitinän ja V8:n pörinän olisi kuullut kilometrin päähän. MIKUP oli pyöräversio MIKUsta, jolla ällitällit oli korvattu. 

- Vaunu seis. Vaunu eteen, mars. 

Vaunu eteni hitaasti asvalttitielle. Aukealle oli ylitettävä oja, mutta MIKUPille se oli helppo rasti.

- Kierroksia! Alanen komensi. Automaattilaatikko vaihtoi alaspäin, moottorin murina koveni ja keula painui alas. Vaunu pompahteli hetken. Alanen oli sulkenut luukun ja kääntänyt raskaan konekiväärin kohti aukean reunaa vasemmalle. 

- Kierroksia! 

Moottori jyrisi nyt oikeilla kierroksilla, vaunun taakse jäi mustaa dieselkatkua. Keltainen ruoko lakosi ja musta maa tuli näkyviin renkaiden alta. Metsän reuna lähestyi, Alanen tuijotti konekiväärin tähtäimen näyttöä ja samalla eteensä. Hän ohjailutti vaunua pienin käännöksin etsien sopivaa paikkaa ajaa metsikön sisään. 

Yhtäkkiä hän huomasi paksun koivun juurella liikettä. Sotilas seisoi sen vieressä ja viittoili. 

- Oikealle. Suoraan. Aja siitä sisään. 

- Hidasta. 

Vaunu tuli vauhdilla ja lepikkö pölisi. Alanen käänsi kookoon piipun sivummalle ja avasi luukun. Sama kaveri juoksi vaunun eteen ja jatkoi viittoilua. 

- Seuraa häntä. 

He ajoivat vaunun pusikkoon. Alanen käski Salmisen pitää moottoria päällä ja valmistautua äkkilähtöön. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen nousivat vaunusta. Opastaja tuli suoraan puhumaan heille. Hän oli täydessä taisteluvarustuksessa eikä lääkintänauhaa näkynyt, mutta ilmeisesti hän oli johtava lääkintämies tai lääkäri. He poistuivat puolijuoksua. 

Nyt Alasella oli aikaa vilkuilla ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt kuin luontoa, mutta pian hän erotti naamiodut teltat ja korsut. 

Metsiköstä ilmestyi paareja kantavia sotilaita. Vaunuun mahtui neljä paaria. Lisäksi talutettiin muita. Kannelle mahtui kymmenen, jos pystyisivät pitämään kiinni. Alanen muisti laittaa lääkintälätkät takaisin. 

Johtava lämäri palasi. 

- Montako mahtuu? 

- Neljä paaria ja kannelle kymmenen lievää. 

- Ok! 

Tavarat purettiin vaunusta ja sisään työnnettiin neljät paarit. Haavoittuneiden näkeminen vihlaisi mahanpohjassa. Alasella oli myös tst-pelastajan koulutus, ja useita aikaisempia keikkoja, joten hän oli valmistautunut tähän, mutta tietystä tunteesta ei koskaan päässyt irti. 

- Menkää! lääkintämies huusi ja poistui juosten. 

- Pitäkää kiinni! Alanen huusi haavoittuneille. Lääkintäylikersantti oli jäänyt lajittelemaan haavoittuneita seuraavaa keikkaa varten, Silventoinen tarkkailisi haavoittuneita vaunussa. 

 He peruuttivat ja käänsivät vaunun. Samoja jälkiä takaisin. Nyt Alanen ei sulkenut luukkua, kannella oli haavoittuneita, ei hän voisi piiloutua. He pääsivät tien toiselle puolelle kun ensimmäinen kranaatti osui metsikköön jossa he olivat olleet. Perkele, Alanen kirosi. Seuraava keikka on vaikeampi. 

Paluumatka oli ilmeetön. He jättivät haavoittuneet oman komppanian jsp:lle jatkoa varten ja palasivat. 

Sama paikka, asvalttitie. Nyt kurkussakin oli palanen. 

- Pöllö, Myyrä. Pöllö, Myyrä.

- Pöllö. 

- Myyrä. Voidaanko tulla pesälle?

- Pöllö. Voitte, moukari heilui, ei nastoja. 

- Myyrä, kuitti.

Renkaat mönkivät jo kahteen kertaan kynnettyjä jälkiä pitkin. Sama tyyppi oli vastassa.

- Nyt on kiire. Pojat havaitsi dronen tässä päällä. Saatiin se alas mutta kohta tulee varmaan toinen. 

Neljä uutta paaripotilasta ja kymmenen haavoittunutta kannelle. Lääkintäylikersantti laskeutui myös paikalleen. 

Nyt vaunu ehti metsikön reunaan kun kranaatti putosi juuri siihen pusikkoon mihin he olivat piiloutuneet. Salminen nosti kierroksia. MIKUP tärisi. Ajoviima viilensi kasvoja, vaikka nakkipipon alla Alanen hikoili.

Osumat kuulostivat kuin joku olisi lyönyt vasaralla kylkeä. Alanen ei voinut vastata, kansi oli täynnä. Kranaatti osui eteen oikealle, aivan asvalttitien reunaan. Vauhtia oli ojaan tullessa niin paljon, että vaunun keula ampaisi ylös ja Alanen löi päänsä prismoihin. Vaunu lähes lensi ilmassa kuin rampista ja laskeutui toiselle puolelle. Nyt kyljessä kuului pienempiä paukahduksia. Vaunu eteni vääjäämättä näkösuojaan. Alanen vilkaisi taakseen, neljä mustaa myttyä oli jäänyt makaamaan heidän reitilleen. Hän ei voinut kuitenkaan pysähtyä. 

Noin kilometrin ajon jälkeen Alanen pysäytti vaunun ja nousi ulos. Hänen kätensä vapisivat ja jalat tuntuivat tunnottomilta. Kersantti kysyi haavoittuneiden kuntoa, pari oli saanut lisäosumia. Alanen käski lämärit paikkaamaan. Hän kiersi vaunun oikealle puolelle. Kaikissa renkaissa oli reikiä, ilman pakenemisen kuuli. Pumppu yritti pitää ilmanpaineet. Ylempään ponttooniin oli tullut läpäiseviä reikiä, mutta ne olivat pysähtyneet ilmeisesti pääpanssariin. Heitä oli ammuttu raskaalla konekiväärillä ja jollain pienemmällä. Punaisen ristin keskellä oli yksi musta aukko. 

- Martin! Voitko pitää paineet?

- Eiköhän se jaksa!

- Hyvä. Jatketaan! 

He ajoivat loppumatkan. Perillä Alasesta tuntui, kuin hän olisi käynyt juoksemassa maratonin. Vaunu vaatisi korjausta. Sisällä olleet paaripotilaat olivat selvinneet. Neljä kannella ollutta kymmenestä selvisi. 

Alanen huokaisi syvään. Milloin tämä sota loppuisi?

*

Kohtuus

 Konepistoolien rätinä kaikuu lähellä. Puristan pistooliani. Tuijotan hämärässä kellarin oviaukkoa. Sen ovi on tykistötulessa hajonnut kappaleiksi. Meitä ei ole montaa, ehkä viisi. Vain aliupseerilla on konepistooli, muilla kivääri. 

Näen varjojen ilmestyvän oviaukolle. Yksi käsikranaatti, ja olemme vainaita. Kuin nurkkaan ahdistetut rotat. 

Mutta he eivät olekaan kokeneita. Näen ensimmäisen työntyvän sisään, varovasti. Luisevat kasvot korostavat liian isoa kypärää. Epoletit olkapäillä. Toverinsa tulee heti perässä. Tähtään häntä rintaan.

Korvani menevät lukkoon pistoolin paukahduksesta. Sekunnin jäljessä muutkin avaavat tulen. Etummaisena kävellyt poika lysähtää maahan, taaimpana tullut puristaa vaistomaisesti liipaisinta ennen tämän todellisuuden jättämistä. Luodit kipoilevat tiilistä. 

Ketään muuta ei näy. 

- Eteenpäin! huudahdan. - Ottakaa aseet! 

Jos jäämme tänne, seuraavat osaavat koputtaa kranaatilla. 

Suoristautuessani ulkona, pääni viereen iskee luoti. Vastaan tuleen sinne päin ja yritän suojautua. Keskivartaloani vihloo, se ei halua taipua. Muiden tulitus pakottaa venäläiset suojautumaan. 

- Mennään! 

Juoksemme kyyryssä katua eteenpäin. 

- Sturmbannführer, mihin olemme menossa?

- Rautatieasemalle! 

Koska Ronja on siellä, jatkan lausetta päässäni. Kuin hukkuvalla, yhtäkkinen halu elää on sekoittanut pääni. 

Ympärillä maailma hajoaa pieniksi yksittäisiksi tragedioiksi. Tarinoiksi rohkeudesta, pelkuruudesta, uhrautuvuudesta. Kamppailuksi siitä ainoasta, joka meillä on -elämästä - kun puolustuslinjat hajoavat. Sekasorrossa pääsemme eteenpäin. En katso taakseni, en sivuilleni, juoksen vain suojasta suojaan. Mieheni seuraavat, koska eivät ehdi ajatella. Joku näyttää suunnan - vääränkin - ja he seuraavat. 

Tulen asemakadulle. Näen auton. Se on ammuttu seulaksi. Ryntään auton viereen. Muutaman metrin päässä näen vartiomiehen kaatuneen harmaa mytty harteillaan. Ronjan kihara tukka on veressä, suikka tippuneena. Kosketan hänen harteitaan. Tunnen kylmyyden, jäykkyyden. He ovat olleet kuolleita jo useamman tunnin, sillä aikaa kun piilottelin kellarissa. 

- Sturmbannführer! 

Näen Marquardtin juoksevan eteeni. Yleensä nuhteettoman puhdas univormu on pölyinen, suittu tukka sekaisin. Hänellä on kädessään konepistooli. 

- Ryssät ovat tulleet läpi! Meidän täytyy vetäytyä! Sturmbannführer, kuuletteko! Vetäytyä!

Hänen äänensä nousee korkeuksiin, joita en uskonut aikuisen miehen saavuttavan. Hänen silmänsä ovat lasittuneet kuolemanpelosta, sinisiä silmiä ei erota pupillien mustuudesta. 

Tunnen ajan hidastuvan. Olen rauhallinen. 

Olen avaamassa suutani, kun Marquardtin ruumis tärisee. Hänen rintaansa ilmestyy suuria aukkoja. Verta pärskähtää haavoista. Hänen jalkansa pettävät. 

Venäläinen konepistoolimies tähtää minua. Nostan pistoolin ja ammun. Puristan liipaisinta kerta toisensa jälkeen, kunnes se jäykkenee. Jatkan puristamista,  tajuan patruunoiden loppuneen. Venäläinen on kadonnut näkyvistä. Heitän pistoolin sivuun ja ryömin Marquardtin ruumiille. Yllätykseni hän liikkuu vielä. Suu yrittää sanoa jotain, mutta verellä täyttyneet keuhkot eivät anna ilmaa. Revin konepistoolin hänen käsistään. Pakotan rampaa kättäni toimimaan. Ammun sarjan kujia kohti, kompuroin ylös ja juoksen kohti länttä, kohti  puita ja pusikkoa. 

Pääsen viimeisen talon nurkalle, kun tunnen kovan tönäisyn. 

Maailma sammuu. 

En koskaan nähnyt luotia, joka osui. 

*

Auringonkukkien aika

 Muhevien peltojen maassa

Auringonkukkien aika

Viikatteella kylvetään 

Mitä kaasulla niitettiin 

Kadulla lapsen silmien edessä

Aikuisten maailma

Kuolevien miesten halujen mukaan

Karjaa ajetaan teuraalle

Tikka nakuttaa 

Nakuttaa 

Nakuttaa...

Isoisä keihästään puristaa

Katsoo harmaiden silmien läpi 

Läpi aikojen virtojen 

Kuolema ohi kulkee

Hänelle nyökkää 

Isät hautaavat poikiaan

Narreista tulee johtajia

Johtajista narreja

Vääriä kuninkaita

Oikeita sotilaita

Vanhojen valtakuntien tuhkasta

Kasvaa uusia

Tyhmyys

Välinpitämättömyys

Kaivavat syviä hautoja.

*

Bayraktar

Miehittäjät tulivat idästä

Formuissa uusissa, koneisto kuosissa

Mut suli heidän aseensa puomilla

Bayraktar

Tankistit puskissa piilee

Keittoa ryystää ja puhaltaa hiileen

Mutta rasva jo paloi ja kiehui jo yli

Bayraktar

Lampaat tulivat idästä

Tehdäkseen utopian Auringon Isästä

Mutta paras paimen on meistä

Bayraktar

Väitteensä aseena huojuu

Tykit ja raketit alkavat puhuu 

Meil viimeinen sana on

Bayraktar

Miliisi avaa keissinsä kuolleista

Ei jälkeä jäljelle jää, syyllistä

Ketä syyttävät kaukana idässä? 

Bayraktar

Halusivat vallata voimalla

Annamme takaisin innolla roimalla

Ryssien rosvot haamuiksi tekee

Bayraktar

Kremlin mulkku propagandaa vääntää

Kansa uskoo mihin vain päänsä kääntää

Nyt uusi on tsaari kun tyhjä on laari

Bayraktar

*

(Vapaa suomennos laulusta Bayraktar) 

Жизнь

Жизнь моя 

в твоих глазах

Ты думаешь 

Почему мы 

Вот гуляем 

А Я думаю 

А Я думаю 

Кто, что

Когда, где, почему 

Кто-то стреляет 

пуля с сердцем по мне

А Я думаю 

А Я думаю

Сегодня хороший день 

Умереть. 

*

Operaatio Sodoma

PROLOGI
Pysähdymme. Päällystetty tie päättyy. Viimeinen pari sataa metriä ovat röykkyistä, kivistä uraa, jota ei kuljeta edes maasturilla. Korkeilla kivimuureilla varustettu talo on maisemassa ainoa monen kilometrin säteellä. Kuitenkin olemme kätevästi kaupungin laidalla.

Nostamme reput ja kameralaukut mukaamme ja päästämme vuokrakuskimme paluumatkalle. Espanjalaisittain on viileä päivä, mutta meillä hiki puskee pintaan jo seisoskelusta. Lähdemme astelemaan hitaasti pientä polkua kivien välissä. Valvontakameroita ei näy, mutta oletamme meitä tarkkailtavan tiukasti.

Puolen tunnin päästä istumme verannalla katsellen hienoa näkymää kohti merta viettävästä laaksosta. Viinipuiden rivit jatkuvat horisonttiin. Tälle puolelle taloa käy tuulenviren, joka vilvoittaa sopivasti.

Isäntämme on huolehtinut eteemme kupit jääteetä. Hän näyttää edelleen jäntevältä, vaikka siilitukka ja lyhyt parta kuvastavat harmaan ja valkoisen eri sävyjä. Sinivihreät silmät tuijottavat tummien kulmien alta rävähtämättä, vaikka ääni ja eleet ovat ystävällisiä. Pihalla turvamiehet kulkevat asemapaikasta toiseen. Hihnassa riippuvat haulikot.

Olemme saaneet harvinaisen tilaisuuden haastatella miestä, jota Suomessa odottaisi elinkautinen maanpetoksesta. Timo "Sakke" Saukkosen nimi aiheuttaa edelleen vihaa ja pelkoa, vaikka sodasta on yli 30 vuotta.

Emme ole täällä kuitenkaan pelkästään Saukkosen takia. Tarkoituksenamme on selvittää tapahtumakulkuja, jotka johtivat sotaan ja siihen, että suomalaiset kääntyivät toistamiseen toisiaan vastaan. Meitä kiinnostaa Saukkosen lisäksi toinen nimi: Erik Iivo Hagsvik.  "Kapinakenraali" on edelleen Suomen vihatuin mies. Lukemattomat salaliittoteoriat spekuloivat, ettei hän kuollutkaan Puistolassa, vaan onnistui piiloutumaan maan alle ja pakenemaan ulkomaille, eläen nykyisin turvattua elämää uudella nimellä.

Ajatus ei ole täysin tuulesta temmattu. Edessämme istuu mies, joka kuului Hagsvikin luotetuimpiin miehiin ja joka teki juuri niin: pakeni Venäjän ja Ruotsin kautta oikeudenkäyntiään. Vain murto-osa Kalevalan kansantasavallan ylimmästä johdosta joutui koskaan vastaamaan teoistaan; ainoastaan verekseltään kiinnijääneet sekä Venäjän myöhemmin kansainvälisen painostuksen takia luovuttamat.

Jouduimme tekemään pitkän selvitystyön päästäksemme kontaktiin kalevalaisten maan alle painuneiden verkostojen kanssa. Aika on harventanut joukkoa, eivätkä kontaktit vaikuta enää olevan kovinkaan aktiivisia. Kalevalaisten keski-ikä alkaa olla pitkälti yli kuudenkymmenen, joten on viimeisiä aikoja kerätä vielä olemassaolevia muistikuvia ja käsityksiä tapahtumista. Hallituksen joukoissa taistelleiden "vapaussoturien" muistelmia on kerätty ja julkaistu vuosien varrella, mutta vastaavat teokset uupuvat kalevalaisten taholta.

Haastattelun ehtona on, ettemme paljasta Saukkosen olinpaikkaa tai nykyistä nimeä. Alkuperäisiä, suomalaisia nimiä saamme luvan käyttää, sillä "ne ovat kuitenkin tiedossa". Kysymyksiä on pitkä lista, sillä Saukkonen on antanut luvan vain yhteen haastatteluun.

Ensin hän haluaa kuitenkin kertoa nykyisestä elämästään. Kierreltyään maailmaa hän kertomansa mukaan oli saanut kasaan mukavan summan, jolla osti ränsistyneen huvilan maineen itselleen. Nykyisin hänet tunnetaan alueella viininviljelijänä ja gastronomistina, sillä useat kaupungin ravintolat tarjoavat hänen lähellä tuotettua viiniään sekä juustoa ja lihaa. Saukkonen on selvästi onnistunut uuden elämänsä rakentamisessa. Pyydämme lupaa aloittaa haastattelu, johon hän myöntyy. Saukkosen haastattelua sekä muita lähteitä on käytetty tämän kirjoituksen lähteinä.

SODAN SYNTY
2010-luku oli ollut kansainvälisesti myrskyisää aikaa. Ukrainan ja Syyrian sodat sekä terroriaallot olivat olleet maailman huomion keskipisteenä. Ilmastonmuutoksen vastainen taistelu oli myös saanut palstatilaa. Suomen ja Venäjän suhteet olivat vuoden 2014 alkujärkytyksen jälkeen palautuneet omiin uomiinsa. Suomi oli pyrkinyt toimimaan sovittelijana USA:n, EU:n ja Venäjän välillä, joissain asioissa myös onnistuen. Vuosikymmenen loppupuolella Ukrainan kanssa käydyt rauhantunnustelut herättivät toiveen pitkän sodan loppumisesta.

2020 -luvulle tultaessa asiat kuitenkin muuttuivat. Venäjän sisäpolitiikka kiristyi ikääntyvän presidentti Putinin pakotettua duuman jatkamaan hänen presidenttikauttaan, peruen samalla vaalit, joiden oli odotettu lännessä muuttavan Venäjän suuntaa. Samalla hän lisäsi entisestään jo muutoinkin laajoja valtaoikeuksiaan. Tämä aiheutti laajoja mielenosoituksia ja kansanliikkeitä vaatimaan Putinin ja duuman eroa sekä uusia vaaleja. Mielenosoitukset laajenivat ja väkivaltaistuivat "katutaisteluiksi", kirjoitti tuolloin Guardian-lehti. Talouspakotteiden heikentämä Venäjän talous oli myös samanaikaisesti alkanut kärsiä ilmastosopimusten aiheuttamasta öljyn kysynnän vähenemisestä. Venäjää vaadittiin kansainvälisesti lopettamaan öljyn sekä kaasun poraukset ja sulkemaan varsinkin ekologisesti herkillä alueilla Siperiassa toimivat pumppaamot.

Suomessa presidentiksi valittiin vihreä ja liberaalia politiikkaa edustanut nuori ehdokas. Hän ilmoitti julkisesti tukensa Venäjän poliittiselle oppositiolle sekä Venäjään kohdistuville ilmastopakotteille. Pääministeri julkisti lausunnon, jonka mukaan Suomi ja Ruotsi tulevat hakemaan Nato-jäsenyyttä vuosikymmenen loppuun mennessä.

Putinin huhuttiin kärsivän Alzheimerista tai Parkinsonista. Ruotsin suurlähetystön tietovuodon mukaan Putinin täytyi pidellä juomalasiaan kahdella kädellä vapinan estämiseksi. Asiantuntijat puhuivat "palatsivallankaappauksesta", jossa Venäjän asevoimien korkeimpaan johtoon nousseet nuoret kenraalit pyörittivät asioita.

Suomessa marginaaliin joutuneet äärioikeistoryhmittymät tekivät kolme terroriteoksi luokiteltua iskua Hervannassa, Oulussa sekä Joensuussa. Lappeenrannassa ja Imatralla tehtiin polttopulloiskuja maahanmuuttajien omistamiin liikkeisiin. Joukossa oli myös venäläistaustaisten omistamia liiketiloja. Venäläismediat repivät otsikoita "Kristalliyöstä", jossa "suomalaiset fasistit vainoavat rehellisiä ihmisiä - -  pääkohteiksi joutuvat varsinkin venäläiset". Moiset uutiset eivät jääneet ainoastaan pienemmille tiedotusvälineille, vaan nousivat valtiollisille uutiskanaville. Asiantuntijoiksi esittäytyneet, joukossa suomalainen Johann Bäckman, kertoivat Suomessa jo pitkään jatkuneesta äärioikeiston vahvistumisesta, jota valtiovalta salaa tuki. Poliisi ja armeija antoivat koulutusta "aseiden käyttöön ja pommien tekoon". Venäjä vaati luovuttamaan Imatran ja Joensuun iskuihin syyllistyneet sekä ne, jotka olivat "harjoittaneet selkeää väkivaltaa Venäjän kansalaisia kohtaan". Suomi kieltäytyi luovutuksesta, vedoten, että Suomen alueella tapahtuneita rikoksia tutkivat Suomen viranomaiset. Suomi kuitenkin tarjosi Venäjälle mahdollisuutta lähettää omia edustajiaan seuraamaan tutkintaa. Venäjä kieltäytyi tarjouksesta.

Venäläisten sotilaskoneiden rajaloukkaukset lisääntyivät. Venäläinen fregatti yritti puskea yhtä Suomen uusista korveteista Suomenlahdella. Törmäys vältettiin täpärästi suomalaislaivan kapteenin nopean reagoinnin ansiosta. Kaksi Suomen ilmatilaan tunkeutunutta Mig-31:stä liikehti uhkaavasti Hornet-parin tullessa tunnistamaan niitä. Liikehtiminen oli "taistelun kaltaista, tulipaikkojen hakemista", kuvasi partiota johtanut yliluutnantti. Ilmeisesti venäläispartiota johtanut kone ei ilmoittanut äkillisestä suunnanmuutoksesta siipimiehelleen, ja koneet törmäsivät ilmassa. Siipimies kuoli koneen ohjaamon murskauduttua. Partiota johtanut lentäjä käytti heittoistuinta ja selvisi. Koneet putosivat taivaalta, onneksi keskelle peltoa ja metsää, eikä sivuvahinkoja näin syntynyt. Suomen viranomaiset toimittivat lentäjän ensin hoitoon ja sen jälkeen tutkintavankeuteen epäiltynä laittomasta rajaloukkauksesta, lento-onnettomuuden aiheuttamisesta sekä kuolemantuottamuksesta.

Venäjä vaati tiukkasanaisesti molempien lentäjien palauttamista. Venäläiset syyttivät Hornettien ampuneen koneensa alas. Netissä ilmestyi ääninauha, jonka väitettiin olevan Mig-lentäjien käymä keskustelu ennen törmäystä. Johtokoneeksi väitetty ilmoittaa: "varoitus... ohjuslaukaus..väistö". Kansainvälinen media nosti tapauksen otsikoihin. Amerikkalainen tiedustelulähde julisti nauhan väärennökseksi. Tästä huolimatta se levisi venäläisessä sosiaalisessa mediassa. Pietarin ja Moskovan Suomen lähetystöjen edessä nähtiin laajoja mielenosoituksia.

"Yritimme turhaan saada audienssia Putinin luokse", Suomen tuolloinen Venäjän -suurlähettiläs kertoo muistelmissaan. "Puhuimme kuuroille korville. Saimme Suomesta reaaliaikaista tietoa tutkinnan edistymisestä. Emme voineet tehdä muuta kuin ilmoittaa presidentille, pääministerille sekä ulkoministerille kotimaahan, että audienssia ei ole luvassa."

Suomen presidentti piti televisioidun puheen, jossa selitti siihen astisen tutkinnan tulokset sekä seuraavat oikeuskäytännöt. Hän tarjosi suorassa lähetyksessä Venäjän viranomaisille mahdollisuutta osallistua tutkintaan ja valaista koneiden kuntoa, lentoreittiä ja muita toistaiseksi epäselviksi jääneitä asioita.

Venäjä ei vastannut presidentin tarjoukseen. Saman päivän iltana Venäjän Suomen-suurlähetystö toi presidentille ukaasin: lentäjät oli toimitettava Vaalimaan raja-asemalle 24 tunnin kuluessa. Mikäli näin ei tapahtunut, Venäjä tulisi vetämään asiasta omat johtopäätöksensä.

Hallitus hälytettiin kriisikokoukseen supistetussa muodossa. Presidentti, pääministeri sekä ulko-, sisä- ja puolustusministeri osallistuivat tapaamiseen Puolustusvoimien johdon kanssa. Sotilastiedustelu ilmoitti Venäjän siirtäneen ilmakuljetteisia joukkoja Pietarin alueelle. Yhteenlasketun määrän arvioitiin olevan noin 30 000 miestä, käsittäen pääosin ammattisotilaista koostuvia yksiköitä. Suojelupoliisi ilmoitti Venäjän suurlähetystön pakanneen tavaransa ja suunnanneen kohti rajaa. Valmiusyksiköiden valmiutta päätetään kohottaa. Ammattisotilasyksiköiden, kuten Ilma- ja Merivoimien sekä nopean toiminnan joukkojen, valmiutta oli kohotettu jo ennalta. Presidentin yritykset "kuuman linjan" käyttöön epäonnistuivat. Puolustusvoimien komentaja antoi käskyn kertauskutsun lähettämiseksi reserviläisille.

Klo 04:26, vain tunti sen jälkeen, kun Venäjän suurlähetystön edustajat olivat siirtyneet rajan toiselle puolelle, Suomen rajanylityspaikoille kohdistui raju tykistöisku. Sitä seurasi maahanlaskuyksiköiden nopea tunkeutuminen rajan ylitse, Suomen puolelle.

Sota oli syttynyt.

TULEVAT JOHTAJAT TAPAAVAT
Venäläisten etujoukot etenivät nopeassa tahdissa Lappeenrantaan ja Imatralle. Hyökkäyskiilan tunkeutuessa Kouvolaan ne kohtasivat ensimmäiset Karjalan prikaatin yksiköt. Kohtaamistaistelut olivat nopeita ja lopputulokset epäselviä. Rannikkoa myöten edennyt haara eteni Haminaan sekä Kotkaan. Karjalaiset onnistuivat pysäyttämään kiilan hetkeksi Kouvola-Lahti -moottoritielle.

Erik Hagsvikin ja Timo Saukkosen kannalta pysäytys tuli liian myöhään. Kohtalo oli heittänyt molemmat miehet samaan kaupunkiin, Lappeenrantaan, jossa he yöunilta herättyään saattoivat vain todeta tilanteen.

Kaksikko oli tavannut ensimmäisen kerran Vekaranjärvellä, Hagsvikin suorittaessa varusmiespalvelustaan. Kersantti Saukkonen oli toiminut hänen kouluttajanaan. Varusmiespalveluksen jälkeen Hagsvik siirtyi opiskelemaan Saimiaan kone- ja automaatiotekniikkaa. Koulukaverien muistelmien mukaan Hagsvik oli pätevä opiskelija, ei sen viinaanmenevämpi kuin korkeakouluopiskelijat yleensä. Joidenkin mielestä hän oli "turhankin tunnokas AMK:iin". Sodan syttyessä Hagsvik oli viettämässä viimeistä opiskelusyksyään ja aloittamassa lopputyötään. Timo Saukkonen taas oli siirtynyt opiskelemaan Maasotakoululle. Maasotakoulun rehtorin ainoa ohje oli "vetää siviilit päälle ja pyrkiä kohti pohjoista ja omia joukkoja", muistelee tuolloin kadettina jalkaväkilinjalla opiskellut.

Venäläiset sotapoliisit kuitenkin piirittivät ja valtasivat Maasotakoulun niin nopeasti, että harva onnistui pujahtamaan pakoon. Yksityisessä vuokra-asunnossa majaillut Saukkonen oli kasarmeissa yöpyneitä tovereitaan onnekkaampi, mutta törmäsi epäonnekseen tiesulkuun. Aseettomana ja vihollisten ympäröimänä, kersantti Saukkosen ei auttanut kuin antautua.

Hagsvikin ja tuhansien muiden Etelä-Karjalan alueella olleiden reserviläisten kannalta tilanne oli valoisampi. Venäläiset eivät juurikaan keskittäneet huomiotaan siviiliväestöön ensimmäiseen pariin viikkoon, joten metsien ja veneellä Saimaan kautta onnistui pakenemaan arvioiden mukaan parisen sataa suomalaisten hallussa oleville alueille.

Hagsvik oli alta kolmikymppinen, hyväkuntoinen aktiivireserviläinen, mutta hän ei liittynyt pakenijoihin. Hänen venäjänkielen taitonsa olisi luultavasti helpottanut pakoa. Jostain syystä hän päätti kuitenkin jäädä Lappeenrantaan. Jotkut kommentoijat ovat pitäneet tätä seikkaa "petturin ensiaskeleena", mutta niin tekivät tuhannet muutkin karjalaiset. Suurimpana syynä lienee ollut epätietoisuus. Televisiokanavat toimivat hyvin vielä usean päivän ajan, jolloin väestö saattoi seurata tilanteen kehittymistä. Uutisissa annettiin ohjeita pommitusten ja sähkö- sekä verkkojen katkeamisen varalta, muttei minkäänlaista ohjeistusta miehitetyllä alueella asuville.

Vasta toisella viikolla Hagsvik uskaltautui ulos asunnostaan. Hän eli suhteellisen vapaalla jalalla kolmatta viikkoa sodan syttymisestä, ennen kuin katupartio kysyi henkilöpapereita. Löydettyään Hagsvikin sotilaspassin hänet vangittiin (miksi Hagsvik kantoi edelleen sotilaspassia mukanaan, on arvoitus. Hänen pitkälle vapaudelleen on etsitty syitä, joista todennäköisimmät liittyvät ulkonäköön ja venäläisten resurssipulaan. Hagsvikin itsensä mukaan häntä oli usein luultu venäläiseksi sekä suomalaisten että venäläisten taholta. Venäläisillä ei myöskään riittänyt joukkoja kunnon selustavarmistukseen ja jokaisen kansalaisen tutkimiseen).

Jo ennen Helsingin valtausta venäläiset olivat alkaneet kysellä halukkuutta värväytyä. Tulokset olivat kuitenkin laihat, johtuen shokista ja vankien pienestä määrästä. Ammattisotilaat ja reserviläiset pidettiin vangittuna erikseen. Väestöstä vangittiin kaikki alta 30-vuotiaat, sotilaskuntoiset miehet sekä ne naiset, joilta tavattiin sotilaspassi. Helsingin romahtaessa vankien lukumäärä sekä värväyshalukkuus olivat kasvaneet. Sotavangeiksi saatuja kuljetettiin myös Lappeenrantaan, mahdollisimman kauas rintamalta.

VASTARINTA YLLÄTTÄÄ VENÄLÄISET
Venäjän pääesikunnan laatima operaatiosuunnitelma, joka tunnettiin leikkisästi "operaatio Sodomana", oli olettanut sodan loppuvan Helsingin valtaukseen. Toisin kuitenkin kävi. Suomalaisjoukot, pääasiassa Porin, Karjalan sekä Panssariprikaatin, tekivät yllättäviä vastahyökkäyksiä. Etujoukot pystyivät pureutumaan lähes Kehä III:lle saakka. Vastarinta vaikutti vain tiukkenevan, kello tikitti. Itä-Euroopassa tapahtui huolestuttavia Nato-joukkojen keskityksiä. YK:n turvallisuusneuvosto oli kutsuttu koolle. Moskovan sekä Pietarin kadut velloivat sotaa vastustavista mielenosoittajista. Poliisille oli annettu lupa ampua kovilla, jos tarve vaatisi. Yhdysvaltain presidentti lupasi kaiken mahdollisen tukensa Suomelle. Sota ei suinkaan yhdistänyt venäläisiä, vaan tuntui aiheuttavan entistä enemmän hajaannusta.

Oliko tullut tehtyä virhe?

Ammattisotilaita kului taisteluissa huolestuttavaa tahtia. Heitä saatettaisiin tarvita vielä sisäisten levottomuuksien tai Naton aggression torjujina. Toisaalta asevelvolliset olivat epäluotettavia. Opposition pelättiin vetoavan palvelustaan suorittaviin varusmiehiin ja puhuvan nämä puolelleen. Valtakunnan teräsnyrkkiä ei kannattanut tuhlata Suomessa epävarman tulevaisuuden häälyessä edessä.

Esiin kaivettiin sama suunnitelma kuin Ukrainan sodan aikana: jo vallatuille alueille tulisi perustaa "kansantasavalta". Sille pitäisi luoda siviilikoneisto ja asevoimat. Etsikkoajan jälkeen entistä suurempi osa sotimisesta ja selustavarmistuksesta voitaisiin siirtää kansantasavallalle ja lopullisessa tavoitteessa kokonaan. Suomalaiset pantaisiin taistelemaan toista sisällissotaa.

Tuossa vaiheessa vangittuja oli tuhatkunta. Sotilastiedustelu määrättiin suorittamaan ensimmäiset värväykset näiden parista. Tarkoitus oli käyttää näitä "ensilinjalaisia" lisävärväyksiin, sillä uskottiin olevan tehokkaampaa käyttää suomalaista värväämään suomalaista kuin vangitsija vangittua. Näiden ensimmäisten joukossa oli Erik Iivo Hagspik.

Motivaatiota tai käytettyä motivointia värväytymiseen voi vain arvailla. Osa Hagsvikin tunteneista on kertonut syyksi kaunan, jota hän kantoi intissä palveltuaan miehistössä. Toisaalta, kymmenet tuhannet muut miehistössä palvelleet ja epäilemättä kaunaiset eivät tehneet Hagsvikin ratkaisua. Historoitsijoiden arvailut vaihtelevat pelosta uhkailuun ja omaneduntavoitteluun. Ehkä lopullinen syy oli kombinaatio kaikista. Tosiasia oli kuitenkin se, että vain kolmisen kuukautta sodan alkamisesta, Eerik Iivo Hagsvik puki päälleen suomalaista M05-maastopukua muistuttavan Anglija-asepuvun ja suuntasi ulos kolminkertaisen piikkilanka-aidan takaa. Seuraavat kolme viikkoa kuluivat värväyskoulutuksessa.

KANSANTASAVALTA SYNTYY
Värväykset pyrittiin alkuvaiheessa kohdistamaan korkeakoulutettuihin, upseereihin sekä virkamiehiin, mikäli heidät oli tunnistettu vangitessa tai vankeusaikana. Jos yksittäisen reserviläisen värväytymistä ihmettelee, on syytä kysyä myös, miksi aktiiviupseereitakin värväytyi ensilinjalaisiin peräti kahdeksan kappaletta. Näitä tekoja on pyritty tulkitsemaan niin, että upseerit pyrkivät voittamaan luottamuksen, saamaan aseita ja sitten pakenemaan takaisin omien luokse. Tulevien tapahtumien valossa näin kuitenkin tapahtui vain kahdesti: kapteeni Aimo Juhani Tamminen sekä yliluutnantti Anni Iines Törmäinen pakenivat värväyskoulutukseen käytetystä Maasotakoulusta ja onnistuivat vaeltamaan metsien läpi suomalaisten joukkojen luo. Loput upseerit päätyivät muodostamaan kansantasavallan ylimmän upseeriston kaaderin.

Näillä värväysretkillä Hagsvik tapasi uudestaan Timo Saukkosen. Saukkosen mukaan tapaamista edeltäneinä viikkoina venäläiset olivat yrittäneet houkutella häntä värväytymään. Nämä "puhuttelut" olivat tapahtuneet erillisessä huoneessa. Tulkkina oli ollut venäläisnainen, joka oli puhunut "hoono soomi". Saukkonen kertoo lähinnä tuhahdelleensa näin onnettomille yrityksille.

Hagsvik oli törmännyt Saukkoseen saapuessaan aliupseerien leiriin ja nähnyt hänet piikkilanka-aidan vieressä tupakalla. Hagsvikin epoletissa oli komeillut yksi valkoinen nauha - jefreiter Hagsvik oli ilmeisesti saanut arvonsa palkkioksi koulutuksestaan ja venäjänkielen taidostaan.

Hagsvik oli osannut kiskoa oikeista naruista - hän oli puhunut kuinka Suomen hallitus oli siirtynyt jo Ouluun saakka, kun historiallinen kaupunki Vaasa oli käynyt liian kuumaksi. Ennen kaikkea hän oli vedonnut värväyksen etuihin: palkkaan, vaatteisiin, tupakkaan sekä ruokaan. Mahdollisuudet edetä virkaportaissa olivat myös erinomaiset pystyvälle miehelle. Hagsvik ei vaatinut kannan ilmoittamista heti, vaan jätti Saukkoselle miettimisaikaa. Hän antoi ohjeeksi, että jos Saukkonen päätti värväytyä, hänen tarvitsisi sanoa vanginvartijoille vain Hagsvikin nimi ja nämä kuljettaisivat Saukkosen pois leiriltä.

Kolmantena päivänä Hagsvikin vierailusta tupakantuskista kärsinyt Saukkonen kuiskasi vartijalle "jefreiter Hagsvik". Hänet toden totta saatettiin heti ulos ovesta. Istuessaan Uazin takaistuimella sisään nakattiin pussi, jossa oli hänen koko omaisuutensa: lompakko, sotilaspassi, hammasharja ja sytkäri.

Ilmeisesti Hagsvikin ehdotuksesta Saukkoselle annettiin hänen suomalainen sotilasarvonsa, vaikkei hän osannut venäjää ollenkaan. Sergeant Saukkonen yllättyi siitä, että Hagsvikin puheet pitivät kutinsa. Ruokaa ja ennen kaikkea tupakkaa sai niin paljon kuin halusi. Vodkaakin, mutta sen Saukkonen jätti toistaiseksi väliin.

Ensilinjalaiset onnistuivat värväämään yhteensä satakunta. Sotavankien värväys onnistui helpommin kuin siviilissä vangittujen. Saukkonen huomasi, että monet sotavangit kärsivät "sotaväsymyksestä, univajeesta, psykooseista ja kaikenlaisista mielenhäiriöistä". Tämän hän huomasi aloittaessaan joukkueensa koulutuksen.

Ensilinjalaisista muodostettiin sotapoliisikomppania. Vastuualueeksi tuli Lappeenranta. Anglija-maastopukujen lisäksi jostain varastoista oli kaivettu Kirza-saappaat (virallisesti käytöstä poistettu) sekä Lifchik-rintakantimet (myös käytöstä poistettu). Kypäriä ei jaettu, koska joukot eivät olleet etulinjassa. Verrattuna moniin venäläisiin joukko nautti huomattavia etuoikeuksia. Tämä oli osa värväystaktiikkaa.

Siviilihallinnon rakentaminen sujui takkuisammin. Virkamiehiä ei ollut tai sitten heitä ei oltu tunnistettu. Tilalle värvättiin tai tunki kaikenkarvaista osaajaa. Noin neljä kuukautta sodan alusta julistettiin "Kalevalan kansantasavallan" perustaminen. Kansantasavalta oli perustettu "kansalaisten kansanäänestyksessä osoittaman mielipiteen perusteella". Ensilinjalaisten sotilaspoliisikomppania oli ollut suojaamassa kyseistä äänestystä.  "Kaikki sen tiesi, että järjestetty juttu se oli", Saukkonen toteaa. "Pari vanhaa mummoa siinä kävi lappuja tiputtamassa, äänestivät kai Kekkosta".

VALLAN PORTAAT
Aika kului. Ensilinjalaisille kiirehdittiin etulinjapalvelusta, vaikka yksikkö ei minkään järjen mukaan ollut valmis. Taistelukokemuksen toivottiin "karaisevan ja lujittavan" joukkoa. Ensimmäiset kaatuneet, oli puoli kumpi tahansa, riittäisivät vaimentamaan epäröinnin.

Kansantasavallan 1. kaartin 1. pataljoonan 1. komppania (kaikki kansantasavallan prikaatit tulisivat olemaan kaarteja, siinä missä Venäjällä kaarti on ansionimi kunnostautuneelle yksikölle), kuten ensilinjalaisia komeasti kalskahtavasti kutsuttiin, sai tulikasteensa Jyväskylän alapuolella. Vastassa oli Karjalan prikaatin tiukka puolustusketju. Hätäinen hyökkäys päättyi verilöylyyn. Paikalle kiirehditty komppania otti rintamavastuun karaistuneelta 7. Mekanisoidun kaartinprikaatin komppanialta. Yllätetty komppanianpäällikkö ei ehtinyt juuri kertoa edes tilannetta, kun hänet määrättiin tukemaan jo hyökkäystä tietä pitkin. Tieosuus oli vahvasti kenttälinnoitettu ja miinoitettu, joten sen valtausta ei oltu varsinaisesti tunnustelujen jälkeen yritetty. Idempänä, noin kymmenen kilometrin päässä, olisi ollut huomattavasti pehmeämpi kohta Karjalan prikaatin sekä Kainuun prikaatin välikohdassa.

Komppania työnnettiin etelän pimeän ja loskaisen talviaamun vielä sarastamatta hyökkäykseen. Lyhyt, tuskin mainittava tulivalmistelu ainakin yllätti karjalaiset. "Kuin pystymetsästä olisivat nousseet", totesi jääkäri Salo päiväkirjassaan.

Valmiiksi kohdistettu ja pelkän radiokuittauksen päässä ollut raskaiden kranaatinheitinten tulisulku pysäytti kuitenkin ensilinjalaiset lähes alkuunsa.

"Tanner jysähti ja sirpaleet vonkui. Olinhan kyllä nähnyt miten kranaattikeskitys pölisee harjoituksissa, mutta ei sitä osannut tai tiennyt odottaa. Oma ryhmä lähti juoksemaan ja muusta joukkueesta en edes tiennyt. Ei siitä selvinnyt kuin kourallinen", Saukkonen muistelee.

Hagsvik, joka toimi ryhmänjohtajana, koki saman. Ryhmä ryntäsi takaisinpäin, suoraan ilmassa viuhuviin sirpaleisiin. Viisaimmat, jotka odottivat keskityksen loppua, pääsivät paikalta suhteellisen vähin vammoin. Käsiasetuli oli minimissään, yllättävästä syystä.

Muutamia jäi nimittäin haavoittuneina ja päästään sekaisin kentälle. Suomalaisia hämmensi suomeksi huudetut tuskanhuudot. "Säikähdin, että perkele, omiako tässä onkin ammuttu! Meinasin lähteä hakemaan niitä mutta kessu esti", kirjoittaa jääkäri Salo. Moni luuli samaa ja pidättäytyi siksi ampumasta näkemiään hahmoja. Seitsemän fyysisesti ehjää mutta poissa tolaltaan olevaa ensilinjalaista jäi vangiksi. Nyt suomalaisille paljastui ensimmäistä kertaa, että maanmiehiä värvättiin sotimaan heitä vastaan.

Tuli-iskun rajuudesta ja hyökkäyksen epäonnistumisesta kertonee se, että osallistuneista hieman alle sadasta takaisin palasi vain 46 (komppanian tukiosat olivat venäläisiä, joten niitä ei laskettu varsinaisesti vahvuuteen).

Selvinneet ensilinjalaiset olivat hämmentyneitä, tokkuraisia ja hetken päästä raivoissaan. Ryssät haluavat tapattaa meidät! oli monen ajatus. Venäläiset tajusivat itsekin, että komppanian tulikaste ei välttämättä ollut ollut edullinen jatkoa ajatellen. Mutta maahan kaatunutta maitoa oli turha itkeä.

Jäljelle jääneet kuljetettiin vallattuun Helsinkiin ja sijoitettiin Santahaminan tyhjiksi jääneisiin kasarmeihin. Joukosta poimittiin ne, jotka olivat osoittaneet jonkinlaista kykyä toimia tulen alla. Loput lähetettiin takaisin Lappeenrantaan toimimaan uudestaan värväreinä. Kansantasavallan armeija tarvitsi tykinruokaa ja lihaa luidensa ympärille.

Kansantasavallan puolustusvoimien komentajaksi nostettiin yliluutnantti Mika Tanninen. Viisissäkymmenissään oleva mies oli hieman outo valinta huipulle. Hän ei ollut upseereista korkea-arvoisin, eikä tausta antanut olettaa mitään piilevää lahjakkuuttakaan. Lähipiiri kuvasi Tannista "huumorintajuttomaksi, yrmyksi ja äreäksi", toisinaan suorastaan jopa sadistiseksi persoonaksi. Alkoholin käyttö oli hiponut ongelman rajaa jo vuosia. Hänet oli selvästi sysätty sivuraiteelle sotilasuralla, odottamaan eläkeikää. Tästä hän kantoi selvästi myös kaunaa Puolustusvoimille sekä entisille esimiehilleen. Ilmeisesti hänen katsottiin olevan tarpeeksi väritön ja ohjailtavissa ollakseen turvallinen valinta komentajan titteliin. Sotilasarvokseen tuore komentaja sai armeijakenraali. Kalevalan kansantasavallan ja Venäjän armeijan välinen sotilasarvon vastaavuus eivät pitäneet aluksi paikkansa - Tannisen venäläiseksi sotilasarvoksi merkittiin pitkään stárshij lejtenánt, mikä vastaa suomalaista yliluutnanttia.

Samanlaista "vetoa ylöspäin" kokivat myös monet muut. Upseerien oli aluksi annettu pitää suomalaista sotilasarvoaan vastaava sotilasarvo, kun taas aliupseerien kohdalla ilmeni suurta vaihtelua. Venäjän kielen taito tai muunlainen kunnostautuminen painoivat vaakakupissa enemmän. Ylenemisaallossa tilanne kuitenkin muuttui. Eerik Hagsvik sai lejtenantin eli luutnantin ja Timo Saukkonen mladshij lejtenantin eli vänrikin arvon. Helsingistä tehtiin uuden valtion pääkaupunki. Tosin tähän pääkaupunkiin liitettiin myös Espoon, Vantaan, Porvoon ja Sipoon alueet. Moinen massiivinen kaupunkiyhtymä olisi tuskin onnistunut Suomessa. Kaupunkiin pystytettiin ensin sotilaskomento, siviilihallinnon - jos sitä sellaiseksi kehtasi kutsua - jäädessä Lappeenrantaan.

ARMEIJA NOUSEE
"Tyhjäntoimittamista", kuvaa Saukkonen muistellessaan tuoreiden kansantasavallan upseerien ensimmäisiä viikkoja. Hienot tittelit ja komealta kuulostavat virat oli, muttei armeijaa jota johtaa. Kaikki kuusi ammattiupseeria ylenivät kenraalikuntaan. Heidät saattoi päivisin tavoittaa "upseerikerholta", kuppi kädessään. Jos varasto tyhjeni, käytiin autolla hakemassa lisää kaupungilta. Jäljelle jääneet asukkaat katselivat ketä tahansa univormuista pelokkaana ja kyräillen. Kalevalan kansantasavallan jälleenrakennus ottaisi aikansa.

Hagsvik erottui joukosta toimintatarmollaan. Hän alkoi insinöörimäisellä otteella kirjoittaa viestejä venäläisten esikuntiin - kerta kerralta aina vain ylemmäs komentoketjua. Suomalais-venäläisessä lyseossa opittu erinomainen venäjä helpotti huomattavasti asioiden hoitoa. Tulikasteen jättämä muisto sai hänet vaatimaan kaikkea: raskaita aseita kuten tykistöä ja kranaatinheittimiä, ilmatorjuntaa, panssarivaunuja, pioneerikalustoa... Useimmiten vastausta ei herunut. Aktiviiset taistelut nielivät kalustoa, paras osa tuli pitää reservissä Naton, Kiinan tai kaduilta nousevan vallankumouksen takia. Pahaisen nukkevaltion virkaheiton luutnantin kirjeet eivät siinä myllyssä paljoa painaneet.

Yksi kirjeistä kuitenkin osui yllättävään maaliin. Itse armeijakenraali Sergej Shojgu, osittain jo vallasta syrjäytetty vanha kenraali, päätti tarttua asiaan. Venäjän laajan valtakunnan lukemattomista sotatarvikevarastoista rahdattiin kaikkea pyydettyä, varastorasvoissa. Kalusto ei ollut aivan ensiluokkaista, mutta kävi paremman puutteessa. On arveltu, että Shojgun yllättävä tempaus oli osa Venäjän kabinettipolitiikkaa. Nuoremmat kenraalit olivat enemmän keskittyneitä mielenosoitusten hajoittamiseen; jos Kalevalan kansantasavalta vahvistuisi tarpeeksi, se voisi onnistua siinä missä Itä-Ukrainan separatistit epäonnistuivat. Idea oli Ukrainassakin ollut alunperin Shojgunin, joka oli epäonnistuessaan joutunut syrjään.

Sotilasasioiden lisäksi ensilinjalaisten tuli vastata myös siviilikysymyksiin, niin kauan kuin siviilihallintoa ei oltu saatu muodostettua. Niinkin perustavanlaatuiset asiat kuin ruoan, veden ja energianjakelu olivat työpöydällä. Kellään ei ollut mitään tietoa, kuinka paljon ruokaa oli esimerkiksi logistiikkaterminaaleissa tai olivatko vedenpuhdistamot, pumppaamot ja voimalaitokset vielä toiminnassa. Paremman puutteessa upseerit säntäilivät itse ympäri Helsinkiä, mukanaan ennen sotaa painettu kaupunkikartta. Yksi vedenpuhdistamo oli käytössä - työntekijät eivät olleet saaneet ohjeistusta valloituksen jälkeisiin toimiin, joten he olivat tulleet työpaikalleen kuten aina ennenkin. Voimalaitokset olivat pois toiminnasta, mutta kolme maakaasuvoimalaa havaittiin päällisin puolin ehjiksi ja käyttökelpoisiksi. Niillä saataisiin katettua ainakin osa energiantarpeesta. Eräs huvittava yksityiskohta on, että Helsinki säilyi kytkettynä valtakunnanverkkoon vielä pari viikkoa valtauksensa jälkeen, ennen kuin joku hoksasi kytkeä solmukohdat pois käytöstä.

Vakavasti ottaen ensilinjalaisilla oli käsissään ainekset inhimilliseen kärsimysnäytelmään. Vaikka Etelä-Suomen talvet olivat lauhtuneet lauhtumistaan, ilman lämpöä ja ruokaa jäljelle jääneet siviilit alkaisivat aiheuttaa levottomuuksia tai kerrassaan kuolla kupahdella, mikä ei ainakaan lisäisi Kalevalan kansantasavallan mainetta ulkomailla. Lisäksi oli olemassa vaara äkillisestä kovasta pakkasjaksosta tai lumivyörystä. Onnena onnettomuudessa sairaalat olivat pysyneet toimintakelpoisina omien varavoimalähteidensä avulla.

Jos Hagsvik profiloitui tuona aikana sotilasasioiden työmyyränä, Timo Saukkonen huolehti siviileistä. "Jotenkin se oli niin surkeaa", toteaa Saukkonen. "Kylmiä kämppiä, varsinkin kerrostalot kun kaukolämpö ei toiminut, kadulla hytiseviä mummoja, kodittomia puistoissa nuotiota polttamassa... Sääli siinä tuli puseroon, ei auttanut mikään." Saukkonen muun muassa järjesti "vanhuksille, sairaille, odottaville sekä lapsille" Venäjän armeijan muona-annoksia. Kalevalan kansantasavallan viirillä varustettu Uaz kurvaili terminaalien pihoilla ja Saukkonen tiukkasi elintarvikkeiden määrää sekä laatua. "Sähkönpuute tietty altisti tavaraa pilaantumiselle, onneksi oli kylmä sää niin suurin osa oli pelastettavissa."

Kansantasavallan kaarteihin oli värväytynyt toista sataa uutta, mutta oltiin vielä kaukana tavoitteesta. Nopeuttaakseen kaartien muodostumista, venäläiset levittivät värväyskehotteita Itä-Siperiassa ja Kaukoidässä. Palkaksi luvattiin 700 euroa kuussa ja automaattinen kansalaisuus. Viitisensataa vastasikin kutsuun, ja pian rintamalla nähtiin "kiinalaisia", kuten jääkäri Salo päiväkirjassaan päivitteli.

Siperialaisten värväys tykinruoaksi aiheutti ristiriitaisia tunteita ensilinjalaisissa. He kokivat venäläisten kävelleen heistä yli. Ehkä värväys nosti epämieluisaa tunnetta pintaan siitä, että he olivat lopulta vain kulissi ja marionetteja suurvallan käsissä. Siperialaiset, joista monet olivat burjaatteja ja näin buddhalaisia, sopeutuivat kuitenkin hyvin osaansa eivätkä jääneet ainakaan jälkeen muista venäläisistä joukoista. Ennen kaikkea, kansantasavallalla alkoi olla vihdoin omia lihaksia.

PRENIKOITA
Kansantasavalta oli saanut armeijan ja arvohierarkian, mutta siltä puuttuivat kunniamerkit. Toimeen asetettiin imatralainen taiteilijaopiskelija Martti Ripatti. Sivarinkäynyt Ripatti oli työhön outo valinta, mutta hän suostui työhön käytännössä nälkäpalkalla. Paljonpuhuvasti mitalit tehtiin kaksipuolisiksi - kielinä suomi ja venäjä.

Urhoollisuudelle taistelussa luotiin kolmiportainen, taistelun ulkopuolella osoitettuun urheuteen kaksiportainen ja muihin yhteiskunnallisiin saavutuksiin neliportainen kunniamerkkijärjestelmä. "Kalevalan kansantasavallan puolustajanristi" oli toiseksi korkein kunniamerkki. Sitä seurasivat 1. ja 2. luokan mitalit. "Kalevalan kansantasavallan kunnianmitalin" ensimmäinen, toinen ja kolmas aste olivat saatavilla myös siviileille. Yhteiskunnallisista ansioista oli saatavilla "Pioneeriristi" sekä "Pioneerimitali" kolmessa asteessa. Korkein kunniamerkki Kalevalan kansantasavallassa oli "Perustajanristi", joka jaettiin sadalle ensiksi värvätylle - puolelle heistä postuumisti. Venäläiseen tapaan armeijakenraali Tannisen rintamusta koristivat pian yksi kappale jokaista mitalia. Myös venäläisen tavan mukaisesti mitaleista ei tehty nauhaa, joten niitä piti kantaa sellaisenaan jopa taistelu-univormussa. Hagsvik ansaitsi Perustajanristin lisäksi Puolustajanristin. Saukkonen taas sai Puolustajanmitalin 1. luokan sekä Pioneeriristin. Hagsvik saattoi vaihtaa epolettinsa majurin yhteen suurtähteen ja Saukkonen kapteenin neljään pienempään.

"HUOJUVA JAKKARA"
Vaikka sotilaallisesti Kalevala alkoi vahvistua, sen yhteiskunnallinen kehitys ei vaikuttanut kovinkaan ruusuiselta. Ruotsalaisen yhteiskuntatutkijan tekemän tutkimuksen mukaan Kalevalan kansantasavallalta puuttui todellinen yhteiskunnallinen ja poliittinen sisältö. Se oli tyhjä taulu, johon jokainen saattoi kuvitella oman sisältönsä. Siksi se toisaalta myös houkutti ympäri maailmaa palkkasotureita äärioikealta äärivasemmalle. Serbian ja Venäjän lisäksi yksikään muu maa ei ollut tunnustanut Kalevalan itsenäisyyttä. Rahana toimi Venäjän rupla sekä erilaiset elintarvikekupongit, joita jaettiin isoimmissa kaupungeissa. Kuvaavaa on, että jokaisessa kaupungissa jaettu kuponki oli erinäköinen ja eriarvoinen.

"Tällä hetkellä Kalevalan kansantasavaltaa ei voi kuvata muuksi kuin sotilasdiktatuuriksi tai sotaherrojen klikiksi", kirjoitti tutkija. Suomalainen Sotakorkeakoulun tutkija majuri Antti Seppänen nimitti suoraviivaisemmin Kalevalaa "huojuvaksi jakkaraksi".

Kansainvälinen painostus oli johtanut siihen, että Kalevala oli käytännössä meri- ja kauppasaarrossa. Sen ainoa henkireikä oli Venäjä. Sodan arvioitiin maksavan Venäjälle "vähintään 10 miljoonaa dollaria per päivä" pelkästään sotilaallisissa kuluissa. Kansantaloustieteen tutkijat ennustivat "Venäjän täydellistä vararikkoa", joka "päihittää jopa tsaarin vallan aikaisen alennustilan".

Kello kävi edelleen, eikä se tuntunut käyvän Kalevalan puolesta.

RINTAMAVASTUU JA ENSIMMÄISET TELOITUKSET
Rintamalle saatettiin vihdoin lähettää kaksi kaartia. Tukevat osat oli edelleen pakko miehittää venäläisillä, mutta verrattuna 1. kaartin tasoon tulokkaat oli saatu koulutettua kelvolliselle mallille. Ensilinjalaiset saattoivat vihdoin kiinnittää huomionsa sotilasasioihin ja operatiivisiin seikkoihin. Tämä tuli tosin ikävänä yllätyksenä osalle kenraalikunnasta.

"Kaverit revittiin operaatiokartan ääreen pystymetsästä ja suoraan kaameasta kohmelosta. Osa oli nappaillut jotain vodkaakin väkevämpää. Ei niistä herroista ollut sotaa johtamaan", Saukkonen muistelee.

Komentovastuu jäi ammattiupseeri-kenraaleita alempien, aliupseereista ja miehistöstä ylennettyjen everstien ja majureiden vastuulle. Kenraaleille keksittiin uusi tehtävä. Yritykset luoda poliittista järjestelmää kansantasavaltaan olivat jääneet pelkiksi yrityksiksi. Olipa maalle valittu jopa presidentti, venäläinen, Suomessa ja Lappeenrannassa asunut liikemies Sergei Kozlov, mutta hän erosi tehtävästään parin päivän jälkeen. Ylimmäksi päättäjäksi ja poliittisen vallan käyttäjäksi muodostettiin kenraalikuvernöörin virka. Tähän nimettiin armeijankenraali Tanninen. Hänen sijalleen kansantasavallan armeijan johtoon tuli kenraalieverstistä armeijankenraaliksi samalla ylennetty Sini Pispala (ollen näin maailman ensimmäinen nainen virassaan).

Venäjän sotilastiedustelu GRU:ta oli pääosin työllistänyt muut asiat, mutta nyt se kiinnitti huomiota Kalevalan alueella mahdollisesti majaileviin "viidennen kolonnan asiamiehiin". Yksivärisissä maastopuvuissa raskaasti aseistautuneet ja suojavarustetut GRU:n joukot etsivät ja pidättivät useita epäiltyjä, joiden uskottiin olleen tärkeissä viroissa ennen sotaa. Monet olivat paenneet, mutta tilalle alettiin valikoida myös "fasistisia sympatioita" osoittaneita. Entinen Supon rakennus muutettiin "kuolemantaloksi", kuten helsinkiläiset sen oppivat pian tuntemaan.

Ensilinjalaiset olivat ensin tietämättömiä GRU:n otteista. Tilanne muuttui, kun GRU:n eversti "marssi esikuntaan ja vaati perustettavaksi salainen turvallisuusorganisaatio", Saukkonen muistaa. Yksi ensilinjalainen eversti nimettiin "Kalevalaisen salaisen poliisin" komentajaksi. Organisaatio tunnettiin siitä lähtien lähinnä sen venäläisellä lyhenteellä KTP. Alkuun jäsenet olivat GRU:n nimeämiä, mutta pian omaakin voimaa alettiin haalia. KTP jakoi GRU:n kanssa Kuolemantalon. Osa toiminnoista siirrettiin syrjemmälle, muun muassa entiseen Metropolia-ammattikorkeakouluun. KTP vastasi toimistaan ainoastaan kenraalikuvernöörille.

Jo GRU:n aikana tapahtuivat ensimmäiset kuolemantapaukset. Ilmeisesti kyseessä olivat osittain vahingot, kun kuulusteltavien terveys petti liian rankkojen metodien alla. "Fasisteja" taas alettiin surmata lähes suorin tein. Syyt ja varsinaiset puhdistuskäskyt ovat jääneet epäselviksi, mutta kyseessä lienee ollut ikiaikainen vallatun alueen varmistaminen ja kapinamielialan hillitseminen. Kuulusteluista ei ole jäänyt pöytäkirjoja, jos kohta sellaisia edes ensikädessä vaivauduttiin tekemäänkään. KTP:n henkilöstö ja "kova nyrkki" koostettiin pääasiassa siperialaisista sekä ulkomaalaisista vapaaehtoisista. Näillä kun ei uskottu olevan tunnesiteitä muuhun väestöön.

Huhut pidätyksistä ja teloituksista alkoivat kiertää. Käytännössä KTP:hen saattoi törmätä jo tavallisessa oikeudenkäynnissä. Oikeuslaitosten toiminta oli keskeytynyt mutta alkanut uudelleen, hetkeksi. Venäläiset sulkivat ne ja henkilöstö jäi näin virkaheitoksi. Ikävään tulkinnanvaraisuuteen jäi sekin, mitä lakia noudetettaisiin. Oikeusistuimet olivat noudattaneet Suomen lakia. Kansantasavallalle oli laadittu perustamisvaiheessa perustuslaki, mutta se oli liian ympäripyöreä varsinaiseen lainkäyttöön. Kansantasavalta olisi tarvinnut kipeästi lainsäädäntöä ja lakikokoelman, mutta se olisi herättänyt liian kiusallisia kysymyksiä. Sen sijaan lainkäyttövalta siirrettiin sotaoikeuksille, jotka "tiedostavat erityiset vallitsevat olosuhteet". Värväystoimintaan siirretyt ensilinjalaiset kuljetettiin nyt toimimaan sotatuomareina.

Kenraalikuvernöörin käskyssä nro. 107 todetaan "perustettavaksi sota-asiantuomioistuimet, joille kuuluvat kaikki siviilihenkilöiden ja harkintansa mukaisesti sotilashenkilöiden tekemät rikkomukset ja rikokset sotatoimialueen ulkopuolella". Sotaoikeuksien toimivallan ulkopuolelle jäi siis kummallisesti varsinaisella sotatoimialueella tehdyt rikokset, ja sotilaidenkin rikokset vain sen harkinnan mukaan. Yhdelläkään sotatuomariksi valitulla ensilinjalaisella ei ollut juridista koulutusta. Sellaisen saaneet yrittivät kyllä värväytyä avustajiksi, kun perustamiskäsky oli annettu, mutta heitä ei hyväksytty. Oikeudenkäyttö oli pikemminkin irvokasta näytelmää kuin todellista.

Saukkonen ei osaa kuvata tuonaikaista suhtautumistaan teloituksiin tai oikeudenkäyttöön. "Ei sitä sen kummemmin miettinyt. Oli niin paljon muita asioita mielenpäällä. Ja kun ne teloitukset oli salaisia, ei sitä miettinyt senkään vertaa. Poissa silmistä, poissa mielestä."

LÖYHÄ HIRSI
Sodan jatkuessa toisen vuotensa puoliväliin venäläiset saattoivat todeta, että sota oli hävitty ja tavoitteissa epäonnistuttu. Kalevalan kansantasavalta pysyi pystyssä vain tekohengitettynä. Venäjä nitisi valtiona liitoksistaan kuin aikoinaan Neuvostoliitto ikään. Sodan pitämiseksi käynnissä ja uusien ammattisotilaiden etujen pitämiseksi houkuttelevina kaikesta muusta oli jouduttu tinkimään. Lännessä Venäjällä vallitsevaa elintasoa verrattiin jo Pohjois-Koreaan. Tilanne oli kestämätön, tarkasteli sitä miten päin vain.

Salaiset rauhantunnustelut aloitettiin Suomen hallituksen kanssa. Ne sujuivat takkuillen, sillä Venäjä vaati ensin, että Kalevalan kansantasavalta jäisi olemaan niille alueille, jotka se oli jo vallannut. Suomalaiset eivät tähän suostuneet. Lopulta, puolen vuoden neuvottelujen jälkeen ja sodan lähestyessä kolmatta vuottaan, saatiin solmittua sopimus. Venäjä vetäisi omat joukkonsa alueelta ja tukensa kalevalaisilta. Venäjä vetosi siihen, ettei sillä ollut oikeutta "itsenäisen valtion asevoimien" aseistariisumiseen, kun suomalaiset vaativat lisäksi kalevalaisten ehdotonta antautumista.

Taistelut taukosivat moniksi kuukausiksi, kun suomalaiset lepuuttivat ja keräsivät joukkoja suurhyökkäykseen. Venäläiset pidättäytyivät etenemästä. Kalevalaiset, jotka eivät sopimuksesta tienneet, onnistuivat puskemaan kahden kaartin pihtihyökkäyksellä Jyväskylään. Siihen rintamalinja sitten asettuikin.

PETOS
Everstiksi ylennetty Saukkonen oli ottanut komentoonsa "Itäisen armeijakunnan", joka hallitsi seutua Imatra-Mikkeli-Jyväskylä. Hän oli sijoittanut esikuntansa Lappeenrantaan. Helsingissä Hagsvik oli ylennetty kenraaliluutnantiksi ja pääesikunnan päälliköksi.

Suurhyökkäys tuli kalevalaisille täytenä yllätyksenä. Panssariprikaatin, Porin prikaatin sekä Karjalan prikaatin yhteiset mekanisoidut joukot iskivät Jyväskylän tasalla. Rintama romahti nopeasti. Venäläiset olivat sijoittaneet omat prikaatinsa kaartien taakse, turvalliselle etäisyydelle. Silti venäläisjoukotkin kärsivät tappioita tykistö- ja ohjustulessa.

Noin neljä päivää hyökkäyksen alkamisesta, aamuyöllä, venäläiset joukot pakkasivat tavaransa ja suuntasivat kohti rajaa. Helsingissä joukot nousivat laivoihin.

Saukkonen heräsi siihen, että päivystävä aliupseeri tuli huutamaan "ryssät lähtevät!" Saukkonen ei voinut kuin unenpöpperöisenä katsella sotavalot päällä kohti itää suuntaavia kolonnia. "Venäläisten upseerit olivat ryypänneet tavallista rankemmin", Saukkonen muistelee, "ja se oli jotain se". Saukkosen armeijakunnan kaarti oli heitetty pois Mikkelistä. Imatralla päälle puskivat Immolan rajajääkärit.

Saukkonen antoi käskyn välittömästi vetäytyä kohti Kouvolaa. Vain tunti venäläisten lähdön jälkeen kalevalaisten kolonna suuntasi Kouvostoliittoon.

Viimeinen taisto oli alkanut.

EPÄTOIVON HETKIÄ
Venäläisten lähtö syöksi pääesikunnan sekasortoon. Venäläisten mukana Venäjälle siirtyivät kenraalikuvernööri sekä muutkin kenraalit. Esikunnan päällikkönä Hagsvik huomasi olevansa nyt vastuussa koko Kalevalan kansantasavallasta. Hyökkäyskiilat olivat tunkeutumassa kohti Helsinkiä joka suunnalta. Kaartien taistelumoraalista ei ollut tietoa.

Venäläiset olivat onneksi jättäneet ammus- ja asevarastonsa paikoilleen. Nopeasti suoritettu inventaario paljasti ammuksia satojen tuhansien patruunoiden edestä. Lisäksi joukossa oli tuhansia panssarintorjuntaohjuksia. Niiden jakelu kaarteille alkoi saman tein. Yksi asia oli kuitenkin varma: taisteluitta ei luovutettaisi.

LOPUN AIKA
Saukkosen joukkojen saavuttua Kouvolaan, Itäisen armeijakunnan komentaja oli todennut "kaikkien saavan painua helvettiin" ja kävellyt suorinta tietä lähimpään baariin. Alijohtajat eivät kuitenkaan noudattaneet käskyä, vaan käskivät normaalit puolustusvalmistelut ja vartiopalveluksen. Samaan aikaan suomalaisten kiilat tunkeutuivat jo Lahden esikaupunkeihin. Miksi Saukkonen ei iskenyt venyneen kiilan sivustaan, vaikka hän olisi ollut vain kivenheiton päässä? Saukkonen ei vastaa.

Kaartit olivat vetäytyneet Lahdesta kohti Helsinkiä. Lahteen oli kuitenkin jätetty kalevalaisten salainen ase: tarkka-ampujat. Tarkka-ammuntakoulutus oli aloitettu heti kun mahdollista. Venäläiset olivat suostuneet antamaan kalustoa ja koulutusta: raskasta kalustoa oli rajoitetusti, tarkkuuskivääreitä miljoonia salaisissa tunneleissa. Karjalan prikaatin jääkärit eivät ehtineet kauaa iloita valtauksestaan, kun ensimmäinen mies kellistyi sala-ampujan luotiin. "Siitä tuli pitkä savotta", vuodattaa jääkäri Salo päiväkirjassaan.

Suomen Merivoimat tekivät muutamia tunnusteluiskuja satamaan. Merivoimat olivat ehdottaneet Suomen pääesikunnalle, että Rannikkojääkäriprikaati tekisi maihinnousun, esimerkiksi Porkkalaan, josta joukot pääsisivät nopeasti Helsinkiin "takakautta". Merivoimien suureksi harmiksi pääesikunnan kenraalit kielsivät moisen yrityksen. Rannikkojääkärit kyllä osallistuisivat hyökkäykseen, mutta etenisivät lännestä rannikkoa myöten. Merivoimat korkeintaan tukisivat näitä epäsuoralla tulella.

Kukaan ei tiedä, miten maihinnousu olisi onnistunut, mutta eräs tapahtuma antoi ehkä viitteitä siitä. Ohjusvene ja kaksi partiovenettä tekivät uhkarohkean syöksyn kohti satamaa, tulittaen samalla aseillaan. Ohjusveneet olivat ensin käyttäneet ohjuksiaan maamaaleja vastaan, mutta se oli lopetettu tarpeeksi arvokkaiden maalien puutteessa. Kolmikkoa kohti laukaistiin "useita pst-ohjuksia laajalta sektorilta". Kaksi ohjusta osui yhteen partioveneeseen ja aiheutti sen uppoamisen. Toinen veneistä vaurioitui pahoin. Ohjusvene sai kolme osumaa, joista yksi "väisti muutamilla senteillä" kannella olevan ohjuskopan, sanoo matruusi Puustinen. "Vähän ylemmäs, ja koko töhnä olisi kosahtanut."

Immolan rajajääkärit etenivät Imatralle ja jatkoivat Lappeenrantaan. Sen tyhjenemisestä ilmoitettiin pääesikuntaan. Miksi kenraaleita ei kiinnostanut useiden kaartinyksiköiden katoaminen, varsinkin hyökkäyskiilan sivustassa? Huonosta kelistä johtuen droneilla ei oltu saatu näköyhteyttä poistuviin kaartilaisiin. Näiden entiseen olinpaikkaan oli tehty kuitenkin ilmaisku vain jonkin aikaa poistumisen jälkeen.

Luultavasti kenraalit tiedostivat riskit, mutta Helsinki kajasti edessä huomattavasti tärkeämpänä kohteena kuin muutama rampa kaarti. Pääesikunta nimittäin tiesi, että venäläiset olivat vieneet mukanaan raskaat aseet, kuten ilmatorjunnan, tykistön ja panssarivaunut. Kaarteille oli jäänyt vain lähi-ilmatorjunta ja kuorma-autot. Sellaisella joukolla ei tehtäisi hyökkäystä mekanisoitua taisteluosastoa vastaan.

Lahdessa Karjalan prikaatin joukot olivat jääneet kiinni katutaisteluihin yksittäisten ryhmien ja tarkka-ampujien kanssa. Aikataulu hidastui, muttei vääjäämättömästi. Tarkoitus oli edetä joka suunnasta ja näin ylikuormittaa vähälukuiset puolustajat. Ylivoima olisi musertava.

Kaartilainen Teppo Vesanen oli juuri päättänyt tarkka-ampujakoulutuksensa. Hän oli onnekas: koulutus oli pitänyt hänet poissa rintamalta ennen kuin nyt viimeisillä hetkillä. Hänen oli käsketty ilmoittautua Keravalla esikunnassa. Sieltä hän sai radiopuhelimen, kiväärin ja pistoolin. Vesasen käskettiin hankkiutua Järvenpäähän valvomaan Lahdesta tulevaa tietä. Vihollisen saapuessa Vesasen tulisi antaa ilmoitus ja pidätellä vastustajaa parhaansa mukaan.

Esikunnan läheisyys oli täynnä sinne tänne kulkevia miehiä, ajoneuvoja ja panssarivaunuja. Järvenpäätä kohti kävellessään seutu hiljeni. Vesanen ei pitänyt itseään "mitenkään hyvänä sotilasaineksena".

Hän löysi kerrostalon, josta näki tielle. Vesanen murskasi lasisen alaoven ja tunkeutui sisään. Valittuaan sopivan asunnon, hän ampui lukon auki. Asunto oli täysin kalustettu ja tyhjä. Useimmat siviilit oli kerätty satamaan, pois jaloista. Se oli ainoa Hagsvikin tekemä päätös, jolle suomalaiset antoivat tunnustusta.

Teppo Vesanen teki olonsa mukavaksi. Hän työnsi pöydän ikkunan eteen, samoin kuin nahkaisen laiskanlinnan. Sitten hän jäi odottamaan.

Odotus palkittiin noin kolmen tunnin jälkeen. Ilta oli jo hämärtymässä, aurinko valaisi vielä latvoja. Vesanen huomasi ketjussa tietä pitkin etenevät tiedustelijat. He olivat Porin prikaatista, mitä Vesanen ei tietystikään voinut tietää. Hän otti radion ja lausui kolmesti koodin, joka viesti vihollisen saapumisesta. Sitten hän heitti radion lattialle ja hakkasi sen kiväärinperällä palasiksi. Vesanen jätti aseensa asuntoon ja suori alaovelle. Tunnustelijat olivat ehtineet lähes jo talon kohdille.

"Älkää ampuko, haluan antautua", Vesanen muistaa huutaneensa. Hän toisti samaa lausetta kerta toisensa jälkeen, jotteivät hermostuneet tunnustelijat ampuisi häntä. Tunnustelijat käskivät hänet polvilleen ja painoivat maahan. Kaksi painoi polvensa kipeästi Vesasen selkään. Sen jälkeen he reuhtaisivat hänet ylös ja tuuppivat kiväärinperillä ja piipuilla tulosuuntaan. Vesanen näki tiellä silmänkantamattomiin Paseja ja miehiä.

Loppu oli alkanut.

VIIME HETKET
Rannikkojääkärit ja Panssariprikaati olivat joutuneet tiukkoihin taisteluihin lännessä ja luoteessa. Porin prikaati oli kiertänyt Lahden ja eteni esikaupunkeihin. Idässä Kainuun prikaati oli ohittanut Lappeenrannan ja työntyi Haminaan ja Kotkaan.

Puistolassa pääesikunta yritti pitää asiat koossa. Se lähetti eversti Saukkoselle viestin, jonka mukaan Itäisen armeijakunnan oli iskettävä Lahteen ja helpotettava näin painetta pääkaupungissa. Seuraavaksi joukkojen oli määrä vetäytyä itse kaupunkiin vahvistamaan puolustusta.

Käsky oli vuorokauden tai pari myöhässä. Saukkosen mukaan hänellä ei ole muistikuvia viimeisistä päivistä. Ehkei hänellä olekaan, sillä hänen alaistensa kuulustelukertomusten mukaan eversti vietti päivänsä "tukevasti perseet olalla".

Hagsvik sai yhden viimeisen viestin Venäjältä. Hänet nimettiin "virkaatekeväksi kenraalikuvernööriksi" ja ylennettiin armeijankenraaliksi. "Kalevalan kansantasavalta on jäävä historiaan vapauden ja demokratian tyyssijana. Venäjän kansa on ihaileva taisteluanne. Loppuun asti! Eläköön Kalevala!"

Kenraalikuvernöörin alue käsitti enää pieniä rippeitä. Maa värähteli ulkona kaikuvasta tulituksesta. Yhteydet olivat poikki. Joukot olivat pilkkoutuneet pieniksi palasiksi jo asutuskeskustaistelun lainalaisuuksien mukaan.

Porvooseen rynnistäneet Karjalan prikaatin etujoukot saivat osansa. Porvoonjoen yli yrittäneet joutuivat keskelle pst-ohjusmyrskyä. Kolme CV-vaunua tuhoutui, useita kuoli ja haavoittui. "Kaartilaiset käyttävät pst-aseita korvaamaan epäsuoraa tulta", todettiin prikaatin sotapäiväkirjassa.

Puistolassa esikunta oli siirtynyt kellarikerroksesta ylempiin kerroksiin. Kuvaukset ja Hagsvikin viimeiset hetket ovat historiankirjoituksen sumussa. Esikunnasta ei selvinnyt montakaan, eikä selvinneillä ollut selvää näköyhteyttä Hagsvikiin. Tulitus sytytti rakennuksen tuleen. Piirityksen tueksi tuodut CV-vaunut tulittivat sirpalekranaattien puutoksen vuoksi alikaliiberi-ammuksilla. Jälki oli hirveää. Ammukset läpäisivät koko rakennuksen läpi ja levittivät mennessään sirpaleita ympärilleen. Valkoista lippua yritti ilmeisesti moni puolustaja vilauttaa, mutta savussa ja taistelun humussa niitä ei huomattu. Vasta kun rakennus oli romahtamaisillaan liekkeihin, karjalaisten upseerit määräsivät tulitauon. Haavottuneita kannettiin ulos, kaartilaiset ja sotilaat yskivät savukaasujen alla. Elävissä ei Hagsvikia löydetty.

Taistelut jatkuivat virallisesti toisen päivän puolelle, ennen kuin puolilta päivin julistettiin yksipuolinen tulitauko. Tosiasiassa taistelut jatkuivat lähes viikon. Hierarkia oli romahtanut, eikä siperialaisilla ja ulkomaalaisilla ollut paljoakaan odotettavaa tulevaisuudelta.

Kesti lähes kuukauden, ennen kuin etsinnät ja pidätykset oli saatu suoritettua. Tästä kesti vielä pari kuukautta, kunnes tapahtumista oli saatu luotua jonkinlainen kuva. Ylimpiä upseereja etsittiin vastaamaan maanpetossyytteisiin oikeudessa. Mutta seula vuoti, ja sekä upseereita että rivimiehiä onnistui välttämään vuosikausien vankilatuomiot.

Eversti Saukkonen ei johtanut joukkojaan vankeuteen. Kun tulitauosta saatiin tieto, hän - epäilemättä kohmelossa - antoi käskyn jokaiselle hankkiutua turvaan miten taisi. Hän itse onnistui kulkeutumaan Lappeenrannan kautta rajan yli.

EPILOGI
Timo Saukkonen istuu edessämme hiljaisena. Hänen silmissään näkyy kosteutta. Saukkonen kaivaa taskustaan kotelon ja pistää sikariksi.

Vuosikymmenten takaiset tapahtumat tuntuvat edelleen painavan kapinajohtajaa. Haastattelun edetessä hän on käynyt vaiteliaammaksi. Tauot venyvät. Aurinko alkaa jo laskea, kohta on aikamme lähteä.

Saukkonen ja muut korkea-arvoiset luulivat olevansa turvassa Venäjällä, mutta kansainvälisen painostuksen vuoksi Venäjä luovutti ensin armeijankenraali Tannisen ja sitten yksi kerrallaan muita upseereita. Saukkonen otti kuulemastaan vaarin ja vaihtoi maisemaa.

Mitä sodasta jäi käteen?

"Ei mitään", Saukkonen vastaa pitkän hiljaisuuden päätteeksi. "Tai ehkä se, että elämä vie outoja ratoja".

Katuuko hän mitään?

"Arvaisitpa", Saukkonen tuhahtaa. "Mutta mennyttä ei voi katua. Ehkä jossain isossa oikeudessa nämäkin punnitaan. Mutta siitä näin yksinkertainen mies ei osaa sanoa mitään."

Jääkäri Salo kirjoitti päiväkirjansa viimeiseen merkintään:

"Paska reissu, mutta tulipa tehtyä."

*

(Tarina on fiktiota, mutta ainakin osittain inspiraationsa saanut Keskisarjan Viipuri 1918 -kirjasta)