"Pösö!
Tänne!"
Kultainennoutaja nostaa päänsä. Sen nenän päällä on lunta. Innokkaasti
tohottaen se hyppii polveen ulottuvassa lumihangessa.
Pakko hymyillä. Veijarin menoa katsellessa ei voi olla surullinen, vaikka
paljon olisi aihetta. Jotkut voivat olla huoletonna.
Jatkan kävelyä tallattua polkua pitkin. Muutama punatulkku hyppelee oksilla.
Taas niitäkin näkee, pitkään olivat poissa. Pakkanen nipistelee poskia.
Vaikka päätin ulos lähtiessä, etten murehdi, ajatukset ryömivät esiin.
Epävarmuus vääntelee vatsassa.
Ja vääntelee siellä muutakin.
Sen jälkeen kun Risto sai kenkää tehtaalta, on ollut varsin tiukkaa. Ensin se
haki innokkaasti töitä, nyt into on lopahtanut. Kaikkialla tarjotaan ei oota.
Monesti se vain tuijottaa tyhjyyteen. On ärtynyt ja tiuskii kaikesta. Muutama
kunnon riitakin on ollut. Häipyy toisinaan kaverinsa kanssa parille ja palaa
kaatokännissä sohvalle.
Masentunut Risto kai on. Lehdessä oli siitä juttua joskus. Vaan ei sille arvaa
sanoa, käy kunnian päälle.
Miehet. Niiden käsitykset asioista on joskus kovin kummallisia. Niin kovin
ylpeitä ovat olevinaan. Ensin touhutaan kovalla vauhdilla, sitten kun tulee
nenilleen niin jäädään istuksimaan persiilleen ja itketään itsesääliä. Nälkään
reppanat kuolisivat, ellei joku hoitaisi arkihommia.
Pösö pukkaa kättä. Se kerjää rapsutuksia. Lässytän sille kuinka hyvä koira se
on. Tummista silmistä pilkistää pennun into ja ilo. Otan hangesta pilkistävän
kepin ja heitän sen pitkälle. Pakkaslumi pöllyää.
Koirissa ja miehissä on paljon samaa. Molemmille pitää antaa virikkeitä, niin
eivät masennu. Välillä silittää ja paijata.
Naurahdan.
Koirat on helpompia.
Polun päähän tullessani tunnen vääntöä mahassa. Säikähdän. Onneksi
pahoinvointia ei nyt tule. Tätäkin niin odotettiin, nyt se tuntuu enemmänkin
taakalta. Kahden ihmisen sijaan pitää ajatella kolmea.
Puuterilumi kimaltaa ohittaessaan auringon. Horisontti säteilee punaisena.
Tehtaan piipusta nousee savua, tai mitä höyryä se nyt onkaan.
Kyllä met selvittää.
*
