Heräsin. Kännykkä näytti vähän päälle yhtä. Olin taas alkanut nukkua pätkittäin, herätä keskellä yötä oudon virkeänä moneksi tunniksi. Stressi, sepä se. Joskus tuntui, että haluttaisi palata takaisin mistä olin tullutkin.
Kuu valaisi olohuoneen kirkkaammin kuin energiansäästölamppu. Mitä se sitten niistä kertookaan.
Vieras istui tuolissaan. Kävin istumaan vastapäätä ja tarkastelin tätä.
Kasvonpiirteissä oli jonkinlaista iättömyyttä. Samoin sukupuolettomuutta, sillä ne eivät tuntuneet kuuluvan suoraan miehelle eivätkä naiselle. Ikä olisi voinut olla mikä tahansa paristakymmenesrä kolmeenkymppiin, ja moni tv-ankkuri uhraisi Suomen budjetin verran saadakseen tuollaisen ihon.
Tosin, ei sillä saisi muutenkaan kuin viisi päivitystä.
Vieras ei vaikuttanut lainkaan huomanneen tutkiskeluani. Hän oli silmäillyt ikkunasta kirkasta tähtitaivasta kuin gallerian tauluja.
Vartalo oli jäntevän solakka. Sekään ei antanut osviittaa suuntaan taikka toiseen. Monta kertaa olen nähnyt rimppakintumpia miehiä tai lihaksikkaampia naisia. Edelliset kulkivat hameissa ja jälkimmäiset Amorphis-huppareissa.
Ilmeisesti todettuaan, ettei Linnunrata ollut pahemmin muuttunut sitten viime näkemän, hän käänsi huomionsa minuun. Kasvoille nousi leveä hymy, jäänsiniset silmät näyttivät välähtävän. Tai smaragdinvihreät, oli vaikea saada selvää. Ikäänkuin väri olisi muuttunut jatkuvasti.
"Hyvää iltaa", vieras totesi.
Ääntä olisi voinut käyttää virittämään soittimia, sen verran lähelle siniä se oli. Hämmennyin. Ei sitä ihminen ole tottunut keskellä yötä vieraita kestitsemään. Maitokin happamana, kahvipurkissa jäljellä enää haju.
Kaiken lisäksi olin vielä bokserisillani.
Köhäytin kurkkuani. Vastasin niin luontevasti kuin kykenin, suomalaisella joustavuudella. Rautakankikin olisi ollut kateellinen.
Hymy leveni vielä pikkuriikkisen. Jouduin kääntämään katseeni pois vieraan silmistä, oli kuin olisi pudonnut mustaan aukkoon. Kuten silloin kun olin maannut liki neljänkymmenen asteen horkassa. Varmuuden vuoksi oli pakko kokeilla kädellä otsaa.
"Kaunis, eikö olekin?" vieras kysyi viitaten ikkunaan. " Miltäpä tuntuisikaan olla tähtenä muiden joukossa"
Nyökkäsin.
"Taidat jo tuntea valitettavat vaiheeni, otaksun?"
Nyökkäsin, taas.
"Niin arvelinkin. Ymmärrän siis hyvin vaikeutesi. Ansiot eivät aina saa ansaitsemaansa palkintoa"
Vieras vilkaisi taivaalle. Ilmeessä häivähti kaihoa.
"Ihmiset kun ovat sellaisia kuin ovat. Laiskoja, ahneita, ilkeitä, välinpitämättömiä. Taipuvaisia itsepetokseen. Ottamaan omaksi kunniakseen onnenkantamoiset ja syyttämään olosuhteista virheitään"
Nyökkäsin, kun en muutakaan keksinyt. Kurkkua kuivasi mutten kehdannut nousta hakemaan vettä.
"Sama mies voi aamulla tehdä kansanmurhan ja illalla leikkiä lastensa kanssa. Tai nainen. Ei pidä unohtaa heitäkään - monen ansiokkaan sadistin takana on ollut nainen. Kuinka monta onkaan kuollut yrittäessään täyttää lisääntymisen raskasta vaatimusta."
Ihmisen eläimelliset vaistot eivät ole kadonneet minnekään. Missä vain on tilaisuus kiillottaa kupuaan, sinne rynnistetään silmät sokeina. Missä vain on mahdollisuus kampata kilpakumppani, niin tehdään"
Vieras osoitti seinällä riippuvaa gladiaattoritaulua.
"Mikä muukaan elämä on kuin areena, jossa kanssaihmiset huutavat verta. Kamppailua suosiosta, vallasta. Tämän päivän sankarit ovat huomisen haamuja."
Hän kumartui lähemmäs.
"Mikään ei ole pysyvämpää kuin jatkuva muutos. Tämä sekunti on jo poissa. Hetket ovat päivänperhoja, jotka kuolevat. Mistä ne syntyvät, on toisen keskustelun aihe."
Hän nojautui taas kauemmas. Räpsyttelin silmiäni, kuunvalo häikäisi. Olin nähnyt jotain, jota en ymmärtänyt.
"Sinä synnyt, vaivalloisesti ja vaarallisesti. Vietät monta monituista vuotta opetellen asioita, täyttääksesi normeja. Kun lopulta olet oppinut kaiken tarpeelliseksi katsotun, huomaat että pelin säännöt ovat muuttuneet. Niillä avuilla, joilla menestyit koulussa, ei ole enää mitään väliä. Vain sillä kenet tunnet, ketä voit kehua, kelle olla hyödyksi. Yhtäkkiä huomaat ihmisten kipuavan ohitsesi vasemmalta ja oikealta. Nappaavan edestäsi unelmatyön, palkankorotuksen, ylennyksen. Teettävän sinulla työnsä ja keräävän kunnian."
Läheisimmätkin ihmiset voivat pettää sinut. Kuinka moni onkaan pitänyt kyytä polvellaan! "
Vieraan kasvot näyttivät hetken ajan liki tuskaisilta. Ne elivät kuin elohopea, muokkautuen jatkuvasti. Niille palasi taas sama itsetietoinen ilme, lievä hymynkare.
"Usko minua, tiedän miltä pettymys tuntuu. Kun tietää tehneensä parhaansa ja se ei riitä. Kun saa kiitokseksi vain pilkan ja haukun."
Nielaisin. Yritin pidätellä kyyneleitä.
"Lopulta se kaikki kuolettaa sinussa jotain. Viillot tekevät arpia, peittävät sisimpäsi. Samalla ne tukahduttavat. Ainoat tuntemuksesi ovat vihaa, katkeruutta, pelkoa. Vajoat jäiseen laaksoon, josta ei ole ulospääsyä. Olet kuollut, vaikka elät."
Kysyn siis sinulta, miksi ponnistelet? Mitä luulet saavuttavasi enää täällä? Yritit, ah niin loistavasti, mutta tiedät itsekin."
Luulet, että on vielä toivonkipinä. Niin näkivät hekin suihkun ovien sulkeutuessa. Niin näkevät vangit kuolemanselleissä, saattohoitopotilaat lintujen lennossa. "
Mutta lopulta kukaan ei voi paeta yötä."
Hengitykseni tuli katkonaisesti. Itkin.
Sanoin, etten voinut. Kaikesta huolimatta. Olin kulkenut helvetin läpi niin monta kertaa, etten voinut enää valita oikopolkuja. En, vaikka se tarkoittaisi saappaan painumista kurkulleni ennen gladiuksen suudelmaa. Nimetöntä joukkohautaa.
Vieras naurahtaa. Hänen kasvonsa huokuvat suvereenin hyväntahtoisuutta. Valtiaan valta heijastuu hymystä.
"Hyvä on siis. Valitset miten tahdot. Muista kuitenkin, että varjot kulkevat mukanasi, aina ja kaikkialle. En ole koskaan kaukana, jos haluat harkita tarjoustani. Tieto on heikkoutesi."
Kiitin häntä. Vieras katsoi taivaalla vilahtavaa tähdenlentoa.
Tuoli oli tyhjä.
---
Heräsin. Kännykkä näytti vähän päälle yhtä. Olin taas alkanut nukkua pätkittäin, herätä keskellä yötä oudon virkeänä moneksi tunniksi. Stressi, sepä se. Joskus tuntui, että haluttaisi palata takaisin mistä olin tullutkin.
*
