Rottweiler

Hiljaa kaikuu
Itku tyhjässä talossa
Valkoisten käytävien hajussa
Julmuuden julma huvi
Pahuuden painava leima

Mitä kasvaa pojasta
Aina toisten syrjimästä
Sanalla piiskatusta
Tönimällä ojennetusta?
Mitä kasvaa koiranpennusta
Muista hyvää uskoneesta
Kiltistä, hiljaisesta,
Kannoille potkitusta?

Kasvaa, voimistuu
Rujoudesta komistuu
Hartioille leveyttä
Katseeseen tummuutta
Viisauteen syvyyttä

Talossa, jossa
Pojista miehiä tehdään
Murretaan selkäranka
Katkaistaan siipien havina
Marsalkansauva
Selkään poikki lyödään

Rottweiler ketjuissaan
Vaatii irti päästä
Räyhää, tempoo
Mielen syövereissä
Silmissä leiskuu
Tuonen niiton voima
Pimeyden tumma syli

Aika eteenpäin virtaa
Takana kauhujen päivät, yöt
Koskaan palaavat
Silti, toisinaan
Suojelijaa ruokkia kannattaa.

Aurinko

Laula laulusi 

Vielä kun voit

Kello käy, 

Laskee aurinko, kerran

Vielä nousee, polttavana

Lopun alku on alkanut

Oletko valmis? 

Unessani näen

Kolme tuomiota

Ja tyhjän maan

Ahneus saa aina palkkansa

Nyt on meidän vuoromme

Miljoonien vuosien tanssissa

Aikamme

On täysi. 

Pohjola

Katselen

Jään ja ikiroudan maata

Katselen

Elämän voimaa, hauraudessaan

Katselen

Ikiaikaista puuta

Jonka juurella esi-isäin äänet

Kaikuvat joen pohjasta

Kuulen 

Kuinka tuuli puhaltaa

Jäämeren hileitä

Noitarummun kumu 

Tuntureiden takana

Shamaanin haihtuva hahmo

Laulu ikuisuudesta

Graniitin syvyydestä

Meren muistosta

Näillä lakeuksilla

Tunnen

Pakkasen pehmeyden iholla

Sen viitan ympärilläni 

Tämä on kotoni 

Pohjolan perukoilla. 

Uudestisyntynyt

Talven pimeimpänä hetkenä
Tarinaa kerrotaan
Pojasta, miehestä
Joka nousi kuolleista
Pimeyden valtakunnasta
Löysi tiensä valoon
Edes pimein pimeys
Ei häntä voi tavoittaa
Ei, ei häntä
Joka kokenutta sydäntä kantaa
Metsän voimaa sisimmässään
Suden ulvontaa laulussaan
Vastaa kaukana kutsuun
Ei talven voimaa yksin enää kohtaa
Taipuu vaan ei murru
Katsovat, kumartavat nähdessään
Uudestisyntynyttä
Sillä vain tuhkasta
Kasvaa uusi elämä.


*

Emmanuelle

Emmanuelle
Sinä jäit sinne jonnekin
Taakse Pariisiin hotelliin
Ja sinä nauroit
Ja sinä itkit
Maailmantuskaasi pitkitit

Enkä tiedä mitä sanotaan
Kun maailma hukkuu kanavaan
Eikä enää huume kulje
Tältä kaikelta poissulje

3x
Enkä minä ole nähnyt Jumalaa
Kun se maanpäällä vaeltaa
Ja ajatuksiin upottaa

Emmanuelle
Sinä hymyilit
Sanoit vain hetki aikaa
On meillä ennen pimeää

Niin, vain hetki aikaa
Palamatonta valuuttaa
Kun kuoli Notre Dame
Ja paloi maailman keuhkot
Hermojemme värinä
Epätäydellisyyden tuska
Kylmän metallin alla

Niin, paloi maailma
Paloi, paloi tuhkaksi
Mutta kasvaako
Mikä kerran kylvettiin?
Vai annetaanko meidän
Vain vaipua hiljaisuuteen?

3x
Enkä minä ole nähnyt Jumalaa
Kun se maanpäällä vaeltaa
Ja ajatuksiin upottaa

Hävinneen tuutulaulu

Luodinjäljet seinissä
Muistolaatan vieressä
Pimeässä, syrjässä
Unohdettujen hautapaikka

He pettivät maansa, sanovat
Pettivät, sanovat
Mutta miten pettää, mitä ei ole?
He halusivat paremman huomisen
Eivät vankileirien saariston
He halusivat utopian
Eivät maanpäällisen helvetin
Johtajat, niin
He halusivat valtaa ja voimaa
Kuten johtajat aina
Mutta työmies halusi ruokaa
Ja majapaikan

Aurinko laskee
Hämärä nousee
Siinä he ovat
Toverit, tuntemattomat
Maailmanhistorian myrskyissä talloutuneet

Ja linnoituksen valleilla kaikuu luotien laulu.

Hiisi

Hän kävelee hiljaa. Kuumuus saa hien virtaamaan syvään uurretuilla ohimoilla. Tummien kulmien alta välkkyy pari järvensinistä silmää. Hän pysähtyy, katsoo ympärilleen.

Keskellä metsää on kivenjärkäle. Sen ympärillä on tavallista mättäikköä. Mutta kun hän antaa silmänsä levätä, erottuu kumpujen seasta kiviröykkiöitä. Ja kun hän on nähnyt yhden, muut liukuvat näkyviin kuin taikaiskusta, kuin ne ainiaan näkyvillä olisivat olleetkin.

Hän tietää olevansa oikeassa paikassa.

Hän polvistuu, sulkee silmänsä. Tuuli humisee jossain kaukana, korkealla. Jossain laulaa lintu. Hän antaa itsensä rauhoittua.

Hän haistaa illan tuoksut, kesän tuoksut. Vanhemmat kuin ihminen. Hän tietää laskevan auringon säteiden osuvan kasvoihinsa.

Hänen huulensa, äänetönnä, lausuvat:

'Täällä olen, isoseni
Tarehtinut talven vallan
Piiskaset pakkaset kestänt
Täällä olen, isoseni
Hiiden äärellä värisen
Kalman kumpujen vieressä
Tuonen unta nukkuvain
Unta tohde häiritä'

Hiljaisessa huminassa hän kuulee vastauksen.

Rohkaistuneena hän jatkoi:

'Pyydän yhtä, kahta mietin
Pyydän käen kukuntaa
Vuosia joita luvataan
Pihlajalta onnea
Pyhältä puulta siunausta
Kontiolta metsärauhaa
Kuninkaalta vapaata maata
Näkiltä vetten tyyntä
Veenkoiraa tyynnyttele
Kuukkelilta polkua
Johdattelee onnenlintu
Halki seesteisten ilmojen
Ilmarinen hyvä herra'

Hiljaisuus.

'Siinä mitä pyytänen
Ansaitta teiltä kerjäilen
Tuonen mailta nukkuvilta
Manan majoille menneiltä
Hiiden rauhaa rikkoen
Kalmiston rajoja raapien'

Kaukana, viimeisten säteiden paistaessa, alkaa kuulua käen kukunta.

Hän hymyilee, pyyhkäisee kostean silmäkulmansa ja lähtee elävien ilmansuuntaan.

*

Calculus

Kulkee aika
Laskee maailmanratas
Jytisee, nitisee
Hitaasti kiertelee

Sattumaa on elämän lanka
Sattumaa ura ja valta
Kosminen nopanheitto
Ihmisapinan aivojen raja
Suuruuden mielettömyys
Pienuuden käsittämättömyys

Onni kantaa korsikalaisen
Onni kaataa vallan
Ja maailma laskee, laskee
Mikä on sen raja?

Vanhojen hautojen äärellä
Graniitin hiljaisuus
Kivikumpujen korkeus
Kaukainen päivänlasku
Ennen pimeää
Ja tähtien mykkyys

Vain sokea voi nähdä
Vain kuuro kuulla
Vain mykkä puhua

Sillä aika on kasvoton jumala.

Vereji

Kumisevat kummut
Kauan sitten olleiden
Harjujen äärellä
Illan viileyden keskellä

Puhuvat minulle puut
Kuiskivat kuuset
Murehtivat männyt

Lumoaa silmäni nuotio
Liekkien kaunis tanssi
Ikiaikainen voima
Puhuu, supisee
Kieltä, jota juuri ymmärrän

Kauan, kauan sitten
Taottiin taivaan kirjokansi
Taottiin mustasta raudasta
Taottiin lampien pohjista
Taottiin rauta, taottiin teräs
Taottiin kullan kimallus
Taottiin ahjossa kuumassa
Taottiin miekka, taottiin aura
Taottiin kahlehet sieluihin

Kulki ensimmäinen imoinen
Kulki ohton jäljissä
Taivaaseen kurotti kahteensa
Taivahan petäjäj
Missä kallo naulittiij
Mis Tapijo karija surmattij
Mis peijaiset pijettihij
Mis valjoja vannottihij

Laulaa tietäjä iänikunen
Laulaa alisesta, Manalasta
Laulaa Tuonen virrasta, joutsenesta
Laulaa ylisestä, Ukosta
Laulaa metsän väjestä
Laulaa kierrosta ikusesta

Laulaa vereni vanha
Laulaa, hymisee
Lauluja noita, kauan sitten laulettuja
Kuuntelee linnut, kuuntelee puut
Kuuntelee syntyä maan, ilman

Vereni, vereni
Sinä rautaan kahlittu vereni
Rakas vereni,
Kannat heitä, joita ei enää ole
Kannat heitä, joita ei vielä ole
Kannat maailmaa itsessäsi
Kannat lauluja unohtuneita

Vereji tähen mie elä
Vereji tähen mie laula
Laujan mie tuntureist
Jäämerjen rannoist
Ajoist noista

Vereji minu elevi.

Aika

Pimeydestä
Nousee mennyt
Elävänä
Kuolleiden joukosta
Kosketan,
Se haihtuu pimeyteen
Yhtäkkiä näen ajan
Sen hiljaiset kaaret
Sen valtavan koon
Kuulen,
Sen hiljaisen kuminan
Halki avaruuden tyhjyyden
Näen sen hiovan
Ihmisenkuorta
Pois uurtavan
Nuoruuden pehmeyttä
Tajuan viimeinkin ajan
Ja että lopulta kaikki
On olematonta
Me hajoamme aurinkotuuleen
Ja miljardien ihmisen pienten vuosien jälkeen
Synnytämme uuden tähden
Itsestämme.

Vanhat sävelet,

korpin kaiun jäljet

Huomisen huolet,

menneen iäinen taakka

Puhun sanoja

kauan kuolleen kielen

Poikain tulen ja jään

Vuonojen jäisten

Kauan kadonneiden

En freki renna.

Juoksijan unelma

Ilta pimenee
Valot himmenee
Jalat kantaa
Vain tuuli antaa
Hetken vilpoisen

Kipu on ystävä
Kipu on vieressä
Kipu on veressä
Joka jäseniin virtaa
Kipu on siinä
Kaikki muu poissa

Kysyt
"Kuka hullu itseään piiskaa
Poluilla uuvuttaa?"
Räntäsateessa kun huutaa
Tuska helpottaa

Kipu on ystävä
Aina lähellä
Jäsenten tehtävä
On eteenpäin liidellä

Juoksijan unelma
On kipu vieressä
Tuska hiessä
Tuli keuhkoissa
Lyijy jaloissa

Vielä jalat kantaa
Vaikka elämä uuvuttaa
Poluilla uudelleensyntyy
Tuskasta ponnistaa

Vain juoksija tietää
Kipu on ystävä
Aina vieressä
Askel kivusta nautintoon
On juoksijan unelma.

Sulttaani

Kauan sitten, ajassa toisessa
Kun valtaa piti sulttaani
Abdullahi
Ja puolikuu se loisti
Halki idän maan
Sairas mies Istanbulin
Houreili vuoteessaan

Armenialaiset, kurdit
Ne leiril' heitettiin
Ja moni mies siel'
Myös puuhun hirtettiin

Nyt on hajallansa
Kansat pitkin mantuja
Pitkä matka kotihin
Eik' tietoa paluusta

Soittelevat vanhat
Tuota sävelmää
Joka menneest' kertoo
Jäi vetävän käteen pää.

(Rosvo-Roope melodian mukaisesti)

Vuorella

Painoi pään korkealla vuorella
Soturi uuden ajan
Kohtalolta rukoili, rukoili ja kumarsi
Syvään hän kumarsi

Oi, anna työtä, hän rukoili
Työtä ja vettä kansoille
Oi, anna työtä, hän rukoili

Oi, anna rauhaa päälle maan, hän rukoili
Rauhaa ja rakkautta ihmisille
Oi, anna rauhaa päälle maan, hän rukoili

Oi, anna nähdä lasteni kasvavan, hän rukoili
Kasvavan ylpeiksi ja älykkäiksi
Oi, anna nähdä lasteni kasvavan, hän rukoili

Oi, anna kansani rauhassa olla, hän rukoili
Rauhassa ja vauraudessa
Oi, anna kansani rauhassa olla, hän rukoili

Näin rukoili hän, korkealla vuorella
Soturi uuden ajan
Kohtalolta rukoili
Ja syvään kumarsi.

Memento

Kuvia vanhoja kääntelen
Käänteitä menneitä muistelen
Aikoja noita kadonneita
Vuosia huomaamatta kuluneita

Vanha olen jo
Täysi mies, en poikanen
Vaan mihin hupenen?
Mitään ole tehtynä
Ei kunniakirjoja saavutettuna
Olemattomia pokaaleja kiillotella kannata
Missä voittoni?
Haaveissa turhissa
Unelmissa, päiväunissa
Siellä, siellä ne olla olevat
Kuin järven pohjassa

Nuorilla voima jäsenissä
Katse tulevalla tiellä
Miten he ehtivätkään!
Oravannahkoja vyöllä
Mitaleja kaulassaan

Vanhoja heiloja kannata muistella
Heillä talot ja mannut
Minulla vanhan miehen silmät
Heillä miehet ja pennut
Minulla kalju ja harmaa parta
Heillä onni ja kulta
Minulla köyhyys ja totuuden tuska

Näet näkyjäsi noita,
Hienoja näkyjä näetkään!
Minulle sanotaan,
Pyhäpäivinä tuskaillaan
Kuinka olisikaan hienoa nähdä
Kuinka kaunista kuulla,
Sanovat, toivovat
Siihen haluavat päästä

Mutta liian paljon nähneet ovat silmäni
Liian paljon kuulleet korvani
Liian vähän kokenut eloa kehoni
Näkymätön olen ollut
Kuin kaukaisten metsien henget
Suurten tietäjien selkosilla
Kun näkee liikaa
Kun kuulee liikaa
On sokeus pyhitys
Kuurous siunaus!

Kuolema tien päässä odottaa
Avoimen haudan äärellä nojailee
Lakki vinossa päässään
Purutupakka huulessaan
Nojailee ja hyräilee
Vanhan haudankaivajan laulua
Säveliä eläviltä unohtuneita

"Lyö otson kallo kannon päähän
Sielunmaja ohdon petäjään naulaile
Yliseen ja aliseen huikailee
Elävään ja manalaan rukoilee
Peijaiset pidä Tapion karjalle
Riekkujuhlat metsän väelle

Menee poikas sotaan
Hurmeheeseen peittyy maa
Palaa vaan kuolee silmänsä ilo
Anna tyttäres uljaalle sulholle
Veren vuodattaa impi
Vaan katoaa mies toisen matkaan
Jolla kanto uljaampi
Siihen jää äit ja nukkuva lapso
Huulilla hyräilee kirkuva kosto

Vale laulaa satakielen sävelmää
Totuus harakkaa naurattaa
Kulta käsissä helkähtää kuninkaan
Kahle köyhän kruunun leipiin lennättää
Olkoon santarmi tahi vouti
Joku senkin huomiinsa nouti
Siperiaan vie hällä tie
Vaan ei sieltä takaisin lie

Katso kalloa mesikämmenen
Näetkö hällä ontuvan poikasen?
Näetkö luodin naarmun jahtimiehen?
Et, et niitä näe, kuolevainen
Katoaa katse
Katoaa risti
Katoaa maallinen
Vain lauluihin tietäjien
Jää maailma mennyt
Menneiden tekojen kaiut

Käännä katsees itään päin
Istu hautaan, istu vain
Näin kun kerran nousee maailma uus
Kun valjenneet on jo luus
Uusi päivä, uusi huomen
Uusi kerta luomen. "

Niin laulelee tuonelainen
Vanhimpien isojen ikäinen
Sylkäisee, kääntäilee
Ja hiljaa pois astelee.

Sotamme

Kaatuu, niittää
Tuonen viika heinää
Kaatuu miestä, kaatuu naista
Pullonpohjaa katselleita
Kenraali Koskenkorva johtaa meitä
Hiljainen sota
Hiljainen suru
Näkymätön muistomerkki
Korkkien ketju
Hautojen päällä.

Johannes

Näen
Kultaisen linnankaaren
Purppuranpunaisten saappaiden leimun
Huomisen huolen
Liehuvien lippujen loiston

Kuulen
Ihmisen himojen voiman
Kaltaisteni krokotiilinkyyneleiden kaiun
Veren ja lihan heikkouden teräksen alla
Korulauseiden tyhjyyden
Munkkien hymnin kammioissa

Tunnen
Miekankahvan painon
Kultaisten lankojen karheuden
Auringon polttavan voiman
Kahleiden kireyden
Menneisyyden painon

Maistan
Katkeruuden kirpeyden
Kyynelten suolaisuuden
Huulten makean petollisuuden
Voiton sahramin
Viinin turruttavan turvallisuuden

Vanha kuolee
Ja vain tuhka elää.

Marsin Jumala

Katoavalle maalle
Vannoimme valamme
Vanhalle ruhtinaalle
Lupasimme veremme
Vastineeksi ensimmäisten kunniasta
Kaukomaiden valtaajina

Vanha siemen
Uuteen maahan
Elämä rankoilla rajoilla
Marsin tomusta uusi Jumala

Kasvoimme, muutuimme
Uudeksi ihmiseksi
Huomisen kansaksi
Omaksi itseksemme

Kuoli vanha ruhtinas
Vain muutama seuranaan
Ainoa asukas
Tuon vanhan, kuolleen maan.

Kutsu

Vanhat päivät
Taas kättään kurottavat
Kuin kerjäläiset ajan virrassa
Haamut tyhjillä käytävillä
Vielä kerran murskata
Halunnevat ne selkärangan
Niin paljon kantaneen

Vuorilla noilla
Kerran vaelletuilla
Kovan ajan merkkinä

Siellä, missä miehiä tehdään
Murskataan unelmat
Siellä sielu haudataan
Tyhjään joukkohautaan
Ja pelkurit ammutaan

Mursivat jalat
Käsillä ryömin pakoon
Katosivat unelmat
Hulluudella itseni pelastin

Taas ulottavat kätensä
Menneiden aikojen haamut
Kaukaa tuolta
Kauhujen päivistä

Äitini, anna anteeksi pojallesi
Tummiin laaksoihin kadonneelle
Joka ei enää näe
Joka ei enää kuule
Sillä tuli polttanut on silmänsä
Ja huuto kuurouttanut korvansa

Kaikki menee
Paitsi häpeä.

Valkoinen joki

Virtaa joki valkoinen
Virta vanha, leveä
Se on minun jokeni

Voi, kuinka kauan poissa
Poluilla noilla kaukaisilla
Vietin aikaani, elin elämääni
Silti, aina jotain poissa

Jokeni, vaarani
Täällä olette olleet
Nähneet maailman synnyn
Takomisen kirjokannen
Kuoleman viimeisten jättiläisten

Te tiedätte
Johtaa luoksenne Pohjantähti
Te tiedätte elämän kirjon
Sen kierron ympäri tähtien
Vaihtuu kaikki muu
Te pysytte

Palaan, palaan
Vielä kerran takaisin
Olemaan kokonainen
Luokse tulen ja jään maan

Jokeni, vaarani
Täällä olette vielä
Kun kuolee viimeinen
Karhun kansan vaeltaja
Te jäätte
Kun minä lähden.