Zeme

 Ulf Haakoninpoika pyyhki hikeä otsaltaan. Kuusimetsä antoi varjoa, mutta silti olo oli tukala. Rengashaarniska ja toppatakki eivät helpottaneet. Vesi oli lämmintä nahkaleilistä, mutta se virkisti silti. 

He olivat kulkeneet jo pitkän matkaa polkua. Erik Erikinpoika oli lähettänyt jokaisen laivan omaan suuntaansa. Ulf ihmetteli, eikö täällä ollut ketään. He eivät olleet nähneet edes eläimiä. Linnutkin tuntuivat kadonneen. 

Miestensä juotua Ulf komensi kaikki liikkeelle. Tunnustelijat kulkivat kaikkien edellä, sitten tuli pääjoukko, takana kulkivat varmistajat. He olivat kokeneita sotureita, mutta synkkä kuusikko nosti ihokarvoja. 

He olivat edenneet taas muutaman tiiman, kun tunnustelijat pysähtyivät ja nostivat kätensä. Kaikki pysähtyivät. Tunnustelija viestitti käsimerkeillä "taloja". Ulf komensi käsimerkeillä kaikki riviin. 

Kuului vain vaimeita helähdyksiä, kun hänen soturinsa olivat rivissä. Ulf lähti kävelemään kohti tunnustelijoita ja pysähtyi heidän tasalleen. 

Nyt hänkin näki. Muutamia taloja, osin maan sisälle rakennettuja. Ketään ei näkynyt, mutta se ei tarkoittanut, etteivätkö ne olisi asuttuja.

Ulf kutsui näytti merkillä viisikkonsa kokoon. Viisikot johtivat nimensä mukaisesti viittä soturia. Ulf kertoi heille suunnitelman: yksi viisikko kiertäisi molemmilta puolilta ja vahtisi. Kaksi etenisi peräkanaa kylään. Viisikot nyökkäsivät. Soturit olivat tunteneet toisensa vuosikausia, sanoja ei tarvittu. 

Viisikot katosivat metsään. Odoteltuaan tarpeellisen ajan Ulf viittasi oman viisikkonsa eteenpäin. He etenivät kilvet edessä, kirveet ja miekat valmiina. Aukean auringossa hiki virtasi, hyttyset ja paarmat kieppuivat heidän ympärillään. Ulf käski tarkastaa talot pareittain. Savun haju leijaili pihapiirissä, paikka ei ollut hylätty. 

Parit palasivat päitään puistellen. Ketään ei ollut kotona. Taloissa ei ollut juuri mitään arvokasta: muutamia leipiä ja kaloja kuivamassa, puisia työkaluja. Ei jälkeä edes kotieläimistä. 

Ulf sylkäisi pöllyävään maahan. Köyhiä nämä finnit, mokomat kurjat. Missä olivat saagojen kultasuonet, joita shamaanit vartioivat? Kotipuolessa orjatkin omistivat enemmän.

Ulf puri hammasta. Hän olisi halunnut lyödä nyrkillä jotakuta, mieluiten jotakuta finniä. Kaikki vaiva tyhjän takia. Ulf kääntyi Torkel Magnusseninpojan puoleen ja käski sytyttää talot tuleen. Oppisivat, ruojat. 

Pohjanmiehet lähtivät paluumatkalle. Askel oli raskaampi, leilit olivat tyhjempiä. He eivät olleet onnistuneet löytämään lähdettä. Suuta kuivasi, hyttyset ja mäkärät iskivät ahnaasti kiinni paljaaseen ihoon. Jutustelu oli vaiennut, kukin tuijotti edelläkulkevan kantapäitä.

Ulf pyyhkäisi hikeä. Kuului vaimea suhahdus. Hänen edellään kulkenut soturi pysähtyi. Ulf nosti katseensa. Häneltä kesti hetki tajuta, että soturin kaulasta törrötti vasaman pyrstö. Tumma veri purskahti haavasta. Etujoukko oli jatkanut matkaansa jo kymmenkunta askelta, kukaan ei ollut huomannut osumaa. 

"Hälytys!" Ulf karjaisi, omasta mielestään ikuisuuden päästä. Hänen miehensä olivat kääntyneet katsomaan, osuman saanut soturi putosi polvilleen ja kierähti kyljelleen, vaatteet mustana. Ulf veti miekkansa huotrasta. Vasta nyt toiset alkoivat toimia. He muodostivat kehän Ulfin ympärille, valmiina ottamaan vastaan hyökkääjät. 

Mutta metsä pysyi vaiti. Vain kuolevan korina ja paarmojen surahdukset. Ulf käski viisikoiden tarkastaa lähiympäristö. He eivät löytäneet mitään. Ulf kumartui kuolleen soturin viereen. Tämän nuorilla kasvoilla oli välinpitämätön ilme, hänen hailakansiniset silmänsä olivat puoliraollaan. Tumma veri oli sotkenut pitkän, vaalean tukan. Ulf pyyhkäisi nuorukaisen silmät kiinni ja käski ottaa tämän varusteet. Ruumis nostettiin kuusen juurelle ja peitettiin havuilla. Hakan Hakaninpoika, Ulf muisti. Ensimmäisellä retkellään. Vasama olisi voinut osua häneenkin, mutta Ulf pyyhkäisi ajatuksen nopeasti pois mielestä. Se vain häiritsisi ajattelua.

Matka jatkui, mutta verkkaisemmin ja varovaisemmin. Polku laskeutui pieneen notkelmaan. Apaattisuus oli taas ottamassa valtaa. Hiki norui teräskypärien alta, paksut sarkavaatteet kutittivat. 

Ulf ehti nähdä nuolen joka osui Torvald Ygrinpoikaan. Se lävisti hänen vasemman silmänsä. Hän tunsi iskun kilvessään ja näki vasemmalla kuusen alalehvän heilahtavan. 

"Eteenpäin! Pois täältä!" hän karjahti. Miehet alkoivat kompuroida rinnettä ylös. Päällä he muodostivat automaattisesti kilpivallin. Mutta taas metsä oli hiljaa. 

"Pelkurit!" yksi miehistä huudahti. Heillä oli nyt kolme haavoittunutta. Torvald huusi tuskasta kun nuoli kiskaistiin pois. Haava sidottiin, mutta siteet kastuivat nopeasti. Ygrid Jaaninpoikaa nuoli oli osunut käsivarteen, Leif Eerikinpoikaa se oli raapaissut niskasta. Ulfin oli pakko myöntää, että finnit laukoivat tarkasti. Hän kiskaisi kilpeensä kiinnijääneen nuolen irti. Hän tutkaili sitä. Kärki oli leveäteräinen ja leikkaava, sellainen jolla metsästettiin. Yllätyksekseen hän huomasi sen olevan pronssia. Takapajula, Ulf tuhahti ja katkaisi nuolen jalkaansa vasten. 

Vauhti hidastui entisestään. Torvaldia jouduttiin taluttamaan. Vastaan tuli puro, Ulf käski täyttää vesileilit. Yksi miehistä nosti kypärän pois päästään huljuttaakseen päähän kiedottua liinaansa vedessä. Vasaman osuma kuulosti tumpsahdukselta, kuin se olisi osunut puun kylkeen. Mies karjahti ja ponnahti ylös. Puron toisella puolella, kiven takaa näkyi liikettä. Nuori poika nousi ylös ja lähti juoksemaan. 

"Ottakaa kiinni!" Ulf huusi. Monet olivat riisuneet rengaspaitansa pois, joten keventyneellä taakalla he juoksivat pojan kiinni. Tämä heitti varsijousensa maahan ja veti esiin pienen puukon, mutta eräs miehistä löi poikaa avokämmenellä poskelle niin, että puukko lensi käsistä. 

Ulf harppoi paikalle. Poikaa pideltiin maassa. Tämä oli hento, luut näkyivät. Jäntevä tosin. Hänen kasvonsa olivat tympeät, poski alkoi turvota ja punoittaa. 

Ulf veti miekkansa tupesta. Se oli juonut monen vihollisen verta, kaukana vuonojen mailla. Sen paino toi mielenrauhaa. Ulf käveli pojan eteen ja nosti tämän leukaa miekanterällä. 

"Mikä on nimesi?" Ulf kysyi. Poika vain tuijotti häntä uhmakkaasti silmiin. Ulf toisti kysymyksensä. Poika pysyi hetken hiljaa, kunnes alkoi kimeällä äänellä säksättää omaa käsittämätöntä kieltään. Se kuulosti siltä, että poika oli noitumassa heitä. 

"Otetaan mukaan," Ulf sanoi, "ehkä se pitää heidät vähän vähemmän uhmakkaina."

Ulfin ennustus kävi toteen. Loppumatkan veneille he pääsivät ilman välikohtauksia. Rannalla merituulen henkäys tuntui raikkaalta metsän tunkkaisuuden jälkeen. Ulfilla oli edelleen olo, että heitä tarkkailtiin. Finnit, Ulf manasi ja sylkäisi. Jumalattomat raakalaiset. Syövät lihansa raakana, keittävät lapsensa talvella ruoaksi jos se loppuu kesken. Palvovat luita. Tyhmiä ja köyhiä. 

"Mitä teemme pojalle?" Magnus Karlinpoika kysyi. Ulf mietti. Verta oli vuodatettu. Miehet janosivat kostoa. Poika oli sellainen rääpäle, että tuskin orjaksikaan kannatti ottaa. Ja liian uhmakas.

"Monta hyvää soturia jäi tänne. Meidän täytyy lepyttää jumalia!"

Magnus katsoi häntä. "Verikotka", hän lausui hitaasti. Ulf nyökkäsi. 

"Mutta ensin huvi!"

Poika sidottiin kiinni puuhun. Hän säksätti edelleen, mutta kun miehet vetivät puukkonsa esiin, hän hiljeni. Näiden lähestyessä poika alkoi vapista.

Jokainen sai tehdä pojalle sen, mihin oli saanut osuman. Kaatuneiden puolesta tekivät heidän taistelutoverinsa. Pojan silmät puhkottiin. Hänen kielensä leikattiin. Reiteen tehtiin viilto. Kaulaankin, varoen puhkomasta isoja suonia. Kimeät tuskanhuudot vaihtuivat nyyhkytykseksi. 

Sen jälkeen köydet sidottiin kahden puun väliin, ja poika ripustettiin paikalleen. Ulf asettui pienen kirveen kanssa hänen taakseen ja lausui perinteiset rukoukset. Yksi jokaista kylkiluuta kohti. Taivas tummui ja ukkonen jyrisi. Thor oli kuulemassa heidän uhrauksensa. Kaatuneet olivat matkalla Valhallaan. Kun viimeinen kylkiluu napsahti poikki, hän levitti ne sivuille. Juuri silloin iski salama. Hän nosti verisen kirveensä ylös. 

"Valhallaan! "

"Valhallaan!" hänen miehensä vastasivat. 

Veneiden irrotessa rannasta Ulf katseli kuinka metsä alkoi liikkua. Roikkumaan jätetyn pojan ympärille kiirehti joukko finnejä. Yksi näistä pinkaisi kohti rantaa keihäs kädessään. Ulf erotti tämän olevan poikaa vanhempi, jo mies. Paljaspäin, ylävartalo paljaana tämä finni kohotti keihäänsä ylös ja huusi keuhkojensa täydeltä. Myrskytuuli hukutti ja sekoitti huudon, mutta Ulf tiesi kyllä mitä hän halusi. 

Kostoa.

*

Vanhat sävelet,

korpin kaiun jäljet

Huomisen huolet,

menneen iäinen taakka

Puhun sanoja

kauan kuolleen kielen

Poikain tulen ja jään

Vuonojen jäisten

Kauan kadonneiden

En freki renna.

Viimeinen berserkki

- Mihin olemme menossa? nuorimmainen, Asgrim, kysyi.

Kirby pysähtyi hetkeksi. He olivat vaeltaneet jo hyvän tovin pitkin kivistä polkua. Varusteet painoivat, sumu leijui vuorten alarinteillä.

- Tapaamaan erästä, joka voi auttaa meitä. Hän on hieman... erikoinen. Antakaa minun hoitaa puhuminen.

- Miksi hän asuu näin kaukana? Eihän täällä ole mitään muuta kuin hiisiä ja peikkoja! keskimmäinen, Krossbyr, kivahti.

Kirby tuijotti sumun läpi jo häilyvää metsänreunaa. Nämä metsät olivat kaukana kylistä. Ne olivat synkkiä kitukasvuisia paikkoja vuorten sylissä. Kirbyn sydämessä viivähti häivähdys surua.

- Jumalten tiet ovat tuntemattomia.

Kaikki kolme poikasta kääntyivät katsomaan isäänsä. Vanhin, Leif, näytti erityisen ärtyneeltä. Kirby tajusi virheensä ja lähti nopeasti kävelemään, ennen kuin poika ehti läksyttää vanhaa isäänsä. Poika oli enemmän munkki kuin soturi, Kirby mietti. Kiinnostunut enemmän Jumalan Pojan kirjoituksista kuin miekkakäden harjoituksesta.

Päästyään metsän reunalle, nelikko ryhtyi kulkemaan sen myötäisesti. Vaikka esitti pojilleen itsevarmaa, Kirby ei sisäisesti ollut lainkaan vakuuttunut, että löytäisi etsimänsä. Viime kerrasta oli monta kesää, eikä elämä täällä ollut mitenkään helppoa. Saattaisi olla kuollut, koko mies.

Ei, ei, ei hänen tuntemansa mies, Kirby vastasi omaan epäilyynsä. Täytyy vain toivoa, että hän on ihmisenä. Kirby uppoutui omiin ajatuksiinsa.

- Mikä tuo kuolleen lihan palvojat tänne, jumalanne hylkäämille selkosille? kuului yhtäkkiä ääni varjoista.

Nelikko pysähtyi. Puhujaa oli vaikea huomata tummaa taustaa vasten, liikkumattomana, mutta näky sai pojat kiristämään otetta keihäistään ja vetämään kilpensä tiukemmin itseään vasten. Heidän pelkoaan lisäsi vielä entisestään, että jopa heidän isänsä, taisteluiden karaisema hirdin johtaja, veti syvään henkeä.

Hahmon harteilla roikkui sudenturkki. Hän nojasi tanskalaiskirveeseen. Hahmo oli pitkä, joskin kumara. Ääni oli käheä, karkea, kuin hän ei olisi puhunut pitkiin aikoihin.

Vaatteet sentään päällä, Krisby henkäisi helpottuneena. Nyt hänen kanssaan voi ainakin neuvotella.

- Tervehdys, Gunnolf! Olkoon Jumalan rauha kanssasi.

Gunnolfiksi puhuteltu hahmo murahti.

- Jos jumalanne haluaisi rauhaa, ette olisi tulleet tänne. Mitä haluat, Thorald?

- Kuka Thorald? Leif kuiskasi, mutta isän kyynärpää iski kipeästi käsivarteen.

- Olen nykyisin Kirby, isä yskähti vaivaantuneena.

- Vai Kirby... Kovin ankara ja suvaitsematon on jumalanne, kun ei anna miehen pitää syntymänimeäänkään. Vaan kyllähän minä sen tulisilmäisen munkin kohdalla huomasin jo kuolleen lihan palvojien ankaruuden.

Keskustelu oli kääntymässä aivan väärille urille. Menneiden sijaan Kirbyn kieltä poltteli paljon tärkeämpi asia.

- Jumalat eivät ole se asia, jota varten tulimme. Tuon viestin Erikiltä. Hän pyytää apuasi. Tai oikeastaan apuanne.

Gunnolf seisoi paikoillaan, mutta hänen silmänsä vaelsivat nelikon läpi. Ne olivat pälyilevät, valppaat, kuin metsän eläimellä.

- Haraldin joukot ovat ylittäneet meren ja etenevät kohti pohjoista joka päivä. Erik kokoaa joukkoja lyömään hänet ratkaisevassa taistelussa. Jokaista kynnelle kykenevää tarvitaan.

- Ilmeisen surkeaan jamaan on jumalanne teidät järjestänyt, kun tällaista vanhaa, pakanaksiko te meitä sanotte, tullaan hakemaan Erikiä puolustamaan. Ja hirdin johtajalla on pari nukkaposkista poikaa vartijanaan.

- Hiljaa, sinä jumalanhylkäämä! Katso, miten puhut isälleni! Hän on sentään jaarli ja on ottanut vastaan ristin. Sinun tulisi polvistua hänen edessään, sinä paholaisen palvoja! Leif alkoi yhtäkkiä kiljua. Kirby kääntyi säikähtäneenä ja sähisi Leifiä hiljenemään. Poika tärisi raivosta, jollaista Kirby oli nähnyt vain saarnamiehillä.

Gunnolfin harhaileva katse pysähtyi esikoiseen. Nuorempien veljien sekä Kirbyn veret tuntuivat jäätyvän.

- Hiljaa, sinä penikka! Minä tiedän, kuka isäsi on. Me olemme jakaneet leipämme ja seisoneet rinta rinnan kaukaisilla mailla! Aikana, jolloin hän ei vielä kumartanut ristiä, jolloin hänenkin miekkansa kastui munkkien verestä.

Leif hiljeni. Hänen kasvonsa kertoivat järkytyksestä hänen kääntyessään katsomaan isäänsä. Kirbyn katse oli nauliutunut Gunnolfiin.

- Toivokaa henkenne edestä, että hän pysyy rauhallisena. Jos joku teistä sanoo vielä sanankin, saatte sellaisen selkäsaunan, jota ette hevin unohda, Kirby suhahti.

- Gunnolf! Erik on luvannut, että sinä ja muut, jotka vastaatte kuninkaan pyyntöön, saatte armahduksen kaikista teoistanne. Eikö sielusi muista kotikylääsi? Haluatko nähdä sen palavan tuhkaksi?

Gunnolfin olemus kertoi halveksunnasta. Hän kääntyi osittain, osoittaen lähtevänsä. Kirby päätti vaihtaa taktiikkaa.

- Etkö halua vielä kerran kokea taistelun huumaa? Oletko unohtanut sen? Voiman, jonka vain Odin voi antaa palvelijoilleen.

Kirby iski Leifia kylkeen jo etukäteen, jottei poika saisi uutta uskonpuuskaa.

Gunnolf pysähtyi. Hän jäi tuijottamaan mietteliäänä maata. Lopulta vanhan soturin pää nousi.

- Odinin nimeen, vastaan kuninkaan kutsuun, vaikka hän onkin omat lupauksensa pettänyt. Muista en sano mitään. Kukin tehköön, miten näkee parhaimmaksi. Mene! Kuolleen lihan haju häiritsee jumalia.

Kirby nyökkäsi jäykästi. Hän hoputti poikansa takaisin matkaan. Naisesta syntynyttä hän ei pelännyt, mutta näissä metsissä oli jotain, joka ei ollut tästä maailmasta. Vilkaistessaan uudestaan metsän reunaa, jossa Gunnolf oli seisonut, hän näki vain pimeyden.

Paluumatkalla Kirby tunsi, että pojat vaativat selitystä. Hän kertoi, että Gunnolf oli osa pientä soturijoukkoa, veljeskuntaa. Heitä kutsuttiin berserkeiksi. Osa heistä palvoi vanhaa jumala Freyaa ja otti villisian hahmon, osa taas palvoi karhua ja toiset, kuten Gunnolf, Odinia suden hahmossa. Kaikki he kuitenkin tunnustivat Odinia taistelussa. Ennen taistelua he ottivat kantamansa eläimen hahmon ja voimat. He eivät tunteneet kipua, eivät pelkoa. Berserkit olivat taistelussa haavoittumattomia. Sen jälkeen he tosin olivat heikkoja, lähes tajuttomia. Jumalten välikappaleena oleminen vaati veronsa.

Siinä, missä Leif kauhisteli kerettiläisyyttä, kuopus Asgrim kysyi, miksi Gunnolf ja muut berserkit elivät muista erillään.

- Aikana, ennen kuin kuningas Erik tunnusti ristiä, kylään tuli yksinäinen Kristuksen munkki. Erik oli nähnyt unen, jossa hän oli häviämässä taistelun, kunnes taivaalle piirtyvä risti pelotti vihollisen pakoon. Siksi hän käski, ettei munkkia saanut vahingoittaa. Erik oli ensimmäinen, joka otti kasteen. Gunnolf oli se, joka surmasi munkin. Tarinoita on monia, mitä tapahtui, mutta ilmeisesti munkki oli yrittänyt repiä Gunnolfin kantamaa sudenturkkia miehen hartioilta. Se oli paha virhe. Erik julisti Gunnolfin lainsuojattomaksi, jolloin kuka tahansa saisi tappaa hänet tavattaessa. Gunnolf pakeni vuorten metsiin. Useimmille se on itsessään kuolemantuomio. Ehkä se kertoo jotain berserkeistä. He eivät ole tavallisia miehiä. Jumalten välikappaleena olemisella on hintansa. Rauhan vallitessa he tappelevat, ryöstävät ja surmaavat välittämättä, kenen sukuun uhrit kuuluvat. He eivät voi elää tavallista elämää. Sota on heidän elämänsä.

- Tuollaisilta eläimiltä olet pyytänyt apua?! Heidät pitäisi surmata, jokaikinen! Leif ärähti.

Kirby hymähti. Pojan pitäisi oppia vielä itsehillintää tai hänen elämänsä jäisi lyhyeksi.

Vasta taistelussa nähtäisiin, pitäisikö Gunnolf lupauksensa.

---

Keihäät ja miekat hakkasivat kilpiä rytmikkäästi. Kirby seisoi hirdinsä kanssa Erikin turvana. Haraldin armeija oli paljon suurempi. Harald istui hevosensa selässä vastakkaisella kukkulalla.

Taistelu alkoi molempien puolten jousimiesten voimannäytöllä. Nuolet pimensivät hetkeksi taivaan, ennen kuin iskeytyivät maahan, kilpeen tai lihaan. Haraldin joukot lähestyivät, kunnes päästivät vertahyytävän taisteluhuudon ja syöksyivät Erikin joukkojen päälle.

Kirby näki selvästi, että Erikin joukot eivät kestäisi, ellei tapahtuisi ihmettä. Jaarlin pettmykseksi Gunnolfia tai muita berserkkejä ei näkynyt. Lainsuojattomat olivat valinneet yksinäisyyden polun.

Sitten Kirby huomasi ohuen ketjun liikkuvat vasemmalla kohti Haraldin sivustaa. Vaikka yksityiskohtia ei näkynyt eikä taistelun melskeen yli mitään ei kuulunut, hän tajusi turkiksista sekä alastomuudesta, että berserkit olivat sittenkin saapuneet.

He purivat vanhoja kilpiään, ulvoivat ja karjuivat. He lietsoivat itseään vastaanottamaan Odinia. Odinin otettua heidät haltuunsa berserkit syöksyivät taisteluun.

Harald, joka myös oli ottanut ristin, katseli näkyä menneisyydestä. Etummaisena syöksyi susiturkkinen Gunnolf, heiluttaen tanskalaiskirvestään. Haraldin hird yritti muodostaa ketjua, mutta se oli toivotonta. Kirveenterä liikkui yliluonnollisen nopeasti, lyönnit hajottivat kilvet yhdellä iskulla. Haraldin hevonen nousi takajaloilleen, kuningas lensi satulasta. Hän katosi berserkkien sekaan. Kun soturit hyökkäsivät vielä jousimiesten päälle, Kirby tiesi ihmeen tapahtuneen.

- Harald on kuollut! Kirby huusi. Huuto levisi ja valoi rohkeutta Erikin miehiin, samalla kun se valutti sitä Haraldin miehistä ja kylvi epävarmuutta. Rivit hajosivat, Haraldin miehet alkoivat livetä taistelusta. Lopulta vastarinta romahti.

Kävellessään taistelukentällä Kirby lähestyi maassa makaavia berserkkejä. Vaikka he taistelussa olivat yli-ihmisiä, taistelun jälkeen he palasivat ihmisiksi, takaisin kuoleviksi.

Hän löysi Gunnolfin. Berserkin keho oli täynnä hirveitä haavoja. Hän hädin tuskin hengitti. Tuntiessaan kosketuksen mies avasi ainoan ehjän silmänsä ja nähdessään Kirbyn, alkoi hytkyä. Jostain syvältä kumpusi synkkä nauru.

- Valhallaan, Gunnolf puristi huultensa välistä, ennen kuin ruumis velttoni.

- Valhallaan, Thorald vastasi.

*