Yöttömän yön unisia

 Pääskysiä päällänsä
Haaraisia hajallansa 
Vanajan vartta tallustan
Virran vuotta taaperran 

Suven sulojen muistoja
Kesän kauniin kaikuja
Lempi hehkui lempeänsä
Kalevanpoika kaskeansa 

Tuhkaan tuluksia iskee
Hiileen hiipuvaan kipinää
Martona maa makailee
Lempeä vailla poikanen

Kuuta monituista mennyt
Kiertänyt aurinko siutti
Uutta huomenta tervehtii
Aamunkoitta halaileepi

Poikkelehtii polkuansa
Elämäänsä eleleepi 
Lempi uutta urhoansa
Vakaata vaimoansa

Muistoja muinaisia 
Haamuja harmaapäisiä 
Pohjolan kesän aikaisia
Yöttömän yön unisia.

*

Hiisi

Hän kävelee hiljaa. Kuumuus saa hien virtaamaan syvään uurretuilla ohimoilla. Tummien kulmien alta välkkyy pari järvensinistä silmää. Hän pysähtyy, katsoo ympärilleen.

Keskellä metsää on kivenjärkäle. Sen ympärillä on tavallista mättäikköä. Mutta kun hän antaa silmänsä levätä, erottuu kumpujen seasta kiviröykkiöitä. Ja kun hän on nähnyt yhden, muut liukuvat näkyviin kuin taikaiskusta, kuin ne ainiaan näkyvillä olisivat olleetkin.

Hän tietää olevansa oikeassa paikassa.

Hän polvistuu, sulkee silmänsä. Tuuli humisee jossain kaukana, korkealla. Jossain laulaa lintu. Hän antaa itsensä rauhoittua.

Hän haistaa illan tuoksut, kesän tuoksut. Vanhemmat kuin ihminen. Hän tietää laskevan auringon säteiden osuvan kasvoihinsa.

Hänen huulensa, äänetönnä, lausuvat:

'Täällä olen, isoseni
Tarehtinut talven vallan
Piiskaset pakkaset kestänt
Täällä olen, isoseni
Hiiden äärellä värisen
Kalman kumpujen vieressä
Tuonen unta nukkuvain
Unta tohde häiritä'

Hiljaisessa huminassa hän kuulee vastauksen.

Rohkaistuneena hän jatkoi:

'Pyydän yhtä, kahta mietin
Pyydän käen kukuntaa
Vuosia joita luvataan
Pihlajalta onnea
Pyhältä puulta siunausta
Kontiolta metsärauhaa
Kuninkaalta vapaata maata
Näkiltä vetten tyyntä
Veenkoiraa tyynnyttele
Kuukkelilta polkua
Johdattelee onnenlintu
Halki seesteisten ilmojen
Ilmarinen hyvä herra'

Hiljaisuus.

'Siinä mitä pyytänen
Ansaitta teiltä kerjäilen
Tuonen mailta nukkuvilta
Manan majoille menneiltä
Hiiden rauhaa rikkoen
Kalmiston rajoja raapien'

Kaukana, viimeisten säteiden paistaessa, alkaa kuulua käen kukunta.

Hän hymyilee, pyyhkäisee kostean silmäkulmansa ja lähtee elävien ilmansuuntaan.

*

Varjaagi

Miekkaan vyötän elämäni
Kalpaan kahlehdin eloni
Kaukomaille kulkenempi
Peninkulmia mittailen
Päärin tyttärelle annoin
Sydämeni polvillani
Verilleni ainootani
Mustan verejen vuojatin
Rengaspaita helkähtellee
Sotisopa soitteleepi
Lippua kaiholla kannan
Värejä vieraiden maiden
Keisarin hovia vahdin
Kirveellä merkkiä miehen
Kirvesmiehen toisenlaisen
Joukossa pohojanmiesten
Hurmehella ruotsien
Kilvet kastellaan aamuisin
Janitsaarien huutojen
Kuulen takana muurien
Saappaat viimeisen keisarin
Purppuralla punattuja
Iltaruskolla siunatut
Lapikkaat päämiehen nuoren
Kerran kaatuva on valli
Mureneva muurit paksut
Luki loitsunsa shamaani
Tietäjä iänikuinen
Silmätön kauasnäkevä
Niin kaatuvat valtakunnat
Katoavat kultasalit
Ajan virtaan hukkunevat
Niin huuhtoo tuuli luitansa
Kalmoja vire viiltänee
Aavoilla saloilla noilla
Merien monen rannalla.

Iku-Tiera ja Hiien hirvi

Kulki kiivaast koikkalaine 
Jokusen kuusen ikäne
Siinä nopeasti lasetteli
Polkujansa poikkelehti
Hiien hirvettä tavotteli
Sarvipäätä koetteli
Keihäs keikku olallansa 
Teräksenä kimalteli 
Sille hiljaa puheli
"Anna mulle yksi vielä
Toista en huolehi 
Kolomatta konsanansa
Ollos viimone karvaturpa
Jonka kallon koputtelen
Petäjähän nakkelehen"
Hiisi hiljaa kuiskutteli 
Poroansa poikutteli
Sarvipäätä mierotteli
"Kulje ohi metsämiehen
Iku-Tieraa kutittele
Keihäsmiestä kiusottele
Viimokseksi vannoo valal
Ainooksi tulevaksehen
Koeta poikane onneas 
Hiien hirvee yhyttele!"
Näki hirven Iku-Tiera
Keihästänsä viritteli
Kovasti hää tempasihe
Lapaan osu, kaato peuran
Vuoti veri, kuohu hurme
Potki hirvi, tuli turma
Hiisi hiljaa itkeskeli 
Tieraa siitä maanitteli
"Viimosen anna ollakin 
Tämän karjan kaatajaisten 
Tahi Tuonen tummaan virtaan
Väinön sut pistän laulamaan
Sylehen syykseen hukkumaan!"
Kumarteli Iku-Tiera
Hiittä siinä lohdutteli 
"Viimone on karvaturpa
Jonka keihäällä kellistän 
Seipäälläni seivästänen 
Juoskoon Hiien hirvi rauhas
Leppeästi kuljeskelkoon
Valalla vannottakohon
Verellä vahvistettakoon."
Myöntyi Hiisi verivalaan
Hyväks luki riimuisensa 
Siispä oli rauhassansa 
Hiien karja keihäiltänsä
Seipäiltä säästyi semminkin.

Memento

Kuvia vanhoja kääntelen
Käänteitä menneitä muistelen
Aikoja noita kadonneita
Vuosia huomaamatta kuluneita

Vanha olen jo
Täysi mies, en poikanen
Vaan mihin hupenen?
Mitään ole tehtynä
Ei kunniakirjoja saavutettuna
Olemattomia pokaaleja kiillotella kannata
Missä voittoni?
Haaveissa turhissa
Unelmissa, päiväunissa
Siellä, siellä ne olla olevat
Kuin järven pohjassa

Nuorilla voima jäsenissä
Katse tulevalla tiellä
Miten he ehtivätkään!
Oravannahkoja vyöllä
Mitaleja kaulassaan

Vanhoja heiloja kannata muistella
Heillä talot ja mannut
Minulla vanhan miehen silmät
Heillä miehet ja pennut
Minulla kalju ja harmaa parta
Heillä onni ja kulta
Minulla köyhyys ja totuuden tuska

Näet näkyjäsi noita,
Hienoja näkyjä näetkään!
Minulle sanotaan,
Pyhäpäivinä tuskaillaan
Kuinka olisikaan hienoa nähdä
Kuinka kaunista kuulla,
Sanovat, toivovat
Siihen haluavat päästä

Mutta liian paljon nähneet ovat silmäni
Liian paljon kuulleet korvani
Liian vähän kokenut eloa kehoni
Näkymätön olen ollut
Kuin kaukaisten metsien henget
Suurten tietäjien selkosilla
Kun näkee liikaa
Kun kuulee liikaa
On sokeus pyhitys
Kuurous siunaus!

Kuolema tien päässä odottaa
Avoimen haudan äärellä nojailee
Lakki vinossa päässään
Purutupakka huulessaan
Nojailee ja hyräilee
Vanhan haudankaivajan laulua
Säveliä eläviltä unohtuneita

"Lyö otson kallo kannon päähän
Sielunmaja ohdon petäjään naulaile
Yliseen ja aliseen huikailee
Elävään ja manalaan rukoilee
Peijaiset pidä Tapion karjalle
Riekkujuhlat metsän väelle

Menee poikas sotaan
Hurmeheeseen peittyy maa
Palaa vaan kuolee silmänsä ilo
Anna tyttäres uljaalle sulholle
Veren vuodattaa impi
Vaan katoaa mies toisen matkaan
Jolla kanto uljaampi
Siihen jää äit ja nukkuva lapso
Huulilla hyräilee kirkuva kosto

Vale laulaa satakielen sävelmää
Totuus harakkaa naurattaa
Kulta käsissä helkähtää kuninkaan
Kahle köyhän kruunun leipiin lennättää
Olkoon santarmi tahi vouti
Joku senkin huomiinsa nouti
Siperiaan vie hällä tie
Vaan ei sieltä takaisin lie

Katso kalloa mesikämmenen
Näetkö hällä ontuvan poikasen?
Näetkö luodin naarmun jahtimiehen?
Et, et niitä näe, kuolevainen
Katoaa katse
Katoaa risti
Katoaa maallinen
Vain lauluihin tietäjien
Jää maailma mennyt
Menneiden tekojen kaiut

Käännä katsees itään päin
Istu hautaan, istu vain
Näin kun kerran nousee maailma uus
Kun valjenneet on jo luus
Uusi päivä, uusi huomen
Uusi kerta luomen. "

Niin laulelee tuonelainen
Vanhimpien isojen ikäinen
Sylkäisee, kääntäilee
Ja hiljaa pois astelee.

Sumuun katoaa maailma

Sumuun katoaa maailma
Hämärään olevainen
Polkusi kulkevan vieressä
Tiesi kivisen rinnalla

Parhaimmatkaan silmät eivät
Näe käsivartta kauemmas
Järki kirkkainkaan tulevaa

Luulet kuningas olevasi
Pelin hallitsevin pala
Harhasi vallassa olet
Pettymykseen katkeraan
Kerran päättyy elämäsi

Sattuman keisarille siis
Edessään paina pääsi nyt
Olet kuten kaikki muutkin
Oman sepän ajan päättänyt

Katoaa mennyt hämärään
Kaikki mihin uskoit aina
Kaikki mitä rakensit nyt
Suohon vajoaa syvyyksiin

Syntymän, kuolon välillä
Sekava aika, kaaosta
Miten vain viettää tahdotkaan
Loppuusi päättyy aikanaan.