Sotamme

Kaatuu, niittää
Tuonen viika heinää
Kaatuu miestä, kaatuu naista
Pullonpohjaa katselleita
Kenraali Koskenkorva johtaa meitä
Hiljainen sota
Hiljainen suru
Näkymätön muistomerkki
Korkkien ketju
Hautojen päällä.

Novelli 14

Avaan silmäni. Suljen ne heti. Maha kramppaa, vain sappea nousee suuhun. Istumaannousu tuntuu vuorikiipeilyltä.

Ei saatana.

Istun sängynreunalla. Nojaan pääni käsiini. Säpsähtelen. Liikun unen ja valveen rajalla.

Todellisuuden ja juoppohulluuden välillä.

Mieli on tyhjä. Ensimmäiset ajatukset luikertelevat kuin kohmeiset kastemadot.

Yök.

Yritän muistaa, minkä ikäinen olen. Pari kertaa menee huti, lopulta sormien avulla saan räknättyä vastauksen.

56 vuotta.

Viimeisestä 20 vuodesta ei ole mitään muistikuvia. Jotain hämäriä sitä edeltäneestä kymmenestä vuodesta.

Suu on kuiva. Yritän kerätä sylkeä, mitään muuta kuin tervanmakuista räkää nousee kurkusta.

Koko kämppä on pimeänä. Taitaa olla syksy. Lattian räsymatot ovat joskus olleet värikkäitä.

Nyt ne ovat paskanruskeita.

Nokka on tukossa. Kuivaa karstaa, ei liikahda minnekään.

Anti olla.

Olen paennut kaikki nämä vuodet. Paennut menneisyyttä. Halunnut unohtaa.

Se ei ole onnistunut. Muistot palaavat aina krapulassa. Ne ryömivät alitajuntaan nousuhumalan aikana mutta ovat aina siellä. Mielessä.

Menneisyys on lihaa ja verta. Kerta toisensa jälkeen elän kaiken, yhä uudelleen. Painajaisissani, valveilla. Mietin tapoja, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Silti käteni ovat kahleilla sidotut.

Menneisyys on kuin rautaemo. Se on tuttu, vaikka kuinka satuttaisi. Tulevaisuus pelottaa. Se uppoutuu hämärään, emmekä tiedä mitä pitkospuilla tulee vastaan. Heijastamme menneiden kauhujen projektioita eteemme, entistä suurempia petoja.

Lopulta pelko pilaa elämämme. Elämme sen vankeina emmekä tajua mustia joutsenia.

Vapaus on luopumista, rohkeutta päästää irti. Eikä yrittää enää paeta.

Lääkäri totesi maksakirroosin. Hänen mukaansa puolen vuoden päästä olisin valmis tällä tahdilla.

Se löi tyhjää.

Pitelemme kiinni elämästä kaksin käsin, oli se millainen riepu tahansa. Vasta kuoleman uhka herättää. Välittämään itsestään.

Unohduksen tavoittelu on makea hedelmä, jonka sisällä on puukonterä.

En enää joisi. Koskaan.

Päätös on helpottava. Vieroitusoireet kauhistuttavat ajatuksena, mutta yritän ajatella jotain muuta.

Kyllä niistä selvittäisiin.

*

Novelli 11

Ulosteen, virtsan ja viinan haju tulvahtaa heti oven avauduttua. Sen vieno etiäinen henki jo heti porrastasanteella. On pakko kakoa hetki.

Eteinen on täynnä tavaraa. Epämääräisiä röykkiöitä materiaa. Paita täytyy nostaa nenälle, hengittää suun kautta.

Pääsen makuuhuoneeseen. Osittain romahtaneessa, keltaisten täplien laikuttamassa sängyssä makaa mytty. Liasta tummunut maastotakki, yhtä lailla tummuneet ja repaleiset farkut. Jalassa nauhoittamattomat maiharit.

Sig makaa yöpöydällä. Kävelen reippaasti jalkopäähän ja heilutan jalasta. Kerron, että pitää lähteä vartioon.

Eloton herää nopeasti. Käsi raapii valkoisen kirjomaa mustaa sänkeä. Tukka heiluu olkapäillä. Sormi pyyhkäisee kuolavanan pois.

Jalat heilahtavat lattialle. Nojaus, hapuilua sängyn alle. Korkki kirahtaa, pullo nousee huulille. Kolmen pitkän ryypyn jälkeen röyhtäisy. Setä ojentaa pulloa, puistelen päätäni. Hän naurahtaa.

Vasta nyt toinen käsi laskee taisteluveitsen sängylle.

Muistan, kuinka isä painotti alkuvaiheessa oikeaa koreografiaa. Hän kertoi, että oli itse meinannut saada ysimillisen reiän ohimoonsa menneessään ensi kerran  herättämään setää. Onneksi lipasto oli kestänyt. Liika varovaisuus ja väärä herätyskohta ovat pahin mahdollinen yhdistelmä.

Isä ei tykkää siitä, että käyn sedän luona. Heidän välinsä eivät koskaan ole olleet kovin hyvät.

"Laiska, kusipää paskiainen" on isän kevyin luonnehdinta.

Äiti on kertonut kuitenkin isän pahimpina aikoina vieneen ruokaa ja hoitaneen sedän pois putkasta.

Setä hoippuroi vessaan. Lorinaa, röyhtäisyjä, pierentää.

Katson seinällä roikkuvia valokuvia. Ikkuna  keittiönpöydän vieressä on osittain peitetty vanerilla.

Suurimmassa kuvassa hymyilevä nuorimies katsoo rehvakkaasti kameraan. Maastopuvun rinnuksilla komeilee yksi kultainen väkänen. Hihaan on kirjailtu kuuluisan yksikön tunnus.

Pienemmässä kasvoilla on tappajan ilme. Musta baretti, rinnassa kunniamerkkinauhoja.

Setä rojahtaa keskelle keittiötä nostettuun nojatuoliin. Vaahtomuovia pursuilee viilloista. Joissain kohti on tummanruskeita tahroja.

Puheen käynnistyminen kestää aikansa. Parhaimmillaankin selostus on sekavaa, hyppivää. Nousun aikana rehvakasta, laskun aikana katkeraa kyynelehdintää. Olen saanut niistä aineistoa ainakin pariin graduun.

Olin aluksi järkyttynyt sedän puhetyylistä. Jokainen kommentti sisältää piikin, kolme-neljä kirosanaa ja lopuksi aina 'vittu'.

Nyt olen alkanut oppia, päästä sisään siihen maailmaan, jossa setä elää. On aina elänyt. Siitä maailmasta käsin on helppo nähdä isän maailma teeskentelyn ja tekopyhyyden tyyssijana. Valkokaulusparatiisina.

Sedän maailma on ronski, karu, raaka. Heikot jäävät tienposkeen, vain vahvat selviävät. Ei ole mustaa tai valkoista, on vain harmaata.

Silti se sisältää kiehtovia elementtejä. Kuolemaa vahvempaa toveruutta, kunnian hetkiä. Voittoja, jos tappioitakin. Hauskoja sattumia, ilon kyyneleet silmiin tuovia ystäviä.

Ne kuvat saavat kihelmöimään. Innostus tarttuu sedän eläessä hetkiään uudelleen. Pala nousee kurkkuun sortuneita muistellessa.

"Sota itessään on vitun helppoa. Oman ittensä kanssa tappelu, se on helvetin vaikeaa."

Painajaisia, yhtäkkisiä pelkotiloja.

"Sillo tuns kuuluvansa johonki. Olevansa osa jotain isompaa. Pysty oleen ylpee."

Katkeruutta, arvottomuutta.

"Jokanen tappeli vieruskaverinsa takia. Paskat mistään herroista tai isänmaista. Mutta kun kaveri on naapuripoteros, niin kyllä se tuntu et ei täst viitti lähtee kun ei tuo toinenkaa."

Yksinäisyyttä, kiinnottomuutta.

"Mä tiiän et kaikki aattelee et sota on paskaa. Että miks vitussa te menitte sinne. Mut sellaset ei oo ollu siellä, ne ei tiiä mistä ne puhuu. Ne on ollu täällä lutkuttamassa äiteen tissiä kun miehet on taistellu!"

"Se eka kerta on se pahin. Vähä sama ku neitseellä. Jos siitä selvittee nii kaikki muuttuu helevetin helpoks.  Kaikki pelkää aluksi, mut se menee ohi. Ne, jokka hermoilee, kuolee."

"Kaikki aattelee et me ollaan tappajia. Mut ne on väärässä. Me tapetaan vihollisii, ei ihmisii. Ei sotilaa päätehtävä oo tappaa. Me ollaa siellä voittamassa sota. Se on meiän pääduuni. Joskus se vaatii tappamista."

Näen kuinka setä alkaa nuokkua. Pari pulloa on tyhjentynyt. Ulkona on jo hämärää. Katkaisen nauhurin, nousen ylös. Puhun kuorsaavalle mytylle. Ulkona raikas ilma polttaa keuhkoja.

*