tiistai 13. toukokuuta 2025

Kirsikoiden kukkiessa

 Kävelen
Keväisen aamun säteissä
Katselen
Lintujen lentoa
Yhden ajan loppua

Vereni kantama kirous
Nojaa olkapäähäni
Hymyilee ikuista hymyään
Hivelee niskaani
Kuiskii hitaita sanojaan
Rautaisten porttien toiselta puolelta
Epärytmisen taonnan tahdissa

Avaamattomien ovien tuska
Takaraivossani
Sanomattomien sanojen paino
Kasaan painuneiden hartioiden päällä
Tekemättömien tekojen aaveet
Leijuvat silmieni edessä

Tulevaisuuteni
Kulki muille teille
Haaveeni
Kuoli aikaiseen hautaan
Aika ajoi kiinni
Epäröivän

Tunnen luisen käden kädessäni
Pohjattomien silmien katseen
Pakenin
Sitä, joka meidät kaikki löytää
Tanssiin, viimeiseen

Kukkivien kirsikoiden aikaan
Kuolevat haaveet.

*


lauantai 10. toukokuuta 2025

Mustaa balsamia

 Kaleju ielalla
Kaikuvat iloisten laulujen sävelet
Kevään pimeän lämpimässä yössä
Mustien kissojen silmien alla
Kuljemme historian kivisiä polkuja
Tuomiokirkon kellojen soidessa

Vapauden hinta meitä tervehtii
Mustalla olemuksellaan
Kiväärimiehet ikuista vartiotaan
Rannalla Väinäjoen seisovat
Suurvaltojen pelien varjot
Täällä vielä vaeltavat

Kirsikoiden kukkiessa
Tervehdimme riimuista puuta
Uuden ja vanhan maailman sävyissä
Maalataan sielunmaisemaa
Muistoja luodaan
Kuin kerran aikoinaan

Kellareissa
Tuoksuu humalan vahva voima
Holvikaarien alla soivat
Kielet, jotka kadotukselta
Ovat monta kertaa välttyneet
Täyden mahan hyrinässä
Nostamme maljan vapaudelle

Halkaistuissa aivoissa
Voimme nähdä sisimpämme
Kallojen seassa
Ei ole naista tai miestä
Rikasta tai köyhää
Nuorta tai vanhaa
Vaisun hymyn takana
Ihmiselämän pajunvitsa
Maallinen on sielumme perusta
Tietoisuuden painava tunne
On rakennusohjeista kiinni

Elämän haavoihin
Hieromme mustaa balsamia.

*

torstai 8. toukokuuta 2025

Levoton mustalainen

Huomasin katseen.

Kun hän katsoi minua, istuessaan paitani päällään nojatuolilla.

Nielaisin. Tunsin taas sen tunteen.

Oli aika lähteä.

Aamulla pakkasin reppuni. Katselin hänen paljasta selkäänsä, sen kaarta. Heitin laukun selkääni, vedin ajosaappaat jalkaani.

Ulkona oli vielä hämärää ja sumuista. Polkaisin Intiaanin käyntiin. Se tärisi ja eli allani kuin korskuva hevonen. Se janosi matkaan, venytellä jäseniään.

Vaihde kolahti silmään. Löysäsin kytkintä. Ajoviima alkoi hivellä poskiani. Väänsin kaasua, vaihdoin vaihdetta.

Levoton mustalainen.

Se oli lempinimeni.

En tiennyt mihin ajoin, kai kohti etelää.

Hiljaisuus. Pitkä, suora valtatie.

Vain minä ja Intiaani.

Lopulta päivä nousi. Annoin valtatien viedä. Näin isäntiä pelloillaan. Näin villihevosia niityillä.

Toisia maa sitoo, toisia se elättää.

Päivän loppuessa huomasin motellin ja huoltoaseman. Antaessani bensapojalle pennosia kysyin, oliko motelli vielä toiminnassa.

Kuulemma oli, joten marssin sisään.

Keski-ikäinen, paria tummaa parranhaiventa leuastaan kasvattava nainen ei sanonut sanaakaan, heitti vain avaimen eteeni kun ladoin dollareita luukulle.

Armeijan parakkikin oli ollut viihtyisämpi. Istuin natisevalle laverille. Avasin reppuni ja nostin tavaroita ulos.

Ulkoa tuleva ilta-aurinko heijastui reppuni pohjalta. Katsoin sinne, vaikka tiesin mitä siellä oli.

Armeijanvihreä univormu. Sen rintapielessä oli purppurasydän. Käsivarressa oli väkänen.

Se oli raahautunut mukanani halki Euroopan. Kaiken nälän, kylmyyden ja pelon läpi.

Kymmenen vuotta tuntuivat lyhyiltä verrattuna niihin pitkään kahteen.

Ei kunniaa, vain tuskaa.

Silloin opin sen, minkä tiesin nyt:

Mikään, mihin sitoudut, ei ole vapautesi arvoista.

Sillä vain aika on ainoa jumala, eikä ole mitään sen vertaista.

*




sunnuntai 27. huhtikuuta 2025

Ajan kulku

 

Virtaa aika

Kuin Vuoksen virta

Kiertää  pallo

Ikuista rataansa

Harmaantuu parta

Pääskyjen laulun äärellä

Elämä 

Pitkä ja lyhyt

Värikäs ja harmaa

Hidas ja nopea

Vaihdamme ajan viisauteen

Arpiemme alla

Lapsi, joka kerran

Leikki kevätauringon säteissä


Hitautemme virta 

On ajan kulku.

perjantai 25. huhtikuuta 2025

Kylmä kevät

 Kylmän kevään säteissä
On lupaus kesästä
Kylmyyden kourissa
On talven ruoskan muisto

Menneisyyden haamujen äänet
Hitaiden hermojen syövereissä
Muistojen perukoilla
Synkkien mielen kellarien alla

Vaipuu voimat kevään kimalaisen
Kylmyyden kalpeaan valoon
Uupuu toivo kesästä
Kuoleman kaihoon syliin

Aika valuu käsistämme
Sulavien koskien vauhdilla
Ja pian on jo vuosia
Niistä hetkistä
Joiden luulimme palaavan

Vain yksinäisen kaakkurin huudossa
Kuulemme vastauksen.

*

torstai 13. helmikuuta 2025

Ovet

 

Hiljaisuus maalaa seinämme

Tummien ajatusten väreillä 

Aamuisen auringon säteiden varjoilla

Leikkivät muistojemme haamut 

Tuskamme paino rinnassa

Ajan haavoittaman kehomme päällä


Kuolleiden unelmien tuoksu

Harmaan asunnon olemuksessa

Toiveiden perhosten ruumiit

Ikkunalaudan pölyn seassa

Keväisen talven auringon katseessa

On hyhmäisen jään hitaus


Ovien sulkeutuessa

Kuulemme kaikuja menneestä

Tyhjyyden outous mahanpohjassa

Kertoo joen virrasta

Haikeus ja tuska

Helpotus ja ilo 

Kahden jumalan valtakunnassa

Huudetaan äänetöntä itkua

Ilossa itää tummuuden siemenet

Tuska kantaa 

Hymyilevien kasvojen kokoelmaa


Maailmanrattaan huminassa 

On sattuman verinen kädenjälki

Rakkauden ja rauhan aika.

*




perjantai 17. tammikuuta 2025

Lentäjän sielu

 Olet tehnyt päätöksesi
Lähteä, irti jättää maa
Mutta jokin pidättelee

Arpinen pääskynen
On sielusi
Kaukomaiden kulkijalla
Pelkäät
Että maa siipesi sitoo
Ja pois kuihduttaa

Kuulet vielä laulun
Kaikuvan menneisyydestä
Toisen, jonka maailma alleen musersi
Rikottujen mielten mosaiikissa
On katkeransuloinen sävy

Kovan kuoren alla
On herkkä sydän
Luulet, ettei enää koskaan
Se voi sykähtää
Kuin silloin kerran
Vaan aina hiljaisuuden aavikolle
Jää rakkautesi vaeltamaan

Ei ole jumalaa
Joka kohtalomme määrää
Vain yhden elämän mittainen valintojen ketju
Aika kuluu tiimalasissa
Eikä sitä takaisin saa

Lennä, pääsky
Irti jätä maa
Kaukomaille katoa

Sillä vain lyhyen hetken
Kantavat pääskyn siivet.
*