Varjaagi

Miekkaan vyötän elämäni
Kalpaan kahlehdin eloni
Kaukomaille kulkenempi
Peninkulmia mittailen
Päärin tyttärelle annoin
Sydämeni polvillani
Verilleni ainootani
Mustan verejen vuojatin
Rengaspaita helkähtellee
Sotisopa soitteleepi
Lippua kaiholla kannan
Värejä vieraiden maiden
Keisarin hovia vahdin
Kirveellä merkkiä miehen
Kirvesmiehen toisenlaisen
Joukossa pohojanmiesten
Hurmehella ruotsien
Kilvet kastellaan aamuisin
Janitsaarien huutojen
Kuulen takana muurien
Saappaat viimeisen keisarin
Purppuralla punattuja
Iltaruskolla siunatut
Lapikkaat päämiehen nuoren
Kerran kaatuva on valli
Mureneva muurit paksut
Luki loitsunsa shamaani
Tietäjä iänikuinen
Silmätön kauasnäkevä
Niin kaatuvat valtakunnat
Katoavat kultasalit
Ajan virtaan hukkunevat
Niin huuhtoo tuuli luitansa
Kalmoja vire viiltänee
Aavoilla saloilla noilla
Merien monen rannalla.

Kommarin poika

Minä istuin aukion päähän
Jäin ihmettä katselemaan
Joukko kuin yhdestä puusta tehty
yllytti tunnelmaansa
Minä ihailin villiä voimaa
Minä nöyristä lapsista nöyrin
Ja kun puhuja lähetti sankarit matkaan
Jäin tulevaa odottamaan

Minä olin kommarin poika
Lähes sankari siis itsekin
Vielä nousisin korkeammalle kuin muut
Vielä isäänikin paremmin

Minä nukahdin aukion päähän
Unen kivihiilen katkuisen näin
Minä näin työläisen hurjapäisen ja varman
Syöksyvän ylöspäin
Ylöspäin läpi lasikaton paksun
Kohti maailman historiaa
Hänen käsissään kiilsi ihmisten kulta
Kun hän irtosi otteesta maan

Minä olin kommarin poika
Lähes sankari siis itsekin
Vielä nousisin korkeammalle kuin muut
Vielä isäänikin paremmin

Vallan salien aavoilla tuulee
Niinkuin ulapalla Siperian
Ja vallan tien päässä on taivaassa reikä
Ovi miltei mahdottomaan

Minä olin kommarin poika
Lähes sankari siis itsekin
Vielä nousisin korkeammalle kuin muut
Vielä isäänikin paremmin

Ystävä

Painuu ilta, nousee pimeys
Tuonen enkelien varjot
Taas kulkevat
Vievät ystävän pois

Vain yhtä viedä eivät voi
Muistoja noista päivistä
Hermoverkkoihin painuneista
Ennen kuin kylmä maa muakin kutsuu

Jää hyvästi, ystävä
Jää aina sydämeeni.

Eastlanders

Wind bends the flag
Now only a terrific rag
We stand still, snow hits hard
It covers every man's beard
We stand and wait
For Gustavus Adolphus!

They came one day
Came and took us away
"For King and country 
Shall ya'll fight and die!"
Staff they spared not 
To tie us like a knot
Knee to knee to ride
None gone on this road
Will board the boat
To North

Others march for pay
We for duty or else sway
Bright are their colours
Elegant in their manners
We are fighters
On shaggy horses
And birchbark baldricks

"Cut 'em down!", mercenaries yell 
"Hugga in, mina söner" king prays
"Hakkaa päälle, perkele!" we cry 

No one will go home 
Parents shall not see their son 
Rest we will in foreign land
And our deeds in song be sang. 

Aika

Pimeydestä
Nousee mennyt
Elävänä
Kuolleiden joukosta
Kosketan,
Se haihtuu pimeyteen
Yhtäkkiä näen ajan
Sen hiljaiset kaaret
Sen valtavan koon
Kuulen,
Sen hiljaisen kuminan
Halki avaruuden tyhjyyden
Näen sen hiovan
Ihmisenkuorta
Pois uurtavan
Nuoruuden pehmeyttä
Tajuan viimeinkin ajan
Ja että lopulta kaikki
On olematonta
Me hajoamme aurinkotuuleen
Ja miljardien ihmisen pienten vuosien jälkeen
Synnytämme uuden tähden
Itsestämme.

Piirrä

Piirrä 
Kaikkeuden olemus
Maailman puun lehtien havina

Piirrä
Esivanhempien vaellus
Tuntureilla
Hitaiden jääkukkien laaksoissa

Piirrä
Kultasalit
Vallan kehtojen tuutulaulut
Suuruudenhulluuden unelmat

Piirrä
Köyhimmästä köyhimmän sädehtivä onni 
Leipäpalasta
Hänen rikkautensa
Köyhyydessänsä

Piirrä
Hajonneiden enkelien ornamentit
Heidän kehostaan arvet
Heidän sielunsa mosaiikki

Piirrä 
Vanhan miehen viisaus
Hänen katsoessaan
Auringon hautausmaata
Pohjantuulen ensivireessä

Piirrä
Elämä

Not for me

Not for me comes glory
Not for me masses will spin
There is girl's heart full
Of admire - not for me

Not for me old men will bow
In the golden rooms of power
There singer launches ode 
She will sing not for me

Not for me dashing headlines
Flying private jets
There is a supermodel with black eyebrows
She glances not for me

Not for me comes call for feast
At the room all the cheerful will gather
Dear wine shall pour upon the lips
The feast day is not for me

Not for me money blooms
Wordly mammon will fade
Pick a coin and it will vanish
Such a life is not for me

For me there is piece of solitude
Which will lead into my dreams
And joyful tears will flow
Such a life, my friend, is waiting for me.

(Along the lines of Russian folk song "Не для меня")

https://youtu.be/5d1HWklOlN8

Vanhat sävelet,

korpin kaiun jäljet

Huomisen huolet,

menneen iäinen taakka

Puhun sanoja

kauan kuolleen kielen

Poikain tulen ja jään

Vuonojen jäisten

Kauan kadonneiden

En freki renna.

Son Ar Chistr

Laulu vanha ilkamoi

Sanoillaan, joita ei enää ole
Sanoo, penni lasista
Penni unohduksesta

Mitä on meillä, jäljellä?
Täällä maailman perukoilla
Ikiroudan maassa?
Ei ole kuninkaita
Ei vanhoja taruja
Vain honkametsiä
Suomättään poimuja
Jäänteitä menneestä
Ankaruuden päivistä
Ei ole meillä
Vanhaa laulua jäljellä
Kaiken unohduksesta
Lasillisen äärellä

On vain korpin huuto.

Boots on the ground

Hey, loved ones!
I'm going again!
Barracks await me,
long days boots on the ground
We're from everywhere and nowhere
They want to break us,
the system and the enemy
Sometimes I don't know whether to laugh or cry

Hey, loved ones!
Don't forget me here
your boy with boots on the ground
Send me something
A letter or chocolate
to your boy with boots on the ground
They want to break us
me and my mates
But finally, we are out of here!

Your boy with boots on the ground.

(Inspired by прости, ушёл (Malish) and time as a conscript)

Kolme konsulia

"Kuinka olet taivaalta pudonnut, sinä kointähti, aamuruskon poika! Kuinka olet maahan syösty, sinä kansojen kukistaja!"
Jes 14:12

Tummat pilvet liikkuivat taivaalla. Räntäsade vihmoi märkää kuortaan kentällä seisovien päälle. Lippui tempoili salossaan, kuin haluten paeta takaisin silkkikääröönsä.

Musta virka-auto kaartoi paikalle renkaat rohisten. Eräs kentän laidalla seisoneista upseereista juoksi avaamaan oven. Sisältä nousi oliivinvihreään virkapukuun sonnustautunut mies. Hänen perässään nousi lyhyt, punatukkainen nainen maastopuvussa. Toinen upseeri astui miehen eteen, tervehti ja lausui ilmoituksen. Mies kiitti ja lähti sitten kävelemään nainen perässään univormuisten rivistöjen editse. Mustabarettiset päät kääntyivät hänen kulkunsa tahtiin. Rivistön lopussa mies nousi pienelle korokkeelle ja rykäisi.

"Te olette tänään saaneet panssarikrenatöörin arvonimen. Olette selvittäneet rankan koulutuksen ja valintatestit. Teistä on muodostuva kunniavartio, jonka tehtävä on suojata valtionjohtoa, tarvittaessa henkenne hinnalla. Te olette siinä, koska olette osoittaneet vakaumusta, kuuliaisuutta ja sisua päästäksenne siihen. Tämä on teidän päivänne. Nauttikaa siitä, koska teillä on siihen oikeus. "

Mies piti tauon ja vilkaisi takanaan seisovaa naista.

"Luovutan teidät eversti Weindelin komentoon. Kantakaa tikarianne ylpeydellä. Jedes das Seine!"

Kolme hurraa -huutoa purkautui joukkojen suusta. Nainen astui mikrofonin ääreen ja komensi levon. Hän piti oman puheensa, lyhyen, ytimekkään, kuten ammattisotilailla on tapana. Lopuksi hän ilmoitti, että jokaisella joukkoon kuuluvalle oli myönnetty viikon kuntoisuusloma tästä päivästä alkaen. Monen oli vaikea peitellä hymyään.

Katselmus oli päättynyt. Komennot kajahtelivat, mies ja nainen kävelivät joukkojen editse takaisin autolleen. Se nytkähti sähkömoottorit siristen liikkeelle. Saattueen muut autot seurasivat perässä.

Saattue kulki rajoituksista piittaamatta tasaista nopeutta kohti pääkaupungin keskustaa. Mies tuijotteli ulos panssaroidusta ikkunasta. Maailma oli hiljainen. Eversti Weindel ei uskaltanut puhua. Hän vain tarkkaili esimiehensä sivuprofiilia.

Yksi kolmesta konsulista.

Saattue sukelsi valkoisen, massiivisen hallintorakennuksen kellarikerrokseen. Maanalainen parkkikerros oli laaja, vaikka se oli pilkottu useisiin toisistaan suljettavilla teräsovilla erotettaviin osiin.

"Järjestä niin, että joukoilla on kaikki kalusto valmiina, kun he palaavat lomiltaan. Haluan, että he ovat iskuvalmiudessa kahden viikon päästä. "

"Kyllä, herra konsuli!" nainen sanoi ja napsautti asennon.

Mies naurahti suupielestään ja lähti harppomaan kohti hissiä. Epäilemättä häntä odotti taas järkyttävä määrä päätöksiä tehtäväksi, linjauksia vedettäväksi.

Mutta maa pyöri. Tuhoisan sisällisodan ja ulkovaltoja vastaan käytyjen rajaselkkausten jälkeen kaikki oli kuin olikin saatu vakautettua. Kaksikymmentä vuotta siihen oli mennyt, mutta nyt maa oli vahvempi kuin koskaan ennen.

Vanha oli kuollut, se oli poltettu, tuhottu. Vanhat teot eivät painaneet vaakakupeissa, vanhoille perustuksille ei voinut rakentaa uutta. Aina löytyi niitä, jotka vastustivat muutosta. Konsuli oli jo lopettanut kaikkien samojen vastalauseiden kuuntelemisen. Kohtalon nopanheitossa hänen päätöksillään ei lopulta olisi väliä, kaikki hukkuisivat taustakohinaan. Jollekulle tehtäisiin aina väärin, toiselle aina oikein, kolmannelle vuorottain.

Mies pysähtyi työhuoneensa kohdalle. Se oli rakennuksen ylimmissä kerroksissa, ylhäisessä yksinäisyydessään käytävällä. Kahden muun konsulin huoneet olivat samassa rakennuksessa, yhtä korkealla, mutta eri virastoissa. Sisäasianviraston ja oikeusasianviraston yhteydessä.

"Ulkoasiainkonsuli M.W. Grogg" luki kullatussa kyltissä vihreillä kirjaimilla.

Taas yksi päivä, mies mietti astuessaan sisään.

*

Nuori nainen hotellissa

Syksyinen Berliini oli lähes autio aamutuimaan. Sumu leijaili ympäri kaupunkia, jostain kajasti pieni valo merkkinä jähmeästä auringosta. Vain yövuorosta palaavia työläisiä käveli pienissä porukoissa, muutama jakeluauto rusahteli eteenpäin.

Mies ohitti leipomon matkallaan. Tuoreen leivän tuoksu kävi ikävästi nenään. Vain hetkeä aikaisemmin mies oli järsinyt kuivaa limppua laihan kahvin kanssa. Työkengät kopisivat mukulakivillä ja päällysteellä. Mies päätti oikaista muutaman korttelin verran talojen välisiä pikkukujia pitkin.

Mies huomasi vasta tovin päästä, että pikkukujilla sumu oli sakeampaa kuin pääväylillä. Hän päätti kuitenkin jatkaa kävelyään. Takaisin olisi yhtä vaikea löytää kuin eteenkin päin, hän pohti.

Eräässä risteyksessä hänen eteensä nousi kaksi tummaa hahmoa. Mies säpsähti.

Toinen hahmoista oli miestä vähän lyhyempi, mutta vanttera, nelissäkymmenissä oleva. Hänellä oli työmiehen lakki ja muutaman päivän sänki. Hänestä lemahti vanha viina ja purutupakka.

Toinen taas oli miestä pidempi, hintelä teinipoika, jolla oli myös työläislakki. Verrattuna partneriinsa teinipoika vaikutti yllättävän siistiltä.

"Sul o hyvä kello. Annas se tänne, niin mun ei tartte suuttuu", vanttera sanoi ja tarttui miestä vasemmalla kädellään rinnuksista. Oikea käsi nousi uhkaavasti koholle. "Ja lompsa kans!"

Mies nosti kätensä ylös. Samalla hän nosti oikean jalkansa ja tömäytti sen kannan vantteran vasempaan jalkapöytään.

Vanttera parahti ja oikea käsi herkeni. Mies tarttui vantteraa vasemmalla kädellään hartioista ja oikeallaan vantteran vasempaan. Mies työnsi vantteraa hivenen taakse, ja ennen kuin tämä ehti vastustaa, pyyhkäisi oikealla jalallaan vantteran vasemman jalan alta.

Tömps.

Hintelä seisoi paikoillaan. Hänen käteensä oli ilmestynyt hiekkapamppu. Se heilahti hurjassa kaaressa. Mies astui askeleen taaksepäin. Hintelä joutui harppaamaan ähisevän toverinsa yli. Kun hän nosti pamppua uuteen iskuun, mies syöksyi kiinni lyöntikäteen, kääntyi ja lennätti hintelän hartioidensa yli. Tömähdys oli vaimeampi, mutta yhtä kaikki tehokas.

Mies suuntasi napakan potkun hintelän takaraivoon. Tämä käpertyi uikuttaen sikiöasentoon. Vanttera oli kontannut polvilleen ja haki tukea seinästä. Mies otti vauhtia ja potkaisi polvellaan vantteraa ohimoon. Kops, pää osui tiiliseinään ja vanttera putosi mahalleen.

Mies tarkisti, että kaikki oli mukana ja suoristeli takkiaan. Hän päätti jättää epäonniset ryöstäjät siihen - heiltä veisi aikaa nuolla haavojaan ja yövuorosta palailevat työmiehet saisivat olla rauhassa.

Orpollehan he kuuluisivat, mutta niitä laiskimuksia ei näy tietysti missään kun tarve on suurin, hän tuumi

Mies käveli hieman hapuillen, kunnes putkahti yllättäen tielle. Porukka työmiehiä ohitti hänet kulmiensa alta vilkuillen. Lopulta mies tajusi missä oli ja lähti harppomaan katua myöten.

Tuttu keltainen rakennus ilmestyi näkyviin. Sen kulmaan oli ruuvattu mustavalkoinen kyltti "Karl-Friedrich-Straße".

Mies avasi yhden suurista tammiovista ja astui sisään. Vahtimestari nosti katseensa.

"Hyvää huomenta, herra rikoskomisario!"

"Huomenta, Falkenberg. Mitään erikoista?"

"Ei erityisemmin, herra rikoskomisario."

"Hyvä. Tyyntä myrskyn edellä."

Sähkölukko surahti ja rikoskomisario astui eteisaulaan. Hän kulki tottuneesti sokkeloisia käytäviä ja nyökkäili muutamille myös työpisteilleen kiiruhtaville. Osa kulki uusissa, mustissa vormuissaan ja osa siviileissä.

Mies pysähtyi erään toimiston ovelle. Sen karmiin oli kiinnitetty mustavalkoinen kyltti, jossa luki armeijamaisen ohjesäännön mukaisesti lyhyt kirjain- ja numerorimpsu, joka olisi ulkopuoliselle vaikuttanut lähinnä käsittämättömältä koodikieleltä.

Kri.po. III/2.

Rikoskomisario astui sisään sen kummempia koputtamatta. Toimisto jatkui suorakaiteenmuotoisena oviaukosta vasemmalle. Työtilan täyttivät konekirjoittajan pöytä, neljä rikosetsivien pöytää ja ylietsivän pöytä.

"Huomenta, herra rikoskomisario", neiti Schulz toivotti pöytänsä äärestä. Nainen paikalla yleensä tuntia, paria ennen kaikkia muita päivävuoroon tulevia.

Ylietsivän pöydän takaa nousi haukotellen seisomaan kolmissakymmenissään oleva mies. Hänellä oli korkea otsa, tuuhea tumma tukka, vaalea iho ja korkeat poskipäät. Nenä oli suora ja kapea.

"Lasinenä", oli kerran eräs krimi sanonut kuulusteluissa.

"Huomenta, Fürst. Tapahtuiko yön aikana mitään?"

"Huomenta, herra rikoskomisario. Eräs kuolemantapaus hotelli Adlonissa. Nuori nainen."

Mies pysähtyi.

"Miksi tästä ei soitettu?"

Fürst kumartui ja etsi kädellään pöydältään jotain, kunnes löysi pienen paperilapun.

"Soitto tuli Orpolta klo 03:38. Heidän arvionsa mukaan se sattui kolmen aikoihin. Emme viitsineet herättää teitä enää siinä vaiheessa. Etsivät Füchs ja Jung ovat jo paikalla, ohjaamassa tutkintaa."

"Hyvä, että Orpon mämmikourat eivät ihan kaikkea saa sotkettua", rikoskomisario hymähti. "Ottivatko Füchs ja Jung auton?"

"Ei, he menivät Orpon kyydillä."

"Hienoa. Säästämme hivenen jalkojamme. Neiti Schulz, pitäkää putiikki pystyssä kunnes etsivät Klein ja Specht saapuvat paikalle. Sanokaa, että olemme tutkimuksilla ja palaamme jossain vaiheessa."

--

Fürst ohjasi tummansinistä Opel Kadettia huomattavasti vilkastuneilla kaduilla. Hän kaarsi hotelli Adlonin etuoven eteen. Rikoskomisarion katse etsi turhaan Ordnungspolizein harmaata koppi-Fordia.

"Verdammt! Mihin ne laiskurit ovat taas ehtineet?"

Portieeri kiirehti avaamaan autonovea. Rikoskomisario nousi ja näytti poliisipassiaan.

"Rikoskomisario Weber, Kriminalpolizei. Missä.."

"Herra komisario, olisitteko niin ystävällinen ja parkkeeraisitte autonne vähän kauemmas? Se häiritsee asukkaita."

Weber tuijotti portieeria hetken äimistyneenä. Tavallisesti ihmiset lähinnä pelkäsivät heitä.

"Fürst, viekää tämä rakkine jonnekin ja tulkaa sitten perässä."

"Kiitän yhteistyöstänne, herra komisario", portieeri kiirehti sanomaan anteeksipyytävän mielistelevästi.

Weber harppoi sisään nopeammin kuin ovimies ehti avata ukseja. Yllätyksekseen hän havaitsi Orpon vihreätakkisten miesten seisoskelevan aulassa. Hän arvasi näidenkin tulleen häädetyksi.

Weber luetteli tutun litanian ja kysyi lähimmältä vihreänuttuiselta, missä näiden esimies oleili.

"Herra rikoskomisario, Rottmeister on yläkerrassa. Kolmannessa kerroksessa."

Muiden hyvätasoisten hotellien tapaan raput olivat leveät ja askelmat matalat. Weber joutui hyppelemään kolmekin askelmaa kerrallaan. Ylhäällä parveili muutama vihreäasuinen. Rottmeisterin tunnisti koppalakista. Tämä oli pieni, kuivakka nelikymppinen, jolla oli lommoiset posket. Nenän alla häämötti tupsu.

"Rottmeister, missä huoneessa?"

Orpot napsauttivat asennon. Pieni mies viittasi takimmaiseen huoneeseen.

Etsivä Füchs astui ulos kuultuaan esimiehensä äänen. Pyöreäkasvoinen, pisamanaamainen punatukka tervehti Weberiä. Hänen vaatteissaan oli valkoisen pölyn jäämiä. Rikoskomisario kysyi ilmeellään.

"Jung on kuvannut jo alueen. Ei mitään ihmeellistä. Pieni huone, rutkasti sormenjälkiä. Epäilemättä kuitenkin rouvan."

"Rouvan?"

"Rouva Farro-Agnelli. Mies on Giorgio Agnelli. Passitimme hänet seurusteluhuoneeseen tuonne käytävän toiseen päätyyn parin vormupukuisen kanssa. Rauhoittumaan", Füchs lisäsi merkitsevästi ilmehtien.

Jung peruutti ulos oviaukosta, tähtäsi käsikamerallaan ja painoi laukaisinta. Voimakas salama välähti.

"Voinko käydä?" Weber kysyi ja heilautti sormeaan kohti huonetta.

"Toki, herra rikoskomisario", Jung vastasi.

Weber astui varovasti sisään. Paksut punaiset verhot oli vedetty ikkunan eteen. Huone oli pimeä, lukuunottamatta kirjoituspöydällä palavaa valoa. Sänky oli petaamatta, lakanat mytyssä. Tyynyjen määrästä päätellen nainen oli asunut huoneessa yksin.

Erikoista, Weber mietti.

Hän pyyhkäisi nahkahanskallaan varovasti piironkia. Harmaa vana ilmestyi etusormen poikki.

Ei kovin loistohotellin tapaista, hän jatkoi mietiskelyään.

Naisen oikea puoli jäi varjoon, sillä hän oli lysähtänyt kirjoituspöydälle. Veripisaroita oli lentänyt kirjoituspöydän vasemmalla puolella olevan vaatekaapin oveen. Weber asteli lähemmäs. Hän kyykistyi ja siristi silmiään nähdäkseen lattian.

Naisen käsi piteli hervottoman näköisenä raskasta sotilaspistoolia. Weber tunnisti sen italialaiseksi Glisentiksi.

Naisen oikean ohimon kohdalla oli pieni reikä, josta oli valunut veripisara. Vasen ohimo oli selvästi kokenut kovempia kolhuja.

Weberin katse haki pimeydestä hylsyä. Se löytyi valon ja pimeyden rajalta, piirongin alta.

Ilmassa tuoksuivat vienosti voiteet ja naisten parfyymi. Etsivien partavesi. Tunteja palaneen lampun metallinen kuumuus.

Weber kumarsi sängyn ylle ja haisteli. Parfyymi ja vaihtamattomien lakanoiden hiki.

Hän raotti varovasti verhoja. Ikkunansyvennys. Aamuaurinko paljasti harmaan kerroksen ikkunanlaudalla. Weber mittaili syvennystä, kääntyili. Hän kurotti nähdäkseen ikkunasta kadulle. Alla kuhisi, jalankulkijoita, pyöräilijöitä, autoja.

Weber meni seisomaan ruumiin viereen. Hän nosti kätensä nyrkissä. Hän käänteli nyrkkiään.

Vietettyään puolisen tuntia huonetta tutkien rikoskomisario tuli ulos.

"Mies on siis tuolla?" hän sanoi ja nyökkäsi käytävän päätä kohti. "Onko kukaan kuulustellut häntä?"

"Otimme ylös perustiedot, mutta emme ole varsinaisesti kuulustelleet häntä."

"Fürst, mukaan."

Weber työnsi toisen isoista pariovista sisään. Yhden pöytäryhmän luona seisoi kaksi Orpoa ja istui keskimittainen mies. Hänen edessään oli kahvikuppi. Miehen tukka oli tuuhea leijonanharja, vaikka alkava pälvi näkyikin. Suuta ja leukaa kiersi pieni pujoparta. Agnelli oli säpsähtänyt, kun Weber oli avannut oven. Hänen sieraimensa pullistelivat kuin hyökkäykseen käyvällä härällä.

Weber esitteli itsensä sekä työtoverinsa ja kysyi, osasiko Agnelli saksaa.

"Puhun sitä erinomaisesti!" hän puuskahti. Aksentti oli jähmeä, mutta puhe ymmärrettävää.

"Kuollut on siis vaimonne?"

"Murhattu! Murhattu hänet on!"

Agnelli puristi käsiään nyrkkiin ja painoi niillä pöytää niin voimallisesti, että hänen yläkroppansa nousi.

Weber keräili hetken ajatuksiaan.

"Murhattu? Mikä saa teidät ajattelemaan niin?"

Agnelli tuhahti.

"Ymmärtäähän sen nyt idioottikin. Kommunistit! Sosialistit, anarkistit, mitä näitä nyt on!"

"Mikä saa teidät ajattelemaan noin?"

"Oletteko täysi idiootti? Ettekö tiedä, kuka olen?! Totta kai ne haluavat minut hengiltä! Ensin tappavat vaimoni, pelotukseksi." Agnelli jatkoi italiaksi lauseella, jota Weber ei ymmärtänyt, mutta arveli sen sisältävän noitumista.

"Muistuttaisin teitä, että olette tekemisissä valtakunnan rikospoliisin virkamiehen kanssa. En tiedä maastanne, mutta ainakin meillä virkamiehen solvaus on rangaistava teko. Kehotan teitä miettimään sanojanne", Weber totesi kylmästi. "Nyt pyydän teitä, rauhassa ja yksityiskohtaisesti, kertomaan, mitä viime yönä tapahtui. Ymmärrättekö?"

Agnelli tuijotti pöydänkantta. Hän hengitti korostetusti sisään ja ulos. Hiljaisuutta jatkui sen verta pitkään, että Weber oli aikeissa toistaa kysymyksensä, kun Agnelli alkoi puhua lasittunein silmin.

"Kävimme illallisella ja tapamme mukaan liityimme illanviettoon muiden vieraiden kanssa. Täällä", hän sanoi ja nyökkäsi. "Julia lähti, tapansa mukaan, aikaisin yöpuulle huoneeseensa."

"Mihin aikaan tämä 'aikainen' oli?"

"Mistä minä tiedän! Ehkä... Kymmenen aikaan. En tiedä. Kysykää henkilökunnalta, heistä varmasti joku näki Julian."

Weber vilkaisi sivusilmällä, että Fürst kirjoitti muistiinpanoja, ja jatkoi.

"Entä sitten?"

"Vietin aikaa täällä... Pelasin bridgeä ja korttia. Aika hivenen venähti, olin juuri palaamassa huoneeseeni kun kuulin laukauksen."

"Mihin aikaan?"

"Ei mitään hajua. Kahden, kolmen aikaan? Kysykää..."

"... henkilökunnalta. Kyllä, kysymme varmasti. Teidän ei tarvitse huolehtia siitä."

"Sitten...kerrospalvelija avasi oven, ja menimme sisään."

"Kauanko laukauksen ja oven avauksen välillä kului?"

"Pari minuuttia, korkeintaan."

"Sanoitte, että epäilette murhaa. Oletteko saaneet tappouhkauksia?"

"Olen. Yhden juuri ennen kuin tulimme tänne."

"Italiassa?"

"Kyllä. Anarkistit ovat häirinneet perhettämme useiden vuosien ajan. Sabotoineet tehtaissamme ja levittäneet propagandaa. Tehneet pommi-iskuja konttoreihimme."

"Onko ase teidän?"

"Glisenti, kyllä. Olen rautatiejoukkojen eversti."

"Ja vaimonne osasi käyttää asetta?"

"Kyllä, opetin häntä ampumaan. Hän ei pidä Glisentistä, valittaa, että se on liian painava ja potkaisee liikaa. Hän haluaisi sellaisen pienen Berettan, taskuaseen. Mutta ei sellaisella tee mitään", Agnelli sanoi. Hän ei huomannut puheensa aikamuotoa.

"Mitä teette Saksassa?"

"Mitä se teille kuuluu?!" Agnelli kivahti. Hänen verensä oli herkästi kiehuvaa.

"Kun kyse on tutkintaan liittyvistä asioista, meillä on oikeus tietää. Vai haluatteko lähteä kamarille puhumaan lisää? "

Agnelli puisteli päätään.

"Olen... hoitamassa perheeni asioita. Sen tarkemmin en voi sanoa. Ne ovat liikesalaisuuksia."

"Vaimonne ja te nukuitte eri huoneissa?"

Agnelli epäröi.

"Julia haluaa...halusi rauhaa. Hän kirjoitteli. Tarinoita. Runoja. Hän halusi työrauhan."

"Huonetta ei ole siivottu aikoihin. Kielsikö vaimonne kerrospalvelijoita siivoamasta sitä?"

"Julia ei luottanut siivoajiin. Hän pelkäsi, että he varastavat korut" Agnelli puhui kuin itsestäänselvyytenä.

"Hotelli suostui?"

Agnelli naurahti.

"Me olemme maksavia asiakkaita. Tietäisittepä, mitä tämä hotelli sallii, jos taskut ovat tarpeeksi syvät."

Weber jatkoi vielä muutamalla kysymyksellä ja tarkennuksella. Sitten he päästivät Agnellin ja Orpot poistumaan.

Töitä olisi vielä. Henkilökuntaa pitäisi kuulla, uloskäyntejä tutkia.

Edessä olisi pitkä päivä.

--

Weber naputti toimiston työhuoneessa kuulakärkikynänsä päätä. Hän mietti. Kuvien kehityksessä menisi päivä, pari. Ruumis kävisi patologilla, ja lääkärin lausunto kuultaisiin myös parin päivän sisällä.

Rikoskomisario oli huomannut, että johtopäätöksiin ei kannattanut hypätä, ennen kuin kaikki mahdolliset tiedot oli kerätty. Muuten faktat alkaisivat tukea päätelmää eikä toisinpäin.

Mutta miten tahansa Weber asiaa pohti, hän ei nähnyt kuin yhden ainoan selityksen: itsemurha. Murhaajalla ei olisi ollut mitään keinoa päästä pois pienestä huoneesta havaitsematta. Seinät ovat umpinaiset, vaatekaappi pieni, sänky matala. Ikkunalaudan pölykerrokset olivat paikallaan. Oletetun murhaajan olisi pitänyt olla kameleontti tai astraaliolento. Tämä kaikki herätti kuitenkin yhden kysymyksen:

Miksi Agnelli oli niin vakuuttunut, että hänen vaimonsa murhattiin?

Hetken Weber pohti, olisiko Giorgio Agnelli murhannut vaimonsa. Suurin osa murhista ja tapoista tapahtuu perhepiirissä, sen Weber oli empiirisesti huomannut. Mutta Agnelli oli kuitenkin lihaa ja verta eikä haamu, joka voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Weber pohti vielä asiaa, kun puhelin soi.

"Rikoskomisario Weber."

"Herra rikoskomisario, Kriminaldirektor Wulf haluaa puhua kanssanne", hänen sihteerinsä ilmoitti.

"Herr Kriminaldirektor", Weber ilmoittautui Wulfin työhuoneessa. Työhuone oli iso ja kalusteet olivat tummaa mahonkia. Kriminaldirektor istui pöytänsä takana Sturmbannführerin univormussa.

"Lepo. Asiani ei ole pitkä. Tutkitte Agnellin juttua? Voitte lopettaa sen."

Wulf oli pienikokoinen, harmaa, pikemminkin yliopiston professorilta kuin Kriminalpolizein upseerilta näyttävä herra. Hän ei nostanut puhuessaan katsettaan papereista. Jäänsiniset silmät välkähtelivät silti tiukkoina lasien takaa.

"Kyllä, herra Kriminaldirektor. Mutta saanko kysyä, miksi?"

Wulf laski paperin käsistään ja nosti kerrankin katseensa. Hän näytti puntaroivan.

"Minun ei ole pakko vastata kysymykseenne. Teen kuitenkin tämän kerran poikkeuksen. Gestapo ilmoitti juuri pidättäneensä Julia Agnellin murhaajan Sveitsin rajalla. Hans Zimmer alias Matteo Bravado alias Luigi Stalino. Anarkisti, OVRA:n etsintäkuuluttama."

Wulf käänsi esiin miehen pidätyskuvan. Weber ei käsittänyt, miten hän oli saanut sen käsiinsä näin nopeassa ajassa.

Kuvassa katsoi väsyneenoloinen mies. Laiskojen, hieman karsastavien silmien alla roikkuivat silmäpussit. Ohuet, laihat viikset kulkivat nenän alta leualle asti. Tukka oli ohut ja sekaisin. Zimmer-Bravado-Stalino oli tuskin kahtaviittä, mutta kova elämä oli jättänyt jälkensä.

"Emmekö voisi kuulustella häntä? Olisin kovasti kiinnostunut tietämään, miten hän sen teki."

"Myöhäistä. Gestapo luovutti hänet Italian suurlähetystön painostuksesta italialaisille rajavartijoille. Hän lienee jo matkalla oikeuden eteen."

Nopeaa toimintaa, Weber hämmästeli.

"Näen ilmeestänne, ettette ole tyytyväinen. Uskon, ettei teidän kannata tuhlata aikaanne asiaan tätä enempää. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, herra Kriminaldirektor!"

"Erinomaista. Poistukaa!"

Weber napsautti asennon ja kääntyi jäykästi pois.

--

"Uskotte, että tämä Luigi on väärä mies?" Fürst kysyi.

"Onhan hän varmasti kaikenlaista tehnyt, mutta tässä asiassa mies lienee syytön. Helvetti, kuviakaan ei ole kehitetty ja patologi edes koskenut ruumiiseen, kun Gestapo väittää ratkaisseensa murhan! Eivät he sentään mitään fakiireja ole."

Weberin sisällä kuohui. Ei sinänsä italialaisen anarkistin takia, vaan siksi, että juttu jäisi tavallaan auki. Hän kyllä ymmärsi, että kaikille osapuolille ratkaisu oli tyydyttävä, mutta Weberin sisäinen šakinpelaaja ei ollut tyytyväinen. Hänellä oli arveluja syiksi, mutta Fürstin kanssa hän ei halunnut niitä jakaa.

Kotimatkallaan Weber kuitenkin pohti asiaa. Mies vaikutti ylpeältä katoliselta ja fasistilta. Kumpaankaan ideologiaan ei kuulunut itsemurhan hyväksyntä. Häpeä vaimon kuolemasta yhdistyi pelkoihin anarkisteista. Kun anarkisti-Luigi tuomittaisiin, se pyyhkisi Agnellin häpeän pois. Kuolemalle olisi selitys ja koston kohde. Valtakunnalle mahdollinen ikävä diplomaattinen välikohtaus saataisiin päätökseen; olihan Gestapo toiminut nopeasti ja tekijä oli lisäksi ulkomaalainen. Italialaiset pääsisivät ehkä Luigin kautta jäljille muista anarkisteista.

Kaikki voittaisivat. Paitsi Hans Zimmer alias Matteo Bravado alias Luigi Stalino. Hän päätyisi hirsipuuhun tai teloitusryhmän eteen.

Weber oli tutkinut Agnellin taustaa. Hän kuului laajaan teollisuussukuun, joka oli mm. Fiatin alkuperäisiä perustajia. Ilmeisesti hänen haaransa oli se vähemmän menestyvä, mistä syystä Giorgio Agnelli oli lähetetty suvun juoksupojaksi Saksaan. Hänen sukuhaaransa kuului lisäksi PNF:n saksalaismyönteisiin.

Julia Farro-Agnelli oli hotellin henkilökunnan kertomusten perusteella ollut vähintääkin epävakaa persoonallisuus. Toisinaan hän kiljahteli riemusta, toisinaan tavarat lentelivät raivosta. Hän saattoi kesken puheen purskahtaa kyyneliin. Weberin huonolla italialla Julian runoista ja kirjoitelmista ei ottanut selkoa, mutta sanakirjaa käyttämällä hän huomasi ne varsin sekaviksi.

Syytä nuoren naisen mielenhäiriöön oli paha arvailla. Jotkut olisivat vedonneet synnynnäiseen hysteerisyyteen, mutta rikoskomisario oli huomannut oletusten johtavan usein väärille jäljille. Fakta oli se, että nuori nainen oli ampunut itsensä, syistä, jotka hän vain itse tiesi ja oli vienyt hautaansa.

Kylmä tuulenviren sai Weberin hytisemään ja puristamaan takkiaan tiukempaan. Talvi oli selvästi tulossa.

*

Insinöörin vastaisku

Tuijotan typertyneenä näyttöä.

"No, eiks ookin pirun hyvä teksti?" markkinamiehestä osastonpäälliköksi pompannut feikki-blondi kysyy. Hammasrivistö loistaa tsemppari-henkeä kuin McKinseyn konsultti yytee-neuvotteluissa.

Henkäisen ja luen kaiken uudelleen.

"Käytämme sammutusvaahdossa vain luontaisia raaka-aineita ilmasta ja luonnosta. Vaahto syntyy kananmunien proteiinista - aivan kuten vatkaamasi kakkutaikina. Hiilidioksia ja heliumia löytyy ilmasta - helium auttaa tukahduttamaan liekit. Hiilidioksidi taas on saa Sinut hengittämään kiivaammin ja varmistaa, että aivosi saavat happea..."

Minun on pakko lopettaa lukeminen. Nyt. Tähän. Justiinsa. En ole varma, luenko luontaistuotekaupan tilpehööri-mainosta vai kuvausta puoli vuotta näppäimistöt tulessa optimoidun sammutusjärjestelmämme kuvausta.

Kysyn osastonpäälliköltä, tietääkö hän olevansa idiootti.

Hymy menettää hetkeksi tasapainonsa ja palaa sitten takaisin entistä ehompana.

"Ähä, onks joku heränny vähän ärripurrina, mitä?"

Käsken häntä säästämään moiset lepertelyt syntymättömälle lapselleen ja silloinkin lastensuojeluviranomaisten uhalla. Kysyn, kuinka monen promillen kännissä kyseistä tekstiä on tehty, vai väittääkö hän lokakuun 13. päivän muuttuneen uudeksi aprillipäiväksi?

"Kylhä siinä muutama smoothie kulu, mut mitää ylimäärästä niis ei kyl ollu. Istuttii meidän tiimi kans tuol akvaarios ja oltii niinku et: 'Täält ei lähetä enne ku kunno äddi on keksitty'. Meil oli kyl pirun hyvä tiimspirittii siel, ja..."

Leikkaan taas selityksen poikki kuin lauantaimakkaran. Molemmissa on lähes yhtä paljon aitoutta, vaikkakin jälkimmäinen voisikin väittää olevansa täyttä lihaa osastonpäällikön höpinöihin verraten.

Sanon, etten anna hänen hamppu-päisen kötystyksensä pilata joviaalia insinöörityötä. Teen mainoksen itse, ja sellaisena se myös netissä julkaistaisiin.

Tällä kertaa hymy kuolee kokonaan ja osastonpäällikkö alkaa väännellä käsiään.

"Ei me sitä oikei voida enää muuttaa ku se o käyny jo boardin eessä... Sä et oikei ny ymmärrä tätä modernia bisnessplänningiä. Pitää korostaa luonnonmukaisuutta ja ekologisuutta. Vihreitä arvoja ja sillee."

Ainoat vihertävät arvot tuotteessa ovat helium-pullojen tietotarrat. Osastonpäällikön ja hänen korkealla liitelevien myyntitykkiensä teksti sopisi johonkin naistenlehteen iloisen-pirtsakkaan raakakakun selostukseksi, mutta kovan raudan markkinointiin se sopii yhtä hyvin kuin pyöreä palikka musteläiskä-testiin.

Osastonpäällikkö puree huultaan tavalla, joka muistuttaa murkkuikäisen pojan taktikointia ennen pakollista K-18 -bändikeikkaa.

Mistäkö tiedän?

Olen itsekin ollut joskus nuori.

"Kuule, mä en oikee tykkää täst...mut mun on muistutettava sulle, et mä oon department officer ja sä oot project officer. Joten mun sana painaa täs asias vähä enemmä."

Muistutan, kuka on tehdyn työn takana. Sanon, että järjestelmämme kilpailee parhaimpien kanssa vain 3/4 samasta hinnasta ja on tehty off-the-shelf -osista. Totean, että osastonpäällikkö on toki natsoihinsa vedoten vapaa jatkamaan valitsemallaan tiellä, mutta vallan lisäksi tulee myös vastuu. Eli jos myynti tyssähtää, hallituksen mestauspenkkiin viedään ensin isoin kiho.

Osastonpäällikkö nielaisee. Olen osunut pahasti vyön alle. Isot pojat eivät vain esitä olevansa kovia; näissä bileissä voi oikeasti saada rengasraudasta nuppiinsa.

"Tota... tuo mitä sä äsken sanoit... Se kuulosti iha järkevält matskulta. Jos sä tekisit sit pilotin siit sun tekstistä niin katottas sitte sit niinku läpi meidän tiimin kans?"

Sanoin, että voin raapaista kasaan järjestelmän ydinkohdat ilman Finnairin kallispalkkaisia lentäjiäkin.

Osastonpäällikkö tasapainoilee hetken, haluaako korjata minua mutta toteaa, että tälle kerralle on osuttu jo liiaksi herkkiin paikkoihin.

"Ok", hän sanoo ja vie deodorantti- ja tukkasuihkepilven mennessään. Käsintehdyt kengät kopisevat käytävällä ennen kuin äänieristetty ovi sulkeutuu ja huoneeseen palaa hiljaisuus.

Kumarrun pöydän viereen ja rapsuttelen henkilökohtaista assistenttiani, Makea. Rotuna karkeakarvainen mäyräkoira.

Totean Makelle, että imperiumin on joskus tehtävä vastaiskunsa.

*

Iku-Tiera ja Hiien hirvi

Kulki kiivaast koikkalaine 
Jokusen kuusen ikäne
Siinä nopeasti lasetteli
Polkujansa poikkelehti
Hiien hirvettä tavotteli
Sarvipäätä koetteli
Keihäs keikku olallansa 
Teräksenä kimalteli 
Sille hiljaa puheli
"Anna mulle yksi vielä
Toista en huolehi 
Kolomatta konsanansa
Ollos viimone karvaturpa
Jonka kallon koputtelen
Petäjähän nakkelehen"
Hiisi hiljaa kuiskutteli 
Poroansa poikutteli
Sarvipäätä mierotteli
"Kulje ohi metsämiehen
Iku-Tieraa kutittele
Keihäsmiestä kiusottele
Viimokseksi vannoo valal
Ainooksi tulevaksehen
Koeta poikane onneas 
Hiien hirvee yhyttele!"
Näki hirven Iku-Tiera
Keihästänsä viritteli
Kovasti hää tempasihe
Lapaan osu, kaato peuran
Vuoti veri, kuohu hurme
Potki hirvi, tuli turma
Hiisi hiljaa itkeskeli 
Tieraa siitä maanitteli
"Viimosen anna ollakin 
Tämän karjan kaatajaisten 
Tahi Tuonen tummaan virtaan
Väinön sut pistän laulamaan
Sylehen syykseen hukkumaan!"
Kumarteli Iku-Tiera
Hiittä siinä lohdutteli 
"Viimone on karvaturpa
Jonka keihäällä kellistän 
Seipäälläni seivästänen 
Juoskoon Hiien hirvi rauhas
Leppeästi kuljeskelkoon
Valalla vannottakohon
Verellä vahvistettakoon."
Myöntyi Hiisi verivalaan
Hyväks luki riimuisensa 
Siispä oli rauhassansa 
Hiien karja keihäiltänsä
Seipäiltä säästyi semminkin.

Juoksijan unelma

Ilta pimenee
Valot himmenee
Jalat kantaa
Vain tuuli antaa
Hetken vilpoisen

Kipu on ystävä
Kipu on vieressä
Kipu on veressä
Joka jäseniin virtaa
Kipu on siinä
Kaikki muu poissa

Kysyt
"Kuka hullu itseään piiskaa
Poluilla uuvuttaa?"
Räntäsateessa kun huutaa
Tuska helpottaa

Kipu on ystävä
Aina lähellä
Jäsenten tehtävä
On eteenpäin liidellä

Juoksijan unelma
On kipu vieressä
Tuska hiessä
Tuli keuhkoissa
Lyijy jaloissa

Vielä jalat kantaa
Vaikka elämä uuvuttaa
Poluilla uudelleensyntyy
Tuskasta ponnistaa

Vain juoksija tietää
Kipu on ystävä
Aina vieressä
Askel kivusta nautintoon
On juoksijan unelma.

Sulttaani

Kauan sitten, ajassa toisessa
Kun valtaa piti sulttaani
Abdullahi
Ja puolikuu se loisti
Halki idän maan
Sairas mies Istanbulin
Houreili vuoteessaan

Armenialaiset, kurdit
Ne leiril' heitettiin
Ja moni mies siel'
Myös puuhun hirtettiin

Nyt on hajallansa
Kansat pitkin mantuja
Pitkä matka kotihin
Eik' tietoa paluusta

Soittelevat vanhat
Tuota sävelmää
Joka menneest' kertoo
Jäi vetävän käteen pää.

(Rosvo-Roope melodian mukaisesti)

Vuorella

Painoi pään korkealla vuorella
Soturi uuden ajan
Kohtalolta rukoili, rukoili ja kumarsi
Syvään hän kumarsi

Oi, anna työtä, hän rukoili
Työtä ja vettä kansoille
Oi, anna työtä, hän rukoili

Oi, anna rauhaa päälle maan, hän rukoili
Rauhaa ja rakkautta ihmisille
Oi, anna rauhaa päälle maan, hän rukoili

Oi, anna nähdä lasteni kasvavan, hän rukoili
Kasvavan ylpeiksi ja älykkäiksi
Oi, anna nähdä lasteni kasvavan, hän rukoili

Oi, anna kansani rauhassa olla, hän rukoili
Rauhassa ja vauraudessa
Oi, anna kansani rauhassa olla, hän rukoili

Näin rukoili hän, korkealla vuorella
Soturi uuden ajan
Kohtalolta rukoili
Ja syvään kumarsi.

Memento

Kuvia vanhoja kääntelen
Käänteitä menneitä muistelen
Aikoja noita kadonneita
Vuosia huomaamatta kuluneita

Vanha olen jo
Täysi mies, en poikanen
Vaan mihin hupenen?
Mitään ole tehtynä
Ei kunniakirjoja saavutettuna
Olemattomia pokaaleja kiillotella kannata
Missä voittoni?
Haaveissa turhissa
Unelmissa, päiväunissa
Siellä, siellä ne olla olevat
Kuin järven pohjassa

Nuorilla voima jäsenissä
Katse tulevalla tiellä
Miten he ehtivätkään!
Oravannahkoja vyöllä
Mitaleja kaulassaan

Vanhoja heiloja kannata muistella
Heillä talot ja mannut
Minulla vanhan miehen silmät
Heillä miehet ja pennut
Minulla kalju ja harmaa parta
Heillä onni ja kulta
Minulla köyhyys ja totuuden tuska

Näet näkyjäsi noita,
Hienoja näkyjä näetkään!
Minulle sanotaan,
Pyhäpäivinä tuskaillaan
Kuinka olisikaan hienoa nähdä
Kuinka kaunista kuulla,
Sanovat, toivovat
Siihen haluavat päästä

Mutta liian paljon nähneet ovat silmäni
Liian paljon kuulleet korvani
Liian vähän kokenut eloa kehoni
Näkymätön olen ollut
Kuin kaukaisten metsien henget
Suurten tietäjien selkosilla
Kun näkee liikaa
Kun kuulee liikaa
On sokeus pyhitys
Kuurous siunaus!

Kuolema tien päässä odottaa
Avoimen haudan äärellä nojailee
Lakki vinossa päässään
Purutupakka huulessaan
Nojailee ja hyräilee
Vanhan haudankaivajan laulua
Säveliä eläviltä unohtuneita

"Lyö otson kallo kannon päähän
Sielunmaja ohdon petäjään naulaile
Yliseen ja aliseen huikailee
Elävään ja manalaan rukoilee
Peijaiset pidä Tapion karjalle
Riekkujuhlat metsän väelle

Menee poikas sotaan
Hurmeheeseen peittyy maa
Palaa vaan kuolee silmänsä ilo
Anna tyttäres uljaalle sulholle
Veren vuodattaa impi
Vaan katoaa mies toisen matkaan
Jolla kanto uljaampi
Siihen jää äit ja nukkuva lapso
Huulilla hyräilee kirkuva kosto

Vale laulaa satakielen sävelmää
Totuus harakkaa naurattaa
Kulta käsissä helkähtää kuninkaan
Kahle köyhän kruunun leipiin lennättää
Olkoon santarmi tahi vouti
Joku senkin huomiinsa nouti
Siperiaan vie hällä tie
Vaan ei sieltä takaisin lie

Katso kalloa mesikämmenen
Näetkö hällä ontuvan poikasen?
Näetkö luodin naarmun jahtimiehen?
Et, et niitä näe, kuolevainen
Katoaa katse
Katoaa risti
Katoaa maallinen
Vain lauluihin tietäjien
Jää maailma mennyt
Menneiden tekojen kaiut

Käännä katsees itään päin
Istu hautaan, istu vain
Näin kun kerran nousee maailma uus
Kun valjenneet on jo luus
Uusi päivä, uusi huomen
Uusi kerta luomen. "

Niin laulelee tuonelainen
Vanhimpien isojen ikäinen
Sylkäisee, kääntäilee
Ja hiljaa pois astelee.

As they stood

They stood in rows, five to six men thick. Damp, misty air was sullen. Breeze of autum made men shiver, coldness crawled through lorica segmentata. Weird noises and howls had ecchoed at woods whole night. Men from North Africa, men from Sicily, men from Hispania had never experienced scenery like this. Woods were so dark and thick that they'd swallow armies without a hiccup. Tired and hungry they waited commands from their officers.

- Any signs of scouts?

- No. They left at morning. They should have been back by now.

Around centurias crews of Scorpios made their weapons ready. Auxiliaries stringed their bows. Legionaries made final checks on their gear.

- Horse! watchman shouted.

Lonely horse rambled through field of stumps, left after cutting trees for fortress. It had a rider.

Closer could be seen that rider had no head. His torso was strapped on the back of the horse.

- Movement!

A lonely man walked from same direction as the horse had come. He carried something in his hand. The man stopped just out of range of bows. He threw the thing on ground. Scout's bloody, liveless head rolled.

The man started shouting, sounding angry and arrogant at same time. He had a maille and colourful tunic. A sword hung on his waist.

Suddenly he stopped. Legionaries became. Silence continued couple heartbeats. Then, in shadow of the woods started howls, high pitch yells and deep growls. They came closer. Centurias shouted orders. Archers ran in front of ranks. Their hearts beated like they would like to tear from the chest. Fear and excitement flowed through veins.

Tree line started to crowd with warriors. Different clans separated from the rest, bearing colours and marks of kin. Some had shields. Most had spears. Some had big axes. With many hung smaller axes by belts. Leaders and best of hirds carried swords and helmets with nacelles.

Fortress was surrounded. Outer ring was made of barbarians, inner ring out of legionaries. The center was the fortress. Scorpios were winded up. Long steel arrows could pierce through a horse. Crews' muscles were warmed up. Their brothers in arms standing down below had had no change yet to warm themselves in cold. It seemed likely it was going to change.

- Can you hit the guy? NCO asked his Scorpio launcher.

- Perhaps. That bastard is nearly too far away.

The old man grapped his shield and draw out his sword. Barbarians leaped forward launching shivering howl.

- Archers! Pull! Launch!

- Scorpios! Launch!

Dozens of arrows flew through air. Archers launched them as rapidly as they could get strings pulled all the way back.

- Archers! Back!

After command archers started back pedaling and running. Scorpios continued to rain death above tribesmen. Heavy arrows could do serious harm even against shields.

- Prepare Pilums!

Legionaries grabbed their javelins and waited.

- Launch!

Enemy's archers stood at tree line and launched wild shots towards Romans. At that distance they couldn't do much harm through lamellar armor and shields, but there were always those lucky hits.

Tribesmen threw their own javelins and others started to poke with their spears. Roman shield wall stood unbreachable. Without form and order barbarians tried to find a way to bust war machine's defences.

As shafts broke and despair rose, they pulled their axes and swords and begun hacking. Sharp gladii stroke like vipers behind the scutums. Wild swings of savages met cool, calm thrusts. Most of tribesmen had little armor, so they fell fast. Hirdsmen were much touher for their maille protected them against swords. Still, slowly but surely hirdsmen after another begun fall, when wounds to arms and legs made them weak. Bodies of fallen hindered movement.

Tribesmen started to fall back. They were followed by accurate shots from Scorpios. Eventually there were only legionaries and wounded and dead barbarians. Field was full of gear, dropped or thrown away. When everything seemed clear, centurias ordered to check enemy bodies. Those still alive were killed, unless they seemed valuable hostages.

The battle was over, but war would continue to the death or victory.

* (Opening scene from Gladiator, made a little bit more realistic. No fire arrows, no armor cleaving swords, no odd leather armor, no dark furs.)

Sotamme

Kaatuu, niittää
Tuonen viika heinää
Kaatuu miestä, kaatuu naista
Pullonpohjaa katselleita
Kenraali Koskenkorva johtaa meitä
Hiljainen sota
Hiljainen suru
Näkymätön muistomerkki
Korkkien ketju
Hautojen päällä.

Johannes

Näen
Kultaisen linnankaaren
Purppuranpunaisten saappaiden leimun
Huomisen huolen
Liehuvien lippujen loiston

Kuulen
Ihmisen himojen voiman
Kaltaisteni krokotiilinkyyneleiden kaiun
Veren ja lihan heikkouden teräksen alla
Korulauseiden tyhjyyden
Munkkien hymnin kammioissa

Tunnen
Miekankahvan painon
Kultaisten lankojen karheuden
Auringon polttavan voiman
Kahleiden kireyden
Menneisyyden painon

Maistan
Katkeruuden kirpeyden
Kyynelten suolaisuuden
Huulten makean petollisuuden
Voiton sahramin
Viinin turruttavan turvallisuuden

Vanha kuolee
Ja vain tuhka elää.

Diplomatiasta, eli kuinka maapäärynöitä viljellään

- Hyvää päivää, arvon presidentti, pitkänhuiskea, mustaan frakkiin pukeutunut harmahtava herrasmies lausui astuessaan sisään kultaisista ovista. Kaksi vartijaa seisoi hievahtamatta värikkäissä kunniaunivormuissa.

- Päivää, von Duden. Kuulin, että halusitte keskustella maidemme välillä ikävästi hiertävistä asioista.

- Olette täysin oikeassa, arvon presidentti. Katsokaas, maamme, niin valitettavaa kuin se onkin, ovat täysin eri näkökannoilla asiasta, joka koskee maidemme rajoilla sijaitsevaa suota. Tuo mittaamattoman arvokas maapalanen on, kuten tiedätte arvon presidentti, kuulunut maalleni ammoisista ajoista, ja olisi sula kohtuuttomuus sekä vääryys, että se tällä tavalla yhtäkkisesti ja tieten tahtoen riistettäisiin äidinmaan hellästä syleilystä.

- Anteeksi, von Duden, mutta minun on pakko korjata teitä: kyseinen suon palanen kuuluu meille, tarkoitan, maalleni, ja se on merkitty kaikkiin olemassa oleviin karttoihin jo vuodesta 1886. Voin tuoda teille esimerkkikappaleen todisteeksi.

- Arvon presidentti, arvostan vaivannäköänne, mutts minun täytyy huomauttaa, että siitä huolimatta maani kanta ei ole muuttunut - kuten mainitsitte, tuo hirvittävä erehdys on vaivannut kansakuntaani jo useiden sukupolvien ajan; rukouksin ja kyynelin ovat kansanmiehet ja -naiset rukoilleet Herramme, Vapahtajamme nimeä saadakseen yhteyden tuolle maakaistaleelle jääneisiin sukulaisiinsa - ette kai, arvon presidentti, halua riistää harmaantuneiden äitien oikeutta vielä kerran painaa poikiensa päät rintaansa vasten ja nähdä kauan poissa olleet sukulaisensa?

- Käsittääkseni, von Duden, tuolla suonpalalla ei ole mitään muuta elämää kuin lintuja sekä kyykäärmeitä. Epäilen, ettette halua kuitenkaan kyitä vanhojen äitienne povelle?

- Arvon presidentti, toivoisin, ettemme vetäisi tähän mukaan sinänsä arvokasta mutta niin kovin rahvaanomaista huumoria, jolla on toki paikkansa tavernojen pelipöytien ääressä, mutta näin korkeiden, valtiollisten asioiden parissa, arvon presidentti, on parempi antaa asioiden kuin nokkeluuksien keskustella, jos sallitte, arvon presidentti.

- Jos niin haluatte, von Duden. Muutoin kyllä antaisin teille tuon suonpalan, ei siellä mitään tärkeää ole, mutta ymmärrättehän, että kansakuntani ei oikein suvaitse sitä, että lahjoittelen maatilkkuja sinne tänne vieraille valloille.

- Arvon presidentti, sydämeni ja kuolematon sieluni, jonka Vapahtajamme meille on suuressa armeliaisuudessaan antanut, iloitsee kuullessaan, että te, suuressa viisaudessanne ja kaukonäköisyydessänne, olisitte valmiit seisomaan oikeuden ja kohtuuden jumalattaren sanansaattajana ja edustajana, astumaan yhdeksi aikakautemme suurista valtiomiehistä, ja palauttamaan tuon alueen maani ja kansakuntani oikeutettuun omistukseen.

- Niin, niin, tuota, kuten sanoin, omasta puolestani saisitte pitää kyseisen haisevan rämeikön. Siellä ei ole edes mitään mineraaleja, geologimme ovat kyllä tutkineet asian. Suoraan sanottuna en ymmärrä, mikä teitä siinä suossa viehättää, von Duden.

- Arvon presidentti, kiistän jyrkästi, kauhistuksen vallassa ja äskeisiä sanojani teistä kovasti reflektoiden, että kyseessä olisi, omien sanojenne mukaan "haiseva rämeikkö", sillä kuten Herramme Jeesuksemme vaelsi porttojen sekä spitaalisten parissa, ei kansakuntani avara ja lämmin syli tee eroa äidinmaan versojen ja tainten välillä vain niiden esteettisyyttä huomioiden, jolla silläkin on paikkansa suurten kuvanveistäjien sekä muotokuvamaalareiden parissa mutta joka tällaisessa tapauksessa olisi vain julmaa syrjintää, kuin tytär, jota äiti ei rakasta vain koska hänellä ei ole silmää miellyttäviä avuja; ei, ei minun on pakko mitä jyrkimmin ilmaista mielipidettäni, arvon presidentti - äidinmaani rakastaa aina kaikkia lapsiaan, sillä heissä virtaa kansakuntani veri, niin ihmisissä kuin Herramme luomassa maassa, totisesti olkoon näin!

- Valtionpäämiehenä minun tulee kuunnella kansakuntaani, von Duden, ja sen kannan olen jo ilmaissut - ette saa suotanne, tarkoitan, suotamme. Voitte ilmoittaa sen maallenne.

- Arvon presidentti, sydämeni itkee kyyneliä ja vuotaa verta, raastaa suorastaan, kun kuulen kantanne  - niin julmaa se on äidinmaalleni, niin julmaa se on itkeville äideille, sureville isille ja nyyhkyttäville lapsosille, ajatelkaa, arvon presidentti, millaista surua te aiheutatte maalleni, minä pyydän teitä vielä harkitsemaan asiaa; muistelkaa Vapahtajaamme, Herraamme Kristusta, joka oli vain vähäpätöinen, sinänsä arvokas, lammaspaimen ja joka kuitenkin johti seurakuntaansa, opetuslapsiaan, kuten lammaspaimen kohti Jumalan valtakuntaa; ja siksi minä kysynkin teiltä, oletteko te paimen, joka johdattaa laumaansa suurella tietämyksellään ja viisaudellaan, vai annatteko lammaslauman juoksuttaa teitä millaisten päähänpistojen parissa tahansa?

- Von Duden, ette kai vertaa kansaani lammaslaumaan?

- Arvon presidentti, voin vakuuttaa teille vilpittömin sydämin, vaikka käsi Raamatulla vannoen kuolemattoman sieluni kautta, että poissa ovat kaikki sellaiset halventavat ajatukset puheistani; äskeinen ilmaisu oli, ehkä hieman ajattelemattomasti ja hiomatta ilmaistuna, tarkoitettu vertauskuvaksi siitä, että te, kansakuntanne isänä ja valtionpäämiehenä, olisitte kuin Herramme Jeesus, joka suuressa viisaudessaan johti seurakuntaansa, ei näiden maallisten halujen ja päähänpistojen, vaan oman sisäsyntyisen, Pyhän Hengen antaman viisautensa avulla opetuslastensa ja koko kristikunnan parhaaksi.

- Von Duden, sananne osaatte kyllä asettaa. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että kyseinen maankaistale on kuulunut maalleni parisataa vuotta. Kansani on ilmaissut mielipiteensä, ja sitä minun vaaleilla valittuna presidenttinä täytyy noudattaa.

- Arvon presidentti, kuolematon sieluni täyttyy synkkyydellä, ajatellassani, että kansakuntanne on valmis uhraamaan maidemme välit tällaisen, sinänsä tärkeän mutta kuitenkin vähäpätöisen seikan takia sodanjumalan armottomalle alttarille; mutta koska ette jätä minulle tulkinnanvaraa vaan seisotte järkähtämättömyydellä sanojenne takana, jos sallitte karkean ilmaisuni, kansalaistanne pikkumaisuuden takia, niin olkoon, kuten kohtalo on kaikkivoipaisuudessaan määrännyt, meille koettelemukseksi vaivamme, mutta sallikaa minun lausua varoitus - äidinmaani vilpittömyys tämän jalon päämäärän saavuttamiseksi on puhdas ja voimakas enkä voi taata, että voitokkaiden sotatoimien jälkeen kansakuntani olisi niin hurskas, että voisi osoittaa armeliaisuutta teitä kohtaan, arvon presidentti.

- Jos teistä siltä tuntuu, että haluatte julistaa sodan pahaisen rämeen takia, niin en voine teitä asiassa käännyttää.

- Arvon presidentti, jos sallitte, voinen ehdottaa erästä ratkaisua, joka täyttäisi molempien kansakuntiemme tarpeet, kuitenkaan ilman, että heittäytyisimme sattuman oikulliseen huomaan ja Onnettaren käsien varaan.

- Kertokaa toki, von Duden.

- Arvon presidentti, nykyaikainen sota on teollisessa mittakaavassaan huima ja kylmä; poissa ovat urhoollisuus ja uhrimieli, poissa ovat kunnia ja velvollisuudentunto; tämä kauhea teurasmylly, joka kansakuntiamme katselee tulevaisuudesta palavin silmin, kuin itse Saatana ja Perkele, Herramme varjele! niin kauhealta kuin se sydämiimme ja sieluumme kuulostaa, emmekö voisi hoitaa asiat, kuten herrasmiehet, pragmaattisesti ja käytännöllisesti, tyydyttääksemme sodanjumala Marsin pohjattoman nälän edes tältä osin?

- Von Duden, mitä ihmettä tarkoitatte?

- Arvon presidentti, jos sallitte ehdottaa, niin valitkaamme molempien maiden asevoimista sopiva määrä kansakuntamme toivoja ja antakaamme heidät uhrina sodanjumalan julmaan kitaan; kuin aikoinaan roomalaisten legioonien desimaatio; näin tuomitsisimme muutamat varmaan kuolemaan, mutta kuinka monet pelastaisimme sodan epävarmuudelta ja kauhealta vammautumiselta, jonka monet veteraanit nimittävät kuolemaa pahemmaksi kohtaloksi; eikö tämä, äkkinäiseltään julma ja lohduton teko, kuitenkin loppuviimein palvelisi kummankin kansakunnan etuja ja säästäisi meidät sodan pitkitetyltä julmuudelta ja kauheudelta?

- Tarkoitatte siis, että teloittaisimme kummatkin sotilaitamme, niin että meidän ei tarvitse sotia?!

- Arvon presidentti, vaikka käyttämänne yleistys onkin, luvallanne, kovin karkea, niin huomaan, että olette ymmärtäneet ajatukseni syvemmän merkityksen oivallisesti; uhratkaamme kummatkin alttarille muutama, jotta muut saavat elää; kansakuntanne voisi tuntea astuneensa heerosten joukkoon, antaneensa uhrinsa puolustaessaan omaansa urhoollisesti, mutta kuitenkin, kuten kohtalon julma kulku usein meitä kuolevaisia johdattaa, turhaan; ja kansakuntani voisi palauttaa palasen rakasta äidinmaataan huomaansa, ja rakastaa sitä entistä täydellisemmällä rakkaudella, kuten äiti lastaan, jota Kuoleman kylmä käsi on hivellyt muttei kuitenkaan riistänyt synnyinvuoteeltaan.

- Von Duden, en tiedä, oletteko hullu vai nero.

- Arvon presidentti, lausun nöyrimmät kiitokseni, mutta en suinkaan voi kantaa nerouden kunniakasta ristiä kuten Michelangelo, Sikstuksen kappelin mestari, jonka työ on ylistys Herrallamme; ja useinhan heidän mielensä on erilainen kuin meidän kuolevaisten, niin, että pahat kielet puhuvat hulluudesta suuressa tietämättömyydessään ja käsityskykynsä rajallisuudessaan.

- Von Duden, pyydän, että jätätte meidät pohtimaan ehdotustanne.

- Arvon presidentti, mielihyvin annan teille mahdollisuuden tutkia ehdotukseni sisältöä; ja olen varma, että tulette huomaamaan sen vaatimattoman kiehtovuuden; kuitenkin minun on kerrottava teille, että kansakuntani, suuresta kärsivällisyydestään huolimatta, haluaa kuulla kantanne asiaan iltaan mennessä.

- Olkoon näin, von Duden.

- Arvon presidentti, kiitän mitä nöyrimmin ajastanne, arvon presidentti.

Herrasmies kumarsi syvään, kääntyi ja poistui kultaisista ovista.

*

Marsin Jumala

Katoavalle maalle
Vannoimme valamme
Vanhalle ruhtinaalle
Lupasimme veremme
Vastineeksi ensimmäisten kunniasta
Kaukomaiden valtaajina

Vanha siemen
Uuteen maahan
Elämä rankoilla rajoilla
Marsin tomusta uusi Jumala

Kasvoimme, muutuimme
Uudeksi ihmiseksi
Huomisen kansaksi
Omaksi itseksemme

Kuoli vanha ruhtinas
Vain muutama seuranaan
Ainoa asukas
Tuon vanhan, kuolleen maan.

Kutsu

Vanhat päivät
Taas kättään kurottavat
Kuin kerjäläiset ajan virrassa
Haamut tyhjillä käytävillä
Vielä kerran murskata
Halunnevat ne selkärangan
Niin paljon kantaneen

Vuorilla noilla
Kerran vaelletuilla
Kovan ajan merkkinä

Siellä, missä miehiä tehdään
Murskataan unelmat
Siellä sielu haudataan
Tyhjään joukkohautaan
Ja pelkurit ammutaan

Mursivat jalat
Käsillä ryömin pakoon
Katosivat unelmat
Hulluudella itseni pelastin

Taas ulottavat kätensä
Menneiden aikojen haamut
Kaukaa tuolta
Kauhujen päivistä

Äitini, anna anteeksi pojallesi
Tummiin laaksoihin kadonneelle
Joka ei enää näe
Joka ei enää kuule
Sillä tuli polttanut on silmänsä
Ja huuto kuurouttanut korvansa

Kaikki menee
Paitsi häpeä.

Valkoinen joki

Virtaa joki valkoinen
Virta vanha, leveä
Se on minun jokeni

Voi, kuinka kauan poissa
Poluilla noilla kaukaisilla
Vietin aikaani, elin elämääni
Silti, aina jotain poissa

Jokeni, vaarani
Täällä olette olleet
Nähneet maailman synnyn
Takomisen kirjokannen
Kuoleman viimeisten jättiläisten

Te tiedätte
Johtaa luoksenne Pohjantähti
Te tiedätte elämän kirjon
Sen kierron ympäri tähtien
Vaihtuu kaikki muu
Te pysytte

Palaan, palaan
Vielä kerran takaisin
Olemaan kokonainen
Luokse tulen ja jään maan

Jokeni, vaarani
Täällä olette vielä
Kun kuolee viimeinen
Karhun kansan vaeltaja
Te jäätte
Kun minä lähden.

Varpu

Varpu, vitsa
Kasvaa, taipuu
Siihen mihin tarvitsee
Kasvurenkaiden kertyessä
Saa muodon sen
Joka loppuun vie
Ei valmis, ei koskaan
Ei täydellinen syntyessään
Vaan oppivainen
Kasvavainen
Sellainen on varpu.

Orja

Kumpi on orja

Isäntä vai orja?

Kummalla valta?

Kuolee isäntä

Mikä hätä taitajalla?

Kuolee orja

Tulee kalma

Kumpi onkaan orja

Isäntä vai orja?

Kärpänen

Ah, jos osaisin soittaa kitaraa
Mutta minulle banjokin on vaikeaa
Aina vuorten taakse kurottaa
Täytyy minun, kärpäsen
Vaikka pilvien päälle vain kotkat lentää saa
Pakkasherran jäinen hali minut jäätää
Tuulenhengen tanssi minut eksyttää
Oi, miksi tulinkaan
Vuoria tavoittamaan
Äitini mun, kärpäseksi sinä minut teit
Kärpäsenä minun pitäisi pysyä
Ajattelen, kun jäätyy viimeinen soluni.

Muistatko Chen?

- Sun täytyy päästä eteenpäin elämässäs.

Nojaan taaksepäin valkoisessa puutuolissa. Se sointuu muuhun sisustukseen aivan kuten arkkitehti on sen aikoinaan halunnut. Katson puupöytää, jolla on teekuppini puoliksi juotuna. Vana on valunut kylkeä pitkin ja saavuttanut vihdoin öljytyn puupinnan.

- Ymmärräks sää? Me ei olla enää mitää nuorii sekoilevii teinii. Sun täytyy ymmärtää et elämäs on vastuita ja velvollisuuksii.

Hän pyörii edes takaisin keittiössä, katoaa välillä tosiiin huoneisiin. Hänen sanansa kaikuvat korkeasta katosta. Valkoinen kauluspaita vaaleansinisillä pystyraidoilla. Musta, tiukka hame. Mustat, kopisevat korkokengät. Vaalea tukka tummin raidoin tiukalla nutturalla. Smart casual.

- Ooks sä kattonu työkkärist töitä? Mä muuto voisi kysyy meiltä mutku sul ei oo oikei sellast koulutust...

Hän kumartuu nopeasti pöydän ylitse ja nappaa mukini. Vilkaisen nurkkaan 40 tuumaisen television ympärille koottuun sohvaryhmään. Huoliteltua vaikutelmaa rikkoo kyljellään makaava kirkkaankeltainen leluauto. Aurinko heijastuu vastapäisestä korkeasta hotellista seinänlevyisestä ikkunasta sisään.

- Oikeesti. Sä oot aikune mies ja sun pitää oppii kantaa vastuuta. Nykysi ku mä mieti nuoruutta nii mä tajuun kuinka pentu mä oon ollu. Mul ei oo sitä kyl yhtää ikävä.

Hän avaa alakaapin ja nakkaa teepussini pois. Samassa kaapissa näkyy tyhjiä viinipulloja. Niissä on hienoja etikettejä.

Sähkölukko surahtaa ja ovi kolisee. Hän nousee nopeasti ja astuu pari askelta eteisen suuntaan.

- Terve. Mä tulin jo vähä aikasemmi nii päästää sitte illalla vähä nopeemmi lähtee...

Keskimittainen, tummaan pikkutakkiin ja vaaleanpunaiseen kauluspaitaan pukeutunut mies katsahtaa minua ja hiljenee. Miehellä on tumma tukka, eteenpäin kammattu töyhtö. Kasvot ovat päivettyneet. Posket ovat lommolla Ironmanin kilometrien jäljiltä. Miehen siniset silmänsä loistavat ulkoa tulevasta valosta.

- Aki tässä oliki juuri lähdössä, hän sopertaa ja vilkaisee minua.

Nousen kömpelösti ja työnnän käteni hupparin taskuihin.

- Aa, sä taidat olla se Sirpan lapsuudenystävä? Mä oonki kuullu susta, mies sanoo ja ojentaa kätensä. Se pakottaa minut ottamaan oikean käteni pois suojasta. Mies puristaa kuin haluaisi murskata jokaisen luuni.

Mies sanoo nimensä, pitäen painoa ensin sukunimellään. Kansanomaista ja samalla virallista. Annan miehen nimen matkustaa korvasta toiseen, kuten annan käteni valahtaa laiskasti alas.

Kävelen eteiseen ja työnnän jalkani skeittareihin. Oikeasta sukasta pilkistävät pikkuvarvas ja nimetön. Kenkäni jättävät harmaan halonin valkoiselle lattialle.

- Moro, hän sanoo.

Painan oven lähes kiinni. Odotan sekunnin mutta kun mitään ei kuulu, kolautan sen kiinni. Ruotsia puhunut, päivettynyt eläkeläispariskunta hiljenee kun ohitan heidät portaissa. Naisen alahuuli jää väpättämään. Ulko-ovi sulkeutuu hitaasti. Sähkölukko surahtaa taas. Kaivan takataskusta röökin. Se on hajonnut. Vittu. Kaivan povarista toisen. Sylkäisen kurkkuun nousevan palan graniittikivetykselle. Aurinko grillaa teräksen, lasin ja betonin helvetissä.

Kävelen takaisin omaan maailmaani.

*
(Tarinan inspiraationa Happoradion Che Guevara.)

Palava rauha II

Korppi tuijotti näkyä peilistä. Aavikkounivormu oli tuttu, mutta rinnassa kimaltava ruusuke ei. Herra ja upseerismies, Korppi tuumi hämmentyneenä. Se oli hyvin outoa ainaiselle aliupseerille. Huomenillalla odotti lento Kabuliin.

Olikin ehtinyt kulua jo aikaa viimeisimmistä rotaatiosta A-staniin. Korppi oli hakenut ja omaksi yllätyksekseen päässyt henkilötiedustelu-linjalle. Muutaman viikon kalvosulkeiset ja tilanneharjoitukset Niinisalossa sekä Santahaminassa olivat takana. Todisteena olivat HUMINT-pätevyys ja RT-ylennys. Rauhanturvatehtävät olivat itsessään kiinnostavia, mutta ainainen ryhmänjohtajana - lapsenvahtina - oleminen kyllästytti. Jotain muutakin kuin rynkyn kanssa vuoristossa juoksentelua tai check pointilla itsensä grillaamista.

Jännitti. Pakko se oli myöntää. Kaikki oli toisaalta tuttua, mutta toisaalta taas erilaista. Vastuullisempaa ja samalla yksinäisempää. Sellaisen käsityksen hän oli saanut vuosien ja koulutuksen myötä HUMINT-touhusta. Ehkä siihen oppisi.

- Huomenna Kabuliin ja viikolla basaariin, Korppi riimeili sihauttaessaan lähtötölkin auki.

---

- Tere! Sä taidatkin olla meidän uus HUMINT-tyyppi? huudahti reippaasti kohti harppova aavikkopukuinen. Korppi availi vielä korviaan ja yritti välttää joka paikkaan tunkeutuvan pölyn syömistä. Lähempänä mies ojensi kätensä ja antoi jämerän puristuksen. Jäntevä, paljas käsivarsi oli paahtunut tummaksi. Samoin raybanien peittämät kasvot. Rinnassa oli kaksi tummaa ruusuketta ja rinnassa hapsotti "Miettinen". Korpin tunnistaminen ei ollut vaikeaa -paitsi, että hän oli ainoa sotilasasuinen, hän loisti valkoisena kuin juuri maahan satanut hiutale.

Miehet kävelivät lentoaseman ulkopuolella odottavan RG32:n luokse. Sen raskaan kookoon takana seisoi kasvonsa huivilla peittänyt jääkäri. Kabulilaiset selvästi arastelivat suomalaisia; mikä toisaalta ei ollut mikään ihme, sodan jatkuttua jo lähes parikymmentä vuotta, asukkaat olivat hyvinkin oppineet, että aseistetut ulkomaalaiset toivat ongelmia. Suoria tai epäsuoria.

Autoa ajava kersantti painoi syöttöpolkimen lattiaan heti kun raskaat panssariovet kolahtivat kiinni. Hiekanvärinen jättiläinen huojahteli rämisevien toyotacorollien ja moottoripyörien muodostamassa hallitussa kaaoksessa. Hesco-muurien suojaaman tukikohdan ulkopuolella oli kahden afgaanisotilaan vartioima tarkastuspiste. ANA:n sotilaiden ulkoasu oli sekoitus länsimaista kevlar-kypärää ja halvalla kopioitua BDU-aavikkopukua. Rinnalla roikkuivat kuluneenoloiset Kalashnikovit. Hauraan afganistanilaisen demokratian ja rauhan turvaajat.

Ja paskat, Korppi tiesi. Kun viimeinen länsimaalainen maihinnousukenkä irtoaisi maankamaralta, koko maa luisuisi sisällissotaan ja kaaokseen. Itsensä avustusrahoilla lihottaneet poliitikot ja sotaherrat poistuisivat maasta ja jättäisivät köyhän kansan kärsimään. Elleivät sitten liittoutuisi talebanin kanssa. Valta ja raha ovat kummallisia asioita, Korppi mietti. Ne hengasivat usein yhdessä ja tavallisella tallaajalla oli kumpaakin niin kovin vähän.

Miettinen johdatti iippokassiaan raahaavaa Korppia kohti yhtä hiekkaväreillä maalattua konttia. Ilmastointilaitteiden metallinen hurina kaikui aiempiin rotaatioihin verrattuna huomattavasti tyhjemmällä pihalla.

- Mä esittelen sut meidän chiefille, Barstadtille, Miettinen sanoi. - Se johtaa tätä rosvopataljoonaa.

Komentokontissa oli ahdasta, mutta selvästi viileämpää kuin ulkona. Jenkkisiilinen, vaaleatukkainen viikinki nousi tuolista, joka narahti helpotuksesta. Vakavailmeinen ja huolten rypistämä nelikymppinen majuri huokui auktoriteettia pelkällä olemuksellaan. Kädenpuristus meinasi rusentaa käden, eikä Korppi ollut mikään hento mies.

- This is our new HUMINT guy, O-1 Korppi from Finland, Miettinen esitteli.

- Welcome. Lieutenant Miettinen will brief about the situation here. I heard you aren't a greenie. That's good, because this shithole is about to explode.

Korppi ei ollut varma, oliko majuri vitsaillut. Hän ei tosin vaikuttanut mieheltä, joka heittää läpändeerusta ihan hevillä.

Viikinki-majurin jatkaessa töitään Miettinen vei Korpin majoitustilan kautta messiin. Tyhjillään olevassa ruokalassa luutnantti marssi suoraan jääkaapille ja nosti sieltä pari jääkylmää colaa. Niiden kanssa hän istuutui tiedustelumiestä vastapäätä.

- Noni! Mites haluat tehdä, kyseletkö vai alanko pitämään monologia?

- Mä en oikeen tiedä mitä näin kylmiltään kysyä, Korppi vastasi. -Asiat on vähä muuttuneet mun ajoista.

- Ok, mennään siis monologilla. Kuten Barstadt äsken sano, tää paskaläjä on osumassa tuulettimeen. Tarkkaa päivää ei tiedetä, mutta amerikkalaiset on lähtemässä parin tulevan kuukauden aikana. Kaikki. Ja meidän nilkit seuraa perästä, Miettinen sanoi virnuillen.

Huumorimiehiä, mietti Korppi. Häntä tosin alkoi ärsyttää jatkuvien nokkeluuksien viljely, kesken vakavan asian.

- Se ei ole mitään uutta. Uutisissa siitä mainittiin jo joku aika sitte.

- Kato, vielä joku jaksaa iha uutisissa saakka mainita. Mutta siis, tilanne on se, että ANA hallitsee vain Kabulin ympäristöä täysin. Muu maa on jo käytännössä menetetty. Meidän tehtävä on suojata täällä olevia avustustyöntekijöitä. Vielä puoli vuotta sitten saatto ajaa Hiluxilla Helmandiin ja pysyä ehjänä - tätä nykyä siitä hyvästä saisi ykspuoleisen taivasmatkan. Punasen Ristin porukkakin on joutunu rajottamaan liikettään, ku meidän oli pakkoa sanoo että ei voida vastata niide turvallisuudesta syrjäkylillä.

- Entäs sitte ku me lähetään?

Miettinen kohautti olkiaan. - Sitte joutuvat pärjäämään omillaan. Ei haluttaisi olla niiden saappaissa. Varsinkaan naisten. Taleban ei ole oikein herrasmiesten maineessa.

- Mitä yksiköitä täällä vielä on?

- Kirkuvat kotkat eli sata-ykkösen laskuvarjojääkäreitä on pataljoonan verran. Miinaraivurit norskeilta, PR-yksikkö jenkeiltä. Liittouman operatiivinen päämaja, siellä on jenkkejä sekä brittejä. Sitte on tää meidän pataljoona, vähä kaikkea sekalaista. Pääasiassa koulutetaan ANA:n porukkaa, suojataan avustustyötekijöitä ja tehdään henkilötiedustelua. Sillisalaattia kaikilla mausteilla. Ainiin, siitä puheenollen, fransmannit huolehtii muonituksesta. Be aware.

- Onko ollut jotain probleemaa?

- Jos unohdetaan sota? Nää afgaanit eivät oikein diganneet luutnatti Peltosesta. Sitä vähä kyrpi ku joutui jättämään koulutushommat.

- Mikäs siinä niin ongelmia aiheutti?

- Hanna kun sattuu olemaan naaraspuolinen ihmislajin edustaja. Vaikka sillä onkin isommat ballsit ku monella faitterilla.

- Jaaha, Korppi tyytyi toteamaan.

- Hanna on sitte joutunu hoitamaan tuota tiedustelupuolta, vaikkei sillä oo mitään koulutusta. Siks mä aattelinki naittaa teiät pariksi, Miettinen sanoi ilkikurisesti. - Hanna voi opastaa sut paremmin henkiseen maastoon.*

(* Amerikkalainen käsite, jossa fyysisen maaston lisäksi on olemassa väestön suhtautumisen muodostama henkinen maasto, jonka voi voittaa tai menettää.)

- Ookoo, Korppi sanoi. Häntä harmitti. Ei hän tarvinnut mitään lapsenvahtia!

- Ne tulee iltapäivällä partiosta. Tee sillä aikaa olos kotosaksi. Huomenna alkaa sitte oikeet duunit. Ne jaetaan kaheksan aikaan iltabriiffauksessa.

- Entä miten käytännön jutut täällä basessa?

- Tää on messi, kuten huomaat. Paskalaarit ja kusiputki poltetaan kerran, pari viikossa. Sen pitäs olla fransmannien homma mut yleensä me tehään se. Pesukontit on tuolla vähä sivummalla. Punkkas jo näitkin. Sidontapaikka on se kontti, jonka eessä seisoo lanssi. Ja ja... Työpöytäs on Peltosen kanssa samassa kontissa. Aattelin, että se vähä helpottaa kommunikointia.

- Eiköhän tällä pärjää kasiin asti, Korppi totesi ja veti viimeisen sivun lämminnyttä kasvisuutetta.

- Ainiin, väijy hoidetaan norskien kanssa vuoroviikoin. Skandinaavista solidaarisuutta, Miettinen heitti ennen kuin astui ulos ovesta.

Mitähän tästäkin tulee, Korppi pohti.

---

- Terse! Sä taiat olla se uus? pölyinen ja hikinen Hanna Peltonen tervehti myöhäisiltapäivällä tullessaan työ"huoneeseen". Hänellä oli päässään keltaiset ampujalasit ja kaulassaan shemagh. Lyhyet hiukset ja leveät hartiat korostivat poikamaista olemusta.

- Moro, Korppi tervehti lyhyesti.

- Onko Miettinen jo briiffannut sut tähän situun?

- Kyllähän tuo läppää heitti aamulla.

Saatuaan tavaransa laskettua käsistään Peltonen tuli Korpin luokse käsi ojossa.

- Tehhään tää ihan virallisesti - Peltosen Hanna, hän sanoi reippaasti.

- Sami Korppi, vänrikki sanoi. Hän ei noussut eikä katsonut yliluutnanttia.

Peltonen jäi seisomaan hetkeksi, avasi suunsa mutta sulki sen ja poistui sanaakaan sanomatta.

---

Korppi tuijotti ruskean eri sävyjä huokuvaa maisemaa. RG huojahteli eteenpäin "valtatiellä", joka oli pikemminkin renkaiden uurtama ura maastossa. Tutuksi tullut kersantti Mäkinen oli taas ratin ääressä. Takana istuivat Peltonen sekä jääkäri Laven. Jääkäri Maasilta seisoi raskaan kookoon varressa.

Vastaan tuli ajoittain täyteen lastattuja toyotahiluxeja sekä pieniä avolavakuormureita. Parhaimmillaan autoissa roikkui miten kuten jostain kiinni pidellen liki 30 ihmistä. Olisi siinä suomalaisilla katsastusmiehillä kauhistelemista, Korppi tuumi. Monia autoja oli paikkailtu sieltä sun täältä, usein eri värisillä purkuosilla. Osassa näkyi selviä luodinreikiä. Ylikansoitus oli niin tavallista, että epäilystä herättivät täysin yksinään

ajelevat autot, varsinkin sellaiset, jotka eivät kaahanneet kuin hullut. Lavenin puolituumainen heilahti sellaisten autojen kohdalla ja kokenut faitteri piti ne piikillä, kunnes ne olivat takana ajavan RG:n vastuualueella. Yksinäisillä liittouman autoilla ei ollut asiaa pääkaupungin ulkopuolisille teille. Ne olivat aivan liian haavoittuvia väijytyksille.

Viikkoja oli jo kulunut rutiinitehtävien hoidossa. Väärällä jalalla alkanut työsuhde yliluutnantti Peltosen kanssa ei ollut ainakaan parantunut. Korppia otti päähän moni asia: ensinnäkin, hän ei pitänyt siitä, että nainen oli hänen esimiehensä, vaikkei tällä ollut edes tiedustelukoulutusta. Toiseksi häntä suoraan sanottuna kadehdutti 27-vuotiaan faitterin menestys; hän oli ehkä nuorimpia yliluutnantteja PV:ssa, siinä missä Korppi tiesi joutuvansa luovuttamaan ainokaisen natsansa rotaation päätyttyä. Tosin Korpin oli myönnettävä, että naisesta oli ollut myös apua: hänen avullaan saatettiin jututtaa afgaaninaisia paljon helpommin. Siinä auttoi myös toinen tulkki, Maria. Hän sekä Abdullah olivat takana ajavassa ajoneuvossa yhdessä norjalaisten kanssa.

Tämän kertainen tehtävä oli jututtaa erään pienen kylän vanhimpia. Kylä sijaitsi vain 20 kilometrin päässä Kabulista. Amerikkalaiset tiedustelulennokit olivat havainneet epätavallisen vilkasta liikehdintää yöaikaan. Liittouma epäili talebanin soluttautumisyrityksiä. Ne seurasivat yleensä samaa kaavaa: ensimmäisessä vaiheessa "lähettiläät" livahtivat kyliin ja tunnustelivat, suostuttelivat, lahjoivat sekä kiristivät kyläpäälliköitä ja suvun vanhimpia. Ajoittain lähettiläät myös salamurhasivat hallituksen kannattajiksi epäilemiään. Toisessa vaiheessa talebanin edustajat saarnasivat jo avoimemmin pyhää sotaansa epäsuosittua Kabulin hallintoa ja ulkomaalaisia valloittajia kohtaan.

Korppi epäili, että kyseessä oli väärä hälytys. Mitä huonommin ja kauemmin sota oli kestänyt, sitä vainoharhaisemmaksi amerikkalaiset olivat käyneet. Tuntui uskomattomalta, että taleban olisi niin uhkarohkea, että pyrkisi saamaan sillanpääaseman suoraan liittouman nenän alta. Toisaalta, mitä enemmän Korppi oli tavannut paikallisia virkamiehiä, sitä enemmän hänelle tuli tunne uppoavasta laivasta. Leveiden hymyjen takana löytyi pälyileviä, pelokkaita katseita. Alemmat tason virkailijat, joilla ei ollut ylempiensä tavoin varallisuutta, tunsivat olevansa välikädessä. Kabulin hallinto eikä myöskään taleban tarjonnut hyviä vaihtoehtoja. Ylipäänsä pääkaupungissa aisti maailmanlopun tunnelman. Aina kun uutiset kertoivat talebanin vallanneen uuden kylän ja provinssin, virastojen luona leijui palavan paperin tuoksu ja kaupungin lentokenttä täyttyi ykkösluokan matkustajista.

Korpin keskittymistä häiritsi eräs episodi pari iltaa sitten. He silloin olivat palanneet yhdeltä avustustyöntekijöiden suojauskeikalta. Korppi piti niistä, hänestä oli hienoa nähdä ihmisten iloitsevan niinkin yksinkertaisista asioista kuin uusista vaatteista sekä ruokapaketeista. Varsinkin lasten vilpitön ilo avustustyöntekijöiden jakamista makeisista lämmitti mieltä. Kuitenkin Korpin hyvä mieli oli saanut kolauksen baseen tullessa. Peltonen oli tapansa mukaan häipynyt työkontista sanaakaan sanomatta. Hän palasi sinne vasta illalla, kun Korppi oli lähtenyt messiin iltapalalle. Tällä kertaa Korppi oli kuitenkin lähtenyt tavallista aikaisemmin pystyäkseen näkemään uutiset messin televisiosta. Ollessaan nukkumakonttien kohdalla hän kuuli auki olevasta ikkunasta osan keskustelusta.

- Mä en kestä enää sitä saatanan jätkää! Peltonen huudahti vihaisena.

- Mitäs se nyt on? Miettisen rauhoitteleva ääni kuului hädin tuskin.

- Arvaa! Se kohtelee kui mua ei oliskaan. Nääksä miten se kattoo mua?! Kui paskaa kengänpohjassa! Ja kun puhuu, se on pelkkää vittuilua.

- Ei se musta oo kovin paha...

- Sä et ookaan sen työpari! Arvaa huvikseks haluttaako sen kanssa tehä töitä? Jumalauta, täsä ollaa aikuisia ihmisiä mut jätkä käyttäytyy kui keskenkasvuine jonne!

- Jos sä haluat, niin mä voin siirtää sut johonkin muuhun jobiin...

- Ai munko täytyy lähteä ku toinen on sovinistinen paskiainen?

- Emmä sitä tarkottanu.

- Etpä vissiin. Haluttais tehä valitus chieffille. Mut mitä sitä turhaa. Vittu.

- Jos sovitaa, et mä otan sen tarkkailuun? Josse jatkaa vittuilua niin tuu sanoon nii mä puhun sille.

Enempää Korppi ei ollut viitsinyt jäädä salakuuntelemaan. Ensin hän oli ollut hämillään, sitten oli tullut viha. Jumalauta jos ämmällä ei ole munaa tulla valittamaan hänelle suoraan vaan piti puhua selän takana! Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeammaksi hänen olonsa tuli. Tässä oli monta muutakin asiaa rasittamassa hermoja. Hän mietti, millaista olisi itse olla esimiehenä tyypille, joka ei muuta kuin halveksi. Korppi totesi, että sellaisessa tilanteessa hänen pinnansa ei olisi luultavasti kestänyt kahta päivääkään, vaan hän olisi vienyt tyypin korjaamohallien taakse pienelle ojennukselle.

Tapauksen jälkeen Korpilla ei ollut kuitenkaan ollut aikaa jutella asiasta. Häntä hävetti. Sekin esti asian puheeksi ottamisen. Sinä iltana oli kulunut pari ylimääräistä Heinäkenkää messissä.

---

Korppi vilkaisi kelloaan. Se näytti viittä vaille kolmea. Tapaaminen oli ollut pitkä, mutta tulokseton. Kyläläiset arkailivat tulijoita. Kaiken lisäksi oikean silmänsä menettänyt kylänvanhin oli kertonut poikansa kuolleen kymmenen vuotta sitten amerikkalaisen Apachen ohjukseen tämän tullessa iltamyöhään Kabulista markkinoilta. Amerikkalaiset olivat luulleet häntä terroristiksi.

Parikymmentä vuotta kestänyt sota oli tuottanut tuhansia samanlaisia tarinoita. Aina löytyi joku, joka oli menettänyt perheenjäsenensä, ystävänsä tai sukulaisensa liittouman vuoksi. Yleensä kyseessä oli "oheisvahinko", kun liittouma oli tulitaistelussa talebanin kanssa tai sitten yksinkertainen erehdys, väärä tunnistus.

Norjalaisten auto ajoi edellä. Turvaohjeiden vastaisesti he joutuivat palaamaan samaa reittiä, koska kylään ei johtanut mitään muuta tietä. Ainakaan sellaista, joka olisi ollut kuljettavissa neljä ja puoli tonnia painavalla RG32:lla.

Saattue läheni Kabulin ensimmäisiä taloja. Jännitys alkoi lieventyä.

Etummainen ajoneuvo peittyi savuun ja pölyyn. Paineaalto heitti hiekkaa heidänkin päälleen. Norjalaisten auto jäi vinoon. Sen vasen takarengas oli poissa, ainoastaan tummunut tukivarsi sojotti yksinään. Mäkinen oli lyönyt jarrupolkimen pohjaan. Sekunnit olivat vuosia. He katselivat ihmeissään näkyä.

Vasta toinen räjähdys ihan heidän edessään havahdutti toimintaan.

- Eagle-1, Eagle-1, here is Fox-2. We hit IED, I repeat, we hit IED. Our location is... Peltonen luetteli radioon.

- Ooksä kunnossa?! Korppi huusi Mäkiselle. Tämä nyökättyä hän toisti kysymyksensä Lavenille.

- Kato onks Maasilta ok, Korppi komensi. Konekivääriampuja oli kaikista suojattomin räjähdyksessä lentävältä tavaralta.

- Fox-2, Eagle-1. Do you see any hostiles, I repeat, do you see any hostiles?

Hetken kammottavan hiljaisuuden jälkeen konekiväärin takana seisonut Maasiltakin oli näyttänyt elonmerkkejä. Hän selitti sisäpuhelimeen, että täräys oli irrottanut sisäpuhelimen liittimen.

- Eagle-1, Fox-2, no hostiles in sight.

- Fox-2, what is the situation with Fox-1?

Norjalaisten vastaus saatiin toisella kanavalla pian.

- Fox-2, Fox-1. Everything is okey. No casualties.

- Fox-2, Eagle-1. Do not dismount, I repeat, do not dismount. We send EVAC.

- Eagle-1, Fox-2. Roger that.

Uusien ohjeiden mukaan tienvarsipommin jälkeen ei saanut jalkautua, vaan piti pysyä ajoneuvossa. Vaikka monet suomalaiset eivät pitäneet ohjeistuksesta - paikallaan olevassa ajoneuvossa kököttäminen tuntui maalitauluna olemiselta - se oli vähentänyt tappioita. Uudet miinasuojatut ja panssaroidut ajoneuvot olivat turvallisempia kuin ulkona käsiasetulessa säntäily, myös mahdollisten uusien, piilotettujen IED:n takia. Talebaneilla oli harvoin käytössään tarpeeksi järeää kalustoa pommien lisäksi tuhoamaan liittouman ajoneuvoja. Korpille entisenä panssarisotilaana ajoneuvossa olo tulen alla ei ollut mikään uusi asia; jalkaväkipuolen tovereille se tuntui kalana kuivalla maalla olemiselta.

Diesel-moottori ronklottaen rauhanturvaajat istuivat ilmastoiduissa autoissaan odottaessaan evakuointisaattuetta. Evakuointi oli varsin mittava operaatio. Ensin amerikkalaiset lähettäisivät taivaalle lennokin valvomaan aluetta. Tämän jälkeen taivaalle nousisivat Apachet. Sitten joukkueellinen laskuvarjojääkäreitä ajaisi Strykereillä paikalle ja toisi mukanaan lavetin, johon vaurioituneet ajoneuvot nostettaisiin, samoin kuin lanssin, jos oli haavoittuneita. Amerikkalaiset dominoivat EVAC-operaatioita, koska he olivat ainoita, joilla oli tarpeeksi raskasta evakuointikalustoa, eivätkä he luottaneet eurooppalaisten liittolaistensa suojauskykyyn.

Jos tilanteesta jotain positiivista haki, ainakin EVAC-tyypit olivat saaneet paljon harjoitusta. Ensimmäisten Strykereiden ilmestymisestä siihen, että vaurioitunut RG32 oli lavetin päällä, kului alle tunti. Tukikohdassa lääkintähenkilöstö kävi heidät kaikki läpi aivotärähdysten ja shokin varalta. Vaikka isku ei ollutkaan vaatinut uhreja - onneksi - sen taloudellinen ja poliittinen hinta oli kova. Rahaa paloi suojausoperaatioon sekä vaurioituneen ajoneuvon korjaamiseen. Osat täytyi lennättää paikalle Suomesta tai sitten suoraan valmistajalta. Poliittinen hinta taas näkyisi kotimaassa mutta myös Kabulissa. Taleban oli näyttänyt asukkaille, että se ei pelännyt iskeä suoraan liittouman joukkoihin näiden vahvimmassa tukikohdassa, pääkaupungissa. Jossain virastossa roihuaisi taas paperikokko.

---

Uutisissa puhuttiin saattueen, jossa mukana oli ollut myös suomalaisia, ajaneen tienvarsipommiin Kabulissa. Korppia ei koskaan lakannut hämmästyttämästä se, miten tieto muuttui, kun se kulki virkaportaassa eteenpäin, varsinkin uutisiin saakka. Jutussa haastateltiin puhelimessa puolustusvoimien ulkomaanasioiden päällikköä, sitten lyhyesti luutnantti Miettistä.

- Onnittelut, sä pääsit telkkaan, Korppi huikkasi Heineken-pullon ylle kumartuneelle Miettiselle.

- Tänks! Seuraavaks eduskuntaan! Miettinen nauroi ja nosti maljan itselleen.

Tukikohdan suomalaiset olivat änkeytyneet ahtaaksi käyneeseen messiin. Myös yliluutnantti Peltonen istui tuijottaen ruutua.

Korppi keräsi rohkeutensa ja kröhäytti kurkkuaan.

- Peltonen, jutellaaks vähä tuolla sivummalla?

Yliluutnantti vilkaisi Miettistä ja nyökkäsi sitten. Miettinen seurasi kaksikkoa katseellaan ja puntaroi, pitäisiköhän hänen lähteä mukaan. Lopulta hän päätti antaa olla.

Ulkona pimeä oli jo peittänyt Kabulin. Jossain lännessä näkyi ohut punainen viiva, joka pian katoaisi kokonaan. Peltonen seisoi kädet puuskassa, suu tiukkana viivana.

- Krhm. Tuota. Hyvin toimittu sillo tossa päivemmällä.

- Kiitos, Peltonen totesi lyhyesti. Hän seisoi edelleen odottavana.

- Olis mulla muutaki asiaa. Mä, krhm, tota, haluisin pyytää anteeks...

- Sitä, että oot kusipää mulkku? Peltonen laukoi.

Korppi hämmentyi. - Nii, kai. Tai siis sitä just.

- Mikä siinä on nii vitun ongelmallista, ettei voi käyttäytyy asiallisesti?

- Emmä tiiä. Tai siis... mua vitutti sillo se, että Miettine laitto sut mun pomoks. Musta tuntu et sä oot niinku lapsenvahti mulle. Mä sentää oon ollu näissä hommissa jo muutaman vuoden. Emmä oo mikää hiutale.

- Luulekssä, et se antaa sulle oikeuden olla täys mulkku mua kohtaa?

- Ei. Ei.

- Vittu, tääl on muutenki perse korvissa ku kaikki on menossa päin vittua. Siihe ei tarvi mitää kiukuttelevaa faitteria vittuilemaan. Ymmärräks sä?

Korppi tyyntyi murahtelemaan ja nyökkäilemään. Hän tuijotti maata ja potki hiekkaa.

- Emmä sano et sun täytys tykätä musta. Se on yks vitun hailee mulle. Kuha oisit ees asialline. Onks selvä?

Korppi nyökkäsi. Sen saattoi juuri ja juuri nähdä pimeässä.

- Jos sovitaa nii, et unohdetaa menneet ja ollaa tästä lähin asiallisia. Sopiiko? Peltonen sanoi ja ojensi kätensä.

- Sovitaa niin. Anteeks vielä. Sussa on sotilasainesta. Oikeesti. Se näky tänää. Mä oon nähny monenlaista hiipparii tähän mennessä.

- Saaks mä olla rehelline? Sä oot sovinisti. Kute mä sanoin, mulle se on yks vitun hailee, kuha sä hoidat hommas.

Jostain syystä kummatkin purskahtivat nauramaan, puristaessaan lujasti toistensa kättä.

- Sovitaa sitte nii, Korppi sanoi.

Peltonen suuntasi kohti messiä. Ovella tuli vastaan Miettinen. Tämä katsoi kysyvästi, mutta Peltonen puisti päätään ja löi tätä olkapäähän. Luutnantti vilkaisi Korppia ja painui takaisin sisälle.

Korppi seisoi hetken yksin pimeässä. Taivaalla saattoi erottaa jo tähtiä - Kabulissa oli niin vähän toimivia katuvaloja, että valosaaste ei ollut ongelma.

- On sillä ballsit, Korppi sanoi itsekseen katsellessaan luonnon katuvaloja. Hän ei ollut filosofi, yksinkertainen skappari vain, mutta aina välillä hän tunsi kokevansa jotain tavallista suurempaa.

Paskat, Korppi tuhahti lopulta ja päätti avata jääkylmän Heinäkengän.

*