Lady Fortuna

Lehdissä, maailmassa
Menestyksen kultahampailla
Hymyilevät sanovat
Itse ne takoneensa
Sammosta lohkaisseensa
Voimalla, vimmalla
Työllä, hiellä, tuskalla
Katsokaa, he sanovat
Me olemme jumalia
Omalla jalustallamme
Teidän kurjien yläpuolella
Kumartakaa meitä!

Heidän takanaan
Nainen ikuinen seisoo
Ikuinen, sokea syntymästään
Voimakkain kaikista
Jumalista vahvin
Onnen tai tuhon tuomaan
Kaiken työn hukkaan heittämään
Osattoman ylettömiin ylentämään

Vielä jumalatkin
Alas suistuvat
Vielä vanhanevat kauniit, komeat
Menestys tuuleen katoaa

Onnetar viereeni tulee
Kättään tarjoaa
Hymyilen, surullisna
Häntä jonkun muun kanssa
Taivaltaan jatkamaan kehoitan
Epäonnen syntymämerkki
Kädessäni loistaa

Parempi tavan miehenä Helvetin
Kuin orjana Onnen taivaan.

Novelli 17

Mies nojaa pöydälle levitetyn kartan ylle. Siniset ja punaiset merkit kiemurtelevat kuin käärmeet. Hänen silmänsä käyvät läpi jokaikisen.

Kellarihuone on hiljainen. Vain kissankokoiset rotat rapistelevat koloissa. Ne ovat herkutelleet kymmenillä tuhansilla ruumiilla. Miestä puistatuttaa.

Hän on pitkä, hivenen kumara. Kasvoja halkovat vuosien ja viimeaikaisten huolien rypyt. Harmaa mantteli on pakollinen nurkassa punaisena hehkuvasta kamiinasta huolimatta.

Mies katsoo uudelleen karttaa, mutta hänen mielensä pysyy tyhjänä. Isompi käärme kuristaa pienempää, punainen väri vallitsee. Punaisia puupaloja on heitetty hehkuvaan pätsiin kamiinan luukusta sisään kymmeniä, mutta niin on sinisiäkin. Ja punaisia tuntuu tulevan aina lisää.

Mies ei ole tyhmä, kaikkea muuta. Hänen pahimmat vikansa ja parhaat ominaisuutensa ovat kiltteys ja perfektionismi. Hän ei halua ottaa askeltakaan miettimättä ensin. Se takasi aiemmin nopean nousun, mutta nyt hän on aina jäljessä.

Hansikoitu käsi nousee torjumaan yskänpuuskaa. Keuhkokuume ei kerran asetuttuaan lähde, ei tässä stressin ja rasitusten ympäristössä.

Saappaassa tuntuu liikettä. Vaistomaisesti mies potkaisee, rotta vingahtaa ja syöksyy suojaan. En ole vainaja, mies tuhahtaa.

Vielä.

Vastuun taakka painaa. Kahdensadan tuhannen miehen henki. Pelinappulat eivät liiku. Ne eivät osoita kuviota, juonta, jolla sininen käärme luikertelisi karkuun.

Mies tietää kollegojensa halveksunnan. He ovat raakoja, päättäväisiä, rohkeita tyhmyyteen asti. He ovat käskeneet koko ikänsä. Mies ei ole käskenyt koskaan ketään, tai no, pari vuotta erästä komppaniaa rauhan aikana. Niin kovin kauan sitten.

Tämä koko operaatio oli hänen mestariluomuksensa. Viivästykset romuttivat sen ensitalveen mennessä. Yhtä aikaa lumihiutaleiden kanssa maahan leijui palavan suunnitelman jäännöksiä. Tietämättömät sorkkivat sen tunnistamattomaksi, hänen sivuhuomautuksensa ohitettiin marginaaliraapustuksina.

Hän ei voi uhmata käskyä. Ei, vaikka se tietäisi kaiken menetystä.

Mies huokaisee.

Hän arvaa miten kaikki päättyy.

*