Mies nojaa
pöydälle levitetyn kartan ylle. Siniset ja punaiset merkit kiemurtelevat kuin
käärmeet. Hänen silmänsä käyvät läpi jokaikisen.
Kellarihuone on hiljainen. Vain kissankokoiset rotat rapistelevat koloissa. Ne
ovat herkutelleet kymmenillä tuhansilla ruumiilla. Miestä puistatuttaa.
Hän on pitkä, hivenen kumara. Kasvoja halkovat vuosien ja viimeaikaisten
huolien rypyt. Harmaa mantteli on pakollinen nurkassa punaisena hehkuvasta
kamiinasta huolimatta.
Mies katsoo uudelleen karttaa, mutta hänen mielensä pysyy tyhjänä. Isompi
käärme kuristaa pienempää, punainen väri vallitsee. Punaisia puupaloja on
heitetty hehkuvaan pätsiin kamiinan luukusta sisään kymmeniä, mutta niin on
sinisiäkin. Ja punaisia tuntuu tulevan aina lisää.
Mies ei ole tyhmä, kaikkea muuta. Hänen pahimmat vikansa ja parhaat
ominaisuutensa ovat kiltteys ja perfektionismi. Hän ei halua ottaa askeltakaan
miettimättä ensin. Se takasi aiemmin nopean nousun, mutta nyt hän on aina
jäljessä.
Hansikoitu käsi nousee torjumaan yskänpuuskaa. Keuhkokuume ei kerran
asetuttuaan lähde, ei tässä stressin ja rasitusten ympäristössä.
Saappaassa tuntuu liikettä. Vaistomaisesti mies potkaisee, rotta vingahtaa ja
syöksyy suojaan. En ole vainaja, mies tuhahtaa.
Vielä.
Vastuun taakka painaa. Kahdensadan tuhannen miehen henki. Pelinappulat eivät
liiku. Ne eivät osoita kuviota, juonta, jolla sininen käärme luikertelisi
karkuun.
Mies tietää kollegojensa halveksunnan. He ovat raakoja, päättäväisiä, rohkeita
tyhmyyteen asti. He ovat käskeneet koko ikänsä. Mies ei ole käskenyt koskaan
ketään, tai no, pari vuotta erästä komppaniaa rauhan aikana. Niin kovin kauan
sitten.
Tämä koko operaatio oli hänen mestariluomuksensa. Viivästykset romuttivat sen
ensitalveen mennessä. Yhtä aikaa lumihiutaleiden kanssa maahan leijui palavan
suunnitelman jäännöksiä. Tietämättömät sorkkivat sen tunnistamattomaksi, hänen
sivuhuomautuksensa ohitettiin marginaaliraapustuksina.
Hän ei voi uhmata käskyä. Ei, vaikka se tietäisi kaiken menetystä.
Mies huokaisee.
Hän arvaa miten kaikki päättyy.
*
