Eräs sota

 - Alanen!

Kersantti Kari Alanen kääntyi joukkueenjohtajan suuntaan. Pienikokoinen, nuori luutnantti Kaunisto harppoi hänen luokseen. 

- Selänteellä on sulle hommia.

- Jaahas, Alanne sanoi ja puki taisteluvarusteet päälle. Hän nappasi M4-karbiinin mukaansa - aseapua liittolaiselta.

He kävelivät ripeästi metsikön suojaan pystytetyn komentoteltan luokse. 

Alanen oli pitkä mies, 192 cm, ja hän joutui konttaamaan puolijoukkuetelttaan sisään. Ase jäi kiinni teltanliepeeseen, ja kiroten hän repäisi sen irti. 

Kapteeni Selänne oli kuitenkin vielä pidempi, kaksi metriä ja pari senttiä päälle, ja kahden pitkän miehen läsnäolo täytti telttaa. Siinä missä Alanen oli juoksijatyyppiä - vielä 34-vuotiaana hän juoksi kolmen tonnia Cooperissa - Selänne oli varsinainen karhu. Komppanian sotilaat olivat joskus vitsailleet, että Selänne repisi vihollisen kappaleiksi pelkillä paljailla käsillä. 

- Noni, hyvä, Selänne selvitti kurkkuaan. - Onko vaunussa polttoainetta ja ammuksia?

- Tankki on 3/4 täynnä, patruunat täysiä.

- Hyvä hyvä. Hetkinen, Selänne sanoi ja kaivoi uuden, puhtaan peitepiirroksen ja tussit. 

- Ollaan nyt suunnilleen tässä, Selänne osoitti paksulla sormellaan karttaa. - Kolmas komppania on jäänyt täällä aika pahasti saarroksiin, kapteeni jatkoi sormen siirtyessä kartan vasenta ylänurkkaa kohti ja piirtäessä ympyrän. - Ryssä on pommittanut asemia koko ajan ja jsp on täynnä. Haavoittuneet pitää evakuoida. Sinne pitäisi toimittaa lisää lääkintätarvikkeita ja ammuksia. 

Alanne rykäisi kurkkuaan. - Evakuointivaunu ei voi kuljettaa tst-kamaa. 

Selänne katsoi häntä hetken silmiin. - Jos se sielua helpottaa, revi ne lätkät irti ja laita takaisin paluumatkalla. Ryssä on työntynyt suunnilleen tällä lailla, Selänne sanoi ja piirsi ensin sinisellä 3. komppanian asemat ja sitten punaisella vihollisen. - Tämä reitti lienee kaikista paras, pienin riski miinoista, mutta siinä pitää rynnätä aukean yli. 

Alanne tuijotti karttaa. Maanmittarina hänelle sen ymmärtäminen oli helppoa. Reitti oli mutkitteleva ja vaatisi ajoa Lappeenrannan pommitetun kaupungin läpi. 

- Juu, kyllä tuo näyttäisi olevan paras, Alanen totesi. 

-Saat mukaasi kaksi lääkintämiestä, ovat tuolla lääkintäteltassa. Mene Häyrysen kautta, saavat kantaa ne tarvikkeet vaunulle. Taajuus on 451 suoraan tänne koopeelle. Toinen kanava on 342, se on 3. komppanian koopeelle. Kun olet tarpeeksi lähellä, ilmoita meille, niin ilmoitamme kolmoselle. Vaihda sitten kanava. Tunnuksesi on Myyrä, me ollaan Kettu ja kolmonen on Pöllö. Tunnussana Äyräpää ja taistelutunnus leka. Valmistaudu tekemään pari reissua. Onko kysyttävää?

Alanen vilkaisi raapustuksiaan ja toisti käskyn pääkohdat. Selänne nyökkäili. 

- Juuri noin. Lykkyä tykö! 

Alanen konttasi ulos. Hän heitti ensin kiväärin ja ryömi perässä. Sen tummennus oli kulunut pois. Joskus hän oli miettinyt, monennettako sotaa kivääri mahtoi käydä, ja kuinka mones isäntä hän sille oli. 

Lääkintäteltalla hän huomasi lääkintäylikersantin. Yhtäkkiä Alanen tajusi tuntevansa tämän. 

- Ralf! 

Ylikersantti kääntyi. Hän tihrusti pullonpohjalasien takaa ja sitten lamppu syttyi. 

- Kari! No jopas jotakin. 

He kättelevät hymyillen. He olivat tutustuneet yhteisen tuttavan kautta, ja lanittaneet useita kertoja vuosien varrella.

- Te ootte mun lämärit?

- Juu, ollaan. Silventoinen! Hanna!

Lääkintäteltan vierestä, laatikoiden päältä makaamasta nousi lyhyt naiskersantti. Hän näytti oikeasti nukkuneen. Silventoinen kohensi varustustaan ja käveli paikalle. 

- Valmis, herra ylikersantti! hän ilmoitti. Äänessä oli hieman pilkallisuutta ja ilkikurisuutta. 

- No niin, hyvä, lähetään. Pitää vielä Häyryseltä hakea kamat.

Harmaatukkainen, silmälasipäinen sotilasmestari seisoi huoltopaikalla ikuinen lista käsissään. 

- Häyrynen, sulla oli kamoja?

- Aa, joo, ne on tuolla. Tarttetteko kantoapua?

- Kyllä. 

- Markkula! 

Hieman vanhempi lyhyt naisvääpeli tuli paikalle.

- Ota Alanto ja muut ja kanna nuo varusteet evakuointivaunulle. 

Tavaraa oli ihan tarpeeksi kymmenelle kannettavaksi. Alasen johdolla letka pääsi vaunulle. 

- Laittakaa tähän laitaan lähelle ovea, niin helppo ja nopea nostaa pois. 

Alanen kiersi vaunun toiselle puolelle. 

- Salminen! 

Korpraali Martin Salminen hätkähti hereille vaunun viereltä. 

- Lähetään keikalle, laita vaunu timmiin. 

- Asia harvinaisen selvä, Salminen vastasi unenpöpperössä ja kiipesi vaunun päälle. Hoikka mies livahti luukusta ajajan paikalle. 

Kuului kolahdus kun päävirtakytkin käännettiin päälle. Sitten pumpun kimeä ääni kun se puski öljynpainetta järjestelmään. Hetken päästä käynnistinmoottori pyörähti ja Cumminsin kuusilitrainen hörähti käyntiin. Salminen tuijotti öljynpainetta, -lämpötilaa sekä jäähdytysveden lämpötilaa.

Markkula näytti peukkua ja Alanen vastasi. Huolto lähti tarpomaan takaisin. Alanen huusi ja viittoi kohti naamioverkkoa. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen auttoivat häntä kokoamaan sen. Naamioverkko toimi samalla dronesuojana. Alanen taittoi kasaan alumiinitolpan joka piti sitä irti vaunusta. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen asettuivat vaunun sisään ainoille kahdelle matkustajaistuimelle; muut oli poistettu paareja varten. He laittoivat kuulokkeet päähänsä pystyäkseen kommunikoimaan vaunun sisäpuhelimella.

Salminen kääntyi ja näytti peukkua, vaunu oli valmiina. Alanen vastasi samoin ja nosti päänsä vaununjohtajan luukusta ulos. 

- Vaunu taakse mars. 

Kolahdus kun Salminen siirsi vaihteenvalitsimen R:lle. Hän tarttui moottoripyörän sarvia muistuttavaan ohjaimeen ja väänsi kaasua. Kierrokset nousivat, momentinmuunnin toimi ja renkaat nytkähtivät. MIKUP peruutti ulos kolostaan. 

Alanen käännätti vaunun vasemmalle. Hän vilkuili karttaa käsissään. Suoraan ja sitten ihan päässä vasemmalle, hän ohjeisti itseään. 

- Vaunu eteen mars.

Salminen kiihdytti vaunun vauhtiin. 

Alanen ajatutti vaunua pitkin sodanruntelemaa kaupunkia. Hän oli käynyt siellä useita kertoja, ja mielessään hän saattoi kuvitella vielä kesän, kauniit naiset ja kylmän huurteisen linnoituksen valleilla. Nyt liki jokainen talo on oli hajalla. Harvakseltaan vastaan tuli pieniä sotilasporukoita, kukin milläkin asialla. Osa nosti laiskasti kättä. 

- Laske kierroksia. Ajetaan tuohon ilmasuojaan, käyn vähän tiedustelemassa, Alanen sanoi sisäpuhelimessa. Hän kuuli tangentin rasahtavan, Salminen kuittasi. 

MIKUP pysähtyi koivikon alle. He olivat ajaneet sorapäällysteistä pyörätietä. Alanen käski lääkintäylikersantin ja Silventoisen ulos lähivartioon. Hän nappasi M4:n ja lähti varovasti metsikön kautta kohti tietä. Sen toisella puolella oli selvästi aukea, ja metsikkö, joka näkyi oli reitti kolmannen komppanian jsp:n paikalle. Alanen meni varovasti siten, että näki aukean reunan, ja tähysti sitä hetken okulaarillaan. Hän ei nähnyt mitään, mutta ryssä oli hyvä naamioitumaan. 

Hän palasi takaisin. Nyt hän muisti, ja nappasi irti lääkintävaunun magneettilätkät.

- Okei, tehdään näin. Ajetaan varovasti tohon tielle, ja sit mä sanon sulle, ajat niin kovaa kun vehkeestä lähtee. Ok? Alanen sanoi Salmiselle. Tämä näytti peukkua.

Alanen painoi toista tangenttia. 

- Kettu, Myyrä. Kettu, Myyrä. 

Hän odotti hetken. Mahaan tuli ikävä tunne. Hän ei halunnut olla yhdessä paikassa näin lähellä vihollista kovin pitkään. Itsemurhadrone tai tähystysdrone voisi ihan millä hetkellä hyvänsä havaita hänet. 

- Kettu. Alanen huokaisi.

- Myyrä asemissa.

- Kettu. Odota.

Sekunnit tuntuivat pitkältä. 

- Myyrä, Kettu.

- Myyrä.

- Pöllö valmis. 

- Myyrä. Kuitti.

Alanen painoi nappia ja vaihtoi kanavaa. 

- Pöllö, Myyrä.

Taas pitkä odotus. 

- Pöllö. 

-  Myyrä. Asemissa. Kohta pesällä. Olkaa valmiita.

- Pöllö. Asia selvä, kuitti. 

- Vaunu taakse mars!

Salminen peruutti vaunua. Alanen ohjasi häntä, vaikka Salminen näki kyllä peruutuskamerasta mitä takana oli. Onneksi kyseessä oli pyörävehje, Alanen mietti. Vanhassa ällitällissä, eli MT-LBv:ssä johon hänet ja Salminen oli alun perin koulutettu, ketjujen kitinän ja V8:n pörinän olisi kuullut kilometrin päähän. MIKUP oli pyöräversio MIKUsta, jolla ällitällit oli korvattu. 

- Vaunu seis. Vaunu eteen, mars. 

Vaunu eteni hitaasti asvalttitielle. Aukealle oli ylitettävä oja, mutta MIKUPille se oli helppo rasti.

- Kierroksia! Alanen komensi. Automaattilaatikko vaihtoi alaspäin, moottorin murina koveni ja keula painui alas. Vaunu pompahteli hetken. Alanen oli sulkenut luukun ja kääntänyt raskaan konekiväärin kohti aukean reunaa vasemmalle. 

- Kierroksia! 

Moottori jyrisi nyt oikeilla kierroksilla, vaunun taakse jäi mustaa dieselkatkua. Keltainen ruoko lakosi ja musta maa tuli näkyviin renkaiden alta. Metsän reuna lähestyi, Alanen tuijotti konekiväärin tähtäimen näyttöä ja samalla eteensä. Hän ohjailutti vaunua pienin käännöksin etsien sopivaa paikkaa ajaa metsikön sisään. 

Yhtäkkiä hän huomasi paksun koivun juurella liikettä. Sotilas seisoi sen vieressä ja viittoili. 

- Oikealle. Suoraan. Aja siitä sisään. 

- Hidasta. 

Vaunu tuli vauhdilla ja lepikkö pölisi. Alanen käänsi kookoon piipun sivummalle ja avasi luukun. Sama kaveri juoksi vaunun eteen ja jatkoi viittoilua. 

- Seuraa häntä. 

He ajoivat vaunun pusikkoon. Alanen käski Salmisen pitää moottoria päällä ja valmistautua äkkilähtöön. Lääkintäylikersantti ja Silventoinen nousivat vaunusta. Opastaja tuli suoraan puhumaan heille. Hän oli täydessä taisteluvarustuksessa eikä lääkintänauhaa näkynyt, mutta ilmeisesti hän oli johtava lääkintämies tai lääkäri. He poistuivat puolijuoksua. 

Nyt Alasella oli aikaa vilkuilla ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt kuin luontoa, mutta pian hän erotti naamiodut teltat ja korsut. 

Metsiköstä ilmestyi paareja kantavia sotilaita. Vaunuun mahtui neljä paaria. Lisäksi talutettiin muita. Kannelle mahtui kymmenen, jos pystyisivät pitämään kiinni. Alanen muisti laittaa lääkintälätkät takaisin. 

Johtava lämäri palasi. 

- Montako mahtuu? 

- Neljä paaria ja kannelle kymmenen lievää. 

- Ok! 

Tavarat purettiin vaunusta ja sisään työnnettiin neljät paarit. Haavoittuneiden näkeminen vihlaisi mahanpohjassa. Alasella oli myös tst-pelastajan koulutus, ja useita aikaisempia keikkoja, joten hän oli valmistautunut tähän, mutta tietystä tunteesta ei koskaan päässyt irti. 

- Menkää! lääkintämies huusi ja poistui juosten. 

- Pitäkää kiinni! Alanen huusi haavoittuneille. Lääkintäylikersantti oli jäänyt lajittelemaan haavoittuneita seuraavaa keikkaa varten, Silventoinen tarkkailisi haavoittuneita vaunussa. 

 He peruuttivat ja käänsivät vaunun. Samoja jälkiä takaisin. Nyt Alanen ei sulkenut luukkua, kannella oli haavoittuneita, ei hän voisi piiloutua. He pääsivät tien toiselle puolelle kun ensimmäinen kranaatti osui metsikköön jossa he olivat olleet. Perkele, Alanen kirosi. Seuraava keikka on vaikeampi. 

Paluumatka oli ilmeetön. He jättivät haavoittuneet oman komppanian jsp:lle jatkoa varten ja palasivat. 

Sama paikka, asvalttitie. Nyt kurkussakin oli palanen. 

- Pöllö, Myyrä. Pöllö, Myyrä.

- Pöllö. 

- Myyrä. Voidaanko tulla pesälle?

- Pöllö. Voitte, moukari heilui, ei nastoja. 

- Myyrä, kuitti.

Renkaat mönkivät jo kahteen kertaan kynnettyjä jälkiä pitkin. Sama tyyppi oli vastassa.

- Nyt on kiire. Pojat havaitsi dronen tässä päällä. Saatiin se alas mutta kohta tulee varmaan toinen. 

Neljä uutta paaripotilasta ja kymmenen haavoittunutta kannelle. Lääkintäylikersantti laskeutui myös paikalleen. 

Nyt vaunu ehti metsikön reunaan kun kranaatti putosi juuri siihen pusikkoon mihin he olivat piiloutuneet. Salminen nosti kierroksia. MIKUP tärisi. Ajoviima viilensi kasvoja, vaikka nakkipipon alla Alanen hikoili.

Osumat kuulostivat kuin joku olisi lyönyt vasaralla kylkeä. Alanen ei voinut vastata, kansi oli täynnä. Kranaatti osui eteen oikealle, aivan asvalttitien reunaan. Vauhtia oli ojaan tullessa niin paljon, että vaunun keula ampaisi ylös ja Alanen löi päänsä prismoihin. Vaunu lähes lensi ilmassa kuin rampista ja laskeutui toiselle puolelle. Nyt kyljessä kuului pienempiä paukahduksia. Vaunu eteni vääjäämättä näkösuojaan. Alanen vilkaisi taakseen, neljä mustaa myttyä oli jäänyt makaamaan heidän reitilleen. Hän ei voinut kuitenkaan pysähtyä. 

Noin kilometrin ajon jälkeen Alanen pysäytti vaunun ja nousi ulos. Hänen kätensä vapisivat ja jalat tuntuivat tunnottomilta. Kersantti kysyi haavoittuneiden kuntoa, pari oli saanut lisäosumia. Alanen käski lämärit paikkaamaan. Hän kiersi vaunun oikealle puolelle. Kaikissa renkaissa oli reikiä, ilman pakenemisen kuuli. Pumppu yritti pitää ilmanpaineet. Ylempään ponttooniin oli tullut läpäiseviä reikiä, mutta ne olivat pysähtyneet ilmeisesti pääpanssariin. Heitä oli ammuttu raskaalla konekiväärillä ja jollain pienemmällä. Punaisen ristin keskellä oli yksi musta aukko. 

- Martin! Voitko pitää paineet?

- Eiköhän se jaksa!

- Hyvä. Jatketaan! 

He ajoivat loppumatkan. Perillä Alasesta tuntui, kuin hän olisi käynyt juoksemassa maratonin. Vaunu vaatisi korjausta. Sisällä olleet paaripotilaat olivat selvinneet. Neljä kannella ollutta kymmenestä selvisi. 

Alanen huokaisi syvään. Milloin tämä sota loppuisi?

*

Zeme

 Ulf Haakoninpoika pyyhki hikeä otsaltaan. Kuusimetsä antoi varjoa, mutta silti olo oli tukala. Rengashaarniska ja toppatakki eivät helpottaneet. Vesi oli lämmintä nahkaleilistä, mutta se virkisti silti. 

He olivat kulkeneet jo pitkän matkaa polkua. Erik Erikinpoika oli lähettänyt jokaisen laivan omaan suuntaansa. Ulf ihmetteli, eikö täällä ollut ketään. He eivät olleet nähneet edes eläimiä. Linnutkin tuntuivat kadonneen. 

Miestensä juotua Ulf komensi kaikki liikkeelle. Tunnustelijat kulkivat kaikkien edellä, sitten tuli pääjoukko, takana kulkivat varmistajat. He olivat kokeneita sotureita, mutta synkkä kuusikko nosti ihokarvoja. 

He olivat edenneet taas muutaman tiiman, kun tunnustelijat pysähtyivät ja nostivat kätensä. Kaikki pysähtyivät. Tunnustelija viestitti käsimerkeillä "taloja". Ulf komensi käsimerkeillä kaikki riviin. 

Kuului vain vaimeita helähdyksiä, kun hänen soturinsa olivat rivissä. Ulf lähti kävelemään kohti tunnustelijoita ja pysähtyi heidän tasalleen. 

Nyt hänkin näki. Muutamia taloja, osin maan sisälle rakennettuja. Ketään ei näkynyt, mutta se ei tarkoittanut, etteivätkö ne olisi asuttuja.

Ulf kutsui näytti merkillä viisikkonsa kokoon. Viisikot johtivat nimensä mukaisesti viittä soturia. Ulf kertoi heille suunnitelman: yksi viisikko kiertäisi molemmilta puolilta ja vahtisi. Kaksi etenisi peräkanaa kylään. Viisikot nyökkäsivät. Soturit olivat tunteneet toisensa vuosikausia, sanoja ei tarvittu. 

Viisikot katosivat metsään. Odoteltuaan tarpeellisen ajan Ulf viittasi oman viisikkonsa eteenpäin. He etenivät kilvet edessä, kirveet ja miekat valmiina. Aukean auringossa hiki virtasi, hyttyset ja paarmat kieppuivat heidän ympärillään. Ulf käski tarkastaa talot pareittain. Savun haju leijaili pihapiirissä, paikka ei ollut hylätty. 

Parit palasivat päitään puistellen. Ketään ei ollut kotona. Taloissa ei ollut juuri mitään arvokasta: muutamia leipiä ja kaloja kuivamassa, puisia työkaluja. Ei jälkeä edes kotieläimistä. 

Ulf sylkäisi pöllyävään maahan. Köyhiä nämä finnit, mokomat kurjat. Missä olivat saagojen kultasuonet, joita shamaanit vartioivat? Kotipuolessa orjatkin omistivat enemmän.

Ulf puri hammasta. Hän olisi halunnut lyödä nyrkillä jotakuta, mieluiten jotakuta finniä. Kaikki vaiva tyhjän takia. Ulf kääntyi Torkel Magnusseninpojan puoleen ja käski sytyttää talot tuleen. Oppisivat, ruojat. 

Pohjanmiehet lähtivät paluumatkalle. Askel oli raskaampi, leilit olivat tyhjempiä. He eivät olleet onnistuneet löytämään lähdettä. Suuta kuivasi, hyttyset ja mäkärät iskivät ahnaasti kiinni paljaaseen ihoon. Jutustelu oli vaiennut, kukin tuijotti edelläkulkevan kantapäitä.

Ulf pyyhkäisi hikeä. Kuului vaimea suhahdus. Hänen edellään kulkenut soturi pysähtyi. Ulf nosti katseensa. Häneltä kesti hetki tajuta, että soturin kaulasta törrötti vasaman pyrstö. Tumma veri purskahti haavasta. Etujoukko oli jatkanut matkaansa jo kymmenkunta askelta, kukaan ei ollut huomannut osumaa. 

"Hälytys!" Ulf karjaisi, omasta mielestään ikuisuuden päästä. Hänen miehensä olivat kääntyneet katsomaan, osuman saanut soturi putosi polvilleen ja kierähti kyljelleen, vaatteet mustana. Ulf veti miekkansa huotrasta. Vasta nyt toiset alkoivat toimia. He muodostivat kehän Ulfin ympärille, valmiina ottamaan vastaan hyökkääjät. 

Mutta metsä pysyi vaiti. Vain kuolevan korina ja paarmojen surahdukset. Ulf käski viisikoiden tarkastaa lähiympäristö. He eivät löytäneet mitään. Ulf kumartui kuolleen soturin viereen. Tämän nuorilla kasvoilla oli välinpitämätön ilme, hänen hailakansiniset silmänsä olivat puoliraollaan. Tumma veri oli sotkenut pitkän, vaalean tukan. Ulf pyyhkäisi nuorukaisen silmät kiinni ja käski ottaa tämän varusteet. Ruumis nostettiin kuusen juurelle ja peitettiin havuilla. Hakan Hakaninpoika, Ulf muisti. Ensimmäisellä retkellään. Vasama olisi voinut osua häneenkin, mutta Ulf pyyhkäisi ajatuksen nopeasti pois mielestä. Se vain häiritsisi ajattelua.

Matka jatkui, mutta verkkaisemmin ja varovaisemmin. Polku laskeutui pieneen notkelmaan. Apaattisuus oli taas ottamassa valtaa. Hiki norui teräskypärien alta, paksut sarkavaatteet kutittivat. 

Ulf ehti nähdä nuolen joka osui Torvald Ygrinpoikaan. Se lävisti hänen vasemman silmänsä. Hän tunsi iskun kilvessään ja näki vasemmalla kuusen alalehvän heilahtavan. 

"Eteenpäin! Pois täältä!" hän karjahti. Miehet alkoivat kompuroida rinnettä ylös. Päällä he muodostivat automaattisesti kilpivallin. Mutta taas metsä oli hiljaa. 

"Pelkurit!" yksi miehistä huudahti. Heillä oli nyt kolme haavoittunutta. Torvald huusi tuskasta kun nuoli kiskaistiin pois. Haava sidottiin, mutta siteet kastuivat nopeasti. Ygrid Jaaninpoikaa nuoli oli osunut käsivarteen, Leif Eerikinpoikaa se oli raapaissut niskasta. Ulfin oli pakko myöntää, että finnit laukoivat tarkasti. Hän kiskaisi kilpeensä kiinnijääneen nuolen irti. Hän tutkaili sitä. Kärki oli leveäteräinen ja leikkaava, sellainen jolla metsästettiin. Yllätyksekseen hän huomasi sen olevan pronssia. Takapajula, Ulf tuhahti ja katkaisi nuolen jalkaansa vasten. 

Vauhti hidastui entisestään. Torvaldia jouduttiin taluttamaan. Vastaan tuli puro, Ulf käski täyttää vesileilit. Yksi miehistä nosti kypärän pois päästään huljuttaakseen päähän kiedottua liinaansa vedessä. Vasaman osuma kuulosti tumpsahdukselta, kuin se olisi osunut puun kylkeen. Mies karjahti ja ponnahti ylös. Puron toisella puolella, kiven takaa näkyi liikettä. Nuori poika nousi ylös ja lähti juoksemaan. 

"Ottakaa kiinni!" Ulf huusi. Monet olivat riisuneet rengaspaitansa pois, joten keventyneellä taakalla he juoksivat pojan kiinni. Tämä heitti varsijousensa maahan ja veti esiin pienen puukon, mutta eräs miehistä löi poikaa avokämmenellä poskelle niin, että puukko lensi käsistä. 

Ulf harppoi paikalle. Poikaa pideltiin maassa. Tämä oli hento, luut näkyivät. Jäntevä tosin. Hänen kasvonsa olivat tympeät, poski alkoi turvota ja punoittaa. 

Ulf veti miekkansa tupesta. Se oli juonut monen vihollisen verta, kaukana vuonojen mailla. Sen paino toi mielenrauhaa. Ulf käveli pojan eteen ja nosti tämän leukaa miekanterällä. 

"Mikä on nimesi?" Ulf kysyi. Poika vain tuijotti häntä uhmakkaasti silmiin. Ulf toisti kysymyksensä. Poika pysyi hetken hiljaa, kunnes alkoi kimeällä äänellä säksättää omaa käsittämätöntä kieltään. Se kuulosti siltä, että poika oli noitumassa heitä. 

"Otetaan mukaan," Ulf sanoi, "ehkä se pitää heidät vähän vähemmän uhmakkaina."

Ulfin ennustus kävi toteen. Loppumatkan veneille he pääsivät ilman välikohtauksia. Rannalla merituulen henkäys tuntui raikkaalta metsän tunkkaisuuden jälkeen. Ulfilla oli edelleen olo, että heitä tarkkailtiin. Finnit, Ulf manasi ja sylkäisi. Jumalattomat raakalaiset. Syövät lihansa raakana, keittävät lapsensa talvella ruoaksi jos se loppuu kesken. Palvovat luita. Tyhmiä ja köyhiä. 

"Mitä teemme pojalle?" Magnus Karlinpoika kysyi. Ulf mietti. Verta oli vuodatettu. Miehet janosivat kostoa. Poika oli sellainen rääpäle, että tuskin orjaksikaan kannatti ottaa. Ja liian uhmakas.

"Monta hyvää soturia jäi tänne. Meidän täytyy lepyttää jumalia!"

Magnus katsoi häntä. "Verikotka", hän lausui hitaasti. Ulf nyökkäsi. 

"Mutta ensin huvi!"

Poika sidottiin kiinni puuhun. Hän säksätti edelleen, mutta kun miehet vetivät puukkonsa esiin, hän hiljeni. Näiden lähestyessä poika alkoi vapista.

Jokainen sai tehdä pojalle sen, mihin oli saanut osuman. Kaatuneiden puolesta tekivät heidän taistelutoverinsa. Pojan silmät puhkottiin. Hänen kielensä leikattiin. Reiteen tehtiin viilto. Kaulaankin, varoen puhkomasta isoja suonia. Kimeät tuskanhuudot vaihtuivat nyyhkytykseksi. 

Sen jälkeen köydet sidottiin kahden puun väliin, ja poika ripustettiin paikalleen. Ulf asettui pienen kirveen kanssa hänen taakseen ja lausui perinteiset rukoukset. Yksi jokaista kylkiluuta kohti. Taivas tummui ja ukkonen jyrisi. Thor oli kuulemassa heidän uhrauksensa. Kaatuneet olivat matkalla Valhallaan. Kun viimeinen kylkiluu napsahti poikki, hän levitti ne sivuille. Juuri silloin iski salama. Hän nosti verisen kirveensä ylös. 

"Valhallaan! "

"Valhallaan!" hänen miehensä vastasivat. 

Veneiden irrotessa rannasta Ulf katseli kuinka metsä alkoi liikkua. Roikkumaan jätetyn pojan ympärille kiirehti joukko finnejä. Yksi näistä pinkaisi kohti rantaa keihäs kädessään. Ulf erotti tämän olevan poikaa vanhempi, jo mies. Paljaspäin, ylävartalo paljaana tämä finni kohotti keihäänsä ylös ja huusi keuhkojensa täydeltä. Myrskytuuli hukutti ja sekoitti huudon, mutta Ulf tiesi kyllä mitä hän halusi. 

Kostoa.

*