Juna-asema oli sekasorron vallassa. Siviilit, eri karvaiset sotilasvirkamiehet ja organisaatioiden jäsenet yrittivät päästä harvoihin juniin. Juna vei turvaan, teräksiset raiteet olivat nopean elämän ja hitaan, pölyisen kuoleman välissä. Kenttäsantarmit yrittivät pitää järjestystä yllä, mutta heitä oli liian harvassa, ja kuolemanpelko ylitti pamppujen ja kiväärinperien pelon.
Kysyin Hauptsturmführer Marquardtilta, mikä oli junamme numero. Kovasti SS-valtakunnanjohtajaa muistuttava Marquardt pläräili kansioitaan. Hän ilmoitti junan numeron, ja nopealla vilkaisulla näin, ettei se seissyt asemalla.
- Toivottavasti se vielä tulee, virkahdin enemmän itselleni kuin Hauptsturmführerille.
- Varmasti, Sturmbannführer! Reichsbahn ei koskaan petä, hän sanoi ja virnisti leveästi.
Jätin Hauptsturmführerin optimismin omaan arvoonsa. Mies oli tehokas byrokraatti mutta muuttui valkeaksi ruumiideen äärellä. Hänen lähin taistelukokemuksensa oli ollut ilmapommitus kadettikoulussa.
Kuuntelin kaukaa kantautuvaa jyrinää. Vilkaisin rannekelloani. Krapulani oli hirvittävä, taskumatti tyhjä. Pervitiniä oli vielä, onneksi. Mutta kaikesta huolimatta tunsin itseni rauhallisemmaksi, mitä voimakkaammaksi ukkonen vyöryi. Näin sotapoliisien ja siviilien vilkuilevan hermostuneena itään.
He pelkäsivät myrskyä, sen ulvontaa ja repivää ääntä. He olivat eläneet vain auringonpaisteessa, seisoen hiekan päällä. Mutta myrsky muuttaisi hiekan upottavaksi. Mitä painavammalla kuormalla siinä seisoi, sitä enemmän uppoaisi.
- Hajauttakaa ajoneuvot ja järjestäkää ilmasuojat, käskin Hauptsturmführeriä.
- Mutta Sturmbannführer, ajoneuvot ovat jo odottamassa junaan lastausta. Se voi saapua hetkenä minä hyvänsä...
- Tehkää kuten käsken! karjahdin. Marquardt säpsähti ja otti vaistomaisen asennon. En jäänyt seisoskelemaan vaan raivasin tieni tungoksessa virka-autolleni.
Sotamies otti asennon. Hän oli päälle neljänkymmenen, tumma sänki kasvoillaan. Entinen väkivaltarikollinen. Olin ollut epäileväinen, mutta hän oli osoittautunut luotettavaksi. Heilautin kättäni ja avasin oven.
Ronja heräsi. Hän oli pukeutunut SS-Hilferinnen univormuun. Marquardt oli yrittänyt varovasti protestoida Ronjan mukaanottoa, mutta olin ohittanut kommentin. Hauptsturmführer oli punastunut ja mennyt täysin hämilleen Ronjan tullessa paikalle. Marquardt vaikutti olevan ainoa poikkeus upseereiden joukossa, joka ei ollut hankkinut itselleen naista.
Avasin matka-arkun ja nostin sieltä pistoolikotelon. Olin säilyttänyt Berliinin-aikaisen pistoolini, olinhan ostanut sen omilla rahoillani. Tarkistin, että Waltherissa oli täysi lipas paikoillaan, ja että varalipas oli myös täynnä. Ojensin kotelon Ronjalle.
- Laita tämä vyöllesi.
Hän kysyi miksi mutta ihmettelystään huolimatta pujotti kotelon paikoilleen. Katsoin häntä silmiin, pidin hetken kädestä kiinni ja nousin ulos.
En pystynyt pukemaan tunnetta sanoiksi, kuten useimmiten kävi. Joku sanoi sisälläni, että myrsky olisi pian päällämme.
- Puolustatte tätä autoa sisältöineen henkenne uhalla, sanoin sotamiehelle. Hänen tummat silmänsä olivat ilmeettömät ja hän vain nyökkäsi.
Nousin yhden kuorma-auton lavalle ja tarkastelin ympäristöä. Krapulani aiheuttama päänsärky oli väistymässä taka-alalle. Juna-asema oli erillään pienestä kaupungista. Minkäänlaisia puolustusasemia ei ollut rakennettu. Harva oli uskonut rintaman koskaan tulevan sen porteille. Pohjoisessa oli kuitenkin raiteiden solmukohta, jonka vihollinen haluaisi haltuunsa.
Yksikään itseäänkunnioittava komentaja ei jättäisi sivustojaan varmistamatta.
Siksi seisoin ja yritin nähdä maiseman viholliseni silmien mukaan. Näin lihavan maalin kolmessa höyryveturissa ja täydessä ratapihassa. Näin olemattoman puolustuksen ja taisteluarvoltaan kyseenalaiset puolustajat.
Länteen oli vain mittaamaton aro, johon pakeneminen jalkapelillä olisi kuolemantuomio.
Etsin käsiini Scharführer Moriksen. Pitkä ja rokonarpinen liettualainen oli yksi pystyvimpiä sotilaitani. Hänet oli liitetty yksikkööni, kun sirpale oli rampauttanut hänen vasemman kätensä. Käskin hänet kolmen muun miehen kanssa ottaa Kübelwagen radioineen ja ajaa pohjoiseen tarkistamaan solmukohdan tilanne. Raportointi suoraan minulle. Morris lähti innokkaana matkaan.
Kävelin seuraavaksi radistin luo ja kysyin, oliko päämajasta tullut viestiä.
- Eipä tietenkään, tuhahdin, kun radisti puisteli päätään. Divisioonan päämaja oli sekasorrossa kun punainen moukari oli tullut vaatimaan tilipäivää.
- Ilmavaara! huuto kaikui ja käsikäyttöinen sireeni ulvahti. Nostin katseeni taivaalle. Etsin liikettä, mustia pisteitä. Valkoisten pilvien luona näin pisteiden kääntyvän alaspäin. Kirottua. Syöksypommittajia.
Matalalennossa kiitävä hävittäjä kuitenkin ehti ensin. Sen tähtimoottorit löivät tulta yhdessä konetykkien kanssa. Pakkautuneesta väkijoukosta kuului kirkaisuja, mutta ne peittyivät paukkeeseen. Valojuovat jättivät jälkeensä savuvanoja ja kimpoilivat maasta takaisin taivaalle. Yksinäinen ilmatorjuntatykki aloitti paukutuksensa, mutta auttamatta liian myöhään.
Heittäydyin matalaksi. Syöksypommittajien kylvämät kuolonmunat hajottivat taloja kuin tuulenpuuska voikukan höytyviä. Yksi kolmesta veturista sai osuman. Korkeapaineinen kattila päästi kuumaa höyryä ulos valtaisalla huokauksella kuin kuoleva härkä. Alle jääneet toivoivat kuolleensa räjähdyksessä.
Nousin kuulematta. Pommit olivat sytyttäneet osan kaupungin taloista tuleen, niistä tuleva savu peitti näkyvyyttä. Suppuun ajetuissa ajoneuvoissa oli reikiä, osa paloi kun vuotavat polttoainetankit olivat syttyneet. Aseman ympärillä makasi myttyjä. Osa liikkui, osa nousi, mutta moni jäi paikoilleen.
Hoipertelin ilmatorjuntatykin luo. Sen nuoret poikaset liian isoissa vaatteissaan katsoivat minua pelokkaina. Tajusin sekasorron keskellä, ettei ketään muuta ollut. Jonkun piti ottaa ohjat, ja se joku olin minä.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin olevani elossa. Selvänä.
- Lääkintämiehet! karjuin. - Lääkintämiehet! Auttakaa haavottuneita! Johtajat kokoon!
Huutoni vaikutti hitaasti, mutta vaikutti kuitenkin. Sekasorron keskellä sotilaat kokoontuivat johtajiensa ympärille. Siviilit säntäilivät ja haahuilivat ympäriinsä univormuisten saarekkeiden keskellä.
Harpoin juna-aseman edustalla etsien silmiini jotakuta upseeria adjutantikseni. Armeijan nuori Oberleutnant oli herännyt toimintaan. Valitsin hänet.
- Oberleutnant!
- Herr Sturmbannführer!
- Joukot kuuluvat komentooni! Siirtäkää ajoneuvot ilmasuojaan, ja kerätkää siviileistä työkomennuskunta! Toimikaa!
Oberleutnant ei kysellyt. Kun rattaat alkoivat hitaasti pyöriä, aloin muistella taktiikan oppikirjoja. Meidän tulisi valmistella murroksia, joilla kanavoitaisiin vihollisen etenemistä tulialueille. Aikaa oli vähän ja työtä paljon. Meidän tulisi pysäyttää ensimmäinen aalto, voittaa aikaa.
- Marquardt! Marquardt! huutelin. Kalvennut Hauptsturmführer asteli paikalle.
- Käskekää pataljoona puolustusasemiin, suuntana itä ja pohjoinen. Järjestän muun puolustuksen kuntoon.
Käännyin ja juoksin radistin luokse.
- Onko ilmoituksia Morsilta?
Radisti kertoi Morsin havainneen neuvostojoukkojen tiedustelijoita ja maataistelukoneita. Tiet olivat täynnä sotilaita ja pakolaisia, jotka olivat helppoja maaleja. Annoin käskyn välitettäväksi: pysykää paikoillanne, välttäkää kontaktia, raportoikaa. Seuraavaksi käskin lähettää esikuntaan viestin: pitäisimme solmukohdan eteläistä suuntaa hallussamme niin pitkään kuin voimme, mutta tarvitsisimme vahvistuksia.
Toivoni oli vastahyökkäyksessä, joka käyttäisi sijaintiamme ponnahduslautana koukkaukseen. En tiennyt koko armeijakunnan tilannetta, mutta divisioonan päämajan hiljaisuus oli huono merkki.
Oberleutnant käveli luokseni, mukanaan muutama todtilainen. Käskin aloittaa murrosteiden rakentamisen, romua löytyisi varmasti pommituksen jäjiltä. Pataljoonani suojaisi rakennustöitä. Aika mitattiin tunneissa. Oberleutnant nyökkäsi ja miehet lähtivät käskyjä huutaen täyttämään tehtävää.
Meitä ei tapettaisi kuin koiria.
*
