lauantai 27. tammikuuta 2018

Punamusta ruusu

Kiväärien pauke peitti alleen kesän äänet. Tehdaskombinaatti numero neljän kiväärikomppanian toinen plutoona aloitti harjoituksensa. Jean pyyhki hikeään kävellessään poispäin harjoitusradalta. Hänen plutoonansa oli jo tehnyt päivän harjoitteen. Päästyään kumpareen taakse hän istahti maahan. Rinne vietti kohti pientä jokea. Vesi maistui helteessä.

- Hyvin meidän joukkue kyllä ampui, totesi Alfons, nelikymppinen sorvari istahtaessaan ähisten Jeanin viereen. - Vai mitä sanoo kenraali? hän jatkoi piruillen.

Jean tuhahti. Hän oli ansainnut lempinimen kenraali plutoonansa muilta jäseniltä, lähinnä tietämyksensä takia. Jean oli tosin liian nuori, että hänellä olisi ollut kokemusta suuresta sodasta, toisin kuin Alfonsin kaltaisilla ikämiehillä. Lisäksi Jean oli syntyjään kanadanranskalainen. Vyöllä heiluva eksoottinen tomahawk oli ainoa muisto syntymäpaikasta.

- Vaikka kyllä ne saavatkin tarkkoja olla, Alfons jatkoi itsekseen, - boschesta kun ei koskaan tiedä. Wilhelmi siellä heiluu kruunupäänä ja piiskaa soittaa työläisten selkäperiin. Sellaisilla herroilla ahneus tarttuu jo äidinmaidossa.

Ruoholle istumaan kolisteli myös Stefan. Kombinaatin kuorma-autokuski oli Alfonson sotakaveri suuren sodan ajoilta. Harmaantuvan parransängen poikki kulkeva arpi muistutti menneestä. Stefan tykkäsi kertoa tuopin äärellä sen tulleen saksalaisen upseerin miekasta. Toisinaan upseeri olikin ranskalainen ja syntyhetki toinen poilu-kapina. Jeanille Alfons oli kuitenkin paljastanut ystävänsä arven tulleen tämän kompuroitua kännipäissään portaissa.

Jean antoi silmänsä harhailla kesäisessä maisemassa. Sota olisi ollut niin kovin kaukana tästä paikasta, elleivät taustalla olisi kaikuneet kiväärien pauke ja sotilaiden huudot. Maailmassa oli paljon tahoja, jotka eivät pitäneet kansan pyrkimyksistä hallita itse itseään. Vanha valta sekä vanhat viholliset olivat kärkkymässä tilaisuutta kääntää historian pyörää taaksepäin. Vallankumousta oli suojattava, eikä sitä suojaisi kukaan muu kuin ihmiset itse. Siksi hekin täällä hikoilivat ja viettivät vapaapäiviään äkseeraten. Vanhan vallan suosimia sulkeisia ja muita muodollisuuksia ei onneksi pidetty - kaikki harjoittelu tähtäsi yksinomaan varsinaiseen taistelutoimintaan.

Jean katseli tovereitaan. He olivat kansalaissotilaita, kaikki vapaaehtoisia. Varusteet olivat sitä, mitä kukin oli sattunut saamaan käsiinsä. Syndikaatit eivät edelleenkään olleet saaneet sovittua yleistä asepukua eivätkä varustusta. Tämän vuoksi kansan asevoimat oli ulkoasultaan varsin kirjava. Jopa saman syndikaatin kombinaattien välillä tunnukset vaihtelivat huomattavasti. Se, mikä menetettiin sotilaallisuudessa, korvattiin sitäkin suuremmalla innokkuudella. Jean toivoi sen riittävän.

Kolmannen tasavallan loputtua Saksan voittoon ja neljännen tasavallan kuoltua kätkyeeseensä, Ranskaan oli noussut erilaisten sosialististen aatteiden hallinnoima yhteiskunta. Mukana oli jakobiaaneja, anarkisteja, syndikalisteja sekä marxisteja. Jakobiaanit olivat nousseet valtaan heti Saksan kanssa tehdyn rauhan jälkeen, mutta heidän valtansa päättyi väkivaltaisuuksiin tiettyjen kansanryhmien ottaessa "omaisuuden yhteisomistuksen" liiankin kirjaimellisesti ja alettua ryöstää porvareiksi katsomiensa ihmisten taloja. Ajat olivat olleet sekavat, ja köyhä koalitio tasavaltalaisten, liberaalien sekä sosiaalidemokraattien kanssa, mikä tunnettiin myös neljäntenä tasavaltana, oli pian jakobiaanien lyhyen hirmuhallinnon jälkeen tullut päätökseen. Syndikalistien johdolla maahan luotiin ammattiliittoihin, syndikaatteihin sekä kombinaatteihin perustuva yhteiskunta. Valtio-nimitystä ei haluttu käyttää, sillä se viittasi vanhaan valtaan. Kuitenkin anarkistit, joiden rooli oli vuosien kuluessa kasvanut, kritisoivat syndikaatteja liiallisesta byrokratiasta sekä vallan keskittämisestä. Anarkistien suurin vaikutus näkyi "kansalaisten armeijassa", joka koostui paikallistasolla organisoiduista kaarteista, jotka olivat ottaneet vakinaisen sotaväen aseman. Vain Saksan vastaiselle rajalle sekä ilmavoimien että merivoimien tehtäviin oli luotu kansalliskaarti, joka sai palkkaa. Senkin johtajat valittiin kuitenkin sotilaiden parista.

Jean ei ollut ollut ainoa "työläisten paratiisiin" muuttanut. Varsinkin Kanadan ranskankielisiltä alueilta, mutta myös Afrikasta sekä Kauko-idästä oli maahanmuuttajia. Siinä, missä monelle Ranskan entisistä siirtomaista muuttaneelle entisen emämaan elintaso oli hämmentävä parannus, kanadalaiselle Jeanille ensivaikutelma oli ollut järkytys. Vuosia kestänyt sota oli näivettänyt talouden eikä monta vuotta kestänyt turbulenttisuus rauhanteon jälkimainingeissa ollut parantanut asiaa. Ideoiden muuttaminen todellisuudeksi oli hidasta, ja kuten Jeankin joutui myöntämään, usein tuskallista. Syndikaattien Unionissa puheenjohtajan paikka vaihtui tiuhaan. Viimeisimpänä muutoksena oli vanhuudenheikkoudesta kärsineen, vanhan anarkistin, Emile Pougetin korvaaminen ukrainalaisella emigrantilla, Nestor Mahnolla. Monien mielestä valinta henki kasvaneen Saksan uhan huomioimista. Mahnolla oli ainoana ehdolla olleista kokemusta armeijan komentamisesta.

- Miksi et ole muuten hakenut komentajan paikkaa, Alfons yllättäen kysyi. - Luulisi, että tiedoistasi olisi kovin paljon apua siinä tehtävässä.

Jean tuhahti. - En halua olla lastenvahtina. Enkä komennella ketään. Siihen virkaan on jo muutenkin pyrkijöitä.

Keskustelu hiljeni. Leppeä tuuli antoi armahduksen auringolta. Lukosta avautuvat korvat alkoivat erottaa satakielen laulun pusikossa.

- Ei maar, tästä pitänee lähteä. Eukko lupasi tehdä päivällisen viideksi.

Miehet könysivät ylös, tervehtivät ja lähtivät kukin tahoilleen.

*











keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Shadow in Eyes

Anywhere I go
I've the shadow
Every time I look at the mirror
It's there
In my eyes

Go away
With your high hopes
I aint for them
Why should I aim for general's stars
For the crown of emperors
For rich man's dreams
When I've enough struggle with myself?

Forget your hopes on me
Like I've done
Leave me alone
Like I'm used to be

One day I'm ready to drink the cup
To the bottom
For the last time.

maanantai 15. tammikuuta 2018

Viimeinen berserkki

- Mihin olemme menossa? nuorimmainen, Asgrim, kysyi.

Kirby pysähtyi hetkeksi. He olivat vaeltaneet jo hyvän tovin pitkin kivistä polkua. Varusteet painoivat, sumu leijui vuorten alarinteillä.

- Tapaamaan erästä, joka voi auttaa meitä. Hän on hieman... erikoinen. Antakaa minun hoitaa puhuminen.

- Miksi hän asuu näin kaukana? Eihän täällä ole mitään muuta kuin hiisiä ja peikkoja! keskimmäinen, Krossbyr, kivahti.

Kirby tuijotti sumun läpi jo häilyvää metsänreunaa. Nämä metsät olivat kaukana kylistä. Ne olivat synkkiä kitukasvuisia paikkoja vuorten sylissä. Kirbyn sydämessä viivähti häivähdys surua.

- Jumalten tiet ovat tuntemattomia.

Kaikki kolme poikasta kääntyivät katsomaan isäänsä. Vanhin, Leif, näytti erityisen ärtyneeltä. Kirby tajusi virheensä ja lähti nopeasti kävelemään, ennen kuin poika ehti läksyttää vanhaa isäänsä. Poika oli enemmän munkki kuin soturi, Kirby mietti. Kiinnostunut enemmän Jumalan Pojan kirjoituksista kuin miekkakäden harjoituksesta.

Päästyään metsän reunalle, nelikko ryhtyi kulkemaan sen myötäisesti. Vaikka esitti pojilleen itsevarmaa, Kirby ei sisäisesti ollut lainkaan vakuuttunut, että löytäisi etsimänsä. Viime kerrasta oli monta kesää, eikä elämä täällä ollut mitenkään helppoa. Saattaisi olla kuollut, koko mies.

Ei, ei, ei hänen tuntemansa mies, Kirby vastasi omaan epäilyynsä. Täytyy vain toivoa, että hän on ihmisenä. Kirby uppoutui omiin ajatuksiinsa.

- Mikä tuo kuolleen lihan palvojat tänne, jumalanne hylkäämille selkosille? kuului yhtäkkiä ääni varjoista.

Nelikko pysähtyi. Puhujaa oli vaikea huomata tummaa taustaa vasten, liikkumattomana, mutta näky sai pojat kiristämään otetta keihäistään ja vetämään kilpensä tiukemmin itseään vasten. Heidän pelkoaan lisäsi vielä entisestään, että jopa heidän isänsä, taisteluiden karaisema hirdin johtaja, veti syvään henkeä.

Hahmon harteilla roikkui sudenturkki. Hän nojasi tanskalaiskirveeseen. Hahmo oli pitkä, joskin kumara. Ääni oli käheä, karkea, kuin hän ei olisi puhunut pitkiin aikoihin.

Vaatteet sentään päällä, Krisby henkäisi helpottuneena. Nyt hänen kanssaan voi ainakin neuvotella.

- Tervehdys, Gunnolf! Olkoon Jumalan rauha kanssasi.

Gunnolfiksi puhuteltu hahmo murahti.

- Jos jumalanne haluaisi rauhaa, ette olisi tulleet tänne. Mitä haluat, Thorald?

- Kuka Thorald? Leif kuiskasi, mutta isän kyynärpää iski kipeästi käsivarteen.

- Olen nykyisin Kirby, isä yskähti vaivaantuneena.

- Vai Kirby... Kovin ankara ja suvaitsematon on jumalanne, kun ei anna miehen pitää syntymänimeäänkään. Vaan kyllähän minä sen tulisilmäisen munkin kohdalla huomasin jo kuolleen lihan palvojien ankaruuden.

Keskustelu oli kääntymässä aivan väärille urille. Menneiden sijaan Kirbyn kieltä poltteli paljon tärkeämpi asia.

- Jumalat eivät ole se asia, jota varten tulimme. Tuon viestin Erikiltä. Hän pyytää apuasi. Tai oikeastaan apuanne.

Gunnolf seisoi paikoillaan, mutta hänen silmänsä vaelsivat nelikon läpi. Ne olivat pälyilevät, valppaat, kuin metsän eläimellä.

- Haraldin joukot ovat ylittäneet meren ja etenevät kohti pohjoista joka päivä. Erik kokoaa joukkoja lyömään hänet ratkaisevassa taistelussa. Jokaista kynnelle kykenevää tarvitaan.

- Ilmeisen surkeaan jamaan on jumalanne teidät järjestänyt, kun tällaista vanhaa, pakanaksiko te meitä sanotte, tullaan hakemaan Erikiä puolustamaan. Ja hirdin johtajalla on pari nukkaposkista poikaa vartijanaan.

- Hiljaa, sinä jumalanhylkäämä! Katso, miten puhut isälleni! Hän on sentään jaarli ja on ottanut vastaan ristin. Sinun tulisi polvistua hänen edessään, sinä paholaisen palvoja! Leif alkoi yhtäkkiä kiljua. Kirby kääntyi säikähtäneenä ja sähisi Leifiä hiljenemään. Poika tärisi raivosta, jollaista Kirby oli nähnyt vain saarnamiehillä.

Gunnolfin harhaileva katse pysähtyi esikoiseen. Nuorempien veljien sekä Kirbyn veret tuntuivat jäätyvän.

- Hiljaa, sinä penikka! Minä tiedän, kuka isäsi on. Me olemme jakaneet leipämme ja seisoneet rinta rinnan kaukaisilla mailla! Aikana, jolloin hän ei vielä kumartanut ristiä, jolloin hänenkin miekkansa kastui munkkien verestä.

Leif hiljeni. Hänen kasvonsa kertoivat järkytyksestä hänen kääntyessään katsomaan isäänsä. Kirbyn katse oli nauliutunut Gunnolfiin.

- Toivokaa henkenne edestä, että hän pysyy rauhallisena. Jos joku teistä sanoo vielä sanankin, saatte sellaisen selkäsaunan, jota ette hevin unohda, Kirby suhahti.

- Gunnolf! Erik on luvannut, että sinä ja muut, jotka vastaatte kuninkaan pyyntöön, saatte armahduksen kaikista teoistanne. Eikö sielusi muista kotikylääsi? Haluatko nähdä sen palavan tuhkaksi?

Gunnolfin olemus kertoi halveksunnasta. Hän kääntyi osittain, osoittaen lähtevänsä. Kirby päätti vaihtaa taktiikkaa.

- Etkö halua vielä kerran kokea taistelun huumaa? Oletko unohtanut sen? Voiman, jonka vain Odin voi antaa palvelijoilleen.

Kirby iski Leifia kylkeen jo etukäteen, jottei poika saisi uutta uskonpuuskaa.

Gunnolf pysähtyi. Hän jäi tuijottamaan mietteliäänä maata. Lopulta vanhan soturin pää nousi.

- Odinin nimeen, vastaan kuninkaan kutsuun, vaikka hän onkin omat lupauksensa pettänyt. Muista en sano mitään. Kukin tehköön, miten näkee parhaimmaksi. Mene! Kuolleen lihan haju häiritsee jumalia.

Kirby nyökkäsi jäykästi. Hän hoputti poikansa takaisin matkaan. Naisesta syntynyttä hän ei pelännyt, mutta näissä metsissä oli jotain, joka ei ollut tästä maailmasta. Vilkaistessaan uudestaan metsän reunaa, jossa Gunnolf oli seisonut, hän näki vain pimeyden.

Paluumatkalla Kirby tunsi, että pojat vaativat selitystä. Hän kertoi, että Gunnolf oli osa pientä soturijoukkoa, veljeskuntaa. Heitä kutsuttiin berserkeiksi. Osa heistä palvoi vanhaa jumala Freyaa ja otti villisian hahmon, osa taas palvoi karhua ja toiset, kuten Gunnolf, Odinia suden hahmossa. Kaikki he kuitenkin tunnustivat Odinia taistelussa. Ennen taistelua he ottivat kantamansa eläimen hahmon ja voimat. He eivät tunteneet kipua, eivät pelkoa. Berserkit olivat taistelussa haavoittumattomia. Sen jälkeen he tosin olivat heikkoja, lähes tajuttomia. Jumalten välikappaleena oleminen vaati veronsa.

Siinä, missä Leif kauhisteli kerettiläisyyttä, kuopus Asgrim kysyi, miksi Gunnolf ja muut berserkit elivät muista erillään.

- Aikana, ennen kuin kuningas Erik tunnusti ristiä, kylään tuli yksinäinen Kristuksen munkki. Erik oli nähnyt unen, jossa hän oli häviämässä taistelun, kunnes taivaalle piirtyvä risti pelotti vihollisen pakoon. Siksi hän käski, ettei munkkia saanut vahingoittaa. Erik oli ensimmäinen, joka otti kasteen. Gunnolf oli se, joka surmasi munkin. Tarinoita on monia, mitä tapahtui, mutta ilmeisesti munkki oli yrittänyt repiä Gunnolfin kantamaa sudenturkkia miehen hartioilta. Se oli paha virhe. Erik julisti Gunnolfin lainsuojattomaksi, jolloin kuka tahansa saisi tappaa hänet tavattaessa. Gunnolf pakeni vuorten metsiin. Useimmille se on itsessään kuolemantuomio. Ehkä se kertoo jotain berserkeistä. He eivät ole tavallisia miehiä. Jumalten välikappaleena olemisella on hintansa. Rauhan vallitessa he tappelevat, ryöstävät ja surmaavat välittämättä, kenen sukuun uhrit kuuluvat. He eivät voi elää tavallista elämää. Sota on heidän elämänsä.

- Tuollaisilta eläimiltä olet pyytänyt apua?! Heidät pitäisi surmata, jokaikinen! Leif ärähti.

Kirby hymähti. Pojan pitäisi oppia vielä itsehillintää tai hänen elämänsä jäisi lyhyeksi.

Vasta taistelussa nähtäisiin, pitäisikö Gunnolf lupauksensa.

---

Keihäät ja miekat hakkasivat kilpiä rytmikkäästi. Kirby seisoi hirdinsä kanssa Erikin turvana. Haraldin armeija oli paljon suurempi. Harald istui hevosensa selässä vastakkaisella kukkulalla.

Taistelu alkoi molempien puolten jousimiesten voimannäytöllä. Nuolet pimensivät hetkeksi taivaan, ennen kuin iskeytyivät maahan, kilpeen tai lihaan. Haraldin joukot lähestyivät, kunnes päästivät vertahyytävän taisteluhuudon ja syöksyivät Erikin joukkojen päälle.

Kirby näki selvästi, että Erikin joukot eivät kestäisi, ellei tapahtuisi ihmettä. Jaarlin pettmykseksi Gunnolfia tai muita berserkkejä ei näkynyt. Lainsuojattomat olivat valinneet yksinäisyyden polun.

Sitten Kirby huomasi ohuen ketjun liikkuvat vasemmalla kohti Haraldin sivustaa. Vaikka yksityiskohtia ei näkynyt eikä taistelun melskeen yli mitään ei kuulunut, hän tajusi turkiksista sekä alastomuudesta, että berserkit olivat sittenkin saapuneet.

He purivat vanhoja kilpiään, ulvoivat ja karjuivat. He lietsoivat itseään vastaanottamaan Odinia. Odinin otettua heidät haltuunsa berserkit syöksyivät taisteluun.

Harald, joka myös oli ottanut ristin, katseli näkyä menneisyydestä. Etummaisena syöksyi susiturkkinen Gunnolf, heiluttaen tanskalaiskirvestään. Haraldin hird yritti muodostaa ketjua, mutta se oli toivotonta. Kirveenterä liikkui yliluonnollisen nopeasti, lyönnit hajottivat kilvet yhdellä iskulla. Haraldin hevonen nousi takajaloilleen, kuningas lensi satulasta. Hän katosi berserkkien sekaan. Kun soturit hyökkäsivät vielä jousimiesten päälle, Kirby tiesi ihmeen tapahtuneen.

- Harald on kuollut! Kirby huusi. Huuto levisi ja valoi rohkeutta Erikin miehiin, samalla kun se valutti sitä Haraldin miehistä ja kylvi epävarmuutta. Rivit hajosivat, Haraldin miehet alkoivat livetä taistelusta. Lopulta vastarinta romahti.

Kävellessään taistelukentällä Kirby lähestyi maassa makaavia berserkkejä. Vaikka he taistelussa olivat yli-ihmisiä, taistelun jälkeen he palasivat ihmisiksi, takaisin kuoleviksi.

Hän löysi Gunnolfin. Berserkin keho oli täynnä hirveitä haavoja. Hän hädin tuskin hengitti. Tuntiessaan kosketuksen mies avasi ainoan ehjän silmänsä ja nähdessään Kirbyn, alkoi hytkyä. Jostain syvältä kumpusi synkkä nauru.

- Valhallaan, Gunnolf puristi huultensa välistä, ennen kuin ruumis velttoni.

- Valhallaan, Thorald vastasi.

*
















perjantai 12. tammikuuta 2018

Tiimalasi

Raskasta on hiekka
Joka tiimalasissa valuu
Raskasta on vesi
Joka koskessa kohisten kuohuu
Raskaita ovat ajatukseni
Lyijyä, eivät kultaa

Unelmien hautausmaalla
Ei kiviä, ei ristejä
Vain hiljaisuus
Se meidät kaikki saavuttaa
Hiljaisuus

Väsymys jäseneni vangitsee
Väsymys sieluni kahlitsee
Menetin, kaiken
Tuhka lämmittää
Vain hetken viiman alla

Arvotonta on kaikki
Lopulta.

torstai 11. tammikuuta 2018

No Step Back

Every day
Step by step
I go forward
Restless while resting
Restless while moving
Unhappy at all

Sand of lifetime
Running low
Errors and mistakes
Happiness and successes
Running still
I know I'm gonna go
With nothing really done

I'm sick of fulfilling
Fantasies of others
Living someone else's victories
Fulfilling  narcissistic needs
Of my own roots
Deeds,
That never grow old

Morning is already there somewhere
Back no one can go
Forward!
Until legs cannot carry
Anymore.