Viimeinen berserkki

- Mihin olemme menossa? nuorimmainen, Asgrim, kysyi.

Kirby pysähtyi hetkeksi. He olivat vaeltaneet jo hyvän tovin pitkin kivistä polkua. Varusteet painoivat, sumu leijui vuorten alarinteillä.

- Tapaamaan erästä, joka voi auttaa meitä. Hän on hieman... erikoinen. Antakaa minun hoitaa puhuminen.

- Miksi hän asuu näin kaukana? Eihän täällä ole mitään muuta kuin hiisiä ja peikkoja! keskimmäinen, Krossbyr, kivahti.

Kirby tuijotti sumun läpi jo häilyvää metsänreunaa. Nämä metsät olivat kaukana kylistä. Ne olivat synkkiä kitukasvuisia paikkoja vuorten sylissä. Kirbyn sydämessä viivähti häivähdys surua.

- Jumalten tiet ovat tuntemattomia.

Kaikki kolme poikasta kääntyivät katsomaan isäänsä. Vanhin, Leif, näytti erityisen ärtyneeltä. Kirby tajusi virheensä ja lähti nopeasti kävelemään, ennen kuin poika ehti läksyttää vanhaa isäänsä. Poika oli enemmän munkki kuin soturi, Kirby mietti. Kiinnostunut enemmän Jumalan Pojan kirjoituksista kuin miekkakäden harjoituksesta.

Päästyään metsän reunalle, nelikko ryhtyi kulkemaan sen myötäisesti. Vaikka esitti pojilleen itsevarmaa, Kirby ei sisäisesti ollut lainkaan vakuuttunut, että löytäisi etsimänsä. Viime kerrasta oli monta kesää, eikä elämä täällä ollut mitenkään helppoa. Saattaisi olla kuollut, koko mies.

Ei, ei, ei hänen tuntemansa mies, Kirby vastasi omaan epäilyynsä. Täytyy vain toivoa, että hän on ihmisenä. Kirby uppoutui omiin ajatuksiinsa.

- Mikä tuo kuolleen lihan palvojat tänne, jumalanne hylkäämille selkosille? kuului yhtäkkiä ääni varjoista.

Nelikko pysähtyi. Puhujaa oli vaikea huomata tummaa taustaa vasten, liikkumattomana, mutta näky sai pojat kiristämään otetta keihäistään ja vetämään kilpensä tiukemmin itseään vasten. Heidän pelkoaan lisäsi vielä entisestään, että jopa heidän isänsä, taisteluiden karaisema hirdin johtaja, veti syvään henkeä.

Hahmon harteilla roikkui sudenturkki. Hän nojasi tanskalaiskirveeseen. Hahmo oli pitkä, joskin kumara. Ääni oli käheä, karkea, kuin hän ei olisi puhunut pitkiin aikoihin.

Vaatteet sentään päällä, Krisby henkäisi helpottuneena. Nyt hänen kanssaan voi ainakin neuvotella.

- Tervehdys, Gunnolf! Olkoon Jumalan rauha kanssasi.

Gunnolfiksi puhuteltu hahmo murahti.

- Jos jumalanne haluaisi rauhaa, ette olisi tulleet tänne. Mitä haluat, Thorald?

- Kuka Thorald? Leif kuiskasi, mutta isän kyynärpää iski kipeästi käsivarteen.

- Olen nykyisin Kirby, isä yskähti vaivaantuneena.

- Vai Kirby... Kovin ankara ja suvaitsematon on jumalanne, kun ei anna miehen pitää syntymänimeäänkään. Vaan kyllähän minä sen tulisilmäisen munkin kohdalla huomasin jo kuolleen lihan palvojien ankaruuden.

Keskustelu oli kääntymässä aivan väärille urille. Menneiden sijaan Kirbyn kieltä poltteli paljon tärkeämpi asia.

- Jumalat eivät ole se asia, jota varten tulimme. Tuon viestin Erikiltä. Hän pyytää apuasi. Tai oikeastaan apuanne.

Gunnolf seisoi paikoillaan, mutta hänen silmänsä vaelsivat nelikon läpi. Ne olivat pälyilevät, valppaat, kuin metsän eläimellä.

- Haraldin joukot ovat ylittäneet meren ja etenevät kohti pohjoista joka päivä. Erik kokoaa joukkoja lyömään hänet ratkaisevassa taistelussa. Jokaista kynnelle kykenevää tarvitaan.

- Ilmeisen surkeaan jamaan on jumalanne teidät järjestänyt, kun tällaista vanhaa, pakanaksiko te meitä sanotte, tullaan hakemaan Erikiä puolustamaan. Ja hirdin johtajalla on pari nukkaposkista poikaa vartijanaan.

- Hiljaa, sinä jumalanhylkäämä! Katso, miten puhut isälleni! Hän on sentään jaarli ja on ottanut vastaan ristin. Sinun tulisi polvistua hänen edessään, sinä paholaisen palvoja! Leif alkoi yhtäkkiä kiljua. Kirby kääntyi säikähtäneenä ja sähisi Leifiä hiljenemään. Poika tärisi raivosta, jollaista Kirby oli nähnyt vain saarnamiehillä.

Gunnolfin harhaileva katse pysähtyi esikoiseen. Nuorempien veljien sekä Kirbyn veret tuntuivat jäätyvän.

- Hiljaa, sinä penikka! Minä tiedän, kuka isäsi on. Me olemme jakaneet leipämme ja seisoneet rinta rinnan kaukaisilla mailla! Aikana, jolloin hän ei vielä kumartanut ristiä, jolloin hänenkin miekkansa kastui munkkien verestä.

Leif hiljeni. Hänen kasvonsa kertoivat järkytyksestä hänen kääntyessään katsomaan isäänsä. Kirbyn katse oli nauliutunut Gunnolfiin.

- Toivokaa henkenne edestä, että hän pysyy rauhallisena. Jos joku teistä sanoo vielä sanankin, saatte sellaisen selkäsaunan, jota ette hevin unohda, Kirby suhahti.

- Gunnolf! Erik on luvannut, että sinä ja muut, jotka vastaatte kuninkaan pyyntöön, saatte armahduksen kaikista teoistanne. Eikö sielusi muista kotikylääsi? Haluatko nähdä sen palavan tuhkaksi?

Gunnolfin olemus kertoi halveksunnasta. Hän kääntyi osittain, osoittaen lähtevänsä. Kirby päätti vaihtaa taktiikkaa.

- Etkö halua vielä kerran kokea taistelun huumaa? Oletko unohtanut sen? Voiman, jonka vain Odin voi antaa palvelijoilleen.

Kirby iski Leifia kylkeen jo etukäteen, jottei poika saisi uutta uskonpuuskaa.

Gunnolf pysähtyi. Hän jäi tuijottamaan mietteliäänä maata. Lopulta vanhan soturin pää nousi.

- Odinin nimeen, vastaan kuninkaan kutsuun, vaikka hän onkin omat lupauksensa pettänyt. Muista en sano mitään. Kukin tehköön, miten näkee parhaimmaksi. Mene! Kuolleen lihan haju häiritsee jumalia.

Kirby nyökkäsi jäykästi. Hän hoputti poikansa takaisin matkaan. Naisesta syntynyttä hän ei pelännyt, mutta näissä metsissä oli jotain, joka ei ollut tästä maailmasta. Vilkaistessaan uudestaan metsän reunaa, jossa Gunnolf oli seisonut, hän näki vain pimeyden.

Paluumatkalla Kirby tunsi, että pojat vaativat selitystä. Hän kertoi, että Gunnolf oli osa pientä soturijoukkoa, veljeskuntaa. Heitä kutsuttiin berserkeiksi. Osa heistä palvoi vanhaa jumala Freyaa ja otti villisian hahmon, osa taas palvoi karhua ja toiset, kuten Gunnolf, Odinia suden hahmossa. Kaikki he kuitenkin tunnustivat Odinia taistelussa. Ennen taistelua he ottivat kantamansa eläimen hahmon ja voimat. He eivät tunteneet kipua, eivät pelkoa. Berserkit olivat taistelussa haavoittumattomia. Sen jälkeen he tosin olivat heikkoja, lähes tajuttomia. Jumalten välikappaleena oleminen vaati veronsa.

Siinä, missä Leif kauhisteli kerettiläisyyttä, kuopus Asgrim kysyi, miksi Gunnolf ja muut berserkit elivät muista erillään.

- Aikana, ennen kuin kuningas Erik tunnusti ristiä, kylään tuli yksinäinen Kristuksen munkki. Erik oli nähnyt unen, jossa hän oli häviämässä taistelun, kunnes taivaalle piirtyvä risti pelotti vihollisen pakoon. Siksi hän käski, ettei munkkia saanut vahingoittaa. Erik oli ensimmäinen, joka otti kasteen. Gunnolf oli se, joka surmasi munkin. Tarinoita on monia, mitä tapahtui, mutta ilmeisesti munkki oli yrittänyt repiä Gunnolfin kantamaa sudenturkkia miehen hartioilta. Se oli paha virhe. Erik julisti Gunnolfin lainsuojattomaksi, jolloin kuka tahansa saisi tappaa hänet tavattaessa. Gunnolf pakeni vuorten metsiin. Useimmille se on itsessään kuolemantuomio. Ehkä se kertoo jotain berserkeistä. He eivät ole tavallisia miehiä. Jumalten välikappaleena olemisella on hintansa. Rauhan vallitessa he tappelevat, ryöstävät ja surmaavat välittämättä, kenen sukuun uhrit kuuluvat. He eivät voi elää tavallista elämää. Sota on heidän elämänsä.

- Tuollaisilta eläimiltä olet pyytänyt apua?! Heidät pitäisi surmata, jokaikinen! Leif ärähti.

Kirby hymähti. Pojan pitäisi oppia vielä itsehillintää tai hänen elämänsä jäisi lyhyeksi.

Vasta taistelussa nähtäisiin, pitäisikö Gunnolf lupauksensa.

---

Keihäät ja miekat hakkasivat kilpiä rytmikkäästi. Kirby seisoi hirdinsä kanssa Erikin turvana. Haraldin armeija oli paljon suurempi. Harald istui hevosensa selässä vastakkaisella kukkulalla.

Taistelu alkoi molempien puolten jousimiesten voimannäytöllä. Nuolet pimensivät hetkeksi taivaan, ennen kuin iskeytyivät maahan, kilpeen tai lihaan. Haraldin joukot lähestyivät, kunnes päästivät vertahyytävän taisteluhuudon ja syöksyivät Erikin joukkojen päälle.

Kirby näki selvästi, että Erikin joukot eivät kestäisi, ellei tapahtuisi ihmettä. Jaarlin pettmykseksi Gunnolfia tai muita berserkkejä ei näkynyt. Lainsuojattomat olivat valinneet yksinäisyyden polun.

Sitten Kirby huomasi ohuen ketjun liikkuvat vasemmalla kohti Haraldin sivustaa. Vaikka yksityiskohtia ei näkynyt eikä taistelun melskeen yli mitään ei kuulunut, hän tajusi turkiksista sekä alastomuudesta, että berserkit olivat sittenkin saapuneet.

He purivat vanhoja kilpiään, ulvoivat ja karjuivat. He lietsoivat itseään vastaanottamaan Odinia. Odinin otettua heidät haltuunsa berserkit syöksyivät taisteluun.

Harald, joka myös oli ottanut ristin, katseli näkyä menneisyydestä. Etummaisena syöksyi susiturkkinen Gunnolf, heiluttaen tanskalaiskirvestään. Haraldin hird yritti muodostaa ketjua, mutta se oli toivotonta. Kirveenterä liikkui yliluonnollisen nopeasti, lyönnit hajottivat kilvet yhdellä iskulla. Haraldin hevonen nousi takajaloilleen, kuningas lensi satulasta. Hän katosi berserkkien sekaan. Kun soturit hyökkäsivät vielä jousimiesten päälle, Kirby tiesi ihmeen tapahtuneen.

- Harald on kuollut! Kirby huusi. Huuto levisi ja valoi rohkeutta Erikin miehiin, samalla kun se valutti sitä Haraldin miehistä ja kylvi epävarmuutta. Rivit hajosivat, Haraldin miehet alkoivat livetä taistelusta. Lopulta vastarinta romahti.

Kävellessään taistelukentällä Kirby lähestyi maassa makaavia berserkkejä. Vaikka he taistelussa olivat yli-ihmisiä, taistelun jälkeen he palasivat ihmisiksi, takaisin kuoleviksi.

Hän löysi Gunnolfin. Berserkin keho oli täynnä hirveitä haavoja. Hän hädin tuskin hengitti. Tuntiessaan kosketuksen mies avasi ainoan ehjän silmänsä ja nähdessään Kirbyn, alkoi hytkyä. Jostain syvältä kumpusi synkkä nauru.

- Valhallaan, Gunnolf puristi huultensa välistä, ennen kuin ruumis velttoni.

- Valhallaan, Thorald vastasi.

*